lauantaina, joulukuuta 29, 2007

Second thoughts

eli sekunti ajatuksia.

Joulupäivän iltana kirjoittamani edellinen viesti on ilmeisesti aiheuttanut sen verran närää, että sitä on pakko nyt selitellä. Oikeastaan oikein hyvä niin. Mulle itsellenikin jäi sekä blogitekstistä että tapaninpäivän RadioDein haastattelusta hieman paha mieli. Olenhan itse nimenomaan puhunut ja kirjoittanut siitä, että kirkkoa pitää tukea eikä aina valittaa ja arvostella. Nyt siis sorruin juuri siihen, mistä itse varoittelen.

Esitän siis nöyrimmän anteeksipyyntöni kaikille asianosaisille. Jouluaaton hartaus, johon saimme perheenä osallistua, ansaitsee tulla mainituksi hyvässä mielessä ja kaikki sitä valmistelleet ja toteuttaneet ansaitsevat siitä lämpimän kiitoksen. Toivottavasti kirkkokuoro jatkaa innolla ja kuoronjohtaja erityisesti. Olen oikeasti sitä mieltä, että aattohartauden musiikillinen ohjelma oli rohkeasti ja sisältörikkaasti mietitty. Epävireistä se kyllä oli, mutta mitäpä siitä. Pääasia on, että tehdään yhdessä ja lauletaan Jumalan kunniaksi, jokainen omalla äänellään. Eikä epävireisyys edes minua häirinnyt. Luulin vain perusteettomasti, että muu perheväki oli siihen keskittynyt. (En ole tosin missään kertonut, mistä kirkosta ja seurakunnasta oli kyse, joten toivottavasti asianomaiset eivät ikinä edes saa tietää tästä turhasta episodista.)

Esittämäni arvostelu kertoo enemmän minusta kuin siitä pienestä maaseutuseurakunnasta. Olin varautunut siihen, että pidetään oma pieni aattohartaus siellä mökillä. Joku olisi lukenut jouluevankeliumin, joku toinen profetian ja oltais laulettu joululauluja haitarin säestyksellä. Kynttilät olisivat palaneet ja tunnelma olisi ollut käsin kosketeltava. Ehkä joku olisi voinut jakaa jonkun pienen henkilökohtaisen ajatuksen joulun merkityksestä. Ja yhteinen rukous. No, päätimme sitten mennä sinne kirkkoon. Tunnelma oli hieman toisenlainen, eikä omaa aattohartautta enää pidetty. Jotain jäin siis kaipaamaan ja niitä tuntemuksia jaoin.

Ehkä tästä voi (jälleen kerran) oppia sen, että julkisesti ei kannata ja voi sanoa ihan kaikkea, mikä lähipiirissä menee ilman sen suurempaa hälyä. Julkinen kirjoittaminen on koko ajan tasapainoilua avoimen jakamisen ja välttämättömän pidättyvyyden välillä. On siis syytä siirtyä vähin äänin ja huomiota herättämättä yleisempiin aiheisiin :-)

----------------------------------------------------------------------------------------------

Suomen Kuvalehti julkaisi joulun alla Kalevi Virtasen artikkelin "Uusi usko kasvaa etelässä" (21.12. SK 51-52). Voi olla, että jutulla on suurempi merkitys kuin aluksi osasin ajatella. Kalevin listaamat tiedot siitä, miten kristinuskon väestöllinen painopiste on siirtynyt etelään, on toki tuttua asiaan perehtyneille. Mutta tuskin se on tuttua suurimmalle osalle maallistunutta mediaa Suomessa, eikä varmaan muuallakaan Euroopassa.

Artikkelin lopussa Kalevi mainitsee Samuel P. Huntingtonin teoksen The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (Sivilisaatioiden yhteentörmäys). Teoksen perusajatusta on naiivisti tulkittu siihen suuntaan, että kristillinen länsimaailma Yhdysvaltain johdolla törmää yhteen islamilaisen köyhän etelän kanssa. Tämä ei kuitenkaan pidä tilastojen valossa paikkaansa. Yhdysvallat ja Eurooppa eivät todellakaan edusta kristillisyyttä. Ne eivät edusta sitä sisällöllisesti eivätkä numeraalisesti. Toisaalta islam ei yksinään myöskään edusta köyhää etelää. Köyhässä etelässä vaikuttaa islamin rinnalla vahvasti kasvava kristillisyys, jonka merkittävimpiä ilmentymismuotoja ovat katolinen kirkko ja helluntailais-karismaattisuus.

Olisi hienoa, jos mediassa vähitellen havahduttaisiin kristinuskon kasvavaan merkitykseen Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolella. Epäilen tosin, että asian varsinainen ydin ei ole siinä. Jos ei tunneta Kristusta, on mahdotonta myöskään ymmärtää, mikä on oikeasti kristinuskoa ja mikä ei. Ehkä meidän suomalaisten kristittyjen tulisi tehdä jotain sen puolesta, että stereotypia muslimimaahanmuuttajasta saisi rinnalleen kuvan helluntailaisesta tai katolilaisesta maahanmuuttajasta, joka kulttuurieroista huolimatta jakaa suomalaisuuteen juurtuneen uskon Jeesuksesta joulun Herrana. Ja ehkä meidän tulisi kirkkaammin pitää esillä tätä maailmaan rauhan tuovaa sanomaa.

tiistaina, joulukuuta 25, 2007

Kaun/heimmat joulumuistot

Vietimme jouluaaton ja suurimman osan joulupäivää Tiinan vanhempien mökillä läntisellä Uudellamaalla. Aaton ohjelmaan kuului myös osallistuminen paikallisen kyläkirkon aattohartauteen. Väkeä oli pienessä työväentalon näköisessä puukirkossa ehkä viitisenkymmentä. Kirkkokuorokin oli kiitettävän monilukuinen. Hartaus kesti 42 minuuttia ja noudatti kirkkokäsikirjan sanajumalanpalveluksen kaavaa: kuorolaulu, virsi, alkusiunaus, yhteinen rippi, laulettu psalmi, rukous, Jesaja 11, Luukkaan jouluevankeliumi, Enkeli taivaan 10., saarna, uskontunnustus, virsi, esirukous, Isä meidän, siunaus, virsi, kuorolaulu. Muistan tämän siksi, että Saara kysyi minulta ennen tilaisuuden alkua, kauanko se kestää. Sanoin, että yleensä ne kestää 37 ja puoli minuuttia. En siis ottanut huomioon hyvin valmistautunutta kuoroa, jonka esitykset hieman venyttivät kestoa :-)

On vaikea sanoa, loiko tilaisuus meihin enemmän hartautta vai huvittuneisuutta. Kaikki oli kyllä kohdallaan, mutta jostain syystä koko touhusta jäi silti hyvin ulkokohtainen ja kömpelö maku. Suurimpana syynä oli ehkä se, että kiitettävästä valmistautumisesta huolimatta kirkkokuoron esityksiä oli vaikea kuunnella hymyilemättä. Välillä miesäänet ja naisäänet lauloivat eri sävellajissa. Kovaäänisin sopraano oli myös alavireisin. Oikeastaan kaikki, mitä laulettiin oli aika hirveän kuuloista. Mulla ei ollut vaikeuksia pitää naamaa peruslukemilla, mutta huomasin, että tytöt kamppailivat reaktioidensa kanssa pahimmissa kohdissa.

No, nyt tämä kuullostaa julmalta. Siksi en aiokaan kertoa, mistä kirkosta oli kysymys. Luulen, että oltiin kaikki yhtä mieltä siitä, että epävireydestä huolimatta paikallinen kuorotoiminta on arvokasta. Kuoronjohtaja oli paneutunut aineistoon, harjoituttanut psalmin ja jouluevankeliumin yhteydessä oli myös laulettuja osuuksia. Mitään ei siis ollut tehty hutiloiden. Iäkkäiden laulajien äänimateriaali ei vain yksinkertaisesti riittänyt. Ei sille tietysti mitään voi.

Luulen, että kokonaisuus olisi ollut hyvin toisenlainen, jos epävireisen laulun rinnalla olisi ollut lämminhenkinen ja avoin pastori. Meille kävi nyt tänä jouluna toisin. Pastori oli valinnut hoitaa aattohartaudet papereihin tukeutumalla. Aivan yksinkertaisetkin asiat piti tarkistaa muistiinpanoista. Puhe toisti itsestäänselvyyksiä. Lisäksi se oli masentavalla tavalla me-muotoinen: "meillä on paljon huolia - - monet asiat pyörivät mielessämme - - olemme lähettäneet joulukortteja - - me etsimme joulun rauhaa - -". Miksi pitää olettaa, että kuulijoilla on paljon huolia ja paha olla, kun he tulevat joulukirkkoon? Eikö olisi vähintään yhtä todennäköistä ja jopa uskottavampaa, että joulukirkkoon tulee odotuksen ja ilon täyttämiä ihmisiä? Tarvitseeko ihmisten sisäisiä tuntemuksia ylipäänsä lähteä arvailemaan? Mistä tällainen puhetapa oikein on peräisin?

Oli erikoista huomata, että kun kuoron viimeinenkin laulu oli laulettu ja tilaisuus oli ohi, pastori nousi vielä kerran ylös ja toivotti - täysin normaalilla ja iloisella äänellä - kaikille hyvää joulua. Miksi hän ei käyttänyt tätä samaa normaalia ja iloista ääntä koko hartauden ajan?

Jäin kovasti miettimään tätä kokemusta. Joulun sanomassa täytyy todella olla voimaa, kun se näin surkeasta esillepanosta huolimatta edelleen valtaa mielet. Suru tulee puseroon, kun samalla ajattelen, miten moni kaipaisi uskon vahvistusta ja raikasta evankeliumia. Miten tärkeää olisi, että juuri näissä pienissä seurakunnissa, joissa tunnelma on välitön eikä tarvitse olla niin turhan tärkeä (katedraalissa tärkeyden pois ravistaminen on aika paljon vaikeampaa), rakennettaisiin vahvaa sitoutumista ja osallisuuden tuntua. Mutta sellaista idylliä ei siis maaseudullakaan ole. Tai ainakaan kaikkialla. Mikä meihin pappeihin on mennyt? Ja kyseessä oli sitä paitsi jo melko iäkäs naispastori, jolta olisi voinut hyvinkin odottaa elämänkokemuksen ja ihmistuntemuksen tuomaa leppoisuutta.

Sain veljeltäni joululahjaksi Peter Halldorfin kirjan Kaipaatko täytettyä Hengen sen? (Aikamedia 2004). Olen aiemmin selaillut kirjaa useampaan otteeseen ja jopa suositellut sitä muutamalle ystävälle luettavaksi, mutta omassa hyllyssä sitä ei ole ollut. Siksi oli kiva korjata vahinko ja lukea alusta alkaen. Teksti on varmasti melko raskasta sellaiselle, joka ei ole sisällä uskonasioissa. Toisaalta kaikki entiset ja nykyiset helluntailaiset - joita Halldorf varmasti ennen kaikkea tavoittelee - ovat niissä hyvin sisällä. Monesti vain syvyys puuttuu. Ja juuri sitä Halldorf haluaa tarjota ammentamalla varhaisen kirkon opettajilta ja teologeilta. Hienoa, että saamme hänet huhtikuussa Suomeen seminaaria pitämään!

Huomenna olen luvannut aloittaa aamuni RadioDein päivän vieraana klo 9-10. Pitänee miettiä jotain toivemusiikkia sinne mukaan...

torstaina, joulukuuta 20, 2007

Sininen hetki



Olin iltapäivällä palaveeraamassa Global Leadership Summitin tulevaisuudesta Suomessa. Kun astuin ulos kadulle Korkeavuorenkadulle noin klo 15.40, taivas oli jollain erikoisella tavalla lämmin ja värikäs. Kävelin kotiin Esplanadin puiston läpi ja yritin Havis Amandan kohdalla tallentaa ilmiötä kamerakännyllä. Tietenkään se ei onnistunut. Kuvasta kuitenkin näkee, että taivas on poutainen, katuvalojen loiste näyttää erikoiselta sinertävää taivasta vasten ja pilvien reunoissa on häivähdys punaista lännen suunnalla.

Kun tulin päävartion kohdalle, Uspenskin kupolin takaa ilmestyi näkyviin kuu. Tietysti idän taivas oli jo tumma, mutta takaa loistava auringonlasku loi kirkon ja takana olevan talon seiniin lämpönsä.

Joskus toivon, että voisin tehdä jotain sellaista, missä ei olla sanojen kanssa tekemisissä. Siis että osaisin luoda jotain käsillä. Niin kuin esimerkiksi ottaa valokuvia. Sain serkultani Helimäen Antilta Facebookin kautta linkin muutamiin maisemakuviin, joita Antti on ottanut kaikessa hiljaisuudessa. Kuvat suorastaan mykisti kauneudellaan. Antti kertoi vaatimattomasti, että vain yksi niistä on toistaiseksi julkaistu postikorttina. Mun mielestä ne oli kaikki sen tasoisia, että kelpaisivat National Geographiciin. (Laitoin Antin viestin heti forwardina eteenpäin useille Facebook ystäville, mutta en tajunnut, että alkuperäisen lähettäjän tiedot eivät silloin välity uudelle vastaanottajalle. Niinpä sain jo muutamia ihastuneita onnitteluja valokuvaajan taidoista. Tämän viestin tarkoituksena on siis kumota kaikki mahdollisesti virinneet väärät kuvitelmat ja muistuttaa, että omistan vain Nokia E70:n.)

perjantaina, joulukuuta 14, 2007

Valloitussotia ja strategiaa


Otin muuten matkalukemiseksi pari opusta, joille ei muuten tuntunut jäävän mistään aikaa: Barnaby Rogersonin The Heirs of the Prophet Muhammad - and the Roots of the Sunni-Shia Schism (Abacus 2006) ja Adrian Goldsworthyn The Fall of Carthage (Phoenix 2006).

Jälkimmäisen sain kahlattua läpi kokonaan, vaikka jossain vaiheessa lukeminen tuntui hyytyvän. (Gummerus on vastikään julkaissut muutaman Goldsworthyn kirjan suomennoksena: Rooman sotilasmahti 2005, Rooman nimeen 2006 ja Caesar 2007). Lukemani kirja käsitteli puunilaissotia, jotka käytiin 200- ja 100-luvuilla Carthagon ja Rooman välillä ja jotka päättyivät lopulta Carthagon hävitykseen. Kaikki merkittävimmät taistelut käytiin läpi yksityiskohtaisesti miesvahvuuksien, suunnittelun ja toteutuksen kannalta, joten tällaiselle sotahistoriaan perehtymättömälle kirja sisälsi paljon uutta sanastoa ja käsitteistöä. Kirja kyllä ehdottomasti kannatti lukea. Se luo sotilaallisen ja yhteiskunnallisen vertailun kautta loistavan kuvan roomalaisen tasavallan ja yhteiskuntarakenteen keskeisistä piirteistä. Goldsworthyn mukaan syy Rooman lopulliseen voittoon oli se, että se ei missään vaiheessa - edes järkyttävin tappioiden keskellä - suostunut neuvottelemaan anteutumisesta tai ehdoista, kuten kreikkalaisilla ja puunilaisilla oli vuosisatojen ajan ollut tapana. Taisteluja oli taisteltu ei vihollisen lopulliseksi nujertamiseksi, vaan itselle suotuisen rahansopimuksen saavuttamiseksi. Roomalaiset eivät suostuneet tähän. Heille jokainen voitettu taistelu merkitsi voitetun alistamista ja samalla integroimista osaksi omaa järjestelmää. Rooma ilmesesti onnistui siinä, koska se samalla pystyi tarjoamaan voitetuille myös merkittäviä etuja. Yksi näistä oli Rooman tapa laajentaan oman kaupunkivaltion kansalaisuus myös muiden kaupunkien eliitille. Näin Rooman kansalaisuudesta tuli merkittävä yhdistävä tekijä ja tasavallasta lojaalisuuden kohde.

Rogersonin kirja jäi vähän kesken, vaikka yritin vielä paluumatkalla koneessa ahmia sitä pikaluentana. Kirjasta saa sellaisen kuvan, että Rogerson on itse islamilainen. Ainakin hän kirjoittaa Jumalan isolla alkukirjaimella ja valitsee sanansa niin, että se vahvistaa Muhammedin opin oikeellisuutta. Voimakkaimmin se ehkä näkyy tavasta, jolla hän kommentoi Jerusalemin antautumista kalifi Omarille vuonna 635. Hän kuvaa Omarin juhlallista ja kunnioittavaa saapumista kaupunkiin, Jerusalemin patriarkan yhtä juhlallista avainten luovutusta, heidän yhteistä kaupunkikierrostaa ja sen päätteeksi patriarkan avustajalleen salaa kreikaksi lausumia sanoja: "Katso, Turmion Iljetys, josta profeetta Daniel puhuu, seisoo Pyhässä Paikassa."

Patriarkan viittaus Danielin profetiaan (Dan. 11:31) on Rogersonin mielestä ällistyttävää kaksinaamaisuutta. Hänen mukaansa Danielin näyn on ajateltu viittaavan roomalaisten toimittamaan temppelin häpäisyyn, joka lopulta johti koko kaupungin tuhoon. "Koska Omar oli juuri kukistanut roomalaisten suorat perilliset [eli Bysantin keisarin joukot] ja tuonut Salomon rakentamaan Pyhään Paikkaan takaisin Yhden Jumalan kuvattoman palvonnan [eli islamin], ei pitäisi olla epäselvää siitä, kuka Danielin mukaan olisi ollut tuo Turmion Iljetys", Rogerson kirjoittaa.

Pointti on monella tavalla toki osuva. Tuskin Omaria voidaan kovin helposti pitää Danielin tarkoittamana Turmion Iljetyksenä. Kohta mitä ilmeisimmin viittaa roomalaisvalloituksia edeltäneeseen hellinistihallitsija Antiokhos IV Epifanesiin (215-164 eKr.), josta Makkabilaiskirjat myös kertovat. On kyllä totta, että Bysantin keisari oli roomalaisvallan suora perillinen, mutta on mahdotonta ja loukkaavaa ajatella, että kristitty keisari (tai patriarkka hänen edustajanaan) edustaisi tässä ei-kristittyjen roomalaisvallottajien iljettävyyttä. Rogersonin naiivi ajatus siitä, että Omar "toi takaisin" alkuperäisen ja aidon jumalanpalveluksen Jerusalemiin on jotain muuta kuin historioitsijan viileää analyysiä. Ainakin itse näen siinä tunnustautumisen islamiin. No, ei se tietenkään tee kirjasta sinänsä huonoa. Tekstiä pitää vain lukea varoen.

Rogersonin kerronta on sujuvaa ja tutustuminen arabiyhteisöjen elämään on kiinnostavaa. Ainakin sellainen hengellinen opetus sieltä nousee mieleen, että jollain tavalla bysantin kristillisyys oli monessa kohdassa onnistunut kadottamaan alkuperäisen Jeesuksen sanoman yksinertaisuuden. Muhammed puhui muun muassa välittömästä Jumalan kohtaamisesta rukouksessa. Sellaisen pitäisi olla itsestään selvää kenelle tahansa kristitylle, mutta ilmeisesti niin ei tuolloin ollut. Väliin oli tullut papit ja vaikeat liturgiset ja teologiset kysymykset. Samalla kun ortodoksisuutta ja bysantin liturgista rikkautta on hyvä arvostaa, 600-luvun historia muistuttaa siitä, että juuri bysanttilainen kristillisyys murtui islamin paineessa.

Jos jouluna jää aikaa, yritän lukea kirjan loppuun. Ellei joulupukki tuo paljon muuta luettavaa...

tiistaina, joulukuuta 11, 2007

Egyptiin ja takaisin


Marian ja Joosefin piti lähteä Egyptiin pelastaakseen henkensä. Minä ja Tiina lähdettiin pelkästään hengähtämään vähän. Syy blogin päivittämättömyyteen on siis siinä, että olimme viikon Luxorissa.

Muinoin Thebana tunnettu pikkukaupunki osoittautui ihan mielenkiintoiseksi paikaksi. Ennakkotiedoista poiketen emme edes saaneet vatsapöpöä. Hotellihuoneen parvekkeelta avautui näkymä Niilin vastarannalle Theban vuorelle, jonka juuressa sijaitsee kuninkaiden laaksona tunnettu faraoiden hautausmaa. Vastarannalla näkyi laiduntavia lehmiä ja mieleeni tuli faraon uni, jossa seitsemän laihaa lehmää söi seitsemän lihavaa lehmää. Koska egyptiläisessä uskonnossa lehmänmuotoinen Hathor on kauneuden jumalatar, uskallan tehdä seuraavan rinnastuksen: Seitsemän laihaa lehmää oli laiduntamassa Niilin länsirannalla, kun seitsemän lihavaa lehmää oli ottamassa aurinkoa hotellin altaalla. Lopulta seitsemän lihavaa lehmää söivät ne seitsemän laihaa lehmää seisovasta pöydästä eri tavoin marinoituina.

Lauantai-iltana osallistuimme koptilaisen kirkon iltapavelukseen. Se oli juuri alkanut, joten ihmisiä alkoi vasta hiljalleen valua sisään. Adventin takia palvelus oli kuulemma tarkoitus jatkua läpi yön sunnuntaiaamuun saakka. Seuraavana päivänä kävimme yhdessä kaupassa, jonka omistaja nukkui sikeästi tiskin alla. Syynä oli kuulemma se, että kauppias oli kristitty ja oli ollut koko yön kirkossa rukoilemassa. Siinä vähän meille esimerkkiä. Meillä oli Tuomiokirkossa valvomisen yö, mutta eipä siellä juuri paikallisia kristittyjä kauppiaita näkynyt :-)

Koptilaista liturgiaa oli kiva seurata, vaikka en ymmärtänytkään juuri mitään. Olen kuitenkin aikoinaan lukenut peruskurssit sekä koptissa että arabiassa, joten sieltä täältä erotin joitain sanoja. Selvästi liturgia oli hieman hankalaa myös toimittavalle vanhalle papille ja häntä avustavalle vanhojen herrojen joukkuelle. Välillä joku kävi toiselle kääntämässä sivua ja osoittamassa, missä mennään. Ihailtavan jouhevasti liturgia kuitenkin eteni jatkuvana vuorolauluna ilman juuri mitään keskeytyksiä. Huomasin jouhevuuteen syynkin. Toisella puolella keskikäytävää (naisten puolella) seisoi kaksi huivipäistä tätiä, jotka resitoivat liturgiaa niin antaumuksella ja ulkomuistista, että se kulki eteenpäin kuin juna. Ikonostaasin edessä hyörivillä herroilla oli siis täysi työ pysyä kirjoineen tätien kyydissä.

Minut ohjattiin tietysti heti etupenkkiin, enkä voinut vastustaa kiusausta yrittää videoida liturgiaa. Yritin kuitenkin pitää kännykän piilossa takin leipeessä, joten valitettavasti sormi jäi linssin eteen. Ehkä tästä pienestä klipistä kuitenkin saa jotain kuvaa.

maanantaina, joulukuuta 03, 2007

Valoa pimeään

(Tämä teksti on luettu Pisara-ohjelmassa TV1 1.12.2007.)

”Valo on kirkas ja valoa tarvitaan näköön. Valo tulee joskus taivaalta, kun aurinko paistaa ja se voi myös syntyä sähköstä.” Nämä ovat ekaluokkalaisen ajatuksia valosta. Kun kysytään, millainen voima valolla on, yksi lapsi vastaa: ”Valon voimat on hyviä.” Mutta toinen lapsi on sitä mieltä, että ”valolla ei ole voimia”. Molemmat ovat oikeassa. Valo näyttää voimansa, kun se saa kaiken kasvamaan ja värit loistamaan. Toisaalta se on hyvin heikko. Valon voi sulkea pois laittamalla verhot eteen tai oven kiinni.

Juutalaiset rabbit ovat opettaneet: Jumala on kaikkialla siellä, minne hänet päästetään. Jumala on valo, mutta ihminen voi sulkea hänet ulos elämästään laittamalla verhon eteen tai sulkemalla oven. Ihminenhän tarvitsee pimeää ja yksinäisyyttä levätäkseen. Ei ihminen voi elää jatkuvassa auringonpaisteessa. Lapsikin sen tietää. ”Ei saa katsoa aurinkoon, muuten loistaa liian paljon silmiin. Sellaista voimaa siinä on.” Joskus on parempi katsella kuutamoa ja tähtiä.

Tässä on se hengellinen viisaus, jonka pimeä vuodenaika opettaa. Lapsen suulla sanottuna: ”Valoa tarvitaan siihen, et ei ole yö. Kun tulee yö, sit nukutaan.” Jumala hoitaa lapsiaan niin päivällä kuin yöllä. Yöllä vain emme tiedä sitä, kun emme näe.

Mutta kansa joka pimeydessä vaeltaa, saa seurakseen maailman valon, Jeesuksen. Hän ei häikäise kirkkaudellaan eikä sokaise ketään. Hän tulee nöyränä, kuin kynttilän liekki.

Jos elämässä tuntuu siltä, että aurinko ei nouse, eikä pimeässä ole ketään, voi rukoilla tämän pimeän ajan rukouksen: ”Herra Jeesus Kristus. Tule minun pimeyteeni ja poista pelko. Anna minun levätä rauhassa ja virkistyä, kunnes tulee aamu ja näen sinut selvästi. Kiitos kuusta ja tähdistä, niistä ihmisistä, jotka tuovat valoa elämääni. Kiitos sinun läsnäolosi liekistä. Siunaa tämä pimeä aika.”