perjantaina, marraskuuta 30, 2007

Flunssaa pukkaa

Oireet olivat selvät jo viikonloppuna, mutta en suostunut pitämään tätä oikeana flunssana. Nyt yritän selvitä välttämättömistä töistä ja päästä lepäämään. Kurkkukivun takia on tullut nukuttua huonosti ja silmänaluset on varmaan normaaliakin mustemmat. Tämän päivän osalta työt on melkein tehty, illalla enää mennään Kryptaan valmistelemaan huomisia myyjäisiä (avoinna 11-14, tervetuloa!).

Kruununhaan koululla oli adventtihartaus klo 10 ja jumppasali oli niin täynnä koululaisia, etteivät kaikki mahtuneet edes sisään. Vastaavasti taas oma pää oli niin tyhjä - tai ehkä räkää täynnä - että en tiennyt oikein missä olen. Päätin kuitenkin kertoa lyhyesti tarinan Daavidin vallanperimyksestä siltä kohtaa, missä Adonia ensin huudattaa itsensä kuninkaaksi, mutta Daavid valtuuttaa sitten Salomon ratsastamaan omalla muulillaan. Tämä tietysti johdannoksi adventin evankeliumille, jossa Jeesus ratsastaa aasilla ja huudetaan Daavidin Pojaksi.

Klo 11 vietetiin Kaisaniemen koulu adventtikirkkoa Tuomiokirkossa. Pari sataa oppilasta saapui hyvässä järjestyksessä opettajineen kirkkoon ja mielestäni keskittyivät aika hyvin kolme varttia kestäneeseen tilaisuuteen. Meillä oli tosi paljon musiikkia: urkualoitus ja -päätös, viisi Cantores Minoresin laulua ja neljä virttä (Hoosianna, Nyt sytytämme kynttilän, Tiellä ken vaeltaa ja esirukouksen yhteydessä Avaja porttis ovesi). Alissa istui neljännessä rivissä ja virnuili mulle tietysti, kun lauloin "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen". Mun puhe oli tosi lyhyt ja toivottavasti jollain tavalla järkevä. Voimat oli kyllä siinä vaiheessa aika pois ja piti keskittyä pysymään hereillä.

Olin illalla 21 aikaan vielä Paloheinässä starttaamassa isän autoa kaapeleilla, kun siitä oli virta kadonnut. Tiina tuli työmatkalta 23.45 koneella, joten jäin heidän olohuoneeseensa odottelemaan letokentälle menoa. Olin ottanut Enqvistin kirjan mukaan ja yritin saada sen luettua loppuun, mutta en millään jaksanut keskittyä. Enqvist ottaa lopussa kantaa "kvanttimystiikkaan" eli kvanttifysiikan innostamiin uskonnollisiin tai psykologisiin tulkintoihin ja teilaa ne yksi toisensa jälkeen, nähdäkseni hyvin argumentein. En usko, että kvanttifysiikka avaa meille todellisuuden kuvaukseen aukon, johon Jumala voitaisiin sijoittaa. Nähdäkseni on kyse siitä, että kvanttifysiikka kertoo meille, millä tavalla tulee suhtautua luontoon. Tässä mielessä se informoi meitä myös siitä, millä tavalla meidän tulee teologiassa ottaa luonto huomioon. Teologiasta se ei luonnollisesti (!) sano mitään.

Ehkä sen verran menneistä vielä, että keskiviikona oli jälleen Kohtaamispaikkana Krypta. Katsoimme Kulmalan Markon dokumentin Paha paikka. Väkeä oli harmittavan vähän, perikymmentä, mutta hyvää porukkaa. Teknisiä ongelmiakin oli ihan riittävästi, vaikka olimme Saken ja Mikon kanssa paikalla jo klo 16 rakentamassa. Videon ääneen tuli jostain ärsyttävä suhina, jota ei saatu pois edes viime hetken yrityksellä vaihtaa toiseen läppäriin. No, ilta oli joka tapauksessa koskettava. Oma flunssaisuus vaikutti kuitenkin sen, että en tuntenut olevani 100% kunnossa ja läsnä. Sen huomaa siitä, että pieniä yksityiskohtia menee koko ajan havaintokentän ohi ja niihin havahtuu liian myöhään. Niinkuin siihen, että olisimme huomioineet jollain tavalla koko syksyn kahvilaa pitäneet Riikan ja Päven jollain julkisemmalla kiitoksella. Päätimme illan taas psalmikävelyyn. Erikoista kyllä, vaikka väkeä oli vähän ja tunnelma oli sillä tavalla aika tiivis, takarivistä löytyi silti kaksi ihmistä, jotka heti nousivat ja poistuivat, kun mainitsin Psalmista. Sellaiseen on vaikea tottua, vaikka tietysti pitäisi voida olettaa, että monet ihmiset ovat täysin sulkeneet sydämensä tällaiselta yhteiseltä hartauden harjoittamiselta.

Kryptasta päästyäni (siis keskiviikkoiltana) piti vielä valmistella torstaiaamun aamumessuun saarna. Kirkkohallituksen parisuhdelakiseminaari oli pyytänyt meiltä tällaista erityispalvelusta ja tottahan se järjestettiin. Penkissä istuivat siis sekä arkkipiispa että Helsingin piispa ja muuta kirkkohallituksen väkeä. Laitan tähän lopuksi vielä puheeni, joka on muodoltaan psalmimeditaatio. Se koostuu kolmeen osaan jaetusta psalmista 143 ja näiden osien väliin sijoitetuista tekseistä. Tekseistä ensimmäinen on lainaus Henry Nouwenilta, toinen Paulo Coelholta ja kolmas P. Augustinukselta.

Psalmista 143:

"1 Herra, kuule rukoukseni, ota vastaan pyyntöni!

Sinä uskollinen, sinä vanhurskas, vastaa minulle!

2 Älä vaadi palvelijaasi tuomiolle, sillä sinun edessäsi ei yksikään ole syytön."


Rukous ei ole oman sielunelämämme tarkkailua. Se ei ole sisäänpäin katsovaa omien ajatustemme ja tunteidemme analysointia, vaan Hänen huolellista tarkkaamistaan, joka kutsuu meitä jatkuvaan keskusteluun. Rukous on kaikkien ajatustemme – mietteittemme, päiväuniemme ja painajaistemme – tuomista rakastavan Isämme eteen niin, että Jumala voi nähdä ne ja vastata niihin jumalallisella myötätunnolla. Rukouksessa me tunnustamme iloisesti, että Jumala tuntee mielemme ja sydämemme ja ettei mikään ole Jumalalta salassa.

Psalminkirjoittaja jatkaa:

"3 Vihamieheni vainoaa henkeäni, hän polkee elämäni jalkoihinsa,

hän suistaa minut pimeyteen, kauan sitten kuolleitten joukkoon.

4 Voimani ovat lopussa, sydämeni jähmettyy.

5 Minä muistelen menneitä aikoja, mietin kaikkia tekojasi,

ajattelen sinun kättesi töitä.

6 Minä kohotan käteni sinun puoleesi, sieluni janoaa sinua kuin kuivunut maa.

7 Vastaa minulle, Herra! Vastaa pian, kauan en enää jaksa!

Älä kätke minulta kasvojasi, muutoin olen haudan partaalla."


Elämä on ajoittain turhalta tuntuvaa kamppailua näkymätöntä vihollista vastaan. Silloin Valon Soturi noudattaa Nachman Bratzlavilaisen opetusta: ”Jos et kykene mietiskelemään, toista yhtä ainutta sanaa, koska sellainen tekee hyvää sielulle. Älä sano mitään muuta, toista vain tuota sanaa toistamasta päästyäsi. Lopulta se menettää merkityksensä ja saa uuden sisällön. Jumala avaa portit, ja sinä kuvaat tuolla yksinkertaisella sanalla kaikkea haluamaasi.” Joutuessaan turhauttavaan ja itseään toistavaan kamppailuun soturi käyttää tuota menetelmää – ja hänen työnsä muuttuu rukoukseksi. Sana jota toistamme on Sinä.

Psalmi:

"8 Sinuun minä turvaan -- osoita laupeutesi jo aamuvarhaisesta!

Sinun puoleesi minä käännyn -- opeta minulle tie, jota kulkea!

9 Herra, pelasta minut vihollisteni käsistä! Sinun luonasi olen turvassa.

10 Sinä olet minun Jumalani -- opeta minua täyttämään tahtosi!

Sinun hyvä henkesi johdattakoon minua tasaista tietä."


Suuri olet sinä, Herra, ja sangen ylistettävä. Suuri on sinun voimasi ja määrätön sinun viisautesi. Ja sinua tahtoo kiittää ihminen, tuo rahtunen luomakunnastasi, ihminen, joka aina kantaa mukanaan kuolevaisuuttansa, kantaa mukanaan syyllisyytensä todistusta, todistusta siitä, että sinä olet ylpeitä vastaan. Ihminen, tuo rahtunen luomakunnastasi, tahtoo kiittää sinua. Sinä innoitat hänet iloiten itseäsi kiittämään, sillä sinä olet luonut meidät itsellesi, ja levoton on sydämemme, kunnes se Sinussa löytää levon.

perjantaina, marraskuuta 23, 2007

Harmaan eri sävyt

Parin päivän retriitti täällä Vihdin mökillä on päättymässä. Ympäristö on pimeää, märkää ja kylmää. Värejä ei paljonkaan erotu, vaan kaikki on ruskean ja harmaan sävyissä. Toki sävyjä on paljon.

Ei sen puoleen, olen istunut melkein koko ajan sisällä edessäni oheisen kuvan pihanäkymä. Älä kuitenkaan kysy, mitä kirjoitin. Jotain kyllä, mutta en päässyt samaan hurmioon kuin viime vuonna Roomassa. Ehkä se kolme viikkoa tarvitaan, että alkaa syntyä jälkeä.

- -

Aloin alkuviikosta lukea Kari Enqvistin kirjaa Olemisen porteilla (WSOY 1998, Dark Oy 2004). Hieno teos, kerta kaikkiaan. Tai ehkä se vain sopii juuri nyt erinomaisesti omiin kosmologisiin pohdintoihini, joista olen kirjoittanut aiemmin. Enqvist on fysiikan dosentti ja kosmologian professori. Mutta hän osaa luonnontieteellisen tiedon lisäksi käsitellä erinomaisesti myös vaikkapa Vanhan testamentin tekstejä tai rabbiinisia lähteitä. Kirjan kannessa on savesta muotoiltu ihmisen pää, jonka otsassa on mystinen sana "emeth". Pää on on jaettu valoisaan ja pimeään puoleen niin, että valoisalla puolella on kirjan "e" ja pimeällä puolella kirjaimet "meth". Selitys on tämä: Savesta tehty hahmo on golem, (keino)ihminen, josta kaikki frankensteinin hirviöt ovat saaneet innoituksensa. Emeth on hepreaa ja tarkoittaa totuutta. Kun sanasta otetaan pois ensimmäinen kirjain, jää jäljelle meth, "hän on kuollut".

Enqvist vain kertoo luvussa "Saven laki ja sen alkuehdot" tämän juutalaisen legendan ilman sen enempää selittelyä. Ajatus on tietysti se, että elävän ihmisen erottaa kuolleesta savesta vain "totuus", joka on jumalallinen.

Olen yhä enemmän vakuuttunut siitä, että teologiaa kannattaa tänä päivänä tarkastella modernin fysiikan avulla. Käy ainakin ilmi, että todellisuus on paljon ihmeellisempi kuin rationalistisena itseään pitävä kadunmies suostuu hetkessä myöntämään. Samalla suodattuu pois gnostilaisperäinen fyysisen ja henkisen maailman jyrkkä erottelu. Käy ehkä ilmi, että tietoisuus (jos sellaista ylipäänsä on jonkinlaisena erillisenä asiana) onkin täysin sidoksissa fysiikan lainalaisuuksiin. Ihmisen tietoisuus on siis tavallaan yhden kirjaimen varassa. Jos jokin lainalaisuus siirtyy paikaltaan, ihmisestä jää jäljelle vain kuollutta savea.

Luin aamulla Psalmia 119. Jakeessa 18 rukoillaan: "Avaa silmäni näkemään sinun lakisi kaikkine ihmeineen." Jumala on luonut maailman, joka on ihmeitä täynnä. Vain ylpeys saa meidät kuvittelemaan, että elämä itsessään olisi jotain muuta kuin ihme. Siksi kai Jeesuskin oli niin kiusaantunut, kun ihmiset juoksivat ihmeiden perässä. Sama ylpeys saa ihmisen ajattelemaan, että fyysisella todellisuudella ei ole merkitystä. Se mitä näemme ja havaitsemme, on suureksi osaksi pelkkää silmän lumetta ja heijastusta meidän aistimaailmalle hitaudesta ja rajoittuneisuudesta.

Tärkeä inhimillisen elämän alue, jossa ymmärrys fysiikan lainalaisuuksista ei auta, on moraali. Siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä sitä, miten niiden tulisi olla. Toisaalta moraalia ei voi myöskään johtaa lakikirjoista. Tämänhän voi havaita vaikkapa siitä kritiikistä, jota profeetat esittivät Vanhan testamentin lainsäädännön ulkokohtaista soveltamista kohtaan. Ihminen jää siis ikuisesti sovinnaisuuden (lakikirjojen) ja fyysisten mahdollisuuksien väliin heittelehtimään. On huimaa ajatella, että ihmisellä voisi olla Jeesuksen kautta mahdollisuus päästä lähelle Jumalan sydäntä, siis sitä ikuista lakia, joka sovittaa yhteen sen mikä on totta ja mikä on oikeaa.

Päätämme siis täältä tähän, kuten Alivaltiosihteerillä on tapana sanoa. Sunnuntaina tapaamme ehkä Tuomasmessussa.

sunnuntaina, marraskuuta 18, 2007

Nukkumisen päivä

Herääminen viime yönä klo 3 ei ollut lopulta ollenkaan vaikeaa. Oikeastaan pelkästään kivaa. Kirkossa oli moninkertainen miehitys: neljä yöpäivystäjää, palkattu suntio, vartiointiliikkeen vartija ja me rukoushetkien pitäjät. Paljon muita siellä ei sitten ollutkaan. Tapulissa oli samanaikaisesti nuorison kohtaamispaikka, jossa ainakin puoli neljän aikaan oli vielä kivasti väkeä, ehkä parisenkymmentä.

Nuorison joukkoon oli eksynyt myös eräs satunnainen kadun tallaaja pienessä maistissa, nuorehko mies hänkin. Klo 5 rukoushetken jälkeen vaihdettiin muutama ajatus siinä kirkon penkissä. Siitä heräsi monia ajatuksia. Keskustelu oli tietysti luonteeltaan yksityinen, vaikka se käytiinkin siinä kaikkien kuuluvilla ja nähtävillä. Siksi en kommentoi tuota keskustelua, vaan niitä omia ajatuksia, jotka se herätti.

Kirkkoon tuleminen nostattaa ihmisessä tiettyä haikeutta menetettyä lapsenuskoa kohtaan. Laulut ja rukoukset koskettavat ketä tahansa, jolla on ollut niihin aikaisempi kosketus. Muistan omalta kohdalta aikoja, jolloin olin aika kaukana Jeesuksesta. Oli haikeaa ajatella, että äly ja tieto on vienyt kaiken lapsen uskoon liittyneen tavoittamattomiin. Mutta haikeudesta on hirvittävän pitkä matka uskomiseen. Järkevän aikuisenhan on mahdotonta hyväksyä, että kuoleman jälkeen muka olisi mitään. Tai että niin omituinen ajatusrakennelma kuin kolminaisuusoppi voisi kuvata todellisuutta. Tai että juutalaisen miehen kuolemalla 2000 vuotta sitten voisi olla jokin merkitys minun syntieni suhteen. Ja mitä ylipäänsä on synti.

On kiusaus ajatella, että ongelma on nykyaikainen. Että olemme nyt lopullisesti erkaantuneet Raamatun ajan maailmankuvasta niin kauas, että sen joillakin perusväittämillä ei voi enää olla mitään sijaa nykyaikaisen kirkon ajattelussa. Ja että kirkon jäsenkato ja kaikki muutkin ongelmat johtuvat siitä, että on edelleen niitä, jotka uskovat liian kirjaimellisesti. Fiksun aikuisen pitää oppia uskomaan symbolisesti. Tai myyttisesti. Tai eksistentialistisesti.

Tällä tavalla ainakin minä ajattelin kymmenen vuotta sitten. Ja käsittääkseni jaoin siinä monien muiden teologien vakaumuksen. Sitten jouduin miettimään asiaa uudestaan, kun koin kutsun pappisvirkaan. Minunhan pitää tunnustautua apostoliseen uskontunnustukseen!

En mene nyt omaan historiaani sen pidemmälle. Olen sen kuitenkin tehnyt itselleni selväksi, että ihmisiä ei kannata yrittää huijata. Ei kannata hurskaasti lausua apostolista uskontunnustusta, jos on valmis seuraavassa hetkessä kiistämään sen. Ei kannata laulaa virsiä Jeesuksesta ja sovituksesta, jos seuraavassa hetkessä haluaa sanoutua irti tuollaisesta kauhistuttavasta ajatuksesta. On parempi vaikka hyväksyä, että on idiootti, ja uskoa kaikki. Toivoisin, että pappiskollegat olisivat tässä asiassa aika jämäköitä, koska nyt asiasta välittyy erikoinen ja vähän säälittäväkin kuva.

Eräs iäkkäämpi seurakuntalainen sanoi aamulla kirkkokahveilla, että luterilaiset ottaa uskonasiat ihan liian vakavasti. Katolilaisilla (ja varmasti ortodokseilla myös) on kyky hyväksyä kirkko sellaisenaan, vaikka ehkä ajattelevatkin monista yksityiskohdista ihan eri tavalla. Tavallaan olen samaa mieltä. Samalla tietysti tajuan sen, että tällaiseen näennäisesti suvaitsevaan asenteeseen voi sisältyä piittaamattomuutta ja toisenlaista epärehellisyyttä. Protestanttisessa uskon älyllistämisessä on jotain hyvin kaunista lopujen lopuksi. Mutta viimeiselle rajalle tultaessa älyllinen rehellisyys ei riitä. Pitää uskoa johonkin. On surkeaa, jos älyllisyys estää sen.

Jotenkin haaveilen, että kenelle tahansa satunnaiselle kirkkoon tulijalle välittyisi taju siitä, että aikuisen haikeudesta on olemassa tie menetetyksi luultuun uskon todellisuuteen. Pitää olla mahdollista säilyttää omat ajatukset ja epäilyksetkin. Samalla on mahdollista heittäytyä täydellisesti ja kokonaan Jumalan varaan.

- -

Niille, jotka seuraavat mun menemisiä, kerrottakoon, että ensi viikon olen virkavapaalla. (Olen siirtynyt adventista alkavan uuden kalenterin käyttöön ja hukannut vanhan kalenterin, jossa oli merkinnät ensi viikolle. Toivottavasti ne on suurin piirtein kännykän muistissa!) Tiistaina olen normaalisti Omenapuun Aamupiirissä klo 7.30. Jossain vaiheessa lähden varmasti mökin rauhaan kirjoittelemaan. Keskiviikon kohtaamispaikassa on Laajasalon Teemu ruotimassa Usko, toivo, rakkaus -kampanjaa. Sunnuntaina illalla olen liturgina Tuomasmessussa.

lauantaina, marraskuuta 17, 2007

Valvomisen yö

Usko, toivo, rakkaus on nyt sitten lanseeraattu. Tuomiokirkon portaille sytytettiin sadoista kynttilöistä muodostuva sydän-risti-ankkuri -kuvio ja tuliryhmä taiteili. Kuudelta alkaneeseen Taizé-messuun osallistui mun arvion mukaan puolen tuhatta ihmistä. Messua varten kirkkoon oli rakennettu rukousalttareita ja ehtoollisen asettaminen tapahtui kirkon keskiristiin rakennetulla alttarilla. Kirkon oma kiinteä alttari ja koko kuoriosa oli varattu rukoukselle, räsymatoille ja musiikkiryhmälle.

Messun jälkeen alkoi Kryptassa virsikaraoke Mikko Salmen johdolla. Väkeä oli sielläkin satamäärin ja tunnelma katossa. Kryptan kappelisyvennykseen oli asennettu kolme chattipapin päätelaitetta sekä kolme yleisön vapaassa käytössä olevaa laitetta. Ainakin yhdeksän aikaan, kun lähdin kotiin, chatti toimi vilkkaasti.

Tänä yönä Tuomiokirkko on siis auki aamuun asti. Tasatunnein vietetään rukoushetkiä, jotka on vuorollaan eri seurakuntien hoidossa. Klo 21 vuorossa oli Alppila. Valitettavasti seurakuntien rukousinto hiipui aamuyöhön, joten olen laittanut kellon piippaamaan klo 3:lta aamulla. Mun osuudeksi jää rukoukset klo 4, klo 5 ja klo 6. Onneksi Karjalan Sakke lupasi tulla mun kanssa kirkkoon klo 3.30-6.30.

Ehkä siellä netin ääressä on joku uneton sielu, joka kaipaa seuraa tänä yönä. Tule Tuomiokirkkoon valvomaan ja rukoilemaan! Aamulla on tietysti messu klo 10, jossa mun osuus on tosin vain avustaa. Toivottavasti en nukahda saarnan aikana.

keskiviikkona, marraskuuta 14, 2007

Nuorten kanssa Kryptassa

Kohtaamispaikkana Krypta tänään klo 18: aiheena oli VillageLife eli Suomen Lähetysseuran nettiin perustama virtuaalinen lähetystyön hanke. Asiaa esitteli henkilökohtaisesti ja asiantuntevasti kummisihteeri Laura Koivulahti. Samalla Laura esitteli SLS:n kummilapsityötä.

Valitettavasti Kohtaamispaikan kävijämäärä on koko syksyn ajan ollut alamaissa, koska se ei ole noussut seurakunnan omassa tiedotuksessa esiin. Väkeä oli tänään paikalla kolmisenkymmentä, suurin osa nuoria God's Gasista, mikä tietysti oli erittäin mukavaa. Sain sitä kautta jopa yhden entisen riparilaisen Facebook-kaveriksi :-)

Joka tapauksessa samaan aikaan, kun seurakunnan oma tiedotus rämpii aivan alkeellisten resurssien puutteessa, seurakuntayhtymä maksaa 300.000 euroa mainostoimiston kautta toteutettavasta kampanjasta. En ole katkera, mutta kuitenkin... Onko tosiaan niin, että meidän seurakunnassa tekemä työ ei ole mainostamisen arvoista, mutta itseironia on?

Mutta ei mennä asioiden edelle. Annetaan mainoskampanjan ensin puhua puolestaan. Ensi keskiviikkona Kohtaamispaikassa Teemu Laajasalo on luvannut ruotia kampanjaa oikein isän kädestä. Pysykää siis kuulolla.

tiistaina, marraskuuta 13, 2007

Usko, toivo ja huijaus

Otsikko on ylilääkäri, dosentti Hannu Lauerman kirjan nimi. Lauerma käsittelee kirjassaan erilaisia uskomushoitoja kuten homeopatiaa, suggestioita ja hypnoosia.

Tänä lauantaina alkaa näyttävästi Helsingin seurakuntien mediakampanja Usko, toivo, rakkaus. Odotan kampanjaa kiinnostuksella ja suoraan sanottuna pienellä vavistuksella. Ennakkotiedot saavat mut huolestuneeksi. On vaikea uskoa, että itseironialla leikkiminen ja vaikeisiin sisällöllisiin kysymyksiin kajoaminen toimisi. Hyvä kampanja tarttuu mainostamansa yhteisön vahvuuksiin (joita kirkolla on yllin kyllin), ei oletettuihin tai kuviteltuihin heikkouksiin. Mutta voihan olla, että ennakkoaavistukseni on väärä. On siis parasta jäädä odottamaan ja katsomaan. Se on tietysti selvää, että tulen tässä blogissa ottamaan vahvasti asiaan kantaa ja seuraamaan kampanjaa.

TV1:n pääuutislähetyksessä tänään kampanja noteerattiin ja Salmen Mikkoa haastateltiin. Mikko esiintyi mielestäni hyvin siihen nähden, miten haastatteluja tuollaisessa tilanteessa leikataan. Puhui Jeesuksen merkityksestä - ja vaikeudesta - kirkolle. Mielenkiintoisempaa lyhyessä uutisjutussa oli kuitenkin se, että Eeva Polttila sanoi "kirkon" kampanjoivan saadakseen jäsenkadon katkeamaan. En tiedä, oliko sanavalinta tahaton vai tahallinen. Voihan olla, että toimittajakaan ei ymmärrä, mitä eroa kirkolla ja Helsingin ev-lut seurakunnilla on. Joka tapauksessa kampanjasta annettiin virheellisesti kuva, että se on koko kirkon kampanja.

Uutisankkurin tavoitteeksi mainitsema kirkon jäsenkadon katkaiseminen (vai oliko se "uusien jäsenien hankkiminen eroavien tilalle") on joka tapauksessa seurakuntayhtymän kampanjamateriaalin kärkiviesti. On siis reilua yrittää arvioida kampanjaa tästä tavoitteesta käsin.

- -

Mauno Saari oli Valtosen Ollin vieraana tänään Aamupiirissä. Oli hienoa kuunnella terävää ajattelijaa. Mane puhui 90-luvun alun lamasta ja hyvinvointiyhteiskunnan purkautumisesta. Vaikka en ole ollenkaan varma, että meidän kannattaa talouspoliittisessa mielessä haikailla menneitä aikoja, jäin silti pohtimaan asiaa. Mikä mahtoi olla se yhteisvastuun ja välittämisen ilmapiiri, joka Suomessa vallitsi 60-, 70- ja 80-luvuilla, siis ennen lamaa? Elimme säännöstelytaloudessa, Neuvostoliitto oli voimissaan, Kekkonen hallitsi, kansalla oli yksi mieli, konsesus. Luulen, että noina vuosikymmeninä syntyi illuusio, että Suomi voi säilyttää myöhäissyntyisen kansankotiluonteensa, vaikka se tietoisesti ottaakin etäisyyttä menneiden sukupolvien arvomaailmaan. Toisin kävi. Juuriltaan irtautunut arvomaailma ei kestänytkään.

Kirkko on tämän kulttuurimuutoksen viimeisiä linnakkeita. Edelleen elätellään sekä julkisesti (hyvänä esimerkkinä vaikkapa julkaisu Kirkko ja usko tämän päivän Suomessa, toim. Aku Visala, STKS 2007) että yksityisesti, kavereiden kesken kuvitelmaa koko kansan yhdistävästä ja kansan arvomaailmaa heijastelevasta (ja seuraavasta) kansankirkosta. Helsingin seurakuntien mediakampanjan saattaakin osoittautua joutsenlauluksi ennen tämän aikansa eläneen rakennelman luhistumista.

lauantaina, marraskuuta 10, 2007

GLS 2007 Day Two

Summit on onnellisesti takana ja mieli on tyytyväinen. Mun mielestä meillä oli loistava seminaari, jossa oli asiantuntemusta, monipuolisuutta, innostusta, haasteita ja myös konkreettisia työkaluja. Joonatan Raution ja Heidi Partin musiikki toimi upeasti ja tekniikka pelasi alusta loppuun. Alustavan palautteen selailun perusteella pientä petrattavaa oli ryhmätyöajan järjestämisessä. Mehän saatiin viime vuonna samanlaista palautetta ja yritettiin tällä kerralla parantaa tilannetta. Omakin fiilis on se, että tässä ei täysin onnistuttu. On aina huono juttu ryhtyä keskeyttämään hyvin alkanutta keskustelua jollain triviaalilla ilmoitusasialla. Ensi vuonna tehdään varmaan niin, että annetaan ilmoitusasiat, laitetaan keskustelu käyntiin ja päästetään ihmiset siitä suoraan tauolle ilman keskeytystä.

Se mitä edellisessä viestissä sanoin Hybelsin ekasta puheesta ei mitenkään omassa mielessäni sumentanut konferenssin kokonaisantia. Mun mielestä Hybels tekee huipputärkeää työtä evankelikaalisella rintamalla nostamalla rohkeasti esiin sosiaalisen vastuun, rauhan ja oikeudenmukaisuuden teemoja, joiden suhteen herätyskristity on perinteisesti olleet pahasti jälkijunassa. Suomen ev-lut kirkolle nämä teemat on tuttuja ja luontevia. Seuraava looginen ja toivottavasti myös toteutuva askel on etsiä aktiivista kontaktia katoliseen maailmaan. Annoin Billille luettavaksi Sant' Egidion yhteisön perustajan Andrea Riccardin kirjan Sant' Egidio, Rome and the World. Toivottavasti hänellä on aikaa lukea kirja ja ottaa kontakti. Siitä vois alkaa vaikka mitä...

Voi olla, että verrattuan Chicagon konferenssiin tästä kuitenkin jäi päällimmäiseksi havahtuminen meidän vastuuseen Suomesta. Terho Pursiaisen kirjoitus Hesarissa oli jälleen monella tavalla oikeaan osunut. Hän korosti siinä elämänkatsomuksen merkitystä kouluopetukselle. Itse johtopäätös, minkä hän tekee, on kuitenkin mielestäni käsittämätön. Hän kirjoittaa, että tällainen katsomuksellinen tehtävä tulee olla jollain uudella, tarkemmin määrittelemättömällä oppisisällöllä, koska uskonta ja ET eivät täytä tehtäväänsä. Itse tekisin päinvastaisen johtopäätöksen. Juuri katsomuksellista uskonnon opetusta olisi vahvistettava.

Colin Powell sanoi kenraalin suoruudella, että hän haluaa omassa nuorisotyössään (jota hän siis tekee eläkeläisenä oman järjestönsä kautta) opettaa nuorille elämän merkitystä ja kykyä häpeämiseen. Nuoria on opetettava häpeämään. Pahaa tekstiä häpeämisestä toipuvalle Suomen kansalle, joka on vasta kymmenkunta vuotta opetellut elämään vailla häpeän häivää. Ehkä meidän aikuisten on opeteltava häpeän merkitys uudelleen, nuorison pahoinvoinnin vuoksi.

perjantaina, marraskuuta 09, 2007

GLS 2007 Day One

Global Leadership Summitin ensimmäinen päivä on illassa. Aloitimme aamun ensimmäisen session hiljentymällä rukoukseen Jokelan tragedian vuoksi. Bill Hybels piti päivän ensimmäisen luennon livenä. Hän saapui Suomeen jo eilen illalla, jolloin tapasimme päivällisen merkissä. Tänään Bill jatkoi matkaansa Kööpenhaminaan. Muut luennot ja haastattelut tulevat dvd:ltä. Ainakin kaksi iltapäivän luentoa, Marcus Buckingham ja Richard Curtis, otettiin vastaan todella hyvin. Curtisin haaste kirkolle ja kristityille oli niin vahva, että se jää varmasti kaivelemaan pitkäksi aikaa. Heidi Partin ja Joonatan Raution vetämä musiikkiryhmä teki loistavaa työtä alusta loppuun, kahvitus toimi nopeasti eikä mitään isompia teknisiä ongelmiakaan sattunut. Yhdessä kohdassa kuva pysähtyi ehkä pariksi sekunniksi, mutta tekniikkatiimi selvisi tilanteesta äärimmäisen nopeasti.

Summitissa on tänä vuonna noin 650 osallistujaa, mikä on lähes kaksinkertainen määrä viime vuoteen verrattuna. Saalem-seurakunnan kirkkosalissa se tuntuu hyvällä tavalla. Mun roolina on siis viime vuoden tapaan toimia tapahtuman isäntänä ja juontajana yhdessä Markus Österlundin kanssa, joka hoitaa saman ruotsiksi.

Jollain tavalla aamupäistä jäi hieman sekava ja ristiriitainenkin olo. Bill Hybelsin puhe vision merkityksestä oli tietysti hyvä. Siinä oli kuitenkin monta hyvin häiritsevää piirrettä. Kun otsikkona on A Vision to Die For (Näky jonka vuoksi voisi kuolla), ei voi välttyä ajatuksen siirtymisestä itsemurhapommittajiin. En usko, että kukaan kaipaa tähän maailmaan lisää hulluja fanaatikkoja, jotka ovat valmiita äärimmäisiin tekoihin oman visionsa puolesta. Koska Bill ei millään tavalla ottanut kantaa tähän mielleyhtymään, mieleen jäi syvä epäilys koko puheen sanomaa kohtaan. Ja lopuksi Bill vielä innostui helluntailaiseen tapaan pyytämään ihmisiä nostamaan käden ylös, jos haluavat kuolla visionsa puolesta. Pidin kysymystä hieman kiusallisena. No, juttelin asiasta joidenkin kanssa jälkikäteen. Osa oli reagoinut samalla tavalla kuin minä, osa ei ollut kokenut asiaa mitenkään häiritseväksi. Ehkä kuitenkin välitän palautteen Hybelsille.

Huomenna on tietysti odotettavissa hieno ja mielenkiintoinen seminaaripäivä. Aamupäivällä puhuvat John Ortberg ja Michael E. Porter, iltapäivällä Colin Powell ja Bill Hybels. Seminaarin päätyttyä täytyy aika nopeasti miettiä, millä tavalla GLS halutaan jatkossa järjestää. Mulla on ollut suuria vaikeuksia saada joitakin luterilaisia kollegoita edes paikalle tutustumaan koko tapahtumaan, saatikka sitten sitoutumaan sen jatkokehittelyyn. Onneksi muutamia ennakkoluulottomia on. Tuomasyhteisö on tänä vuonna vahvasti mukana ja muitakin pappiskollegoita on ihan kiitettävästi paikalla. Toivotaan, että siitä kehittyy jotain!

keskiviikkona, marraskuuta 07, 2007

Hyvin surullista

Tulin kotiin klo 14 aikaan ja avasin tavoistani poiketen radion. Jouduin keskelle suoraa lähetystä Jokelan koululta, jossa ilmeisesti piiritystilanne oli vielä kesken. Haapalan Tero rikospoliisista ei siinä vaiheessa vielä antanut mitään tarkempia tietoja tilanteesta. Internetin kautta ampujan nimeksi selvisi Pekka-Eric Auvinen. YouTubessa nimimerkillä Sturmgeist89 (mistä käy ilmi nuoren miehen syntymävuosi) jätetty uhkausvideo on nähtävästi nyt jo poistettu, mutta ehdin katsoa sen kertaalleen. Pitkä englanniksi kirjoitettu teksti osoittaa, että nuori mies on erittäin älykäs, turhautunut ja aggressiivinen. Kun itsekin olen ollut nuori vihainen mies, henkinen asetelma ei tunnu niin hirveän vieraalta.

Olen kovin pahoillani. Olen pahoillani Pekka-Ericin puolesta, jonka elämä ajautui noin pahaan umpikujaan. Olen pahoillani hänen vanhempiensa ja muiden läheisten puolesta, joihin kohdistuu nyt valtava paine. Olen surullinen murhatun opettajan ja hänen läheistensä puolesta. Olen surullinen kaikkien niiden puolesta, joita vahingoitettiin ja traumatisoitiin.

YlenAikaisen Olli Ihamäki oli saanut studiovieraaksi kolmen jälkeen jonkin nuoren klopin kommentoimaan Pekka-Ericin videota ja viestejä. Mikä siinä onkin, että hevimusiikin asiantuntijat käyttäytyvät tällaisissa tilanteissa kuin nurkkaan ahdettu Jehovan todistaja. Asiantuntijan lähes ainoa viesti oli tietenkin se, että musiikkikappale, joka videon taustalta kuuultiin, oli hieno, eikä sillä voi missään tapauksessa olla mitään tekemistä ampumisen kanssa. Lähes samaan hengenvetoon hän sai jo syyn käännettyä kristittyjen (!) päälle. Hänen mielestään jos tästä tragediasta syytetään hevimusiikkia, kristittyjäkin pitää sitten syyttää siitä, että he haluavat ristiinnaulita kaikki. Mistä näitä 'asiantuntijoita' oikein tulee?!! (Tapaus sinänsä osoittaa sen, miten helppoa mikä tahansa tapahtuma on kääntää kristittyjen syyksi. Historiasta tuttua.)

No niin. Tässä pitää tietysti hengittää syvään ja ajatella laajemmin. On itsestään selvää ja triviaalia, että musiikilla ja teolla ei ole suoraa syy-seuraus-yhteyttä. Toisaalta on yhtä selvää, että jokin nuoren miehen elämässä johti hänet siihen tuhoisaan johtopäätökseen, että ihmisen elämällä ei ole arvoa ("humanity is overrated"). Mistä maaperästä tällaiset ajatukset nousevat? Ei kai valtakunnan virallinen heviasiantuntijistokaan kuvittele, että nuori mies keksii ajatuksensa itse?

Vielä tärkeämpää on tietysti ajatella, mikä on se voima yhteiskunnassa, joka tepsii tällaiseen kielteisyyteen. Poliisi ja vankila tehoavat tietysti vähäksi aikaa. Ei pidä aliarvioida kurin merkitystä, vaikka se onkin niin epämuodikasta. Mutta pakkokeinot eivät ratkaise mitään lopullisesti. Kun kakku on kärsitty, kaltereiden takaa astuu joukkoomme ihminen, jolla on jokin arvomaailma ja tavoite. Mistä tulee usko siihen, että minun kutsumukseni ei ole muita vastaan, vaan muiden kanssa?

Tietenkin kristitty uskoo, että amor vincit omnia, rakkaus voittaa kaiken. Mutta rakkaudella on iso hinta. Siitä ei pitäisi puhua niin löperösti. Rakkaus, jolla tarkoitetaan pelkkää hempeyttä tai suvaitsevaisuutta, ei kolahda nuore miehen aggressioon. Hempeys vetäytyy vastuusta, tulee naurettavaksi ja vastenmieliseksi. Raamatussa on muitakin tapoja puhua Jumalasta, vaikka rakkaus on toki niistä tärkeimpiä. Valtosen Olli puhui tiistain aamupiirissä pyhäinpäivän teemoihin liittyen Jumalan pyhyydestä. Eräs vanha teologi oli jossain haastattelussa sanonut, että hän ei pidä pahuuden ongelmaa (miksi on niin paljon pahaa, jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias) erityisen suurena, koska hän uskoo Jumalan pyhyyteen. Niille, joiden jumalakuva on maalattu vaaleanpunaisella hempeydellä, pahuus on ylipääsemätön kompastuskivi. Kun pahuuden laineet lyövät, on turvauduttava Jumalan pyhyyteen.

"Sinä, väkevä kuningas, rakastat oikeutta.
Sinä loit oikeudenmukaisuuden,
sinä opetit Israelille oikeuden ja vanhurskauden.
Ylistäkää Herra, meidän Jumalaamme,
kumartukaa hänen valtaistuimensa eteen,
hänen jalkojensa juureen!
Hän on pyhä." (Ps 99:4-5)

(Jos joku lukee mun blogia nyt ekaa kertaa, sanottakoon, että - tervetuloa! - ei tämä ole mikään lopullinen lausunto Jokelan koulun tapauksesta, vaan ainoastaan juuri tällä hetkellä päässä liikkuvien ajatusten kokoelma. Keskustelu takuulla jatkuu...)

sunnuntaina, marraskuuta 04, 2007

Ripille pääsyn ihanuus

Vanhassa kirkossa oli tänään paljon iloisia ilmeitä ja hymyä, kun marssimme rippilasten kanssa alkusoiton soidessa keskikäytävää pitkin. Päivän aiheena on "antakaa toisillenne anteeksi", mikä sopi tietenkin loistavasti kristillisen kasvatuksen huipputeemaksi.

Viikon aikana on ollut monta kiinnostavaa tilaisuutta. Professori Risto Saarisen esitelmä Helsingin hiippakunnan papiston synodaalikokouksessa viime tiistaina 30.10. oli mielestäni monella tavalla viisas. Jätän oman kommenttipuheenvuoroni julkaisematta, koska se liittyi niin kiinteästi Riston esitelmään. Keskiviikkona Kohtaamispaikka kryptassa alustin ihmeistä ja keskusteluakin syntyi kivasti. Alustus meni aika eri suuntaan kuin mitä illan otsikko antoi ymmärtää. Ehkä ehdin jossain vaiheessa kirjoittaa alustuksen puhtaaksi ja julkaista täällä. Mutta julkaisen tässä nyt vain lyhyehkön rippisaarnani tältä aamulta.

Antakaa toisillenne anteeksi

Päivän tekstit: 1. Moos. 50:15-21 ja Matteus 18:23-35

”Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi”, sanoi Joosef veljilleen kohdassa, jonka kuulimme. Se on merkittävämpi lause, kuin aluksi saattaa vaikuttaa. Jumala voi kääntää pahan hyväksi.

Englannissa 1300-luvulla elänyt Äiti Juliana Norwichlainen koki kuolemansairaana saman Jumalan läheisyyden. Hän kuvasi tätä kohtaamista näin: ”Kaikkia pelastukseen päätyviä ihmisiä kohtaan tuntemansa hellän rakkauden johdosta Herramme kiiruhtaa lohduttamaan meitä suloisesti, kuin sanoen: Totta on, että synti on kaiken tämän kivun syy, mutta kaikki kääntyy hyväksi ja kaikki kääntyy hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi. Nämä sanat hän lausui mitä hellimmin eikä näyttänyt syyttävän mistään minua tai ketään niistä, jotka pelastuvat.”

Täällä eturivissä istuu 18 viime kesän rippileiriläistä. Saimme viettää aika ikimuistoisen viikon Pieksämäen Partaharjulla. Keväällä vanhempainillassa pyysin vanhempia kirjoittamaan ylös kolme asiaa, joita toivoitte oman nuorenne oppivan leirillä. Luimme ne laput tarkkaan yhdessä leiriläisten kanssa. Puhuttiin perheestä ja sen merkityksestä. Te olette toisillenne tärkeitä. Te olette määritelleet tämän nuoren elämän eväät.

Oppitunnin lopuksi nuoret saivat kirjoittaa teille kolme tärkeää leirillä opittua asiaa. Tässä joitakin otoksia:

- ”saanut ihanan kokemuksen, joka jää mieleeni hyvin pitkäksi aikaa”

- ihanat kaverit, uudet ystävät

- ”lisää tietoa uskonnosta, syömään enemmän, oppia olemaan kiltimpi muille”

- ”kaikista pitää välittää, ketään ei voi jättää syrjään, samalla tavalla synnit pitää antaa anteeksi”

- ”arvostus, kunnioitus, hiljeneminen”

- ”kavereita, iloa, kokemusta, tietoa”

- ”sisäinen rauha”, uutta ajateltavaa, uskonasiat alkoivat elää

Ehkä kaikkein yleisin, lähes kaikissa lapuissa ollut kohta, koski lähimmäisen huomioon ottamista. Miten tämän ajatuksen saisi pysymään, vahvistumaan ja ohjaamaan jokapäiväistä elämää?


Leirillä katsottiin rocktähti Bonon videohaastattelu. Siellä oli ajatus, joka sopii hyvin tähän messuun ja meille kaikille elämänohjeeksi. Eräs viisas ystävä oli jossain vaiheessa ohjannut Bonoa näillä sanoilla: ”Älä pyydä Jumalaa siunaamaan sitä, mitä sinä teet, Bono. Don’t ask God to bless what you are doing, Bono. Try to find out what God is doing and it is already blessed. Etsi sitä, mitä Jumala tekee, ja se on jo siunattua.” Etsi elämässäsi sitä, mitä Jumala tekee, ja pyri olemaan itse osa sitä, niin sinun elämäsi on siunattu.


No, mitä Jumala sitten tekee? Jeesus kertoi vertauksen auttaakseen ihmisiä ymmärtämään, mitä Jumala tekee. Jumala antaa velat anteeksi. Mutta valitettavasti ihminen on sellainen, että saatuaan anteeksi, hän menee ja kuristaa kaveria kurkusta ja vaatii tätä maksamaan korkoineen. Tarinalla on vakava loppu. Anteeksiantamaton sitoo itsensä omiin synteihinsä. Anteeksiantamaton ei edistä omaa asiaansa, vaikka kuvitteleekin niin. Hän tuhoaa itsensä. Hän vetää päälleen tuomion, jonka oli jo kertaalleen saanut anteeksi. Älä siis hyväksy itsellesi anteeksiantamattomuutta.

Mutta mistä siihen saa voiman? Kerron, mistä itse saan siihen voiman. Olen luonteeltani ylpeä, pitkävihainen, siis hankala ihminen, joka loukkaannun helposti ja jään pitkiksi ajoiksi hautomaan kostoa. Mikä pelastaa minut tuhoutumasta omaan ylpeyteeni? Mikä saa minut kääntymään pois oman kohtalon vastustamisesta ja varmasta tuhosta kohti toista ihmistä ja elämää? Se tapahtuu vain niin, että tulen Jeesuksen jalkojen juureen. Näen hänet piikkikruunu päässä, ristillä riippuvana, halveksittuna, vihan ja kateuden uhrina. Kutsun teitä tänä aamuna juuri siihen. Jeesuksen ristin juureen. Jos uskallat tulla, huomaat, että Hän katsoo sinua silmiin ja sanoo: ”Totta on, että synti on kaiken tämän kivun syy, mutta kaikki kääntyy hyväksi ja kaikki kääntyy hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi. en minä sinua tuomitse. Tule ja seuraa minua.”

Ristin luota löytyy voima antaa anteeksi sille, jolle et ikinä ajatellut antavasi anteeksi. Ristin luota löytyy voima, joka muuttaa maailman. Maailma tarvitsee sitä tänään yhtä paljon ja enemmän kuin koskaan. Ristin luota löytyy viisaus ja tieto siitä, mihin minun elämäni kuuluu ja ketä minä palvelen. Jokainen palvelee jotakin. Palvele sinä Jeesusta. Tee ristinmerkki ja lausu uskontunnustus osoittaaksesi kuuluvasi hyvyyden liikkeeseen, Jumalan valtakuntaan.