keskiviikkona, lokakuuta 24, 2007

Pyhiinvaelluksen merkityksestä


Tänään oli taas upea ilta Tuomiokirkon kryptassa. Hiltusen Pekka kertoi Thaimaan ja Burman uskontotilanteesta sanoin ja kuvin, Markus Bäckman lauloi. Ja aika paljon tuli myös keskustelua buddhalaisuuteen liittyen.

Lopuksi tehtiin "psalmikävely" (olen kertonut tästä tavasta aikaisemmin blogissa). Johdantona Psalmiin 122 kerroin sen ajatuksen, mikä ehkä erityisesti jäi mieleen viikonlopun pyhiinvaelluksesta Roomaan ja Assisiin. Assisissa nimittäin kokee voimakkaasti sen, että pyhiinvaelluspaikat ovat aika ruuhkaisia. On rihkamakojuja ja häliseviä turistilaumoja. Ikivanhat kadut ovat ahtaita ja korostavat väentungosta. (Oheinen kuva on San Francescon basilikan yläpihalta, mihin mahtuu isompikin joukko hyvin.) Suomalaiselle matkaajalle luonnollinen mutta suvaitsematon ja itsekeskeinen näkökulma on nostaa paheksuen kulmakarvoja. Tosiasia nimittäin on, että olimme itse osa sitä samaa joukkoa. Eikä yhtään rihkamakojua olisi Assisissa elleivät pyhiinvaeltajat ostaisi. On siis aivan turha yrittää nostaa itseään muun joukon yläpuolelle moraaliseen yksinäisyyteen.

Itse asiassa juuri tässä on yksi pyheenvaeltamisen keskeinen sisältö kuten sen tällä matkalla voimakkaasti koin. Meillä on kyllä tarve pyhyyden kokemiseen yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa. Sille on oltava oma paikkansa. Ja kehottaahan Jeesus välttämään julkiseen rukoukseen liittyvää tekopyhyyttä. Mutta samalla meillä on yhtä luonnollinen tarve suureen ja hälisevään pyhiinvaeltajien joukkoon. Jos ei muusta syystä niin siksi, että pyhiinvaeltaja huomaa kuuluvansa joukkoon. Pyhiinvaeltaja ilo on siinä, ettei vaella yksin.

Amerikkalainen Tom Ehrich oli jokin aika sitten Suomessa kirkon tiedotuskeskuksen vieraana. Hän puhui nettitiedottamisen yhteydessä siitä, miten tärkeää on viestittää kuvilla. Liian usein kuitenkin tyydytään kuviin hienoista kirkkorakennuksista. Tarvitaan kuvia ihmisistä, koska halutaan tavoittaa ihmisiä. Meidän mentaliteettia värittää liian paljon yksinäisyyden ja yksityisyyden palvonta. Siitä on tehty sakraalia. Joukkoon kuulumista pidetään alkeellisena, epärehellisenä ja pahimmillaan epäpyhänä.

Pyhiinvaeltajan psalmeissa ihmisen mielen täyttää riemu pelkästä ajatuksesta päästä osaksi suurta joukkoa, joka kokoontuu pyhälle paikalle. "Ilo täytti minun sydämeni, kun kuulin sanan: Me lähdemme Herran huoneeseen!" (Ps 122:1) Siellä ei tarvitse olla yksin eikä vastata yksin kaikkeen, mitä eteen tulee. On satoja ja tuhansia muita, jotka jakavat tämän saman uskon ja saman kaipauksen. Meitä on itse asiassa miljoonia! Jumalan valtakunta on suuri ja se koostuu kaikista kansoista. Se on rohkaiseva, virkistävä ja innostava kokemus.

Itse asiassa vääntäytyminen sunnuntaiaamuna messuun (tai sunnuntai-iltana tuomasmessuun) on pieni pyhiinvaellus. Iloitsin kovasti Anna-Mari Kaskisen blogikirjoituksesta, jossa hän nostaa esille tämän saman asian vaikka vähän eri näkökulmasta. "Kun sinä menet jumalanpalvelukseen, vahvistat toisten seurakuntalaisten uskoa. He huomaavat, että on muitakin jotka tahtovat sitoutua pyhien ja pahojen yhteyteen", Anna-Mari kirjoittaa.

Tervetuloa sunnuntaiaamuna Tuomiokirkkoon!

1 kommentti:

puujalka kirjoitti...

Kiitos! Tämä oli hyvä kirjoitus aidon yhteisöllisyyden puolesta - hukuttamatta tarvetta yksilöllisyyteenkään. Me emme ole Suomessa oikein oppineet yhdessäolemisen merkitystä - ainakaan kristittyinä. Olisi hienoa, jos tämä asia vahvistuisi. Vaan enpä tiedä, olemmeko papit itse sille esteenä. Jos viestintämme on yksipuolista seurakuntaan nähden, ei yhteenkuuluvuuden tunnetta juuri pääse syntymään. "Papit sanelee kansa mutisee." Yhteisöllisyys tarvitsee vastavuoroista jakamista ja osallistumista.