sunnuntaina, syyskuuta 30, 2007

Erkki Niinivaara -seuran juhlaseminaari

Tuntuu vähän ikävältä tunkea uutta tekstiä edellisen Leppilampi-mainoksen päälle. Siispä aloita tämän viestin muistuttamalla, että odotan sydän sykkyrällä, että saadaan keskiviikkona Tuomiokirkon krypta täyteen väkeä kuuntelemaan Jukka Leppilampea ja Jason Carteria. Siis keskiviikkona klo 18, kahvi- ym. tarjoilu 17.30 alkaen. Vapaa pääsy. TERVETULOA!


Kahden viikon virkavapausjakso huipentui (?) siihen, että vietin torstain ja perjantaiaamun Vihdissä mökillä luonnon ääniä kuunnellen, lauantaina osallistuin hiippakunnan lähetysseminaariin Järvenpäässä ja sunnuntaina Erkki Niinivaara -seuran juhlaseminaariin Vuosaaressa. Ja illaksi ehdin vielä Tuomasmessuunkin. Olihan aiemmin tiistaina Tuomasmessun hallituksessa tehty päätös. että tuomaspastorin virkaa hoitavat toistaiseksi tuomaspapisto Matti Amnelle, Pirjo Kantala, Olli Valtonen ja minä. No, palataan siihen myöhemmin.

Sunnuntain seminaari oli monella tavalla kiinnostava ja ajatuksia herättävä, kuten tällaiselle piikkinä kirkon lihassa –seminaarille sopiikin. Minua oli pyydetty osallistumaan päätöspaneeliin, jonka otsikkona oli vähän erikoinen kysymys Miksi pitäisi uskoa? Tartuin siksi alkupuheenvuorossani seminaarin yleisteemaan Onko kirkolla tulevaisuutta? Oikeastaan puheenvuoroni oli kokoelma kommentteja seminaarissa esitetyille ajatuksille ja voi olla, että ajatusta on vaikea seurata, jos ei ollut paikalla. Se taitaa nyt kuitenkin olla yksinkertaisin tapa kirjata ylös joitain seminaarin tunnelmia.

Lähden liikkeelle väitteestä, että ihmiset, jopa monet teologit, ovat sokeita sille erolle, joka on Suomen evlut kirkon ja maailmanlaajuisen kristillisen kirkon välillä. Tämä sokeus aiheuttaa kaikki keskeisimmät ongelmat kriittisessä kirkko-keskustelussa. Suomen evlut kirkko ei suinkaan ole kristillisen kirkon prototyyppi, vaan poikkeus, anomalia. Samalla kun kaikki kritisoivat sitä, kaikki myös vetoavat siihen, tosin vastakkaisista kulmista. Toisille se on palomuuri herätyskristillisyyttä, karismaattisuutta, amerikkalaisuutta tai vaikkapa katolilaisuutta vastaan. Toisille taas linnake new agea ja liberalismia vastaan. Kuka siis haluaa kirkkoa ja mihin tarkoitukseen?

Olisiko oikeastaan toivottavaa, että povattu kirkosta eroaminen kiihtyisi niin, että mahdollisimman pian jäsenmäärä alittaisi 50% rajan? Silloin jouduttaisiin purkamaan julkishallinnollinen asema, puolet viroista, puolet rakennuksista ja ylimielinen asenne. Yhdeltä kantilta katsoen tällainen kehitys tuntuisi minusta hyvin ilahduttavalta. Se lupaa paljon myönteistä ja raikasta uudistushenkeä. Toisaalta en ihan oikeasti ja järkevästi sittenkään osaa toivoa sitä. Enkä pidä sitä edes realistisena. Suomi on hyvin omalaatuinen maa, jossa kirkon julkisoikeudellinen asema kietoutuu vahvalla tavalla kansan kulttuuriin. Ihmiset arvostava kirkkoa paljon enemmän kuin annetaan ymmärtää.

Jos kirkon asema siis pieniä muutoksia lukuun ottamatta säilyy samanlaisena vielä vuosikymmenet eteenpäin, on kysyttävä kirkon ja valtion suhteesta. Aamupäivällä siteerattiin T. S. Elliotin ajatusta, että jos näillä on liian hyvät välit, kirkossa on jotain vikaa. Kirkon pitää siis esittää yhteiskuntakritiikkiä säilyttääkseen uskottavuutensa. Mutta mitä nykyisenlainen virkamieskirkko sitten yhteiskunnassa kritisoi? Talouselämää. Ja mihin tämä kritiikki lopulta osuu? Innovaatioon, luovuutteen! Eteenpäin katsovan luovuuden tilalle tämä ”yhteiskuntakritiikki” tarjoaa vahvaa valtiota ja virkamieskirkkoa. Ns. nuorten aikuisten taholta näissä yhteyksissä kuultu kritiikki talouden ylivaltaa vastaan on erityisen ristiriitaista ja naiivia, koska samanaikaisesti tämä kaiken saanut sukupolvi on tilastojen valossa konsumerismin kärjessä.

Hyvä on. Entä jos kaikki ne hyvät puheet, joissa toivotaan kirkon rakenteellista uudistumista, saisivat toteutua? Suomen evlut kirkon rakenteen tukipylväs on alueellinen (parokkiaalinen) seurakuntamalli. Se on sukua suomalaiselle kuntajaolle, koska kunnat ovat syntyneet seurakunnista. Parokkiaalisuudessa ei välttämättä ole sinänsä mitään vikaa. Sen kuristusotteesta päästään, kun irrottaudutaan kapeasta demokratian julkisoikeudellisesta tulkinnasta ja opetellaan joustavilta organisaatioilta, joissa demokratia toimii toisella tavalla. Seurakuntatoiminnan mallina ei siis tarvitse olla kunta ja valtio, vaan missionäärinen (yhteisen tehtävän määrittämä) yhteisö.

Sitten tarvitaan enää yhteinen missio. Onko Suomen evlut kirkolla sellainen? Kun ulkopuolisena katsoo ortodoksista ja katolista maailmaa, näyttää siltä, että siellä kirkko on kirkko. Protestanttinen kirkkoperhe sen sijaan on kriisissä, lukuun ottamatta herätyskristillistä ja karismaattista siipeä, jotka menestyvät kohtuullisen hyvin. Protestanttisuus on kriisissä, koska humaani protestanttisuus ei kiinnosta, eikä sillä ole omaa identiteettiä.

Kaikesta tästä seuraa se, että kirkolla on lopultakin valoisa tulevaisuus. Omillaan toimeen tuleva, itsenäinen, vahva ja hyvin koulutettu aikuinen ei ole kirkon toiminnan ensisijainen kohde tulevaisuudessakaan. Se kutsuu elämässä konkurssiin joutuneita, hajalla olevia, yksinäisiä, huonosti koulutettuja ja toisia tarvitsevia ihmisiä kohtaamaan Jeesuksen. Jeesuksesta ei tarvitse sanoa muuta kuin mitä kirkko on kaikkialla ja kaikkina aikoina sanonut, että Jeesus on Herra. Kutsu Jeesuksen seuraamiseen on yllätyksellinen, haastaa ottamaan kantaa siihen, kuka Jeesus on. Ilman tätä kutsua puhe kirkosta on turhaa hienostelua ja ajan hukkaa.



Itselleni jäi paneelista sellainen vaikutelma, että saatoin saada pari uutta vihamiestä - siis akateemisessa mielessä. No, ainakin itselleni päivän puheenvuorot olivat mielenkiintoisia ja laittoivat ajattelemaan.

lauantaina, syyskuuta 29, 2007

Nyt kaikki Leppilampea kuuntelemaan!

Ensi keskiviikkona Kryptassa esiintyvät Jukka Leppilampi ja Jason Carter. Pistä sana kiertämään, että kannattaa tulla paikalle. Tiedän ja olen varma siitä, että Jukalla on tärkeää sanottavaa. Illan otsikkona on Sanoja ja musiikkia identiteetistä.

Meidän ajassa kysymys identiteetistä on varmaan yksi tärkeimmistä. Kuka olen, mihin kuulun, mihin olen matkalla? Voiko oman identiteetin luoda (vrt. virtuaalimaailman avatarit) vai luovatko sen muut? Kuulun itse niihin, joille identiteettiin liittyvät kysymykset on kulkeneet mukana aivan nuoresta tähän päivään saakka. Odotan siis mielenkiinnolla, mitä Jukka ja Jason aiheesta avaavat.

keskiviikkona, syyskuuta 26, 2007

Alissa 8 v, EXIT 20 v

Huomaan, että on kulunut 12 päivää edellisestä postista. Se on varmaan ennätys. Pahoittelen. Ei mulla oikeastaan ole ollut erityistä syytä olla kirjoittamatta, mutta joka päivä on vain mennyt iltaan ilman, että on tullut aloitettua.

videoViime viikonloppuna vietettiin kaksia synttäreitä. Meidän Alissa täytti sunnuntaina 8 vuotta. Maanantaina päästimme hänet ensimmäistä kertaa yksin kouluun. Ehkä olen maininnut aikaisemminkin, että koulutiellä on peräti kuusi kadunylitystä, joista vain yksi on valo-ohjattu. Pyysimme siis Alissaa soittamaan kotiin heti, kun on päässyt koulun pihaan. Vähän sydän syrjällään siinä odotettiin Tiinan kanssa, kun puhelin soi. Alissa kertoi olevansa perillä: "Arvaa mitä, isi? Siinä tiellä ennen niitä valoja [Unioninkadulla] yks auto pysähty!" Eli on siis vielä niitäkin autoilijoita, jotka tieliikennelain mukaisesti pysähtyy koululaiselle. Aika harvinaista, mutta mahdollista. Kiitos sille autoilijalle, kuka sitten oletkin.

Lauantai vietettiin Tampereella, jossa oli EXIT-yhtyeen 20-vuotisjuhlakonsertti. Pääsin siis pitkästä aikaa lavalle yhdessä muiden keski-ikäisten setien kanssa. Hauskaahan se kieltämättä oli. Erityisen positiivisesti yllättynyt olin väkimäärästä. Parinkympin hintaisia lippuja oli myyty jo ennakkoon 1251 kpl, joten salissa oli lopulta ehkä 1500 ihmistä. Se on aika paljon kenelle tahansa suomalaiselle yhtyeelle tai artistille. Suomen Lähetysseura, jonka siipien suojissa Pekka ja bändi ovat koko ajan toimineet, sai siis taas hyvää nostetta ja varmaan tansanialaisen tädin spontaani lauluesitys Pekan haastattelun yhteydessä jäi kaikille mieleen.

Olen ollut siis viime ja tämän viikon virkavapaalla, joten varsinaisia työasioita ei ole tarvinnut hoitaa. Tosin sitäkin enemmän olen pitänyt kahdenkeskisiä palavereita ja tavannut ihmisiä. Viime keskiviikkona olin myös Reijo Telarannan haastateltavana TV7:n Kirja-ohjelmassa. Reijo heitti siinä haastattelun lopuksi ilmaan - ehkä puoliksi vitsinä - ajatuksen, että voisinko seuraavaksi kirjoittaa kirjan niistä hankalista psalmikohdista, joita ei yleensä lueta. Sama ajatus nousi esiin, kun kollegan kanssa varovaisesti pohdiskelin, josko sittenkin uskaltais palata väitöskirjatyön pariin. Aiheena "sensuroidut" psalmikohdat on kiinnostava. Varmaan siitä saisi tutkimuksenkin kasaan. Mutta vähän kyllä pelottaa alkoittaa taas isoa projektia...

Eilen olin Espoon tuomiokapitulissa kuuntelemassa Tom Ehrichiä New Yorkista. Hän on Suomessa kirkon tiedotuskeskuksen kutsusta ja puhui netin käytöstä kirkkojen viestinnässä. Hyviä ja tuttuja periaatteita sieltä nousi esiin (kirjoita lyhyesti, käytä linkkejä ja kuvia, lähde liikkeelle käyttäjän tarpeista eikä organisaation tarpeista jne.). Jotain uuttakin tarttui takkiin (sivuilla täytyy olla mahdollisuus transaktioon, siis liittymisseen tai johonkin muuhun sitoutuneeseen klikkaamiseen). Välillä Tom harhautui julistamana omaa liberaalisuuttaan, jossa keskeisinä kirkon uskottavuuden teemoina näyttivät olevan luopuminen maskuliinisista viittauksista Jumalaan ja ihmisten erilaisten (seksuaali?)moraalisten ratkaisujen hyväksyminen kontrolloinnin sijaan. On tietysti ihan totta, että kirkon perusongelma on usein ollut kontrollointi, sekä opillinen että sosiaalinen. Toisaalta idioottikin tajuaa, että yhteisöt pysyvät yhdessä rajojensa avulla. Jos ei ole rajoja tai periaatteita, ei ole yhteisöäkään.

Netissä kirkko on aidosti sillä markkinapaikalla, johon se kuuluu. Se joutuu kilpailemaan ihmisten sieluista tarjoamalla jotain, joka kolahtaa. Olen juuri avannut tilin SecondLifessa, johon on jo rakennettu useita kirkkoja. Siellä ne ovat rinnakkain satanistitemppelien ja pornokauppojen kanssa ihan niin kuin oikean elämän kaupungeissakin. Katolisen kirkon sääntökunnat näyttävät ottaneen paikkansa ja onpa siellä kauniita kirkkopuutarhojakin. Kirkkon voi mennä istumaan, rukoilemaan, lukemaan ruusukkorukousta tai rippituoliin. Envankelikaaliset kirkot tarjoavat raamattuopetusta ja pienryhmiä. En ole vielä selvillä, miten paljon kävijöitä näissä palveluissa on. Ihmiset etsivät elämäänsä vaihtelua ja jännitystä uusista suhteista, mutta jossain vaiheessa tulee kaipaus suurempaan merkitykseen. Silloin kirkon pitäisi olla ovet auki.

perjantaina, syyskuuta 14, 2007

Perjantai-illan rauhaa

Jotenkin erikoinen viikko on takana. Luulen, että mun on lyhyesti kerrattava sen tapahtumia itseäni varten, että ylipäänsä muistaisin missä olin ja mitä tapahtui.

Maanantai oli vapaata, mutta olin sopinut aamuksi haastattelun Kuopion seurakuntalehdelle, kun olen menossa sinne pitämään seminaaria karismaattisuudesta lokakuussa ja toimittaja sattui olemaan Helsingissä asioilla. Valitettavasti mun oli pitänyt sopia toinen tapaaminen jo klo 10:ksi, joten haastattelulle jäi vain tunti aikaa. Ja siihen piti saada mahtumaan myös kuvaus, johon kului sellainen neljännes ajasta. Se oli varmaan surrealistisin ja erikoisin haastattelu, johon olen koskaan joutunut. Saa nähdä, mitä siitä päätyy paperille. Tosin mulla oli mahdollisuus tavata samaa toimittajaa vielä tiistaina uudestaan, joten pääsimme vähän syvemmälle aiheeseen.

Iltapäivällä kävin isän kanssa pienellä kävelyllä Paloheinässä, syötiin lounasta ja juteltiin mukavia. On kiva, että isän kunto edelleen monella tavalla hyvä, vaikka valitteleekin hitautta ja kankeutta.

Tiistaihin 11.9. oli jostain syystä ahtautunut enemmän tapahtumia kuin mitä tällainen muuten melko nopeakäänteinen ihminen kuin minä pystyi sulattamaan. Aloitin aamupiiristä klo 7.30 ja menin toimistolle valmistelemaan Helsingin ekumeenisen toimikunnan kokousta, joka alkoi klo 10 ortodoksisen seurakunnan nuorisotilassa Unioninkadun ja Liisankadun kulmatalossa. Väkeä oli kivasti paikalla ja keskustelu oli vilkasta sekä edellisen viikon Kirkot pihalla-tapahtumasta, että tulevista asioista. Näin ollen sain kokouksen päätettyä vasta klo 11.17. Singahdin siitä polkupyörällä Unioninkatua pitkin suoraan etelään Tähtitorininmäelle osallistuakseni klo 10 alkaneeseen Kirkonrakentajien foorumiin, jossa keskusteltiin karismaattisuuden merkityksestä luterilaiselle kirkolle. Turun tuomiorovasti Rauno Heikola oli juuri aloittamassa puheenvuoroaan. Ehdin kuunnella Heikolan lisäksi Tampereella nykyään tuomiorovastina palvelevan opiskelukaverini Hallikaisen Ollin kommettipuheenvuoron sekä muutamia yleisökommentteja ennen lounastaukoa. Itse asiassa kaikista puheenvuoroista ja myös lounaspöytäkeskustelusta jäi erittäin hyvä maku suuhun. Jopa niin hyvä, että jälkeenpäin ajattelin, oliko siinä sievistelyä. Hallikainen kuitenkin kertoi hyvin avoimesti Nokia-mission tapauksen käsittelystä, joten ei siinä ainakaan asian väistelystä ollut kyse. Siitä tuntuivat kaikki olevan yhtä mieltä, että karismaatikkoja ei pidä eikä saa ajaa pois kirkosta. Heikola käytti jopa ilmaisua, että siellä, missä tervettä karismaattisuutta ei siedetä, ei ole oikea luterilainen kirkko. Voi olla, että muistan tämän ilmaisun väärin, mutta jotain tämän suuntaista siinä oli.

No, oli miten oli, tapasin kuopiolaista toimittajaa uudelleen lounaan jälkeen ja päätin lähteä seuraavaan etappiin. Valitsin tällä kertaa pyöräreitikseni Fabianinkadun, joka kulkee yliopiston päärakennuksen ja teologisen tiedekunnan välistä. Noin parinkymmenen metrin päässä edessäni näin katua ylittämässä VT:n tutkijakollegat Pekka Särkiön ja Kai Peltolan, jotka olivat ilmiselvästi tulossa professori Raija Sollamon jäähyväisluennolta. Siihen en siis ehtinyt osallistua, harmi. Raija oli hyvä opettaja, jolla oli aito halu auttaa vastuullaan olevia opiskelijoita menestymään opinnoissaan. Jos olisin jatko-opintojeni alkuvaiheessa päättänyt toisin ja valinnut Veijolan sijaan Raijan tarjoaman tutkimusaiheen, olisin todennäköisesti valmistunut tohtoriksi viidessä vuodessa. No, jossittelu on turhaa, tein tietoisen ratkaisun. Kun Raija kuuli aiheenvalinnastani, hän sanoi: "No, siinä saat ainakin näyttää mihin pystyt."

En siis pysähtynyt yliopistolla, vaan painelin eteenpäin Kaisaniemenkadulle God's Gas nuorisotilaan, jossa ruodittiin meidän seurakunnan menneen kesän rippikouluja. Tulin sinne myöhässä ja lähdin ensimmäisenä, kun olin luvannut hoitaa Pappi tavattavissa -päivystyksen Tuomiokirkossa klo 15-17. Viimeinen asiakas saapui 16.50, joten en päässyt lähtemään ihan viideltä, vaikka tavoitteeni oli vielä ehtiä hiippakunnan lähetyksen neuvottelukunnan istuntoon Bulevardille. Sinne saavuin siis noin 17.15 muiden väsyneiden puurtajien joukkoon. Onneksi saatiin kokous pian purkkiin ja lopetimme jo 17.45.

Keskiviikko alkoi Tuomiokirkon kryptassa pidetyllä kolmetuntisella työkokouksella, jossa käytiin läpi tulevan syksyn ohjelmaa: juhlamessuja, viikkotoimintaa, työnjakoa, tilojen varauksia jne. Kokous päättyi aluevahtimestarin esittelemään pelastussuunnitelmaan. Nyt siis kirkostakin voi pelastua, jos tulee tiukka paikka. :-) Kokouksen aikana kryptaan tuotiin Kallion kirkossa lainassa ollut ihkauusi valkokangas isossa kuljetuskotelossaan. Sen verran olin utelias, että jäin kokouksen jälkeen vielä hetkeksi tutustumaan laitteeseen. Ehdin silti syödä pikaisen lounaan ja istua jopa puolisen tuntia työpöydän ääressä purkamassa sähköpostia ennen seuraavan kokouksen alkua. Klo 13 tapasimme porukalla, jonka tehtävä on toteuttaa seurakuntien ison Usko-kampanjan aloitusiltana 17.11. Taizé-messu Tuomiokirkossa. Oli kiva olla taas valmistelemassa messua, jota tekee pappien lisäksi motivoitunut joukko vapaaehtoisia maallikoita.

Kokous päättyi ennen puoli kolmea, joten ehdin valmistella illan puhetta ja mennä Kryptaan laittamaan tuolit illan tilaisuutta varten ennen kuin hain Alissan iltapäiväkerhosta klo 16. Siiri oli kotona pienessä flunssassa ja Saarakin tuli koulusta, joten jätin tytöt kolmisteen kotiin, kun Tiina oli työmatkalla. Toimistolla printtasin joitakin ohjelmalehtisiä iltaa varten ja syöksyin Cantores Minoresin harjoituksiin viideltä. Siinä ehdittiin käydä lyhyesti läpi lauletun iltahartauden liturgia.

Olin siis taas Kryptassa noin puoli kuusi, kun ihmisiä alkoi tulla ehtoollisavustajien iltaan. Siinä rakennettiin valkokangastelinettä samalla, kun vaihdettiin kuulumisia. Tilaisuus oli siis samalla syksyn Kohtaamispaikkana Kryptan avaus. Kiitettävästi uusia teologian ylioppilaita tuli mukaan seurakunnan ehtoollisavustajien rinkiin. Mun alustuspuheenvuoro oli otsikoitu Alttarilta elämään ja sen jälkeen oli mahdollisuus kommenttipuheenvuoroihin. Ehkä puhe oli sittenkin liian haastava - siis tyylillisesti haasteita esittävä - että siitä olisi sukeutunut varsinaista keskustelua. Toivottavasti esittämän haaste kuitenkin jäi positiivisessa mielessä elämään.

Klo 19 alkoi kirkkosalissa Cantores Minoresin laulama iltahartaus, jossa toimin esilaulajana. Väkeä oli muuten vähän, paitsi että kryptan väki täytti sitten kivasti eturivit. Lauletun iltahartauden saama vastaanotto on ollut selvästi kahdenlaista. Toisaalta CM on hieno kuoro ja poikien laulua kuunnellaan mielellään. Toisaalta tällainen laulettu rukoushetki, jossa kuoro laulaa suurimman osan seurakunnan osuuksista, on selvästi koettu myös vähän pitkäveteiseksi. En oikein tiedä, mitä sille pitäisi tehdä. Juttelemme siitä yhdessä muusikoiden kanssa ja keräämme palautteen jatkoa ajatellen.

Puolituntisen iltahartauden jälkeen haastateltiin ja perehdytettiin uudet ehtoollisavustajat sekä jaettiin syksyn vuorot. Väki oli ulkona ja saatiin Maikin kanssa sulkea Kryptan ovet klo 21. Ympäripyöreä päivä siis.

Torstaina jouduin heräämään vähän aikaisemmin, koska tajusin illalla, että en ollut vielä kirjoittanut klo 9 siunauspuhetta. Siunaus oli Malmin hautausmaalla, jonne kylläkin ajaa ruuhkaa vasten parissakymmenessä minuutissa. Eli olin toimiston pöydän ääressä puoli kahdeksan aikaan ja varttia vaille yhdeksän Malmilla. Toimistossa oli samalla kiinteistön huoltofirman läksiäisjuhla, joten sain siinä välissä lahjoittaa huoltoväelle pienen arkipäivän rukouksia sisältävän kirjan muistolahjaksi.

Malmilla hautausmaan hoitaja ryntäsi sakastiin noin 8.55 ja sanoi, että nyt tulee MediHeli ja joku mies on saanut vakavan sairaskohtauksen. En ensin tajunnut, mistä oli kysymys, mutta sitten tajusin, että mies kuului saattoväkeen. Palolaitoksen auto tuli ensin ja sitten kaksi ambulanssia. Ei siinä sitten kuitenkaan kai muusta ollut kysymys kuin yllättävästä epileptisestä kohtauksesta. Luin psalmin ja rukoilimme kohtauksen saaneen sukulaisen puolesta ennen kuin
aloitimme siunauksen.

Tunsin vainajan, 95-vuotiaan ihanan ja valoisan mummon, muutaman vuoden takaa. Oli siis helppo puhua, kun pitkän elämän johtolankana on ollut tyytyväisyys, kiitollisuus ja luottamus Jumalaan. Muistotilaisuus oli hautausmaan vieressä sijaitsevassa tilausravintolassa. Lähdin sielä hieman kesken, koska olin messuvuorossa Tuomiokirkossa klo 12. Saavuin kirkolle 11.40, valitsin virret ja kirjoitin ylös ajatukset, jotka olin mielessäni miettinyt lyhyeen puheeseen. Torstain viikkomessu on kestoltaan vain puolituntinen, joten pitkiä saarnoja siinä ei saa pitää. Oli kiva tavata messun jälkeen nuorta paria, jonka joitakin vuosia sitten vihin ja joka oli kesällä saanut toisen lapsensa. Kastekeskusteluun kului hieman reilu tunti. Kahdeksi olin sopinut tapaamisen seurakuntayhtymään Kallioon, jonne tällä kertaa huristin autolla. En kerro, mistä palaverissa puhuttiin, mutta mulla on aavistus, että siitä voi tulla jotain mielenkiintoista. Teet hyvin jos rukoilet viisautta ja rohkeutta.

Alissa piti viedä klo 16:ksi Annantalolle teatterikerhoon. Oltiin sovittu, että tehdään se ekaa kertaa yhdessä bussilla, koska olin hankkinut Alissalle ihka oman matkakortin. Eli olin koululla klo 15.30 ja astuimme bussiin 15.42. Ihan hyvin se meni, vaikka en ole vielä ihan varma, muistaako Alissa varmasti painaa nappia riittävän ajoissa ennen pysäkkiä. Palasin kävellen Kaisaniemeen, minne olin jättänyt auton ja ajoin Katajanokalle. Siellä vietettiin seurakuntasalin remontin jälkeistä käyttöönottojuhlaa klo 18 ja sain päivän toisen annoksen mansikka-kermakakkua (ensimmäinen oli Malmilla muistotilaisuudessa). Kotona olin vähän seitsemän jälkeen.

Musta tuntuu, että en millään muista, mitä kaikkea olen missäkin välissä ajatellut ja mitä olis pitänyt ajatella. Tän luettelon tarkoituksena on lähinnä kertoa minulle itselleni, mitä olen yrittäinyt tehdä. Joku on joskus kysynyt, mihin ne papin päivät oikein menee. Ehkä tämä toimii hyvänä (varoittavana!) esimerkkinä myös siitä. Se tuntuu hyvältä, että tulevana viikonloppuna on tiedossa vain yksi siunaus ja yksi kaste. Jää ehkä vähän aikaa ajattelulle. Ja ensi viikon alusta jään kahdeksi viikoksi virkavapaalle!

EXITin 20-vuotisjuhlakonsertti on Tampere-talolla lauantaina 22.9. klo 18. Tervetuloa! Kaivan basson naftaliinista ja soitan isojen poikien kanssa poppia ainakin parin biisin verran.

lauantaina, syyskuuta 08, 2007

Merkitykset luovat yhteisön

Kulunut viikko on sisältänyt enimmäkseen juoksemista paikasta toiseen ja tilaisuudesta toiseen: suunnittelukokouksia, järjestelyjä, toimituskeskusteluja, puheiden pitoa, koulun päivänavauksia. Mahtuipa sinne Gummeruksen syyskauden avauskin Ritarihuoneella torstaina. Menin juhliin liperit kaulassa ja kaftaani yllä, koska kutsukortissa oli kuva Gummeruksesta 1800-luvun herrasmiehen asussa. Herran toiseen käteen oli piirretty kevennykseksi ilmapallo, mikä olisi sopinut hyvin myös kaftaanin koristukseksi. En kuitenkaan löytänyt sellaista mistään siihen hätään... Papinpuku antaa mahdollisuuden mennä tuntemattomien ihmisten kanssa heti asiaan keskustelussa, mutta samalla se tietysti tuo mukanaan roolin. Kivoja ihmisiä siellä kuitenkin oli, enkä ehtinyt paljonkaan buffetista nauttimaan.

Lomakauden ja pastoraalikurssilla vietetyn viikon jälkeen työn rutiini siis alkaa tuntua pohkeissa. Kun tapahtumien vyöryn alka perkaa olennaista, mieleen tulee lyhyt tapaaminen kollegan kanssa Yliopistonkadulla. Juttelimme siitä, miten yliopistomaailmassakin jokainen ajaa lähinnä omaa etuaan. Sinänsä siinä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä, niinhän ihmiset tekevät. Mutta jotain ihmeellistä on siinä, että joskus ihmiset poikkeavat itsekkyyden polulta ja antavat yhteisölle suuremman arvon kuin itselleen. Miten se tapahtuu?

Kollegan mielestä kyseessä on merkityksen luovuttaminen. Ihminen, joka pitää itsellään oikeuden oman merkityksensä määrittelyyn, ajaa omaa etuaan. Mutta kun yksilö tunnistaa yhteisön merkityksen suuremmaksi ja tärkeämmäksi kuin omansa, hän on valmis uhrautumaan sen puolesta. Sitten pitää enää toivoa, että yhteisön tarjoama merkitys on moraalisesti kestävä ja korkeatasoinen. Päinvastaisia tapauksia nimittäin on helppo luetella.

Tapaaminen oli lyhyt, eikä siinä ehditty sen enempää syventää ajatusta. Ajattelin kuitenkin edellisenä päivän postiluukusta tullutta Vartijaa, joka tarttuu hienosti ajankohtaiseen aiheeseen uskon ja tieteen suhteesta. Evoluutiopsykologian näkökulmasta uskonto on kimppu merkityksen syntymisen ja ylläpitämisen mekanismeja. Ateistin näkökulmasta uskonto on vaarallinen tapa käyttää evoluution antamaa kykyä luoda merkityksiä ja kontrolloida suhteita. Jumalaan uskovan kannalta ihmisellä on ainutlaatuinen kyky tajuta Luojan olemassaolo ja pyrkiä yhteyteen Hänen kanssaan. Itsekkyyden geeneillä varustettu ihminen on varustettu myös geeneillä, jotka tekevät mahdolliseksi toisen asettamisen etusijalle. Tämä tapahtuu kuitenkin vain, jos löytyy se merkitys, jonka vuoksi niin pitää ja kannattaa tehdä. Usko Jeesukseen antaa merkityksen, joka kestää moraalisesti ja henkisesti. Siksi jokainen kasvattaja (isä, äiti, opettaja, pappi, nuoriso-ohjaaja tai muu) Suomessa, joka kertoo lapselle tai nuorelle Jeesuksesta, rakentaa myös parempaa yhteiskuntaa. Jokainen kasvattaja, joka päättää riistää lapselta tai nuorelta mahdollisuuden löytää merkityksen Jeesuksesta, kulkee vaarallista polkua.

Näin ei tietenkään saa sanoa, kuten ei sitäkään, että Suomessa on asevelvollisuusarmeija Venäjän takia. Toisaalta ehkä joskus kannattaa möläytellä. Ehkä keskustelu virkistyy.

sunnuntaina, syyskuuta 02, 2007

Tunnistatko? Saarna Tuomasmessussa 2.9.2007

Päivän aiheena oli lähimmäinen ja teksteinä luettiin Miika 6:6-8 ja Luukas 10:25-37.

Suurin käsky – rakkauden kaksoiskäsky

Älä valehtele! Älä kerro muunneltua totuutta. Älä kaunistele ikäviä asioita. "Älä pilaile kuuron kustannuksella äläkä pane estettä sokean tielle" (3. Moos. 19). Pysy totuudessa, kun sinulta kysytään jotain. Älä ole puolueellinen köyhän hyväksi tai sen hyväksi jota pidät jostain syystä sympaattisena, mutta älä myöskään suosi mahtavaa. Älä varasta työnantajalta. Älä pidätä työntekijältä sitä, mikä hänelle kuuluu. Maksa verosi, älä ahnehdi sinulle kuulumatonta. Pysähdy suojatien kohdalla, kun jalankulkija aikoo ylittää kadun. Se on laki.

Elämässä on paljon sääntöjä ja käskyjä. Niiden tähtäyspiste on hyvä ja oikea. Ilman käskyjä heikoimmat joutuu aina kärsimään. Vahva, itsenäinen ja riippumaton ei niitä tarvitse, mutta heikko ja toisten varassa elävä tarvitsee. Meidän tokaluokkalainen Alissa kaipaa koulumatkallaan sitä, että autoilijat Kruununhaassa noudattaisivat tieliikennelakia.


Mutta mistä käskyt saavat alkunsa? Mikä on se käsky, joka selittää kaikki muut käskyt, jonka varassa muut lepäävät? Onko mahdollista löytää lain suurin käsky? Riittääkö tuomarinohje: ”Se mikä ei ole kohtuus, ei voi olla oikeuskaan.”

Kuulin viime viikolla pohjalaisen miehen viisauden: ”Jos helvetti on ja sinne jonkun täytyy, niin meiltä akka.” Siihen sisältyy itse asiassa aika hyvä periaate. Että jos jonkun pitää mennä tulta päin, niin akka menköön, kun sen taitaa parhaiten. Kyllä siinä helvettikin jäätyy, kun pohjan akka tuloo.

Kun ihmisten välistä kanssakäymistä pyritään eettisesti määrittelemään, joudutaan aika syvien periaatteiden kanssa tekemisiin. Kuka joutuu helvettiin (joko kuvaannollisesti tai todellisesti) ja kuka nostetaan kunniaan. Juutalaiset lainopettajat tunsivat monia Vanhan testamentin kohtia, joissa kiteytyi koko laki. Yksi niistä on äsken luettu Miikan kirjan kohta: ”Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen.” Siinä on kaksi osaa: On ymmärrettävä, mikä on oikein. Ja on ymmärrettävä ihmisen paikka Jumalan edessä. Rakkauden kaksoiskäsky.

Jatkokysymys – Kuka on lähimmäiseni?

Lainopettaja, jonka Jeesus kohtasi, halusi osoittaa ymmärtävänsä keskustelun syvemmän tason. Jeesuksen ajan juutalaisuudessa ei oltu yksimielisiä siitä, ketä kaikkia on pidettävä lähimmäisinä. ”Lähimmäisen” rinnalla käytettiin laissa myös sanaa ”kansasi jäsen”. Koskeeko lähimmäisyys ollenkaan vierasmaalaisia? Se oli tulenarka kysymys, jonka Jeesuksen kohtaama mies rohkeasti nosti esiin. Luukas kertoo: ”Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia ja kysyi: Kuka sitten on minun lähimmäiseni?”

Meille, jotka elämme YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ja demokraattisen yhteiskunnan suojissa, tämä ei ole ehkä enää merkittävä kysymys. Hyväksymme sen, että myös afrikkalainen nälkälapsi ja AIDS-orpo on meidän lähimmäisemme, vaikka emme osaakaan ratkaista siihen sisältyvää epäoikeudenmukaisuutta.

Meidän aikamme kysymys liittyy rakkauden kaksoiskäskyn ensimmäiseen osaan: ”Rakasta Herra sinun Jumalaasi koko sydämestäsi, sielustasi, voimastasi ja koko ymmärrykselläsi”. Mihin ihminen tarvitsee Jumalan rakastamista? Mikä lisäarvo on siinä, että ihminen lähimmäisen lisäksi rakastaa Jumalaa yli kaiken? Eikö se ole itse asiassa vaarallista fanaattisuutta? Eikö ole parempi olla vastuullinen kuluttaja, kierrättäjä ja maailmankansalainen?

Olen joskus maininnut täällä Tuomasyhteisön sisaryhteisön Roomassa, Sant’ Egidion yhteisön. Se alkoi vuonna 1968, kun Euroopan yliopistoissa kiehui ja kuohui. Pari roomalaista nuortamiestä koki, että vasemmistolaisuus oli aivan liian ideologista, mutta että kirkon vastaus oli liian ummehtunut. Tarvittiin jotain, joka yhdistäisi sosiaalisen vastuun ja aidon evankeliumin. Sant’ Egidion yhteisön perusperiaatteet ovat siitä lähtien olleet sitoutuminen yhteiseen rukoukseen ja evankeliumin kuuntelemiseen sekä ystävyys köyhien kanssa; radikaali evankeliumin kuunteleminen, joka johtaa lähimmäisen kohtaamiseen. Evankeliumia ei voi kuunnella rukoillen ilman, että se muuttaa ja saa toimimaan. Ja lisäksi mikään mahti maailmassa ei ole yhtä voimakas kuin kristillinen paikallisseurakunta, kirkko. Kun maailman kriisipesäkkeistä avustusjärjestöt katoavat, kristillinen seurakunta jää. Kristittyjä voidaan vainota ja tappaa, mutta kirkko pysyy ja kasvaa. Ja kirkon elämän keskuksessa on aina evankeliumi ja rukous sekä ystävyys köyhien kanssa. Rakkaus Jumalaan on rakkautta lähimmäiseen.

Vastaus – laupias samarialainen

Jeesus vastaa lainopettajalle kertomalla taidokkaan, kolmiosaisen opetustarinan laupiaasta samarialaisesta. Mutta jos lainopettajan kysymys ei enää ole meidän kysymyksemme, onko Jeesuksen vastauskin sitten liian itsestään selvä? Olemmeko kuulleet sen riittävän monta kertaa ja osaamme jo soveltaa sitä arkielämäämme?

Kertomuksen keskuksessa on laupias samarilainen, vääräoppisena pidetyn sekakansan edustaja. Häntä Jeesus käytti havainnollistamaan, että lähimmäisyys ei ole kiinni kansallisuudesta tai oikeaoppisuudesta. Lisäksi kertomuksessa on neljä muuta merkittävää henkilöä – jos maantierosvoja ei lasketa.

Pappi (1) on kaikille tuttu hahmo, uskonnon ammattilainen. Menossa hautajaisiin tai tulossa ristiäisistä, ei ehkä itsekään ihan varma siitä, kumpi oli ensin. Hänelle on ulkoistettu kuoleman kohtaaminen, mutta hän ei huomaa elämää ympärillään. Leeviläinen (2) on hankalampi tunnistaa. Hän on seurakuntaneuvoston jäsen, seurakunta-aktiivi, messutoiminnan vastuunkantaja. Hän huolehtii asioista ja tuntee itsensä tärkeäksi niin tehdessään. Majatalonpitäjä (3) jää kertomuksessa sivuun, mutta itse asiassa hän on se, joka hoitaa hakatun miehen kuntoon. Tosin maksua vastaan, mutta palkkio kuuluu hänelle. Palveluammattilainen, jota ilman ei tultaisi toimeen. Mutta on vielä neljäskin henkilö samarilaisen lisäksi: piesty mies. Kuka hän on? Vastaus tähän kysymykseen paljastaa, miten ajankohtainen ja tärkeä Jeesuksen kertomus yhä on.

Kun Ihmisen Poika istuu kirkkautensa valtaistuimelle aikojen lopulla, hän kutsuu eteensä kaikki ihmiset (Matt. 25:31-33). Hän erottaa ihmiset toisistaan niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealla ja vuohet vasemmalle puolelle. Sitten hän sanoo: ”Tunsitko sinä sen miehen, joka makasi tien poskessa pahoinpideltynä ja ryöstettynä.” Ihmiset vastaavat vuorollaan: ”Herra, en tuntenut. Vaikutti aika epäilyttävältä tyypiltä. Oli kai ajanut katumaasturinsa ihan omasta syystään päin puuta.” ”En tuntenut, mutta olen maksanut veroni ja uskon, että sosiaaliviranomaiset hoitaa tollaiset tapaukset aika hyvin.” Vastauksia on paljon, koska ihmisiä on paljon. Jokaisella on oma selityksensä.

Lopulta Jeesus sanoo: ”Se olin minä.”

Johtopäätös – Mene ja tee sinä samoin

Tunnetko sinä Herrasi ja Mestarisi? Tunnetko Jeesuksen? Tuomasmessun viettämisessä ei ole niinkään kyse papin ja leeviläisen oikeasta paikasta messukulkueessa tai siitä, laulettiinko tänään se mun mielestä kaikkein ihanin tuomaslaulu. Lopulta on vain kyse siitä, tunnistanko minä ja tunnistatko sinä Mestarisi.

Kertomus laupiaasta samarialaisesta ei puhu hyväntekeväisyydestä, vaan siitä, rakastammeko Herramme yli kaiken. Viimeisellä tuomiolla edes ne, jotka olivat auttaneet avun tarvitsijaa, eivät olleet tajunneet tekevänsä palvelusta Herralle. Tunnistaminen tapahtuukin toisella tasolla, syvemmällä. Jeesus sanoo: ”Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” (Joh. 15:5).


Pysy Jeesuksessa.

Digiaika alkoi?

Vietimme eilen 1.9. Tiinan kanssa 23. hääpäiväämme talkootöissä. Tiinan veli perheineen muutti Lohjalla isompaan asuntoon ja saimme olle jynssäämässä ja kantamassa tavaroita. Hyvä hääpäivä meidän molempien mielestä. On hienoa jakaa elämänsä Tiinan kanssa. Ja oli hyvä, että menin naimisiin jo 23-vuotiaana, koska ei musta enää olis näihin urotekoihin. Olen siis ollut naimisissa tasa puolet elämästäni. Jos jatkaa eteenpäin 23 vuotta, niin päästään 69 vuoden ikään. Se tuntuu kyllä nyt tosi pitkältä ajalta. Siihen mennessä pitää keksiä, mikä musta tulee isona.

Tiina vaihtoi samalla työpaikkaa, kun 12 ja puolen vuoden rupeama Oraclella jäi taakse. Siihen mahtui perheen kannalta tärkeinä kahden vuoden pesti Irlannissa ja Alissan syntymä. Saa nähdä mitä uusi työ Syväjohtamisen myynnissä tuo mukanaan.

Ja samaan aikaan, kun olimme muuttopuuhissa, Ikosen Yke siunasi Honkanummella haudan lepoon Tuomasmessusta tutun Matti-Juhani Valtavirran maallisen tomumajan. Osallistun yleensä mielelläni hautajaisiin, mutta noudatin tässä Jeesuksen asettamaa prioriteettia, että elävät on otettava huomioon ensin. Tutustuin Matti-Juhaniin uutenavuotena 2000, kun Tuomasyhteisöllä oli Helsingin keskustassa "vuosituhathuolto" eli rippikojuja tavarataloissa. Matti-Juhani tuli vahvasti mukaan Tuomasmessuun ja teki siellä monenlaista. En tiedä, pitikö Matti-Juhani minua hyvänä ystävänä vai outona pastorina, mutta hyvin me aina tultiin juttuun.

Koko viikon jännitimme digiaikaan siirtymistä Kristillisen kasvatuksen pastoraalikurssilla Kirkon koulutuskeskuksessa Järvenpäässä. Mitään ei kuitenkaan muuttunut. Nyt on jännitettävänä miesten keihäs. No, ei me oikeasti digiaikaa jännitetty, muutoksesta kuitenkin puhuttiin. Pastoraalikurssi oli erinomaisen monipuolisesti toteutettu ja virkistävä kokonaisuus, mistä iso kiitos vetäjille. Se nosti esiin monia tärkeitä kysymyksiä, mutta myös vahvisti mun käsitystä siitä, että luterilaisen kirkon itseymmärrys on huterolla pohjalla.

Kurssin pohdintojen perusteella kuvaisin tilannetta näin: Kirkko mieltää tehtävänsä ja olemuksensa suomalaisen yhteiskunnan kautta, ei osana universaalia kristillistä kirkkoa. Suomen evlut kirkolle suomalaisuus on tärkeämpi viitekehys kuin kristillisyys. Tätä outoutta ylläpidetään sillä teologisella harhautuksella, että suomalaisen yhteiskunnan arvot samastetaan "luterilaisuuteen". Näin ollen tilanne saadaan näyttämään siltä, että olemme aito, suomalainen, "luterilainen" kirkko erotukseksi vaikkapa paavinkirkosta ja lahkolaisista. Ekumenia tarkoittaa tässä ajattelutavassa sitä, että kansallisesti merkittäviin tilaisuuksiin kutsutaan ortodoksisen "toisen kansankirkon" edustaja.

"Luterilaisuutta" on siis se, että ei käydä kovin innokkaasti kirkossa tai että suhtaudutaan Raamattuun epäilevästi. Samasta syystä kirkko kovin mielellään kysyy tulevaisuudesta tai etiikasta mielipiteitä niiltä ihmisiltä, joilla ei ole kristillistä vakaumusta. Itse asiassa aktiiviset kristityt ovat kirkon kannalta jopa vaarallinen "sisäpiiri", koska he eivät jaa valtaväestön näkemyksiä. Perusteluksi etsitään tunnustuskirjoista tai mistä tahansa sopivasta lähteestä valikoituja tekstejä, joilla ei tosin tarkemman tutkimuksen valossa ole mitään tekemistä meidän aikamme tai kysymystemme kanssa.

Kasvatuksen pastoraalikurssilla tämä ajattelu tuli läpi vaikkapa siinä, että kristillistä kasvatusta lähestyttiin rämpimällä suomalaisessa yhteiskunnassa viimeisten parinkymmenen vuoden aikana vallinneiden kasvatusopillisten teorioiden suossa. Sen sijaan sanaakaan ei uhrattu sille, mitä kristillinen kasvatus oli ensimmäisten vuosisatojen alkukirkolle tai miten se miellettiin kirkon historian eri vaiheissa. Puhumattakaan siitä, että haluaisimme tietää, miten kristillinen kasvatus hoidetaan tai mielletään muissa kristillisissä kirkoissa omassa ajassamme.

Ehkä on todella niin, että muu kristikunta tulee perässä ja täällä Impivaarassa kehitellään Nokian kaltaista huippuunsa viritettyä kirkkokonetta, joka valtaa markkinat globaalisti. Tai sitten on niin, että operoimme eräänlaisessa ulkoilmamuseossa, jossa kirkon ja yhteiskunnan välinen suhde säilyy erikoisista sääolosuhteista johtuen symbioottisena vielä kun muualla maailmassa on jo aikaa sitten siirrytty digiaikaan. Onkohan tilanne muuttunut, kun 23 vuoden kuluttua täytän 69?

Mun ohjelmaa tulevalla viikolla: Tänään illalla saarnaan Tuomasmessussa Agricolan kirkossa klo 18. Keskiviikkona 5.9. klo 17.30 Tuomasvesper ja klo 18.00 Kirkot pihalla Vanhankirkon puistossa. Lauantaina 8.9. klo 18 Tuomiokirkossa iltakirkko ja sunnuntaina 9.9. ulkosuomalaisparlamentin avajaismessu, jossa olen liturgina, saarna piispa Eero Huovinen. Tervetuloa!