sunnuntaina, elokuuta 19, 2007

Vahvuuksista ja heikkouksista - saarna Helsingin Tuomiokirkossa 19.8.2007

Ensimmäinen saarnani kesäloman jälkeen. Päivän aiheena on "itsensä tutkiminen". Tekstit, joihin viittaan ja joihin saarna perustuu, löytyvät Snl. 28:13-14 ja Luuk. 18:9-14.


Fariseus ja publikaani, tullimies. Siinä Jeesuksen esimerkkikertomuksen henkilöt. Kertomus on erittäin taitava vastakkainasettelu. Molemmat henkilöt tekevät samoja asioita eli tulevat temppeliin ja rukoilevat. Molempien rukous on periaatteessa oikea ja hyvä, fariseuksenkin rukoukselle löytyy vastineensa psalmeista. Silti fariseuksen ja tullimiehen toiminta kuvataan toistensa vastakohtina.

Fariseus saapuu ensin. Hänen tulemisensa kuvataan niukasti, mutta se saa korostuneen merkityksen: ”asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen”, siis patsasteli. (Patsasteleva rukoilija rukoilee itsekseen, vaikka näyttää puhuvan Jumalalle.) Tullimiehen tuleminen on epäröivää ja Jeesus kuvaa sitä monisanaisemmin, hän jää taemma seisomaan ja painaa katseensa alas ja lyö rintaansa katumuksen merkiksi. Kun fariseuksen rukous on pitkä ja monisanainen, tullimiehen rukous on vain lyhyt parkaisu. Rukoilijat eroavat siis siinä, millä tavalla he saapuvat Jumalan luo (itsetietoisina vai arkoina), mikä on heidän rukousasentonsa ja kuinka paljon sanoja he käyttävät. Kertomuksen opetus on vahva ja selkeä: Joka itsensä ylentää, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään.

Palasin alkuviikosta lomalta ja tuon terveiset Agricolan seurakunnasta Torontosta! Loman päätteeksi osallistuimme vaimoni kanssa erääseen kiinnostavaan konferenssiin Chicagossa, Yhdysvalloissa. Leadership Summit on seurakuntien johtajille ja vastuunkantajille suunnattu valtava tapahtuma, jota seurasi paikan päällä noin 7000 ja satelliittien välityksellä noin 60.000 pastoria ja maallikkovastuunkantajaa eri puolilla Pohjois-Amerikkaa. Vaikka järjestäjänä on eräs chicagolainen paikallisseurakunta, Willow Creek Community Church ja tilaisuus on tosiaan suunnattu seurakuntien vastuunkantajille, sen puhujat ja ohjelmasisältö on huippuluokkaa myös liike-elämän näkökulmasta. Saan olla mukana järjestämässä samaa tapahtumaa Suomeen marraskuussa videokonferenssina ja tarkoituksemme oli tutustua siis etukäteen siellä pidettäviin luentoihin. En aio nyt mainostaa enkä kehua tapahtumaa sen enempää, vaikka mieli tekisikin. Oikeastaan nostan sieltä esiin erään innostavan puheen, jonka sisältö asettuu tämän päivän evankeliumitekstiä vastaan.

Marcus Buckingham on tunnettu liike-elämän tutkija, luennoitsija ja kirjailija. Hän puhui Leadership Summitissa heikkouksien ja vahvuuksien merkityksestä meidän päivittäisessä työssä. Tutkimusten mukaan nimittäin suurin osa maailman ihmisistä ajattelee, että on tärkeämpää yrittää päästä eroon heikkouksista kuin keskittyä omiin vahvuuksiin. Eli on tärkeämpää keskittyä siihen, missä on huono, kuin siihen, missä on hyvä. Kokemus ja tutkimus kuitenkin osoittavat, että ihminen tai organisaatio ei juuri pysty parantamaan suoritustaan yrittämällä päästä eroon heikkouksista. Sen sijaan onnistumiset tulevat siitä, kun ihminen tai yhteisö tajuaa omat vahvuutensa ja alkaa tietoisesti kehittää niitä. On siis aika lopettaa keskittyminen heikkouksiin ja virheisiin työelämässä, koulussa, terveydenhuollossa, terapiassa ja kirkossa. Sen sijaan kannattaa etsiytyä siihen joukkoon ihmisiä, jotka tuntevat vahvuutensa ja osaavat käyttää niitä oikein.

Luento oli oikeasti hyvä ja innostava. Marcus Buckinghamin kaltainen luennoitsija olisi kuumaa tavaraa minkä tahansa suomalaisen liikeyrityksen koulutustapahtumassa. Keskity vahvuuksiin, unohda heikkoudet, koska et voi niille mitään.

Mutta eikö itsensä tutkiminen, josta tänään puhumme, tarkoita juuri omien heikkouksien esiin kaivamista, jopa niissä piehtarointia? Eikö Jeesus itse nostanut tullimiehen, joka sanoi itseään syntiseksi, omia vahvuuksiaan luettelevan fariseuksen yläpuolelle? ”Joka itsensä ylentää, se alennetaan, ja joka itsensä alentaa, se ylennetään” tuntuu periaatteelta, joka on suorassa ristiriidassa sen innostavan ja eteenpäin katsovan viestin kanssa, jota ihmiset elämäänsä tänä päivän kaipaavat. Miksi pitäisi aina ja jatkuvasti alentaa itsensä ja kulkea kumarassa, kun paljon parempaakin olisi luvassa? Eikö kirkonkin kannattaisi puhua enemmän ilosta, onnesta ja vahvuuksista kuin jatkuvasta synnistä, syyllisyydestä ja huonoudesta?

Nämä ovat vaikeita ja samalla tärkeitä kysymyksiä, koska niin moni ihminen todella elää jatkuvassa itsesyytöksessä ja turhauttavan huonommuuden tunteen vallassa. Mikä oikein on se evankeliumin ilosanoma, joka vapauttaa ja tekee ihmisestä onnellisen?

Löysin vastauksen tähän kysymykseen yllättävästä paikasta eilen iltapäivällä. Vastaus on hyvin henkilökohtainen ja olen vähän epävarma, pystynkö välittämään sitä eteenpäin selkeästi, mutta yritän. Luin läpi tämän sunnuntain Raamatun tekstejä uudelleen ja etsin äsken luetun Sananlaskujen kohdan hepreankielisestä Raamatusta. Siinähän sanottiin: ”Joka rikkomuksensa salaa, ei menesty, joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon. Hyvin käy sen, joka tuntee pyhää pelkoa, tuhoon kulkee se, joka kovettaa sydämensä.” Neljä lausetta, kaksi peräkkäistä vastakohtaparia ja opetusta, jotka ovat kenen tahansa koeteltavissa missä tahansa kulttuurissa minä tahansa aikakautena.

Ajatukseni jäi kiinni kolmanteen lauseeseen, joka suomennettuna kuuluu: ”Hyvin käy sen, joka tuntee pyhää pelkoa.” Alkukielinen teksti on paljon rankempi: ”Onnellinen se, joka jatkuvasti vapisee pelosta” (hepr. 'ashre 'adam jefahed tamiid). Ilmaisu jota käytetään, kuvaa todella intensiivistä ja selvästi havaittavaa pelkoa (verbi pahad = pelätä > intensiivivartalo = vapista pelosta), josta lisäksi sanotaan, että se on jatkuvaa.

Ajatukseni siirtyi välittömästi erääseen hyvin läheiseen ihmiseen, jonka käsi on alkanut vapista. Ajattelen sotaveteraaneja, kun Ssnaatintorilla vietetään Suomen Sotaveteraaniliiton 50-vuotisjuhlaa. Veteraanit tarvitsivat vahvuuksiaan ja kykyjään täysillä silloin rintamalla, mutta nyt monen käsi on alkanut vavista. Ikää on tullut ja inhimilliset voimat tuntuu kadonneen. Haluan lukea tämän jakeen Jumalan sanana jokaiselle, jonka käsi vapisee, housut tutisee, oma heikkous lannistaa ja vahvuudet tuntuu karanneen taivaan tuuliin: ”Onnellinen on se, joka jatkuvasti vapisee.”

Jumalan valtakunnan näkökulma heikkouksiin ja vahvuuksiin on erilainen. Sen pitää olla erilainen, koska sen pitää kestää loppuun saakka, silloinkin kun kaikki vahvuudet on kulutettu loppuun. Se ei ole vastakkainen sille näkökulmalle, jonka vuoksi me etsimme keinoja paremmin palvella toisiamme, oppia enemmän, käyttää paremmin vahvuuksiamme. Jumala on antanut sinulle lahjoja. Käytä niitä ja kehitä niitä! Älä pelkää sielunvihollista, joka masentaa ja lannistaa ja sanoo, että ”sinusta ei ole mihinkään, jatka vain ongelmiesi hyödytöntä jauhamista”. Älä pelkää sielunvihollista, äläkä tutise sen edessä.

Pelkää Jumalaa, vapise hänen edessään jatkuvasti. Onnellinen on se, joka pelkää Herra, joka turvaa Herraan, jonka turvana on Herra. Tule alttarille sydän vavisten, niin saat olla onnellinen. Saat olla vahva Hänessä, joka tuli heikoksi, että me hänen heikkoudestaan vahvistuisimme.

Ei kommentteja: