perjantaina, elokuuta 17, 2007

Arkipäivän anarkiaa

Tästä saattaa tulla rasittava vuodatus, mutta yritän fokusoitua. Viisi päivää ollaan siis saatu haistella helsinkiläistä meri-ilmaa ja Suomen tunnelmia. Niinhän se on, että aina vähänkin pidemmän poissaolon jälkeen sitä kiinnittää huomiota asioihin, joihin täällä ollessa tottuu. Suurimmaksi osaksi mun oma kokemus on se, että Suomi on erinomainen paikka asua. Melkein jokainen kadulla vastaan tuleva ihminen (turistirysät kuten Tuomiokirkko ja kauppatori on erikseen) näyttää jotenkin tutulta, koska ollaan rodullisesti niin yhdestä puusta veistettyjä. Yhdeksen kymmenestä vastaantulijasta on arvattavasti käynyt luterilaisen kirkon rippikoulun. On siis helppo päällisin puolin arvella, minkälaista ajatusmaailmaa ja arvomaailmaa kanssaihmiset edustavat. Vai onko?

Tässä siis ensivaikutelmia. Olin eilen parturissa ja selasin Iltalehteä. Nuori sairaanhoitajanainen on pidätetty epäiltynä hoitamiensa vanhusten tappamisesta. Toinen nuori nainen yritti myrkyttää kälynsä vauvan.

Aamulla luin Hesarista aika tiukan yleisönosastokirjoituksen poliisin välinpitämättömyydestä liikennerikkomuksia kohtaan. Lähdettiin sitten Alissan kanssa kävelemään kouluun Kaisaniemeen. Alissan koulutiellä Kruununhaassa on kuusi kadunylitystä, joista vain yksi on valo-ohjattu. Sovittiin niin, että Alissa kulkee edellä ja minä perässä leikin suojelusenkeliä. Jossain vaiheessa tämän syksyn aikana Alissa pitää laskea yksin koulumatkalle. Yksikään auto ei yhdessäkään risteyksessä pysähtynyt suojatietä ylittämään pyrkivän pienen koululaisen vuoksi. Yksikään auto ei edes hidastanut vauhtia. Oli liian kiire puhua kännykkään. Maan tapa on, että jalankulkija pysähtyy ja odottaa, että autoja ei ole tulossa. Jos auto on tulossa kauempaa, jalankulkija kipaisee juoksuun, että auton ei tarvitse jarruttaa. Kuitenkin tieliikennelaki sanoo, että autoilijan ON PYSÄHDYTTÄVÄ, jos näkee jalankulkijan aikovan ylittää ajoradan. Tätä sääntöä käytiin tiukasti läpi, kun opetin meidän Siiriä ajokorttia varten. Ja samaan asiaan kiinnitti huomiota myös ajokokeen vastaanottanut inssi. Risteykseen on ajettava niin hitaasti, että ehtii helposti pysäyttämään, jos jalankulkija on astumassa suojatielle. Itse asiassa autoilijan on pysähdyttävä, vaikka jalankulkija ei edes olisi suojatiellä tai tämä kulkisi punaisia päin. Hesarin kirjoittaja oli henkilökohtaisesti todistanut, miten poliisi katsoo piittaamattomana vierestä, kun autot ajavat punaisia päin. Pohjois-Amerikasta palatessa stadilainen ajokulttuuri iskee kuin märkä rätti vasten kasvoja. Siellä autot pysähtyvät aina jalankulkijalle. Varmaan muualla Suomessakin osataan tämä paremmin kuin Helsingissä.

Poliisi pidätti eilen Pirate Cinema -elokuvaesityksen järjestäjän. Olivat järjestäneet laittomia näytöksiä netistä ladatuilla elokuvilla. Lauma anarkistinuoria lähti asian johdosta Pasilaan osoittamaan mieltään elokuvayhtiöiden sortopolitiikkaa vastaan. Heidän mielestään on oikeus ja kohtuus, että leffan katselusta ei tarvitse maksaa. Tai siis. Kai siitä joku maksaa, mutta on oikeus ja kohtuus, että anarkistinuorien ei tarvitse maksaa. Ovatko he samaa porukkaa, joiden ei tarvitse maksaa myöskään ratikkalippua, noudattaa liikennesääntöjä (kun katumaastureiden kuljettajatkaan ei niitä noudata), siivota pizza-laatikoitaan puistosta tai muutenkaan alistua yhteiskunnan sortaville määräyksille? Anarkismi on jonkinlainen unelma vapaudesta, mutta se näyttää perustuvan joko tietämättömyyteen tai piittaamattomuuteen toisista ihmisistä.

Minkälaisen vaikutuksen nämä yllä mainitut, sinänsä toisiinsa liittymättömät asiat minussa saavat aikaan? Palaan Malcom Gladwellin kirjaan Leimahduspiste, jossa hän tarkastelee sosiaalisten trendien leviämistä epidemologian näkökulmasta. Mitkä tekijät aiheuttavat sen, että joistakin ilmiöistä tulee niin isoja? Yksi Gladwellin esimerkeistä on Rudolph Giulianin onnistuminen New York Cityn rikollisuuden dramaattisessa vähentämisessä. Avainsana on konteksti, ympäristö. Epidemia tarvitsee oikeanlaisen ympäristön levitäkseen. Rikollisuus leviää tietynlaisessa ympäristössä, rikollisuus vähenee toisenlaisessa ympäristössä. Giulianin johdolla kaupunki tarttui radikaalisti ja nollatoleranssilla roskaamiseen, pummilla matkustamiseen ja spray-maalaamiseen. Ihmisille välitettiin viesti, että ympäristöä tarkkaillaan, siitä välitetään. Seuraukset ovat tunnettuja, rikollisuus väheni dramaattisesti ja pysyvästi.

Helsingissä roskaaminen, piittaamattomuus yhteisestä tilasta ja yhteisistä pelisäännöistä on täydellisesti karannut käsistä. Kuka tahansa, joka ei ole turruttanut itseään vallitsevaan todellisuuteen, näkee tilanteen, mutta kukaan ei halua olla se, joka puhaltaa pelin poikki. Kukaan ei puutu puistoissa maleksivien nuorisojoukkojen siivottomuuteen. Hoitajakolleegan täydellisesti asiatonta vanhusten käsittelyä ja jopa varkausepäilyjä siedetään, koska ei haluta itselle ikävää mainetta nipottajana. Poliisikin haluaa olla kiva ja ystävällinen. Liikennerikkomuksiin puututaan vain erityisprojekteina ja ennalta varoittamalla. Punaisia päin saa ajaa ja suojatielle pyrkivän lapsen saa jättää huomiotta. Ja siellä, missä poliisi puuttuu oikeuden omiin käsiinsä ottaneiden anarkistien touhuihin, empaattinen ja itseään fiksuina pitävä lauma ymmärtäjiä haukkuu poliisia sortokoneistoksi.

Kansalaiset, medborgare! Säännöt, siisteys, hyvä käytös ja sen sellaiset eivät ole kapitalistisen sortoyhteiskunnan keksintöjä nuorison vapauden ja luovuuden tukahduttamiseksi. Säännöt ja hyvät tavat ovat olemassa heikoimpien turvaksi ja yhteiseksi hyväksi. Piittaamattomuudesta ja anarkiasta eivät kärsi hyvätuloiset eivätkä terveet, vaan lapset, sairaat ja vanhukset. Puistojen roskaaminen on suoraan yhteydessä siihen, miten turvallisia paikkoja puistot ovat, joka taas on yhteydessä väkivaltarikosten määrään. Punaisia päin ajaminen on suoraan yhteydessä siihen, miten yhteisiä pelisääntöjä noudatetaan työelämässä, mikä taas on yhteydessä talousrikollisuuteen ja virkarikoksiin. Ala-arvoinen käyttäytyminen vanhuksia ja hoidettavia kohtaan on suoraan yhteydessä siihen, mikä arvo ihmiselle annetaan, mikä taas on yhteydessä hoitorikkeisiin ja pahimmassa tapauksessa jopa henkirikoksiin.

Suomen on tähän asti pelastanut ja edelleen pelastaa poikkeuksellisen vahva ja kestävä kansallinen arvopohja. Tapojen höltyminen on mahdollista, koska yhteiskunnassa on edelleen riittävästi yhdessä pitäviä tekijöitä. Mutta miten kauan?

2 kommenttia:

Tiina Virtanen kirjoitti...

Terkkuja Englannista, Arto! Niin se on kuin kirjoitat. 16 vuotta sitten asuessani taalla jonkin aikaa, kadut olivat taynna roskaa, pikaruokakaareita ym. Nyt kaikki on toisin. Roskaa ei ole juuri missaan. Palasin silloin Suomeen ihastellen Hesan siisteytta. Nyt Hesassa kaikki on toisin eli vaarinpain. Ei taida olla ihastelemista kun palaan parin viikon paasta.
Olen hammastynyt sita, miten autoilijat pysahtyvat AINA kun joku on ylittamassa katua, mista kohtaa vain, punaisella tai vihrealla, taysin hammastynyt. Taytyy muistaa sekin, etta niin ei ole Helsingissa. Siita huolimatta, iloa ja valoa viikonloppuun!
t. Tiina

Aulis Parviainen kirjoitti...

Olen kokenut pyörätuolilla liikkuessa suojatiellä samanlaista. Linja-auton kuljettajat antavat tilaa mennä vaikka näyttäisi ole hyvä. Teneriffalla autot pysähtyivät aina kun oli ylittämässä suojatietä. Lahdessa Saimaankatu on kiihdytyskisoja houkutteleva suora. Vilkkuvilla vihreillä jää melkein torvea soittavan kiihdyttäjän jalkoihin (perjantai-iltana)

Herättäjäjuhlilla pitivät keltaisiin liiveihin pukeutuneet eko-oppaat huolta siisteydestä.

Lahden srk työllistää noin 300 - sillä saisi maallikoiden ja muiden hurmoksellisten kanssa siisteyspartioita aikaan. Viikonloppuna saisi pulloja keräämällä varoja tarpeellisiin raittiusprojekteihin. Samalla tulisi tehtyä sielunhoitotyötä. Aikuisten näkyminen vanhempaa juttukaveria kaipaavalle olisi taivaan lahja.