lauantaina, elokuuta 25, 2007

Runokuu ja rutiinit

Kiireinen (tai siltä tuntuva) työviikko on vielä kesken, kun kirjoittelen tätä lauantaina iltapäivällä. Päivällä oli yksi kaste ja yksi avioliiton siunaaminen, toinen avioliiton siunaaminen on vielä klo 17 edessä. Huomenna kaksi messua, Tuomiokirkossa klo 10 ja Temppeliaukiossa klo 14, ja illalla mennään porukalla katsomaan Lehtosen Jussia ja Ville Virtasta, jotka tulkitsevat Johanna Freundlichin ohjauksessa Josef Conradin teosta Pimeyden sydän.

En juurikaan muistanut blogissa mainostaa etukäteen keskiviikon Runokuu-iltaa Tuomiokirkon kappelissa. Samanlainen ilta järkättiin viime vuonna Aino-Kaarina Mäkisalon ideoimana. Vierailijoiksi saimme neljä aika erilaista, mutta hyvin mielenkiintoista sanataiteilijaa: kirjailija Rakel Liehu, wanhojen wirsien weisaaja Sinikka Kontio, nuori runoilija Risto Oikarinen ja kristitty räppäri Brother Boney. Viimeksi mainittua en ollut kertaakaan tavannut aikaisemmin ja puhelimessakin pääsimme juttelemaan vasta iltapäivällä. Kaikki osoittautuivat kuitenkin mainioksi tyypeiksi ja luulen kokonaisuuden olleen yleisönkin kannalta virkistävän. Ilta liittyi siis Helsingin juhlaviikkojen yhteydessä järjestettävään Runokuu-tapahtumaan.

Keskiviikko oli alkanut paljon raskaammissa merkeissä, kun jouduimme kolmituntisessa seurakunnan papiston kokouksessa käymään läpi työnjakoa tulevalle syksylle. Työyhteisön sisäisiä kokouksia ei missään nimessä ja millään verukkeella pidä alkaa selostamaan julkisuudessa. Toisaalta kokouksiin liittyvät omat tunnelmat ovat varmasti vapaasti selostettavissa. Toivottavasti osaan tehdä selkeän eron näiden kahden välillä, jos ja kun viittaan niihin blogissa. Jos lukijasta tuntuu, että lipsun väärälle puolelle, olen kiitollinen huomautuksista.

Torstaina tapasimme Helsingin ekumeenisen toimikunnan vaihtuvalla joukolla. Kirkot pihalla - tapahtuma on taas tulossa keskiviikkona 5.9. klo 18 Vanhassa kirkkopuistossa. Tarkempi ohjelma löytyy sivulta helsinkirukoilee.fi. Lisäksi suunnittelimme pääkaupunkiseudun ekumeenista foorumia, joka järjestetään 2.10.2007. Puhuimme siinä yhteydessä myös pastori Markku Koivistosta ja hänen Nokia-missionsa rantautumisesta pääkaupunkiseudulle. Tuomiorovasti Matti Poutiaisen luvalla Nokia-mission tilaisuus järjestetään Vanhassa kirkossa 5.10., joten varovaisen toiveikkaita ollaan yhteistyön sujumisen suhteen.

Syksyn Kohtaamispaikka Kryptan ohjelma alkaa olla valmiina ja julkaisen sen kohtapuoliin myös Kohtaamispaikan omalla blogisivulla, joka aukeaa tästä. Vaikka olenkin syyskuun alusta 50% virkavapaalla, saimme kootuksi täysipainoisen ja mielenkiintoisen ohjelman syksyksi. Ehkä mainostan tulevia tilaisuuksia lisää sitten, kun niiden aika on.

Ehkä vielä sellainen maininta syksyn tapahtumista, että matka Roomaan ja Assisiin myytiin loppuun alkukesästä. Matka toteutuu siis 18.-22.10. ja Siiri lähtee sinne mun apuoppaaksi. Kivaa!

sunnuntaina, elokuuta 19, 2007

Vahvuuksista ja heikkouksista - saarna Helsingin Tuomiokirkossa 19.8.2007

Ensimmäinen saarnani kesäloman jälkeen. Päivän aiheena on "itsensä tutkiminen". Tekstit, joihin viittaan ja joihin saarna perustuu, löytyvät Snl. 28:13-14 ja Luuk. 18:9-14.


Fariseus ja publikaani, tullimies. Siinä Jeesuksen esimerkkikertomuksen henkilöt. Kertomus on erittäin taitava vastakkainasettelu. Molemmat henkilöt tekevät samoja asioita eli tulevat temppeliin ja rukoilevat. Molempien rukous on periaatteessa oikea ja hyvä, fariseuksenkin rukoukselle löytyy vastineensa psalmeista. Silti fariseuksen ja tullimiehen toiminta kuvataan toistensa vastakohtina.

Fariseus saapuu ensin. Hänen tulemisensa kuvataan niukasti, mutta se saa korostuneen merkityksen: ”asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen”, siis patsasteli. (Patsasteleva rukoilija rukoilee itsekseen, vaikka näyttää puhuvan Jumalalle.) Tullimiehen tuleminen on epäröivää ja Jeesus kuvaa sitä monisanaisemmin, hän jää taemma seisomaan ja painaa katseensa alas ja lyö rintaansa katumuksen merkiksi. Kun fariseuksen rukous on pitkä ja monisanainen, tullimiehen rukous on vain lyhyt parkaisu. Rukoilijat eroavat siis siinä, millä tavalla he saapuvat Jumalan luo (itsetietoisina vai arkoina), mikä on heidän rukousasentonsa ja kuinka paljon sanoja he käyttävät. Kertomuksen opetus on vahva ja selkeä: Joka itsensä ylentää, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään.

Palasin alkuviikosta lomalta ja tuon terveiset Agricolan seurakunnasta Torontosta! Loman päätteeksi osallistuimme vaimoni kanssa erääseen kiinnostavaan konferenssiin Chicagossa, Yhdysvalloissa. Leadership Summit on seurakuntien johtajille ja vastuunkantajille suunnattu valtava tapahtuma, jota seurasi paikan päällä noin 7000 ja satelliittien välityksellä noin 60.000 pastoria ja maallikkovastuunkantajaa eri puolilla Pohjois-Amerikkaa. Vaikka järjestäjänä on eräs chicagolainen paikallisseurakunta, Willow Creek Community Church ja tilaisuus on tosiaan suunnattu seurakuntien vastuunkantajille, sen puhujat ja ohjelmasisältö on huippuluokkaa myös liike-elämän näkökulmasta. Saan olla mukana järjestämässä samaa tapahtumaa Suomeen marraskuussa videokonferenssina ja tarkoituksemme oli tutustua siis etukäteen siellä pidettäviin luentoihin. En aio nyt mainostaa enkä kehua tapahtumaa sen enempää, vaikka mieli tekisikin. Oikeastaan nostan sieltä esiin erään innostavan puheen, jonka sisältö asettuu tämän päivän evankeliumitekstiä vastaan.

Marcus Buckingham on tunnettu liike-elämän tutkija, luennoitsija ja kirjailija. Hän puhui Leadership Summitissa heikkouksien ja vahvuuksien merkityksestä meidän päivittäisessä työssä. Tutkimusten mukaan nimittäin suurin osa maailman ihmisistä ajattelee, että on tärkeämpää yrittää päästä eroon heikkouksista kuin keskittyä omiin vahvuuksiin. Eli on tärkeämpää keskittyä siihen, missä on huono, kuin siihen, missä on hyvä. Kokemus ja tutkimus kuitenkin osoittavat, että ihminen tai organisaatio ei juuri pysty parantamaan suoritustaan yrittämällä päästä eroon heikkouksista. Sen sijaan onnistumiset tulevat siitä, kun ihminen tai yhteisö tajuaa omat vahvuutensa ja alkaa tietoisesti kehittää niitä. On siis aika lopettaa keskittyminen heikkouksiin ja virheisiin työelämässä, koulussa, terveydenhuollossa, terapiassa ja kirkossa. Sen sijaan kannattaa etsiytyä siihen joukkoon ihmisiä, jotka tuntevat vahvuutensa ja osaavat käyttää niitä oikein.

Luento oli oikeasti hyvä ja innostava. Marcus Buckinghamin kaltainen luennoitsija olisi kuumaa tavaraa minkä tahansa suomalaisen liikeyrityksen koulutustapahtumassa. Keskity vahvuuksiin, unohda heikkoudet, koska et voi niille mitään.

Mutta eikö itsensä tutkiminen, josta tänään puhumme, tarkoita juuri omien heikkouksien esiin kaivamista, jopa niissä piehtarointia? Eikö Jeesus itse nostanut tullimiehen, joka sanoi itseään syntiseksi, omia vahvuuksiaan luettelevan fariseuksen yläpuolelle? ”Joka itsensä ylentää, se alennetaan, ja joka itsensä alentaa, se ylennetään” tuntuu periaatteelta, joka on suorassa ristiriidassa sen innostavan ja eteenpäin katsovan viestin kanssa, jota ihmiset elämäänsä tänä päivän kaipaavat. Miksi pitäisi aina ja jatkuvasti alentaa itsensä ja kulkea kumarassa, kun paljon parempaakin olisi luvassa? Eikö kirkonkin kannattaisi puhua enemmän ilosta, onnesta ja vahvuuksista kuin jatkuvasta synnistä, syyllisyydestä ja huonoudesta?

Nämä ovat vaikeita ja samalla tärkeitä kysymyksiä, koska niin moni ihminen todella elää jatkuvassa itsesyytöksessä ja turhauttavan huonommuuden tunteen vallassa. Mikä oikein on se evankeliumin ilosanoma, joka vapauttaa ja tekee ihmisestä onnellisen?

Löysin vastauksen tähän kysymykseen yllättävästä paikasta eilen iltapäivällä. Vastaus on hyvin henkilökohtainen ja olen vähän epävarma, pystynkö välittämään sitä eteenpäin selkeästi, mutta yritän. Luin läpi tämän sunnuntain Raamatun tekstejä uudelleen ja etsin äsken luetun Sananlaskujen kohdan hepreankielisestä Raamatusta. Siinähän sanottiin: ”Joka rikkomuksensa salaa, ei menesty, joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon. Hyvin käy sen, joka tuntee pyhää pelkoa, tuhoon kulkee se, joka kovettaa sydämensä.” Neljä lausetta, kaksi peräkkäistä vastakohtaparia ja opetusta, jotka ovat kenen tahansa koeteltavissa missä tahansa kulttuurissa minä tahansa aikakautena.

Ajatukseni jäi kiinni kolmanteen lauseeseen, joka suomennettuna kuuluu: ”Hyvin käy sen, joka tuntee pyhää pelkoa.” Alkukielinen teksti on paljon rankempi: ”Onnellinen se, joka jatkuvasti vapisee pelosta” (hepr. 'ashre 'adam jefahed tamiid). Ilmaisu jota käytetään, kuvaa todella intensiivistä ja selvästi havaittavaa pelkoa (verbi pahad = pelätä > intensiivivartalo = vapista pelosta), josta lisäksi sanotaan, että se on jatkuvaa.

Ajatukseni siirtyi välittömästi erääseen hyvin läheiseen ihmiseen, jonka käsi on alkanut vapista. Ajattelen sotaveteraaneja, kun Ssnaatintorilla vietetään Suomen Sotaveteraaniliiton 50-vuotisjuhlaa. Veteraanit tarvitsivat vahvuuksiaan ja kykyjään täysillä silloin rintamalla, mutta nyt monen käsi on alkanut vavista. Ikää on tullut ja inhimilliset voimat tuntuu kadonneen. Haluan lukea tämän jakeen Jumalan sanana jokaiselle, jonka käsi vapisee, housut tutisee, oma heikkous lannistaa ja vahvuudet tuntuu karanneen taivaan tuuliin: ”Onnellinen on se, joka jatkuvasti vapisee.”

Jumalan valtakunnan näkökulma heikkouksiin ja vahvuuksiin on erilainen. Sen pitää olla erilainen, koska sen pitää kestää loppuun saakka, silloinkin kun kaikki vahvuudet on kulutettu loppuun. Se ei ole vastakkainen sille näkökulmalle, jonka vuoksi me etsimme keinoja paremmin palvella toisiamme, oppia enemmän, käyttää paremmin vahvuuksiamme. Jumala on antanut sinulle lahjoja. Käytä niitä ja kehitä niitä! Älä pelkää sielunvihollista, joka masentaa ja lannistaa ja sanoo, että ”sinusta ei ole mihinkään, jatka vain ongelmiesi hyödytöntä jauhamista”. Älä pelkää sielunvihollista, äläkä tutise sen edessä.

Pelkää Jumalaa, vapise hänen edessään jatkuvasti. Onnellinen on se, joka pelkää Herra, joka turvaa Herraan, jonka turvana on Herra. Tule alttarille sydän vavisten, niin saat olla onnellinen. Saat olla vahva Hänessä, joka tuli heikoksi, että me hänen heikkoudestaan vahvistuisimme.

perjantaina, elokuuta 17, 2007

Arkipäivän anarkiaa

Tästä saattaa tulla rasittava vuodatus, mutta yritän fokusoitua. Viisi päivää ollaan siis saatu haistella helsinkiläistä meri-ilmaa ja Suomen tunnelmia. Niinhän se on, että aina vähänkin pidemmän poissaolon jälkeen sitä kiinnittää huomiota asioihin, joihin täällä ollessa tottuu. Suurimmaksi osaksi mun oma kokemus on se, että Suomi on erinomainen paikka asua. Melkein jokainen kadulla vastaan tuleva ihminen (turistirysät kuten Tuomiokirkko ja kauppatori on erikseen) näyttää jotenkin tutulta, koska ollaan rodullisesti niin yhdestä puusta veistettyjä. Yhdeksen kymmenestä vastaantulijasta on arvattavasti käynyt luterilaisen kirkon rippikoulun. On siis helppo päällisin puolin arvella, minkälaista ajatusmaailmaa ja arvomaailmaa kanssaihmiset edustavat. Vai onko?

Tässä siis ensivaikutelmia. Olin eilen parturissa ja selasin Iltalehteä. Nuori sairaanhoitajanainen on pidätetty epäiltynä hoitamiensa vanhusten tappamisesta. Toinen nuori nainen yritti myrkyttää kälynsä vauvan.

Aamulla luin Hesarista aika tiukan yleisönosastokirjoituksen poliisin välinpitämättömyydestä liikennerikkomuksia kohtaan. Lähdettiin sitten Alissan kanssa kävelemään kouluun Kaisaniemeen. Alissan koulutiellä Kruununhaassa on kuusi kadunylitystä, joista vain yksi on valo-ohjattu. Sovittiin niin, että Alissa kulkee edellä ja minä perässä leikin suojelusenkeliä. Jossain vaiheessa tämän syksyn aikana Alissa pitää laskea yksin koulumatkalle. Yksikään auto ei yhdessäkään risteyksessä pysähtynyt suojatietä ylittämään pyrkivän pienen koululaisen vuoksi. Yksikään auto ei edes hidastanut vauhtia. Oli liian kiire puhua kännykkään. Maan tapa on, että jalankulkija pysähtyy ja odottaa, että autoja ei ole tulossa. Jos auto on tulossa kauempaa, jalankulkija kipaisee juoksuun, että auton ei tarvitse jarruttaa. Kuitenkin tieliikennelaki sanoo, että autoilijan ON PYSÄHDYTTÄVÄ, jos näkee jalankulkijan aikovan ylittää ajoradan. Tätä sääntöä käytiin tiukasti läpi, kun opetin meidän Siiriä ajokorttia varten. Ja samaan asiaan kiinnitti huomiota myös ajokokeen vastaanottanut inssi. Risteykseen on ajettava niin hitaasti, että ehtii helposti pysäyttämään, jos jalankulkija on astumassa suojatielle. Itse asiassa autoilijan on pysähdyttävä, vaikka jalankulkija ei edes olisi suojatiellä tai tämä kulkisi punaisia päin. Hesarin kirjoittaja oli henkilökohtaisesti todistanut, miten poliisi katsoo piittaamattomana vierestä, kun autot ajavat punaisia päin. Pohjois-Amerikasta palatessa stadilainen ajokulttuuri iskee kuin märkä rätti vasten kasvoja. Siellä autot pysähtyvät aina jalankulkijalle. Varmaan muualla Suomessakin osataan tämä paremmin kuin Helsingissä.

Poliisi pidätti eilen Pirate Cinema -elokuvaesityksen järjestäjän. Olivat järjestäneet laittomia näytöksiä netistä ladatuilla elokuvilla. Lauma anarkistinuoria lähti asian johdosta Pasilaan osoittamaan mieltään elokuvayhtiöiden sortopolitiikkaa vastaan. Heidän mielestään on oikeus ja kohtuus, että leffan katselusta ei tarvitse maksaa. Tai siis. Kai siitä joku maksaa, mutta on oikeus ja kohtuus, että anarkistinuorien ei tarvitse maksaa. Ovatko he samaa porukkaa, joiden ei tarvitse maksaa myöskään ratikkalippua, noudattaa liikennesääntöjä (kun katumaastureiden kuljettajatkaan ei niitä noudata), siivota pizza-laatikoitaan puistosta tai muutenkaan alistua yhteiskunnan sortaville määräyksille? Anarkismi on jonkinlainen unelma vapaudesta, mutta se näyttää perustuvan joko tietämättömyyteen tai piittaamattomuuteen toisista ihmisistä.

Minkälaisen vaikutuksen nämä yllä mainitut, sinänsä toisiinsa liittymättömät asiat minussa saavat aikaan? Palaan Malcom Gladwellin kirjaan Leimahduspiste, jossa hän tarkastelee sosiaalisten trendien leviämistä epidemologian näkökulmasta. Mitkä tekijät aiheuttavat sen, että joistakin ilmiöistä tulee niin isoja? Yksi Gladwellin esimerkeistä on Rudolph Giulianin onnistuminen New York Cityn rikollisuuden dramaattisessa vähentämisessä. Avainsana on konteksti, ympäristö. Epidemia tarvitsee oikeanlaisen ympäristön levitäkseen. Rikollisuus leviää tietynlaisessa ympäristössä, rikollisuus vähenee toisenlaisessa ympäristössä. Giulianin johdolla kaupunki tarttui radikaalisti ja nollatoleranssilla roskaamiseen, pummilla matkustamiseen ja spray-maalaamiseen. Ihmisille välitettiin viesti, että ympäristöä tarkkaillaan, siitä välitetään. Seuraukset ovat tunnettuja, rikollisuus väheni dramaattisesti ja pysyvästi.

Helsingissä roskaaminen, piittaamattomuus yhteisestä tilasta ja yhteisistä pelisäännöistä on täydellisesti karannut käsistä. Kuka tahansa, joka ei ole turruttanut itseään vallitsevaan todellisuuteen, näkee tilanteen, mutta kukaan ei halua olla se, joka puhaltaa pelin poikki. Kukaan ei puutu puistoissa maleksivien nuorisojoukkojen siivottomuuteen. Hoitajakolleegan täydellisesti asiatonta vanhusten käsittelyä ja jopa varkausepäilyjä siedetään, koska ei haluta itselle ikävää mainetta nipottajana. Poliisikin haluaa olla kiva ja ystävällinen. Liikennerikkomuksiin puututaan vain erityisprojekteina ja ennalta varoittamalla. Punaisia päin saa ajaa ja suojatielle pyrkivän lapsen saa jättää huomiotta. Ja siellä, missä poliisi puuttuu oikeuden omiin käsiinsä ottaneiden anarkistien touhuihin, empaattinen ja itseään fiksuina pitävä lauma ymmärtäjiä haukkuu poliisia sortokoneistoksi.

Kansalaiset, medborgare! Säännöt, siisteys, hyvä käytös ja sen sellaiset eivät ole kapitalistisen sortoyhteiskunnan keksintöjä nuorison vapauden ja luovuuden tukahduttamiseksi. Säännöt ja hyvät tavat ovat olemassa heikoimpien turvaksi ja yhteiseksi hyväksi. Piittaamattomuudesta ja anarkiasta eivät kärsi hyvätuloiset eivätkä terveet, vaan lapset, sairaat ja vanhukset. Puistojen roskaaminen on suoraan yhteydessä siihen, miten turvallisia paikkoja puistot ovat, joka taas on yhteydessä väkivaltarikosten määrään. Punaisia päin ajaminen on suoraan yhteydessä siihen, miten yhteisiä pelisääntöjä noudatetaan työelämässä, mikä taas on yhteydessä talousrikollisuuteen ja virkarikoksiin. Ala-arvoinen käyttäytyminen vanhuksia ja hoidettavia kohtaan on suoraan yhteydessä siihen, mikä arvo ihmiselle annetaan, mikä taas on yhteydessä hoitorikkeisiin ja pahimmassa tapauksessa jopa henkirikoksiin.

Suomen on tähän asti pelastanut ja edelleen pelastaa poikkeuksellisen vahva ja kestävä kansallinen arvopohja. Tapojen höltyminen on mahdollista, koska yhteiskunnassa on edelleen riittävästi yhdessä pitäviä tekijöitä. Mutta miten kauan?

keskiviikkona, elokuuta 15, 2007

Uusille lukijoille

Olen tänään siis ekaa päivää töissä lomien jälkeen. Käväisin kotona puolenpäivän jälkeen ja huomasin tuoreen Kirkko ja kaupungin, jossa oli Janne Villan artikkeli bloggaamisesta. Janne oli nostanut myös mun blogin osoitteen näkyviin, joten saatan saada jonkin verran uusia lukijoita. Tervetuloa!

Aloitin tämän kirjoittamisen reilu vuosi sitten kevättalvella palattuani lomamatkalta. Syyt olivat kai sekä sisäisiä että ulkoisia. Kaipasin kirjoittamista, mutta nykyisessä työssä Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa ei ole sellaista omaa foorumia, johon kirjoittaa. Toisaalta ajattelin myös sitä, että meidän perhe on levinnyt ympäri maailmaa kuin varpusparvi. Ja ollaan lisäksi aika huonoja - tai siis minä olen aika huono - yhteydenpitäjiä. Ajattelin, että laitan tänne blogiin sepustuksia perheen tekemisistä ja satunnaisesti valokuvia, joita voidaan sitten lukea Amerikassa, Indonesiassa ja Australiassa yhtä hyvin kuin Paloheinässä.

No, netti on tietysti julkinen foorum, jota kuka tahansa voi käyttää lähes mihin tahansa tarkoitusperiin. Joku varoittelikin minua siitä päivästä, jolloin löydän jonkun varomattoman sanani lehden otsikosta: "Kohupappi menetti järkensä" tms. On siis osattava jollain tavalla sensuroida kirjoittamisiaan, ainakin silloin kun kertoo muista kuin itsestään. En ole tästä ottanut hirveän suuria paiseita, koska tuskin meidän perheen tekemisillä on hirveän suurta julkista arvoa. Satunnaisen lukijan kannalta se kuitenkin tarkoittaa sitä, että olen kirjoituksissani joskus aika tuttavallinen ja oletan lukijan tuntevan minut ja perheeni.

Muutamat vakituiset lukijat ovat kommentoineet henkilökohtaisten (perhekohtaisten) kuulumisten ja kantaaottavampien tekstien välistä suhdetta. Yleensä kommentit ovat olleet positiivisia. On miellyttävämpää lukea mielipiteitä, kun ne tulevat henkilökohtaisten kuulumisten höystäminä. Toisaalta tätä balanssia voi kritisoidakin. Kannattaisiko pitää työ ja perhe erillään myös bloggauksessa? Ehkä. Toistaiseksi yritän pärjätä yhdellä blogilla. Tosielämässä on kuitenkin niin, että asiat liittyvät toisiinsa. Se, minkälaisessa elämäntilanteessa elän, vaikuttaa vahvasti siihen, mitä ajattelen. Ainakin se on hyvä myöntää.

Janne antoi mulle ansiotonta arvonnousua K&K:n jutussa väittäessään mua teologian tohtoriksi. Valitettavasti mun tohtoriprojekti on edelleen kesken. Tunnen pientä (!) syyllisyyttä, kun ajattelen, että ilmoittauduin teologisen tiedekunnan jatko-opinto-ohjelmaan jo vuonna 1992. Toimin tutkimusassarina ja vuosina 1994-1997 VT:n eksegetiikan assarina. Sain Suomen Akatemian ja Suomen Kulttuurisäätiön apurahat (jotka olen asianmukaisesti käyttänyt ja raportoinut niiden käytöstä kyseisillä tahoille kaikkien taiteen sääntöjen mukaan:-). Asuessamme Dublinissa vuosina 1997-1999 paikallaan junnaava tieteellinen työ alkoi tuntua vastenmieliseltä. Liityin luterilaiseen kirkkoon, hain pappisvihkimystä ja sain kutsun (vokaation) ulkosuomalaistyöhön Dubliniin. Piispa Wille Riekkinen vihki mut papiksi Kuopion tuomiokirkossa 21.12.1998. Kun palattiin Suomeen, aloitin työt Tuomasyhteisön pappina 1.1.2000 ja väitöskirjatyö piti siinä vaiheessa tietoisesti jättää mielestä. Vähän asia kaivertaa ja pidän itselleni kiusaksi sitä mahdollisuutta avoinna, että vielä saisin Psalmeista jonkinlaisen tutkimuksen väsättyä.

Tätä blogia saa kommentoida vapaasti, mieluiten kuitenkin nimellä. Etunimi riittää, koska on kiva tunnistaa kirjoittajaa edes vähän. Mulle saa tietysti myös soittaa, vaikka olenkin joskus hankalasti tavattavissa.

maanantaina, elokuuta 13, 2007

7500 kilometriä myöhemmin

Leadership Summitin viimeisen päivän huippukohtiin kuuluivat ehdottomasti musiikkivieraat Kirk Franklin ja Patrick Hughes. Kirk on musta gospel-laulaja, joka sai kirkkokansan rokkaamaan. Patrick taas on ilman silmiä ja vakavasti nivelvammaisena syntynyt nuori mies, joka lauloi ja säesti itseään flyygelillä. Hänestä näytettiin pieni videopätkä, jossa aluksi nuoret vanhemmat purkavat suruaan vammaisen lapsen vuoksi. Alle kaksivuotiaana lapsi alkaa tapailla ensimmäisiä säveliään pianolla ja pari vuotta myöhemmin soittaa jo taitavasti. Nykyään Patrick esiintyy isänsä avustuksella pyörätuolissa istuen trumpetistina marssibändissä. Luulen, että Patrickin laulu jäi mieleen vahvimpana elämyksenä koko konferenssista.

Lähdimme Chicagosta heti viimeisen session päätyttyä lauantaina kahden aikaan. Tiina oli ratissa ja saavuimme Kanadan rajalle illalla kymmeneltä, matkaa kertyi kuutisen sataa kilometriä. Sunnuntaiaamuna oli vielä jäljellä Sarniasta Torontoon noin 300 km, mutta ehdimme poiketa lyhyesti sympaattisessa St. Jacobsin pikkukaupungissa aivan Waterloon ja Kitchenerin vieressä. Sunnuntaina iltapäivällä paikalliset mennoniitit olivat tietysti kotonaan syömässä perhelounasta, joten emme saaneet töllistellä hevosvaunuja. Sen sijaan kirpputorilla törmäsimme elokuvatähti Julianne Mooreen. Hän oli siellä lastensa kanssa ostamassa Crocs-kenkiin sellaisia pieniä pinssin tapaisia merkkejä.

Nyt on siis istuttu yö lentokoneessa (lentomatka 6606 km) ja saavuttu onnellisesti kotiin. Laukut on melkein purettu, ensimmäinen koneellinen pyykkiä pesty ja haisteltu Helsingin raikasta meri-ilmaa. Kuukausi poissa kotoa on loppujen lopuksi aika pitkä aika, varsinkin kun sen viettää vieraissa nurkissa. Ei silti, hyvä kokemus tämä kesä oli monella tavalla ja yritän raportoida tunnelmista vielä lisää, kunhan olen vähän virkeämpi.

lauantaina, elokuuta 11, 2007

Mistä Leadership Summitissa on oikeastaan kyse?

Miksi ihmeessä kannattaa matkustaa Amerikkaan kuuntelemaan amerikkalaisia puhujia, jotka suu vaahdossa ja silmät sumussa jauhavat omaa mantraansa amerikkalaisen seurakuntamallin ja kilpailuyhteiskunnan paremmuudesta?

Mun pitäis tietysti olla tällaisen ennakkoluuloisen asenteen yläpuolella. Olen sentään saanut kasvatukseni sellaisessa ympäristössä ja sellaisen aikana, jossa ja jolloin Amerikkaa katsottiin myönteisessä valossa. Yhdellä nuoruuden kaverilla oli makuuhuoneen verhona Amerikan lippu ja vuosi vaihto-oppilaana Amerikassa nosti kenet tahansa koulun suosikiksi. Yhdellä tuttavalla oli 70-luvun lopulla koulusalkussa tarra "Proud to Be a Part of American Culture". Meillä kävi paljon amerikkalaisia vieraita sekä kotona että seurakunnassa, kun olin lapsi, ja olimme jatkuvasti kosketuksissa Atlantin yli myös Amerikan- ja Kanadan-serkkujen välityksellä. Ei 80-luvulla vihattu Amerikan ulkopolitiikkaa, eikä Berliinin muurin murtuminen ja kommunismin kukistuminen vuonna 1989 ollut Yhdysvaltain sortohallinnon vika, vaan suuri vapautuminen. Hetken aikaa tuntui siltä, että suuri vihollinen oli kukistettu ja tästä tulisi lopultakin parempi maailma. Sitten tuli lama takaiskuna rahamarkkinoiden vapauttamiselle, mistä maksettiin kovat oppirahat. Suomalainen yhteiskunta joutui sopeutumaan säännöstelytalouden jälkeiseen aikaan ja rahamarkkinoiden armottomuuteen. Alettiin puhua armosta taloudellisena käsitteenä. Myös kirkko heräsi leipäjonoihin. Armo tässä uudessa, talouselämän vastaisesa merkityksessä tuntui olevan myös kansankirkko-luterilainen aate. Kirkko alkoi etsiytyä sinne, missä kristisoitiin "uusliberalismia", mitä sillä sitten tarkoitettiinkin.

No, nyt pitää palata takaisin asiaan. Amerikkalaisuus ei ole tänä päivänä hyvässä huudossa, varsinkaan kirkollisissa piireissä. Yritän siis sanoa, että vaikka mulla pitäisi olla huippuhyvä - ehkä jopa poikkeuksellisen hyvä - kyky olla vapaa turhista ennakkoluuloista, huomaan silti kuuntelevani jokaista amerikkalaista puhujaa hyvin kriittisesti. Etsin heidän puheestaan lipsahduksia, tahattomia merkkejä siitä, millä tavalla he paljastavat oikeasti ajattelevansa. Ovatko he aidosti universaalin Kristuksen kirkon asialla vai onko sittenkin kyseessä vain lahkolainen ajattelutapa, joka ei ymmärrä kirkon katolista perusluonnetta?

Minua sykähdyttää Willow Creekin paikallisseurakunnan ja Bill Hybelsin ennakkoluulottomuus. On pakko sanoa, että aina silloin tällöin jokin ilmaisu särähtää korvaan. Joskus tuntuu siltä, että "kristityt" samastetaan "evankelikaaleihin" ja vanhoihin kirkkoihin kuuluvia "nimikristittyjä" ei lasketa. Mutta, iso mutta. Eikö tämä sama kuppikuntaisuus ja omahyväisyys ole aivan yhtä tavallista ja jopa monin kerroin tavallisempaa Suomen sisäänpäin käpretyneen luterilaisen kirkon sisällä? Onko niin kovin vaikeaa löytää luterilaisesta tiedenvälityksestä Suomessa yliolkaisia heittoja lahkolaisten ja erityisesti kirkkokunnallisesti epämääräisten, sitoutumattomien amerikkalaisten paikalliskirkkojen suuntaan?

Leadership Summit siis joko vahvistaa epäilykseni tai vahvistaa uskoani, ihan miten itse haluan. Kuunneltuani saman päivän aikana bisnesmaailman huippugurua Michael Porteria, Yhdysvaltain entistä ulkoministeriä Colin Powellia, rehellisyydessä riipaisevaa pastori John Ortbergia ja valloittavan avomielistä elokuvaohjaaja Richard Curtisia olisin idiootti, jos jäisin kriittisyyden poteroon. Täällä puhutaan kristillisen kirkon merkityksestä tälle maailmalle sellaisella vakavuudella ja sellaisten asiantuntijoiden kanssa, että asia varmasti menee perille. Jos nämä evankelikaalit (kutsukaamme heitä suomeksi vaikka herätyskristityiksi, koska heille henkilökohtainen kääntymyskokemus on kristillisyyden kannalta ratkaisevampaa kuin kaste) ovat valmiita asettamaan kyseenalaiseksi omat luutuneet käsityksensä sosiaalisesta vastuusta näin raikkaasti ja railakkaasti, olisi häpeällistä, jos kirkkokunnallinen rajoittuneisuus estäisi minua oppimasta.

Richard Curtisin Lontoossa tehty videohaastattelu sai kyyneliin sekä hulvattomalla huumorilla että sydäntäriipaisevalla realismilla. Haastattelun lomaan oli valittu videoklippejä Curtisin ohjaamista tai kirjoittamista elokuvista (Notting Hill, Four Weddings and Funeral, Bridget Jones, Mr. Bean) sekä hänen kuvaamistaan ihmisistä köyhyyden keskellä. Curtisin ideoima Red Nose Day (punanenäpäivä) on koonnut Britanniassa 450 miljoonaa dollaria köyhyyden vastaiseen taisteluun. Kukaan, joka näkee haastattelun ei jää kylmäksi. Michael Porterin bisnesluento oli Harvardin tyyliä, mutta toi seminaariin huiman strategisen ja käytännöllisen haasteen. Organisaatiolle ei riitä, että se haluaa tehdä hyvää ja aikoo tehdä hyvää. Hyväntekeminen on vaikeaa, jos sen haluaa tehdä kunnolla. Liian moni organisaatio kuluttaa hyväntekeväisyysenergiansa huitomalla tuuleen ja laskematta kustannuksia tai tuloksia. Odotan innolla viimeisen päivän kahta viimeistä puheenvuoroa, jotka pitävätä Jimmy Carter ja Bill Hybels.

Toivon, että jokainen Global Leadership Summitista tietoinen suomalainen luterilainen pastori ja kirkon työntekijä löytäisi jostain sellaisen inspiraation, että tulisi paikan päälle katsomaan, mistä oikeasti on kysymys - vaikka ihan piruuttaan ;-) Ilmoittautuminen käy kätevästi netistä www.willowcreek.fi ja se on yllättävän halpaa. Tee se heti!

perjantaina, elokuuta 10, 2007

Leadership Summit täydessä vauhdissa

Saavuimme Chicagoon tiistaina päivällä ja ehdimme pikaisesti tutustua Millennium Parkiin ja laiturialueeseen (Navy Pier). Keskiviikkona oli ensimmäinen kokoontuminen täällä Willow Creekissä konferenssin kansainvälisille osallistujille, joita on parisen sataa noin 30 maasta. Suomalaisia on meidän perheen lisäksi kuusi kappaletta ja ollaan pidetty tiivistä yhteyttä.

Varsinainen Leadership Summit alkoi torstaina klo 9 Bill Hyblesin puheella Vision to Die For. Heti perään Bill Hybels haastatteli entistä Hewlett-Packardin pääjohtajaa Carly Fiorinaa. Lounastauon jälkeen kuulimme New Yorkin Queensissa sijaitsevan ison mustien metodistikirkon pastoria ja entistä kongressiedustajaa Floyd Flakea ja iltapäivän lopuksi brittiläistä bisnesgurua Marcus Buckinhamia.

Jokainen sessio on ollut hyvin omanlaisensa. Hybelsin puheen ehkä keskeisin sanoma oli, miten tärkeää on, että seuraajat voivat nähdä johtajansa sitoutumisen. Palkkapappi ei innosta ketään. Fiorinan haastattelu oli tavallaan aika yllättävä. Kovassa bisnesmaailmassa toiminut huippunaisjohtaja osoittautui hyvin tasapainoiseksi, rauhalliseksi ja jopa hieman laahaavaksi pohdiskelijaksi. Oli mielenkiintoista seurata, miten nopea ja tehokkuuteen pyrkivä Hybels joutui kiemurtelemaan penkissään Fiorinan hyvin pohdiskelevien ja syvällisten vastausten ajan. Tiina ostin tuliaisiksi haastattelun pohjana olleen Fiorinan kirjan Tough Choices, jota varmaan vielä yhdessä tutkitaan tarkemmin.

Floyd Flake heitti ilmaan monia pitkän uran aikana testattuja periaatteita, mutta kokonaisuutena puhe jätti minut kylmäksi. Konferenssi jälkeen meidän pitää suomalaisena johtoryhmänä yhdessä päättää, mitkä kaksi täällä kuultua puhetta joudutaan jättämään pois marraskuussa pidettävästä Suomen konferenssista. Vaikka Flaken puheessa oli paljon opikeltavaa, mun mielipiteeni on, että se putoaa pois.

Sen sijaan iäkkään Warren Bennisin tilalle aika viime tingassa buukattu Marcus Buckinghamin kuunteleminen oli alusta loppuun asti pelkkää nautintoa. Mies selvästi itse nauttii työstään puhujana ja saa ihmiset hyvälle tuulelle. Lisäksi hänellä oli sanottavaa. Buckinghamin pääviesti oli, keskitytkö heikouksiisi ja niiden parantelemiseen vai vahvuuksiisi ja niiden vahvistamiseen entisestään.

Tänään aamupäivällä (kirjoitan tätä lounastauolla klo 13 aikaan Willow Creekin aulassa, mistä oheinen kuva) olemme kuunnelleet Harvardin gurua Michael Porteria, joka oli itse asiassa aika kipsissä tajutessaan puhuvansa samanaikaisesti noin 60.000 pastorille (tämä tapahtuma lähetetään livenä satelliitilla yli sadalle paikkakunnalle Pohjois-Amerikassa, täällä paikan päällä meitä on "vain" noin 7.000 kuulijaa). Mutta täyttä asiaa Porter puhui sosiaalisen auttamistyön strategisista periaatteista.

Aamupäivän toinen sessio oli aiemmin kesällä Washington D.C.ssä videoitu Colin Powellin haastattelu. Täyttä tavaraa ehdottomasti. Powell on tietysti armeijan miehiä, mikä tuo hänen sanomisiinsa tiettyä suoraviivaisuutta, mikä vapaaehtoistyössä ja seurakunnissa ei sellaisenaan toimi. Mutta esimerkiksi Noisy system -periaate tekisi hyvää mille tahansa seurakuntaorganisaatiolle: luovu arvomerkeistä, vakituisista istumajärjestyksistä ja muista avoimen vuorovaikutuksen esteistä saadaksesi organisaatiostasi mahdollisimaan rehellisen palautteen.

Lounaan jälkeen kuuntelemme pastori John Ortbergia, joka tuntuu olevan tuttu herätyskristityille, mutta meikäläiselle kirkkoihmiselle :-) ei valitettavasti sano etukäteen mitään. Iltapäivän päättää brittiläinen elokuvaohjaaja Richard Curtis, jonka haastattelua Bill Hybels sanoi odottavansa kaikkein eniten tämän konferenssin sessioista.

Päätämme tänään täältä tähän, kuten alivaltiosihteeri asian ilmaiseen.

maanantaina, elokuuta 06, 2007

Vika sunnuntai Torontossa



... alkaa olla illassa. Oikeastaan oli hyvin haikeaa viettää viimeisiä jumalanpalveluksia Agricolan kirkossa. Vaikka seurakunta on pieni - tai ehkä juuri siksi - se on myös oikeasti yhteisö. Ihmisiin syntyy helposti henkilökohtainen kontakti, aivan toisin kuin usein ihan liian kasvottomassa ja isossa Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa. Oli kiva huomata, että moni seurakuntalainen oli jo vähän ehtinyt tottua meihin ja haikeus oli molemminpuolista. Rukoilemme ja odotamme seurakunnalle Jumalan johdatusta, kun se etsii itselleen uutta pastoria.

Oheisessa kuvassa Saara ikuistaa Niagaran putouksia. Kävimme siellä perjantaina ja löysimme samalla viehättävän pikkukaupungin Niagara-on-the-Lake.

Saara pääsi osallistuumaan tänään myös meidän perhe-esitykseen, kun lauloimme kirkossa Pekka Simojoen kappaleen Kahden maan kansalainen. Se sopi erinomaisesti päivän tekstiin Luuk. 12:13-21, jossa Jeesus varoittaa ahneudesta. Aloitin saarnani kysymällä, kuinka lähellä Jumalaa olet. How close are you to God? Madeleine MacElveen, entisen Yhdysvaltain Suomen suurlähettilään äiti, kertoi minulle eräästä taksimatkasta New York Cityssä. Taksinkuljettaja oli ollut vähän rosvomaisen näköinen ja täti MacElveen oli hieman huolestunut omasta turvallisuudestaan. Huojentaakseen pelkoaan hän kysyi kuskilta: How close are you to God? Kuljettaja vastasi saman tien: Same as you, one breath away. "Yhtä kaukana kuin sinä, yhden henkäyksen päässä." Loput taksimatkasta sujui rentoutuneesti ja hyvän keskustelun merkeissä. Kuljettajana oli mies, joka tiesi, mikä on todellisuuden luonne.

(Hankin kirjakaupusta melko sattumanvaraisesti Frank Tiplerin kirjan The Physics of Christianity. Takakannessa väitettiin, että kirjoittaja, joka on matemaattisen fysiikan professori, pyrkii siinä osoittamaan luonnontieteellisesti todeksi kristinuskon keskeisimmät opinkohdat kuten Jumalan olemassaolon, Jeesuksen neitseestäsyntymisen ja ruumiin ylösnousemisen. Kirja alkoi kuitenkin melko rankalla fysiikan oppitunnilla, jossa Tipler esittelee nykyaikaisen tieteen keskeisimmät periaatteet. Hänen väitteensä mukaan - jota en ole kykenevä tieteellisesti arvioimaan - nykyaikainen käsitys kvanttimekaniikasta edellyttää, että tämän universumin lisäksi, jonka me näemme ja havaitsemme, on oltava olemassa lukematon määrä muita universumeja eli ns. multiversumi. Kyseessä ei siis Tiplerin mukaan ole teoria tai tulkinta, vaan suora johtopäätös siitä, mitä kokeellinen fysiikka osoittaa. Näin olleen ei ole mikään ihme, että todellisuus on oikeasti jotain näkymätöntä ja havaitsematonta, mutta kuitenkin sellaista, jolla on suora yhteys meihin. Jumala, joka Tiplerin mukaan on samastettavissa fysiikan edellyttämään singulariteettiin, on meistä vain "yhden henkäyksen" päässä.)

Ihminen, joka tajuaa todellisuuden luonteen, ymmärtää, että ihmisen elämä on vain ohikiitävä hetki (Ps. 39:5). Mitä tällä hetkellä tulisi tehdä? Jeesus sanoo, mitä sillä EI pitäisi tehdä: "Älkää huolehtiko hengestänne, mitä söisitte, tai ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. - - Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyyneränkään vertaa" (Luuk. 12:22,25). Onkin oikeastaan aika erikoista, että meidän elämäntapamme on sellainen, että suuri osa meidän ajastamme kuluu juuri näiden asioiden miettimiseen. Jo aamiaisella voi alkaa suunnitella illallista. Ja väliin jäävän ajan voi kuluttaa shoppailemalla vaatteita. Kristityn on terveellistä silloin tällöin kysyä, onko hänen kristillisyytensä vain pelkkää lumetta ja valhetta vai onko Jeesuksen seuraaminen - myös näiden sanojen osalta - todella mahdollista.

Päivän evankeliumitekstissä joku väkijoukosta kysyi Jeesukselta neuvoa perinnönjakoon. On hyvin tavallista, että hengellisestä ja uskonnollisesta auktoriteetista yritetään tehdä eettinen auktoriteetti. Hengellisen viran merkitys olisi paljon helpompi ymmärtää, jos se tarttuisi konkreettisiin moraalisiin kysymyksiin. Mutta Jeesus kieltäytyy vastaamasta tähän kysymykseen. Sen sijaan hän varoittaa vakavasti ahneudesta ja kertoo vertauksen rikkaasta miehestä.

Vertauksen rikas mies ei ole millään tavalla paha. Hän ei varasta, eikä kohtele väärin työntekijöitään. Hän tekee ahkerasti työnsä ja auringon ja sateen avulla omaisuutta kerääntyy. Ylimääräisen hän kerää varastoihin eli laittaa pankkiin. Hän on siis konservatiivi, säilyttäjä. Mikä hän siis Jeesuksen mukaan on? Vastaus on kova: "Sinä hullu!" Jeesus itse selittää vertauksen merkityksen ja sanoo, että näin on jokaisen, jolla ei ole aarretta Jumalan luona.

Taivasten valtakunnan näkökulmasta ero viisaan ja hullun välillä on siis siinä, missä aarteesi sijaitsee. Jos se sijaitsee paikallisesssa Osuuspankissa tai missä tahansa muussa luotettavassa rahalaitoksessa, olet hullu. Jos se sijaitsee Jumalan luona, kuulut valtakunnan lapsiin. Niinpä rehellisen kristitty kysyy: Millä tavalla minä voin kerätä aarteen taivaaseen? Millä tavalla minä voin välttyä hullun kohtalolta?

Paavali kirjoittaa Timoteukselle ohjeita kristillistä elämää varten. Niiden joukossa on ohjeita myös rikkaille: "Kehoita heitä tekemään hyvää, keräämään rikkaudekseen hyviä tekoja ja jakamaan anteliaasti omastaan muille. Näin he kokoavat itselleen aarteen, hyvän perustuksen tulevaisuutta varten, niin että voittavat omakseen todellisen elämän" (1Tim. 6:18-19). Voiko asiaa sen selvemmin sanoa? Jokainen kristitty ja samalla jokainen kristillinen seurakunta voi testata oman todellisuudentajunsa omalla anteliaisuuden määrällään.

Seurakunta ja ihminen, joka jakaa omastaan, kasvaa ja elää Jumalan rikkauden varassa. Seurakunta ja ihminen, joka pitää itsellään ja kerää pahan päivän varalle, kuihtuu ja kuolee pois ilman merkitystä. Toronton Agricolan seurakunta on tullut tähän päivään epäitsekkään anteliaisuuden varassa. Sen tulevaisuus on samoissa käsissä. Rukoilen ja toivon Agricolan seurakunnalle runsasta Jumalan siunausta ja runsasta anteliaisuutta!