tiistaina, heinäkuuta 31, 2007

Saara tulee tänään


Olemme Alissan kanssa odottaneet kovasti, että isosisko Saara liittyy seuraan. Tänään menemme vihdoin Saaraa vastaan lentokentälle kuuden aikaan illalla. Olimme sunnuntain ja maanantain välisen yön Nummen pariskunnan vieraina heidän kesämökillään parisataa kilometriä Torontosta pohjoiseen. Saman järven rannalta oli löytänyt mökkipaikan moni muukin suomalainen. Uimme, saunoimme ja nautimme kesän rauhasta. Alissa askarteli laiturilla Saaralle tervetulotoivotusta.

Laitan tähän lyhyen referaattin saarnoista, joita olen tähän mennessä Torontossa pitänyt. Joku sitä hieman pyysikin. En ole kirjoittanut saarnoja puhtaaksi, koska Agricolan kirkkoon mielestäni sopii paljon paremmin vapaasti puhuttu saarna. Saarnatekstit Pohjois-Amerikassa seuraavat eri järjestystä kuin Suomessa. Niinpä minun osakseni on tullut evankeliumitekstejä Luukkaan evankeliumin keskeltä. Kun peräkkäisten sunnuntaiden tekstit ovat jatkoa edellisille, tulee mahdollisuus luoda myös saarnojen välille tiettyä jatkoa ja kaarta.

Ensimmäinen saarna 15.7. perustui Jeesuksen kertomukseen laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25-37). Kertomushan on vastaus erään lainopettajan kysymykseen "Kuka on minun lähimmäiseni?" Kysymys taas liittyy keskusteluun lain suurimmasta käskystä, joka on "rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niinkuin itseäsi". Pappi ja leeviläinen ovat liian keskittyneitä omiin tekemisiinsä osatakseen auttaa. Oikea lähimmäinen on se, joka ymmärtää auttaa. Kun tämän Jeesuksen opetuksen liittää siihen, mitä hän sanoo Matteuksen evankeliumissa viimeisestä tuomiosta, teksti saa uuden vakavuuden. "Kaiken minkä te teitte/jätitte tekemättä minulle, sen te olette tehneet/olette jättäneet tekemättä minulle." Laupias samarialainen tekee hyvän työnsä itse Herralle. Pappi ja leeviläinen jättävät itse Herran tien sivuun makaamaan.

Kertomus Martan ja Marian kodista jatkaa suoraan tästä (Luuk. 10:38-42, sunnuntai 22.7.). Se on kuin vastakappale tai täydentävä lisäys kertomukseen laupiaasta samarialaisesta. Tässä osat vaihtuvat. Martta, joka toimii oikein - valmistaa ruokaa, vastaanottaa Jeesuksen kotiinsa, huolehtii hänen hyvinvoinnistaan - on kuin laupias samarialainen. Maria sen sijaan keskittyy vain kuuntelemaan. Silti Martta saa moitteet ja Maria tunnustuksen. Käsitän tämän niin, että olisi väärin tulkita kertomusta laupiaasta samarialaisesta niin, että Jeesuksen opetus on pelkkää universaalia etiikkaa, opetusta oikeasta ja väärästä käyttäytymisestä. Jos näin olisi, kirkolla ja puheella Jeesuksesta tuskin olisi mitään merkitystä tai tulevaisuutta tässä maailmassa. Mutta koska ihmisellä ei ole itsessään kykyä tuottaa oikeaa käyttäytymistä, maailma kipeästi tarvitsee istumista Jeesuksen jalkojen juuressa ja kuuntelemista. "Se joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään." (Joh. 15:5)

Mitä Jeesuksessa pysyminen on? Sunnuntaina 29.7. luimme Jeesuksen vastauksen erään opetuslapsen pyyntöön: "Herra, opeta meitä rukoilemaan." (Luuk. 11:1-13). Jeesus opettaa rukouksen, jonka me tunnemme Isä meidän -rukouksena. Puhuin saarnassani jotain kuuntelemisen merkityksestä uuden kielen oppimisessa. Kun lapsi oppii uutta kieltä, hän ei ala suin päin puhumaan, vaan kuuntelee ensin monta kuukautta. Vasta kolmen kuukauden kuluttua hän alkaa puhua, kun kielen rakenne, äänenpainot, ilmaisutyyli ja muut ovat tulleet tutuiksi. Samoin opitaan rukouksen kieli, kuuntelemalla. Isä meidän -rukous ei ala minun tarpeistani ja minun pyynnöistäni, vaan lausumalla sen nimi, jota rukoillaan: "Isä". Henry Nouwen kertoo eräässä kirjassaan, kysyneensä ystävältä, kenelle rukous tulisi osoittaa. Ystävä vastasi, että tuo on ehkä kaikkein tärkein kysymys koko hengellisen elämän kannalta. Ketä oikeastaan rukoilet, kun rukoilet "Isää" tai "Herraa". Jeesuksen opettama rukous jatkuu Sinä-sanoilla: pyhitetty olkoon Sinun nimesi, tulkoon Sinun valtakuntasi, tapahtukoon Sinun tahtosi. Meidän tulee siis oppia rukouksen kieli uudelleen - kuuntelemalla, mitä Jumala puhuu.

sunnuntaina, heinäkuuta 22, 2007

Viikko turistina



Juoksin lauantain iltalenkin päätteeksi portaat yhdenteentoista kerrokseen. Seison hikisenä parvekkeella katsomassa Kennedy Roadin liikennettä ja sieraimiin tulvii viereiseltä parvekkeelta kiinalaisen nuudelikeiton aromi. Olemme olleet reilun viikon turisteina. On nähty Hockey Hall of Fame ja Jari Kurrin plakkaatti, ihailtu näkymiä CN Towerin 447 metrin korkeudesta, vierailtu Toronton eläintarhassa, Ontario Science Centerissä, kansallismuseossa (Royal Ontario Museum) ja ihmetelty viktoriaanista Casa Loma -linnakartanoa. Sen lisäksi on vietetty enemmän kuin tarpeeksi aikaa erilaisissa ostoskeskuksissa, kuten asiaan kuuluu.

Ihan meidän kadun toisella puolella on kohtuuhyvä kirjakauppa Chapters, jossa olen jonkin verran selaillut hyllyjä. Näyttää siltä, että aggressiiviset ateistien hyökkäykset uskontoa vastaan ovat vasta alkamassa. Der Spiegel otsikoi vasta kuukausi sitten ateistien ristiretkeä (!) käsittelevän numeronsa Gott ist am allem Schuld - Kaikki on Jumalan syytä. Jenkeissä tietysti vahvat puheenvuorot puoleen ja toiseen ovat aina kuuluneet asiaan, mutta aikaisemmin ne ovat kai käsitelleet enemmänkin uskonnon ja politiikan suhdetta ja kirkon ja valtion eroa. Nyt on siis uusi ääni kellossa. Uskonto on yksinkertaisesti kaiken pahan alku ja juuri. Richard Dawkinsin kaltaiset tiedefundamentalistit ovat saaneet rinnalleen ja avukseen pahatapaiset intellektuelli-journalistit. "God is not Great" on yhden taistelukirjan nimi. No, en ole lukenut kyseistä kirjaa, enkä ehkä nyt aio sitä edes ostaa. On siis parempi olla yrittämättä kommentoida jotain, mistä ei oikeastaan tiedä riittävästi. Mutta trendi on helppo tunnistaa. Ehkä siitä jotain huomisessa saarnassa, jonka aiheena on Jeesus Martan ja Marian kotona (Luuk. 10).

maanantaina, heinäkuuta 16, 2007

Terveiset Torontosta!

Matka meni hyvin, lentokentällä oli vastaanottajat odottamassa, kuljetus vei suoraan asunnolle, jossa saatiin avaimet käteen. Saavuimme siis torstaina iltapäivällä, joten pari päivää on ollut aikaa katsella ympärille. Hockey Hall of Fame on nähty, samoin Toronto Zoo. Kuten kuvasta näkyy, maisema meidän parvekkeelta ei ole mikään postikortti, mutta sijainti on monella tavalla mainio. Hyviä kauppoja on ihan kadun toisella puolella, autovuokraamo myös, eikä kirkollekaan ole pitkä matka.

Tänään sunnuntaina oli ensimmäiset jumalanpalvelukset Agricolan kirkossa. Suomenkielisessä messussa klo 10 oli väkeä satakunta henkeä, englanninkielisessä klo 12 vain noin kymmenen. Palvelus toimi yllättävän hyvin kiinalaisen urkurin säestyksellä. Aiheena oli laupias samarialainen, josta keskityin tällä kertaa kertomuksen muihin henkilöihin: pappiin (minä), leeviläiseen (seurakunta-aktiivi) ja ryöstettyyn mieheen. Pointtina oli, että itse asiassa ryöstön kohteeksi joutunut mies oli "yksi niistä vähimmistä" joiden auttamisesta Jeesus sanoo: "sen te olette tehneet minulle". Kertomus ei tästä näkökulmasta katsottuna puhukaan vain ystävällisestä hyväntekeväisyydestä, vaan siitä, tunnistammeko Jeesuksen.

Koska englanninkielinen palvelus sai kestää vain 45 minuuttia seuraavan tilaisuuden vuoksi, ehdimme siitä vielä lähellä sijaitsevaan helluntaiseurakunta Saalemiin kuulemaan Mika Yrjölän saarnan loppuosan. Oli kiva tavata Mikaa perheineen pitkästä aikaa. (Niille, jotka eivät tiedä, sanottakoon, että Mika on ainakin osittain vastuussa veljeni Juhan houkuttelemisesta Indonesiaan. Mika asuu siis perheineen myös Bandungissa. Joitain vuosia sitten Mika oli Toronton Saalemissa pastorina, joten kyseessä oli lomavisiitti entiseen kotiseurakuntaan ystäviä tapaamaan.) Sekä Agricolassa että Saalemissa vastaanotto on ollut ylenpalttisen ystävällistä ja vieraanvaraista. Tänään olimme vielä illalla vieraina Heka ja Tarja Ylängöllä, missä oli vietetty 40-vuotispäiviä ja väkeä oli sankoin joukoin. Ensi viikon ohjelmaan kuulunee lisää Toronton paikallisnähtävyyksiä, koska yritämme tulla toistaiseksi toimeen ilman vuokra-autoa. Yritetään jättää ainakin osa ajomatkan päässä olevista kohteista siihen, kun Saara kahden viikon kuluttua liittyy seuraamme.

tiistaina, heinäkuuta 10, 2007

Rippikoulun jälkeen - lomalle


Viikko Partaharjun maisemissa on siis ohi ja pientä nuhaisuutta lukuunottamatta selvisimme erinomaisesti. Leiriläisille jäi varmasti tärkeitä muistoja ja mikä parasta useat heistä kertoivat avoimesti löytäneensä uudelleen yhteyden Jumalaan. Meillä oli erittäin yhtenäinen ja hyvin keskenään toimeen tuleva ryhmä, eikä ollut minkäänlaisia ongelmia ryhmäytymisen tai kurinpidon kannalta.

Olin itse ehkä aavistuksen verran poissaolevampi ja etäisempi leiriläisten suhteen kuin esimerkiksi viime vuonna. Oli kuitenkin kiva huomata, että sillä on loppujen lopuksi vähän merkitystä, mikä on oma fiilis. Tuomiokirkkoseurakunnan rippikoulujen vahvuus on takuulla siinä, että meidän nuorisotyöstä on viimeiset 10 vuotta vastannut Lepa, joka on johdonmukaisesti korostanut työn hengellistä luonnetta ja puhetta Jeesuksesta osana rentoa ja hauskaa ohjelmavirtaa. On jännä nähdä, minkälaista struktuuria ja henkeä se luo koko toimintaan. Olen nimittäin kuullut myös ripareista, joissa hauskanpito ja hengellisyys eivät liity toisiinsa, vaan ohjelmassa on kaksi tasoa, virallinen (hengellinen/uskonnollinen) ja epävirallinen (hauskanpito). Tänään tapaan leiriläisiä ja isosia vielä Tuomiokirkon kappelilla nuorten messussa klo 20.30.

Huomenna alkaa loma! Voi olla, että tämä viesti jää siis pidemmäksi aikaa tähän. Torstaina lennämme Torontoon, enkä vielä tiedä, millaisissa olosuhteissa siellä asumme ja minkälaiset on nettiyhteydet. Agricolan seurakunta on joka tapauksessa järjestänyt meille asunnon ja olen vastaavasti luvannut toimittaa siellä neljän sunnuntain jumalanpalvelukset suomeksi ja englanniksi. Matkan päätteeksi ajamme Chicagoon osallistumaan Leadership Summitiin, joka on 9.-11.8. Lento kotiin tulee Helsinki-Vantaalle maanantaina aamupäivällä 13.8. Mun seuraavat messut Tuomiokirkossa on lauantaina 18.8. klo 18 ja sunnuntaina 19.8. klo 10.

sunnuntaina, heinäkuuta 01, 2007

Ennen rippikoulua

Huomenna maanantaina aamulla siis starttaamme parinkymmenen nuoren kanssa Partaharjun opistolle Pieksämäelle. Vietämme siellä viikon tupakkaa poltellen - hups! - piti sanoa, että katekismusta ja Raamattua lukien. (Oikeasti olin hyvin ilahtunut siitä, että Hesari tarttui rippikoulujen liian sallivaan tupakointikäytäntöön, jonka perusteluna lopulta on vain se, että liian moni seurakuntien työntekijöistä itse polttaa.)

Kolmas kesäkirjani oli Marko Hamilon toimittama suomalaisen psykokulttuurin kritiikki Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa (Ajatus Kirjat 2007). Kyseessä on artikkelikokoelma, joka koostuu hyvin eritasoisista, -pituisista ja -sisältöisistä kirjoituksista. Suurimman osan on kirjoittanut Marko Hamilo, joka on Helsingin Sanomien tiedetoimittaja. Häntä näyttää innoittavan empiiris-tieteellinen sielutieteen hömppäteorioiden kritiikki. Tosin useimmat Hamilon omista artikkeleista on enemmänkin asenteellisia heittoja kuin hänen kaipaamaansa tieteellistä argumentointia. Kirjassa on kaksi Janne Kivivuoren artikkelia, joissa hän lämmittelee 90-luvulla aloittamaansa keskustelua psykokulttuurista. Sexpo-säätiön tutkimusjohtaja Anu Suomela kirjoittaa varsin asiantuntevan oloisesti psykologisen todistelun merkityksestä seksirikoksissa, erityisesti insestisyytöksistä huostaanottotapauksissa. Lisäksi kirjassa käsitellään tunneälyä, narsismin uhreja, psykotesteusta ja lukion psykologian tarjontaa.

Toimittaja Pasi Jaakkosen artikkeli "Kriisipsykologi julkisuuden portinvartijana" heittää raskaan epäilyn debriefingin ja kriisiterapian ylle. Mielenkiintoista, että Kirjapajan uutuusluettelossa mainostetaan Kriisityön käsikirjaa (toim. Helena Samulin - Carita Pohjolan-Pirhonen - Kirsti Poutiainen) ensimmäisenä opaskirjana "äkillisen kriisin aiheuttamaa shokkia" ja "syntymässä olevaa traumaa" ehkäisevän työn ohjeistukseen seurakuntien työntekijöille. Samalla kun muualla yhteiskunnassa ollaan ehkä havahtumassa kynttiläpiirien ja aasialaisten paperilyhtyjen lennättämisen (tsunamin uhrien omaisille tarjottiin molempia: ei ihme, että kaikki eivät halunneet osallistua!) kyseenalaisuuteen ammatillisena apuna, kirkossa valetaan perustaa uuden psykokirkon rakentamiseksi. Kun usko jumalanpalvelukseen on mennyt (ts. kun jumalanpalvelus on hylätty reliikiksi eli pyhäinjäännökseksi), ihmisille yritetään tarjota Jeesuksen sijaan terapeuttista läsnäoloa.

Huomisaamuksi on vielä paljon pakattavaa, joten en taida ehtiä nyt kirjoittamaan kunnollista arviointia Hamilon kirjasta. Sen huomasin, että monissa artikkeleissa viitattiin kirkon toimintaan tai perinteisen kristillisen kulttuurin katoamiseen psykokulttuurin tieltä ja alta. Eikä muutos ole läheskään aina ollut hyvä. Siinä missä ennen olisi pidetty seurakunnan rukoushetki, tulee nykyään kriisiterapeutti ensin kertomaan, onko oikea hetki sellaisen järjestämiseen. Kuitenkaan kriisiterapian kykyä oikeasti auttaa onnettomuuden uhrien omaisia ei ole kai mitenkään osoitettu. Kirja onnistui siis vahvasta tendanssimäisyydestään huolimatta asettamaan psykologisen hömpän kriittiseen tarkasteluun. Kaiken takana on Freudin teorioista omaksutut mallit, joita lukion psykologian kurssien kautta on syötetty useille sukupolville naistenlehtiä lukevaa sivistyskansaa.

Näissä tunnelmissa siis tartun tehtävään välittää kristillisen kasvatuksen olennaisimpia kysymyksiä laumalle liian varhaisen aikuisuuden ja liian pitkäkestoisen nuoren aikuisuuden kynnyksellä olevia lapsia. Kuten tarkkaavainen lukija huomaa, näihin tunnelmiin sisältyy kohtuullinen määrä sisäistä hymyilyä. In spe!