sunnuntaina, toukokuuta 27, 2007

Kirkko hengissä ja Henki kirkossa

Saarna helsingin tuomiokirkon messussa helluntaina 27.5.2007 klo 10
Saarnatekstinä Joh. 14:23-29

”Kaikkien ihmisten ei onnistu pysyä hengissä kuolemaansa asti” (Picasso). Sama koskee tietysti vielä suuremmassa määrin ihmisten luomia yhteisöjä ja instituutioita. Ei osata lopettaa, vaikka henki on aikaa sitten lässähtänyt. Niinkö on käynyt myös kirkolle? Hengen palo on kadonnut ja tilalle on tullut uuvuttava toisto ja luennoiminen. Iloisen laulelun ja yhteisen aterioinnin tilalle on tullut ankea veisaaminen ja seremoniallinen vaivautuneisuus. Jeesus tuli julistamaan Jumalan valtakuntaa, mutta ihmiset rakensivat kirkon.

Ei ole mikään ihme, että meidän ajassa vaaditaan kirkon perinpohjaista uudistamista. Sitä kaipaavat kirkosta vieraantuneet, joiden kokemusmaailma on kyllästetty paljon kiinnostavammilla show-elämyksillä. Sitä kaipaavat älyköt, joiden mukaan kirkko on sotkeutunut oppeihinsa. Sitä kaipaa myös kirkkokansa, joka on kyllästynyt mitäänsanomattomiin pappeihin ja haalentuneeseen julistukseen. Sitä kaipaavat seurakuntien luottamushenkilöt ja kirkkomuusikot. Ja sitä kaipaavat papit, joiden luovuus näivettyy ahdistavan byrokraattisuuden alla. Puhukaamme siis helluntaina, kirkon syntymäpäivänä, kirkon uudistamisesta.

Messun alussa laulettiin Herra, armahda rukous. Se koostui kolmesta pyynnöstä. Niissä kiteytyy helluntain sanoma ja tämän saarnan rakenne. Jokaista rukouspyyntöä vastaa Jeesuksen sana lukemassani evankeliumitekstissä.

1. ”Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani.”

Seurakunta: Rukoilkaamme Herraa, että hän lähettäisi Henkensä uudistamaan meidät

On vaikea kuvitella toista sanaa, jolla tarkoitetaan niin erilaisia asioita kuin rakastaminen.
”Usein on helpompaa rakastaa kuin tulla rakastetuksi. Meidän on vaikea vastaanottaa apua ja tukea muilta. Pyrkimyksemme olla itsenäisiä riistää muilta mahdollisuuden osoittaa meille rakkautta. Mutta meidän on opittava ottamaan vastaan lähimmäistemme rakkauden ilmaisuja. Meidän on annettava muille lupa auttaa, tukea ja antaa meille voimaa jatkamiseen. Jos otamme vastaan tämän rakkauden puhtaasti ja nöyrästi, ymmärrämme, että rakkaus ei ole antamista ja saamista, vaan osallistumista.” (Paulo Coelho, Maktub)

Siksi Jeesus sanoo: Jos joku rakastaa, hän noudattaa. Se on luonnollista! Niin rakkaudessa tehdään. Kuinka voisi olla kristitty, joka väittää rakastavansa, mutta ei noudata?

Rakastaminen juuri osallistumisena on ymmärrettävä syvästi. Evankeliumi ei koske ennen muuta sitä, mitä meidän pitää tehdä. Se sanoo, mitä meidän pitää olla. 1300-luvulla elänyt mystikko mestari Eckart on sanonut: ”Ihmisten ei tarvitse pohtia niin paljon sitä, mitä heidän pitäisi tehdä; sen sijaan heidän tulisi ajatella, mitä heidän pitäisi olla… Pyhyyttä ei pidä aikoa perustaa tekemisen varaan, sen on sen sijaan perustuttava olemiseen.” Nämä sanat olemisesta ovat evankeliumin olemuksen ymmärtämiseksi tavattoman tärkeät. Kristinusko ei anna ihmiselle ainoastaan uutta etiikkaa. Se on merkittävästi radikaalimpaa: se tekee hänestä uuden ihmisen.

Lapsen kuuliaisuus on myötäsyntyistä luottamusta isään ja äitiin. Aikuisen ihmisen kuuliaisuus syntyy vapaaehtoisesta suostumisesta. Jotta voisimme luopua ennakkoehdoistamme, Pyhän Hengen on uudistettava meidät. Kirkon uudistuminen ei ala vieressä istuvan uudistumisesta, kirkon johdon uudistumisesta, papiston tai kanttorien uudistumisesta, tiukkapipoisten uskovaisten uudistumisesta, vaan sinun uudistumisestasi. Sinun suostumisestasi noudattamaan Jeesuksen sanaa. Sinun tulemisestasi kristityksi jälleen. Tätä uudistumista ei voi ulkoa määrätä, siihen ei voi pakottaa, sitä ei voi ohjelmoida. Mutta se aivan varmasti tapahtuu jokaiselle, joka avaa sydämensä Jeesuksen sanalle.

II. ”Puolustaja, Pyhä Henki, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken”
Seurakunta: Rukoilkaamme Herraa, että hän lähettäisi Henkensä vahvistamaan Kristukseen kastettujen yhteyttä

Kirkon perustuksena on Jeesuksen sanojen ja tekojen muistaminen. Ei ole muuta perustaa. Muodot uudistuvat, mutta asia pysyy. Käytännöt vaihtelevat, mutta perustus pysyy. Kirkon tunnustus on ensimmäisestä helluntaista alkaen ollut sama: Jeesus on Herra. Kun ihmiset kokoontuivat katsomaan sensaatiomaista Pyhän Hengen vuodatusta, Pietari piti heille puheen, jonka sisältönä ja päätepisteenä oli: Jeesus on Herra. Kääntykää ja ottakaa kaste hänen nimeensä. Sen, joka etsii Henkeä, on siis katsottava Kristukseen. Mutta sen, joka etsii Kristusta, on katsottava kirkkoon, joka on Kristuksen ruumis.

"Niin kuin yksittäisistä jyvistä yhteen koottuna ja taikinaksi sekoitettuna tulee yksi leipä, niin syntyy myös yksi Kristuksen ruumis rakkauden yksimielisyydestä. Niin kuin jyvät kuvaavat Kristuksen ruumista, niin viinirypäleet hänen vertansa. Sillä viini syntyy puristettaessa, kun se mehu, mikä oli monissa yksittäisissä viinirypäleissä virtaa yhteen. Näin sekä leivässä että viinimaljassa on ykseyden salaisuus." (Kirkkoisä Augustinus, Pääsiäispuheita).

Meidän, jotka pidämme kirkkoa Kristuksen ruumiina, pitää tehdä parannus jatkuvasta kirkkokritiikistä ja alkaa osoittaa kunnioitusta. Niiltä, jotka eivät halua kuulua samaan kristittyjen joukkoon, ei voi tällaista odottaa, mutta meiltä voi. Se on hankalaa, koska samalla joutuu osoittamaan kunnioitusta niille ihmisille, jotka joko näennäisesti tai todellisesti kirkkoa johtavat. Ainakin minulle se on tosi hankalaa. Pyhä Fransiskus sai 1200-luvun alussa Jumalalta kutsun korjata rapistuvaa kirkkoa. Sen sijaan, että olisi käynyt uudistustyöhön saarnaamalla korruptoitunutta papistoa vastaan, hän alkoi osoittaa kirkolla ja sen palvelijoille kunnioitusta, joka kuuluu Kristukselle. Luulen, että se pelasti kirkon. Ja luulen, että se pelastaa kirkon tulevaisuudessakin. Siis se, että kirkko alkaa kunnioittaa Kristuksen läsnäoloa keskellään.

Mutta meidän uskonpuhdistuksen jälkeläisten eli protestanttien perinne on toisenlainen. Me ajattelemme korjaavamme rapistuneen kirkon uudistamalla sen rakenteet. Suomen ev.lut. kirkossa on parissa vuosikymmenessä uudistettu virsikirja, raamatunkäännös, messukirja, toimitukset ja monia hallinnollisia rakenteita. Onko kirkko näiden uudistusten jälkeen nyt entistä puhtaampi Kristuksen morsian? Tuleeko siitä enemmän Kristukselle kuuliainen, kun vielä saadaan kirkkojärjestyksen avulla siivottua nurkista kaiken maailman fundamentalistit, vanhauskoiset ja hihhulit? Täyttääkö Pyhä Henki, sielun suloinen vieras, mielemme rauhalla, kun kirkon vanhentunut moraaliopetus saadaan korjattua nuorille sinkuille sopivaan muottiin ja toisiinsa hetkeksi rakastuneita ihmisiä aletaan siunata sankoin joukoin liturgisin menoin? En usko.

Uusi ihminen on muuttunut ja vapautettu ihminen. Häntä ajaa uusi motivaatio – Jumalan rakkauteen vastaaminen – ja se saa hänen koko sisimpänsä kaipaamaan elämää, joka on yhdensuuntainen Jeesuksen etiikan kanssa. Etiikka, oikeat arvot ja niiden noudattaminen eivät ole Hengestä syntyneen kristityn elämässä enää ”sinun täytyy”, vaan ”minä tahdon”. Hän on saanut elämäänsä uuden käyttövoiman, Jumalan Hengen, joka opettaa hänelle kaiken ja palauttaa mieleen kaiken.

III. ”Minä jätän teille rauhan. Olkaa rohkeat.”
Seurakunta: Rukoilkaamme Herraa, että hän lähettäisi Henkensä tekemään meistä hänen todistajiaan.

Rauha ja ykseys kuuluvat yhteen. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys. On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi. Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste! Yksi on Jumala, kaikkien Isä! Mutta kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa.” (Ef. 4:3-7)

Kirkko on olemassa, jotta maailmassa olisi rauha. Kirkossa on maailman toivo. Kirkolla on taivasten valtakunnan avaimet.

"Niinpä kirkkokin on varsinaisesti ja ensisijaisesti itse Henki, mutta Hengessä on läsnä yhden jumaluuden Kolminaisuus: Isä ja Poika ja Pyhä Henki. Henki kokoaa seurakunnan, joka Herran sanan mukaan koostuu kolmestakin jäsenestä. Edelleen: Kirkon perustaja ja pyhittäjä katsoo kirkkoon kuuluvan kaikkien niiden, jotka ovat yhtyneet tähän uskoon. Ja juuri siksi kirkolla on valta antaa syntejä anteeksi." (Tertullianus)

Kirkko on kaikkialla maailmassa samaa tehtävää varten. Se on Jerusalemissa, missä se rukoilee rauhaa sodan ja vihan keskelle. Kirkko on palestiinalaisalueilla puhumassa sovinnosta ja anteeksiantamisesta. Kirkko on Irakissa ja Egyptissä. Kirkko on Ruandassa, Burundissa ja Kongossa, missä miljoonat ihmiset tulevat yhteen laulamaan ja jakamaan keskenään toivon sanomaa toivottomalta näyttävän todellisuuden keskellä. Kirkko on Namibiassa, missä se jatkuvasti kutsuu uusia ihmisiä pimeydestä valoon, Kristuksen todistajiksi. Kirkko on Thaimassa, missä nimikkolähettimme Pekka ja Pirkko Hiltunen ovat juuri viettäneet läksiäisjuhlaansa. Kirkko on Indonesiassa, missä veljeni Juha perheineen on lähetystyössä. Kirkko on jopa Euroopassa ja Amerikassa, vaikka meille länsimaisille kristittynä eläminen näyttää olevan erityisen haasteellista.

Kirkko elää kaikkialla maailmassa erinäköisissä, erilaisilta kuulostavissa ja erilaisia tapoja noudattavissa paikallisissa seurakunnissa, jotta maailmaan tulisi rauha.

Pannaan siis piste Kristuksen omaisuuskansan halveksimiselle. Ota vastaan Kristuksen ruumis ja veri. Tule osaksi tätä ihmettä, jonka Pyhä Henki tekee ja joka on yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen seurakunta kaikkialla maailmassa, että maailma sen kautta pelastuisi.

perjantaina, toukokuuta 25, 2007

Kelailua helluntain alla

Viime viikonlopun luontokuvien jälkeen seurasi paluu arkeen. Joka päivä on ollut täynnä tekemistä aamusta iltaan. Olen huomannut, että papeilla on tapana ihan huomaamatta luetella tekemisiään. Ainakin Tiina kertoo joskus törmäävänsä mun pappiskollegoihin, joilla on tarve luetella, montako kokousta tai tilaisuutta päivään on mahtunut. Arvelen sen johtuvan siitä, että luettelemalla on mahdollista vahvistaa omaa tietoisuutta siitä, missä pitäisi olla ja mitä ajatella. Kun on saman päivän aikana viisi erilaista puhetilaisuutta, joihin valmistautuminen on jätettävä edeltävän illan myöhäisille tunneille muiden päivän töiden jälkeen, tällainen jatkuva itsensä ohjelmoiminen tuntuu välttämättömältä. Tosin samalla tekee mieli kysyä, onko siinä mitään järkeä. Olisko sittenkin parempi laiminlyödä virkavelvollisuuksia, jättää menemättä johonkin ja sen sijaan ajatella rauhassa? Todellinen ongelma on tietysti holtiton työn suunnittelu, joka tapahtuu liian suurissa yksiköissä ja ilman strategista otetta.

Mutta ehkä en mene siihen sen syvällisemmin nyt. Keskiviikkona oli työkokous, jossa puhuttiin myös työn suunnittelusta. Tiedän olevani siinä aika korkealentoinen. Harmittavaa on se, että ne, jotka ovat suunnittelussa jalat maassa, eivät usein osaa ajatella mitä kannattaisi tehdä. Fiksussa organisaatiossa tietysti hyvät suunnittelijat kantaisivat vastuuta päivämääristä ja työajasta, kun taas toiset voisivat miettiä tavoitteita ja kokonaisuuksia. Ehkä sellaisiakin organisaatioita on jossain.

Suvivirttä olen laulanut tällä viikolla laskujeni mukaan kuusi kertaa, mikä ei tietenkään vielä vedä vertoja sille, mitä ensi viikolla tapahtuu. Mutta kevätjuhlien fiilikseen tässä ollaan kovasti menossa. Meillekin on tullut pari kutsua yo-juhliin.

Alitajunta on - sikäli kun siellä on ollut mitään tajuntaa - tehnyt koko ajan töitä helluntain saarnatekstien kanssa. Mitä seurakunnalle pitäisi sunnuntaina (ja lauantaina iltakirkossa) Johanneksen tekstistä jakaa? (Jos kiinnostaa etukäteen tutustua helluntain evankeliumiin, linkki löytyy tästä, jakeet 23-29). Samalla olen aika intensiivisesti lukenut kirjaa Johdatus varhaisen kirkon teologiaa, Gunnar af Hällström - Anni Maria Laato - Juha Pihkala. Saa nähdä, miten varhaisten kirkkoisien lukeminen on vaikuttanut ja vaikuttaa sanomaan. Arvelen, että pintaan nouse kysymys kirkosta Pyhän Hengen synnyttämänä yhteisönä, onhan helluntai kirkon syntymäpäivä.

Pariin otteeseen tämän kevään aikana olen törmännyt ajatukseen, että niiden, jotka pitävät (maailmanlaajuista) kirkkoa Kristuksen ruumiina, pitäisi tehdä parannus jatkuvasta kirkkokritiikistä ja alkaa osoittaa kunnioitusta. Se on hankalaa, koska samalla joutuu osoittamaan kunnioitusta niille ihmisille, jotka joko näennäisesti tai todellisesti kirkkoa johtavat. Ainakin minulle se on tosi hankalaa. Pyhä Fransiskus sai 1200-luvun alussa Jumalalta kutsun korjata rapistuvaa kirkkoa. Sen sijaan, että olisi käynyt uudistustyöhön saarnaamalla korruptoitunutta papistoa vastaan, hän alkoi osoittaa kirkolla ja sen palvelijoille kunnioitusta, joka kuuluu Kristukselle. Luulen, että se pelasti kirkon. Ja luulen, että se pelastaa kirkon tulevaisuudessakin. Siis se, että kirkko alkaa kunnioittaa Kristusta. Siitähän lopulta Assisin Köyheliinin elämässäkin oli kyse.

Mutta meidän uskonpuhdistuksen jälkeläisten eli protestanttien perinne on toisenlainen. Me ajattelemme korjaavamme rapistuneen kirkon uudistamalla sen rakenteet. 60-lukulaiset ovat Suomen ev.lut. kirkossa saaneet uudistaa virsikirjan, raamatunkäännöksen, messun, toimitukset ja monia hallinnollisia rakenteita. Onko kirkko näiden uudistusten jälkeen nyt entistä puhtaampi Kristuksen morsian? No ei. Tuleeko siitä puhtaampi Kristuksen morsian, kun vielä saadaan kirkkojärjestyksen avulla siivottua nurkista kaiken maailman fundamentalistit, vanhauskoiset ja hihhulit? Ei tule. Täyttääkö Pyhä Henki, sielun suloinen vieras, mielemme rauhalla, kun kirkon vanhentunut moraaliopetus saadaan korjattua Kallion nuorille sinkuille sopivaan muottiin ja toisiinsa hetkeksi rakastuneita ihmisiä aletaan siunata kirkolliset hepenet yllä kaikissa kadunkulmissa? En usko.

Kirkko on Augustinuksen mukaan corpus permixtum, sekoittunut ruumis eli yhteisö, jossa oikea vilja ja rikkaruohot ovat perinpohjin ja silmille näkymättömällä tavalla sekoittuneet toisiinsa. Vasta viimeinen tuomio erottaa toden valheesta. Siksi ihmiset eivät voi tuomita toisiaan, sen tekee Jumala aikanaan. Meidän on tultava kristityiksi tulemalla ihmisiksi. Ja kristitty on se, joka tinkimättömästi todistaa Kristuksesta.

"Niin kuin yksittäisistä jyvistä yhteen koottuna ja taikinaksi sekoitettuna tulee yksi leipä, niin syntyy myös yksi Kristuksen ruumis rakkauden yksimielisyydestä. Niin kuin jyvät kuvaavat Kristuksen ruumista, niin viinirypäleet hänen vertansa. Sillä viini syntyy puristettaessa, kun se mehu, mikä oli monissa yksittäisissä viinirypäleissä virtaa yhteen. Näin sekä leivässä että kalkissa on ykseyden salaisuus." (Augustinus, Pääsiäispuheita).

"Niinpä kirkkokin on varsinaisesti ja ensisijaisesti itse Henki, mutta Hengessä on läsnä yhden jumaluuden Kolminaisuus: Isä ja Poika ja Pyhä Henki. Henki kokoaa seurakunnan, joka Herran sanan mukaan koostuu kolmestakin jäsenestä. Edelleen: Kirkon perustaja ja pyhittäjä katsoo kirkkoon kuuluvan kaikkien niiden, jotka ovat yhtyneet tähän uskoon. Ja juuri siksi kirkolla on valta antaa syntejä anteeksi." (Tertullianus)

sunnuntaina, toukokuuta 20, 2007

Viikonlopun kuvasatoa



Sain siis helatorstain viikonlopun vapaaksi ja oli aikaa mökkeilyyn. Perjantaina oltiin isän kanssa Varsasaaressa vähän tuulettamassa ja lämmittämässä mökkiä talven jäljiltä. Sää suosi, istuttiin keinussa, puhuttiin niitä näitä ja syötiin lettuja.



Lauantaina pidettiin Selin talkå. Paikalla oli tasan 30 sukulaista Antturien ja Helimäkien katraasta kolmessa sukupolvessa. Vanhin eli Anna-Liisa (82 v) oli just saanut uusia varaosia polveensa ja käveli kepeillä. Nuorin taisi olla Titus (2 v). Mun osuudeksi tuli halkopinon pieniminen klapeiksi ja hieman nurmikon leikkuuta. Kirveen terävyydessä ei ollut huomauttamista ja homma sujui isolla porukalla mukavasti. Kaivon uusi pumppukin saatiin toimimaan, joten Kirsti ja Anna-Liisa saavat toivon mukaan viettää lokoisaa kesää siellä. Tietysti yritän itsekin käydä silloin tällöin kääntymässä, kun matkaa on alle 50 km.

Perjantaina kävin myös ostamassa autonavigaattorin (TomTom GO 910). Tiina sitä ehkä enimmäkseen tarvitsee työajossa. Tällaiselle vanhalle karttafriikille navigaattoriin siirtymisessä on jonkin verran haikeutta mukana. Siinä on jotain samaa kuin kirjan lukemisessa tietokoneen näytöltä. Kyllä analoginen kartta siis edelleen säilyy, enkä aio luopua kahdesta muovilaatikollisesta erinäisiä kaupunkikarttoja ja opaskirjoja, joita on ajan myötä kerääntynyt. Onhan siinä lapsilla ja lapstenlapsilla ihmettelemistä perinnönjaossa...

GO 910 on siitä hyvä versio, että siinä on valmiina 20 Gt kovalevyllä myös Pohjois-Amerikan kartat. Otetaan laite siis kesällä mukaan Torontoon, niin päästään testamaan se tosipaikassa.

Tänään sunnuntaina olenkin sitten ottanut kiinni vapaapäivien aiheuttamaa työsumaa: Vuoden 2008 toiminta- ja taloussuunnitelman määräpäivä on huomenna, joten väsäsin niitä päivällä. Myös oman työn järjestelyt ensi syksyksi on tehtävä nyt. Olen nimittäin anomassa alakoululaisen vanhemmalle kuuluvaa osittaista hoitovapaata syyskuun alusta alkaen ja se edellyttää jonkinlaista työvastuiden sopimista kollegoiden kanssa. Sain valmiiksi oman ehdotukseni ennen viittä iltapäivällä, kun oli vuoro rynnätä Tuomasmessuun liturgiksi. Oli kiva taas tavata paljon tuttuja Agricolassa ja olla mukana yhteisessä tekemisen meiningissä.

Väkeä Tuomasmessussa käy nykyään huomattavasti vähemmän kuin takavuosina. Vaikka kävijämäärä aina putoaa kevään edetessä, tämänpäiväinen 380 henkeä ei ihan vastaa sitä, mihin Tuomasmessussa joskus totuttiin. Varmasti se kertoo siitäkin, että Tuomasmessun uutuuden viehätys on kadonnut. Itse olisin valmis näkemään alenevassa trendissä myös hieman sitä samaa, mistä Hesarin Suvi Ahola moitti meitä saarnaajia, eli yllätyksettömyyttä. Onneksi tänään(kin) tuli pieni kommellus, kun alettiin Innan kanssa puhua mikrofoniin samaan aikaan. Yksi messuvieras sanoi ovella poistuessaan, että se oli messun paras osa. Ja ilmeisesti tarkoitti sen kehuna. Vai tarkoittiko? Käsitin sen niin, että pienet inhimilliset erehdykset tekevät messusta uskottavan. Jos menee liian varman päälle, uskottavuus katoaa. Varman päälle pelaaminen viestittää muodon voittoa sisällöstä. Siitäkö on kyse, kun satunnainen kävijä aistii tai on aistimatta pyhän kosketusta kirkossa?

Aamulla alkaa täysi työviikko. Huomenna käyn purkittamassa parin viikon Päivän tunnussanat podcast-muotoon. Viikolla on monenlaisia tapaamisia, kirkon esittelyjä, raamattupiiriä, hartauksia, päivänavauksia, torstaina klo 12 viikkomessu. Lauantaina saan viettää Tuomiokirkon iltakirkkoa klo 18 ja sunnuntaina helluntaipäivän messua klo 10.

Sitä odottaessa ja menneitä muistellessa tähän vielä kuvaa euroviisukatsomosta viikko takaperin. Kuva on siis otettu Tuomiokirkon portailta lauantaina 12.5. illalla.

torstaina, toukokuuta 17, 2007

Helatorstain henki

Markuksen evankeliumin mukaan Jeesus viimeiseksi ennen taivaaseen astumistaan antoi opetuslapsille tämän tehtävän: "Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen."

Tiukka teksti. Ja se vielä jatkuu lupauksella, että julistusta seuraavat tunnusmerkit: pahojen henkien ulos ajaminen, kielilläpuhuminen, käärmeiden nostelu, immuniteetti myrkyille, sairaiden parantuminen.

Kieltämättä kirkko, jonka lähes jokaista toimintamuotoa voi kuvailla sanoilla tuttu, turvallinen ja yllätyksetön, voi vaikuttaa kadottaneen kutsumuksensa. Sensaatioiden tuottamisen sijaan kirkko keskittyy toistoon. Hengen palon sijaan kirkko tarjoaa liturgiaa.

Puhuin tästä hieman viime lauantain iltakirkossa Psalmin 40 tekstin pohjalta. Toisto, liturgia, psalmien meditatiivinen lukeminen, hiljaisuus, hitaus, nämä kaikki ja monet muut kirkon toiminnot itse asiassa ovat vain välttämätön kaapu sille jumalalliselle voimalle, joka evankeliumissa on. Ihminen on herkkä kapistus. Se tarvitsee ajoittain ravistelua, joskus jopa osien purkamista ja uudelleen kokoamista, mutta päivittäisessä käytössä se kaipaa hellää voitelua. Psalmien meditatiivinen lukeminen paljastaa, että niitä on parasta lukea hiljaa, mietiskellen ja "yllätyksettömästi". Ne ovat tekstejä kuolemanhädästä, täydellisestä avuttomuudesta ja epäonnistumisesta sekä murskaavasta voimasta ja jumalallisesta vallankäytöstä. On parempi, että niitä luetaan hiljaa.

Kristinusko on kriisiaikojen uskoa. Se on kuolemanhädän uskoa. Se, mikä näkyy ulospäin, on vain kalpea aavistus siitä, mikä näkyy hengen silmillä. Siksi jokainen herätysliike etsii muutamassa vuosikymmenessä turvalliset uomansa, joihin se kanavoi evankeliumin voiman.

Herätystä tarvitaan. Sairaiden parantamista tarvitaan. Mutta kuka alkaisi nostaa käsin käärmeitä? (Appalakkien vuoristossa Pohjois-Carolinassa ja Tennesseessä tätä harrastettiin 1800-luvun herätysten aikaan ja käsittäkseni siitä tuli joihinkin seurakuntiin ihan perinnekin.) Kuka on valmis juomaan kuolettavaa myrkkyä todistaakseen evankeliumin voiman?

On viisautta olla etsimättä sensaatioita. Kirkolle riittää hyvin, että se joutuu aika ajoin aggressiivisten hyökkäysten kohteeksi. Ehkä silloin joudutaan vielä juomaan myrkkyäkin ja käsittelemään käärmeitä. Ei niitä tarvitse hakea. Sen sijaan on välttämätöntä, että seurakunta kokoontuu ylösnousemuksen päivänä, sunnuntaina alttarin ääreen ottamaan vastaan Kristuksen ruumiin ja veren omaksi pelastuksekseen ja koko maailman pelastukseksi. Jos se vaikuttaa jonkun mielestä yllätyksettömältä, tutulta ja turvallisuushakuiselta, niin hän on oikeassa. Juuri alttarin ääressä yllättävä, ihmiselle täysin vieras ja pelottavan majestettinen Jumalan voima tulee käsin kosketeltavaksi ja tutuksi.

----------------------------------------------------------------------------------------

Kevään viimeinen Kohtaamispaikka Kryptassa oli sekalaisen seurakunnan kevätjuhla. Meitä oli paikalla kolmisenkymmentä henkeä. Laulettiin suvivirsi, jaettiin ruusut Pävelle ja Riikalle pyyteettömästä kahvilanpidosta Pietarin katulapsien hyväksi, keskusteltiin menneestä keväästä ja luotiin katsaus tulevaan. Esitin hieman epävarmana ja kyselevällä mielellä ajatuksen, pitäisikö Kohtaamispaikan ohjelmaan ensi syksynä ottaa käytännöllinen globaalin vastuun projekti. Suomeksi sanottuna, pitäiskö meidän ryhtyä valmistelemaan opintomatkaa Afrikkaan?

Reaktiot olivat kahtalaisia. epäiltiin, toisaalta lähdettiin kehittelemään ideaa. Epäilyksiin oli hyviä syitä: Miksi lähteä polttamaan mittavia määriä kerosiinia, että päästäis katsomaan Afrikan kurjuutta, kun sitä on paljon lähempänäkin? Onko sellainen edes järkevää rahankäyttöä? Puolustukseksi esitettiin yhtä vahvoja näkökulmia: Ei olekaan järkeä mennä katsomaan vain kurjuutta, vaan ehkä ennen kaikkea sitä toivoa ja iloa, mikä meidän näkökulmasta hyvin vaatimattomissa oloissa elää. Opintomatka muuttaa ihmisen ajattelua peruuttamattomasti. Lähetystyön ja kehitysaputyön merkityksen tajuaa vain käymällä itse paikan päällä. Jeesuksen lähetyskäsky edellyttää, että me ei ajatella vain lähellä olevia, vaan myös kaukana olevia.

Toivottavasti keskustelu jätti jotain siemeniä itämään kesäksi. En ole tosiaankaan vielä päättänyt, millä tavalla ensi syksyn kohtaamispaikkaillat vedetään. Varmaan jätetään tilaa yllättäville ja ajankohtaisille aiheille, mutta samalla etsitään myös tilaa "rukoukselle, jolla on jalat". Siis ettei vain keskusteltaisi, vaan lähdettäisiin rukoillen myös tekemään jotain, mitä yhdessä voimme. Ja sitä kans rukoilen ja odotan, että ensi syksyksi saadaan iltoihin joku vakiomuusikko tai ryhmä vetämään yhteislaulua.

Laitan kohtaamispaikkanakrypta -sivulle kesän ajaksi viittauksen Ruoholahden kesäillan kerhoon, jossa on mielenkiintoinen luentosarja tulossa. Syyskuun alussa 5.9. vietetään keskiviikkoiltaa Vanhankirkon puistossa perinteisen Kirkot pihalla -tapahtuman merkeissä ja Kohtaamispaikkana Krypta alkaa jälleen 12.9.

------------------------------------------------------------------------------------

Tänään haettiin Alissa Kiljavalta leirikoulusta, jossa olivat Vironniemen päiväkodin porukalla olleet kaksi yötä. Hienoa yhdessä tekemisen meininkiä siellä oli taas ollut teemasta heijastus. Kaikilla lapsilla ja opettajilla oli hatut, joissa oli pieniä peilinpalasia. Eri materiaalien heijastumisominaisuuksia oli tutkittu ja oli rakennettu heijastuskoneita.

Kiljavalta ajettiin Selkiin mökille tekemään lyhyt tarkistus lauantain talkoopäivää varten. Myyrät siellä riehuu nurmikentän alla taas. Ja oli liiterin lattiassakin isoja hiekkakekoja. Kaadoin niihin pari pullollista Rajamäen etikkaa, koska joku väitti etikan karkoittavan myyriä. Saas nähdä.

Kuuden aikaan palattiin kaupunkiin ja tehtiin vielä lyhyt koukkaus Linnanmäelle. Väkeä oli paljon ja sää suosi. Käytiin Alissan kanssa Rainbow -laitteessa. Mun oli tietysti ihan pakko taas huutaa kurkku suorana ja Alissaa vähän (tai ei niin vähän) nolotti. Kaikkia muita tietysti nauratti, kun iso mies huusi kuin lapsi. Kurkku tuli vähän kipeeksi, mutta muuten on onnellinen olo.

maanantaina, toukokuuta 14, 2007

Ja taas porskutetaan eteenpäin

Vilkas blogipäivä tänään!

Olin illalla pelaamassa lentopalloa ja pääsin vasta nyt puolenyön aikaan kunnolla koneen ääreen. Tuntuu oikein mukavalta, että saarnasta on riittänyt keskustelua. Sitä harmittelen, että tein hätäisiä johtopäätöksiä Virpi Suutarin ajatuksista pelkästään sen perusteella, mitä lehdestä luin. Kun katsoin hänen haastattelunsa hs.fi/kulttuuri -sivun videoklipistä, se muutti käsitykseni hänestä hyvin myönteiseksi. Lehtiä lukiessa on hyvä muistaa, että siellä oikeatkin henkilöt ovat fiktiota. Kukaan ei melkein koskaan sano mitään sillä tavalla kuin lehdessä sanotaan. Kyseessä on aina toimittajan valikoima ja käsitys siitä, mitä sanottiin. Sama koskee osittain myös itse kirjoitettuja tekstejä. Ne eivät ole sama asia kuin kyseinen henkilö itse. Teksti luo aina fiktion. Jokainen kirjoittaja on tässä mielessä fiktiivinen henkilö.

Onkin parasta lukea myös omaa tekstiä tästä näkökulmasta. Se ottaa kantaa fiktiivisiin, siis sepitettyihin asioihin sepittämällä niistä uusia tekstejä, joihin joku toinen teksti voi vuorostaan ottaa kantaa. Tietysti jokaisen tekstin takana on henkilö, jonka tulisi pystyä seisomaan sanojensa takana. Mutta ei edessä. Sanat ovat ensin. Niiden takana on henkilö. Tähän henkilöön voi tutustua kunnolla vain, jos sanat tulevat lihaksi ja syntyy yhteys. Tästä varmaan saarnassakin perimmältään on kysymys. Siitä, syntyykö siinä yhteys. Toivottavasti syntyy.

Siksi on kiva jättää tämän päivän keskustelunaihe ja siirtyä katsomaan eteenpäin. Keskiviikkona vietetään Kohtaamispaikka Kryptassa kevätjuhlaa. Helatorstain viikonlopun olen vapaalla ja mitä ilmeisimmin mökkitalkoissa. Ja sunnuntaina olen Tuomasmessussa liturgina (Agricolan kirkko klo 18). Toivottavasti jossain näistä tavataan!

sunnuntaina, toukokuuta 13, 2007

Saarnasta ja sen kritiikistä

Kehuin jo vappuna tässä blogissa Hesarin ennakkoluulotonta tapaa toteuttaa kolmen sunnuntain saarnapartio. Tänään aamulla siis toimittaja Suvi Ahola ilmaantui Tuomikirkon sakastiin noin puoli kymmenen maissa, kun olimme avustajien kanssa juuri valmistautumassa messuun. Sain valmiin jutun luettavakseni iltapäivällä ja olin vähän hämmentynyt. Toki siinä referoitiin saarnaakin, mutta Virpi Suutarin kommenteilla oli vain vähän tekemistä saarnan sisällön kanssa. Ei se mitään. Papille tekee aina hyvää, kun pudotetaan vähän maan tasalle.

Saarnan valmistusprosessi ei tällä kerralla ollut erityisen mallikas. Luulin jo alkuviikosta, että minulla on aihe valmiina, enkä pahemmin stressannut muistiinpanojen kirjoittamisen kanssa. Ajattelin kehottaa ihmisiä löytämään uudelleen säännöllisen psalmirukouksen, joka on alkanut elää omassa mielessä viime vuosina. Yllättäen huomasin lauantaina iltapäivällä, että ajatus ei ollutkaan kypsynyt saarnaksi. Sitä paitsi oli mietittävä sitä ennen vielä lyhyt saarna lauantain iltakirkkoon. Lopulta päädyin siihen, että tein sunnuntain saarnan rungon valmiiksi lauantaina illalla, katsoin euroviisujen loppuhuipennuksen yhdessä perheen naisväen kanssa ja laitoin kellon soimaan aikaisin aamulla saarnan viimeistelyä varten. Lopultahan saarna kuitenkin valmistuu saarnapöntössä.

No, oli miten oli, kipusin messussa ihan hyvällä mielellä ja innostuneesti saarnapönttöön. Ajattelin saarnan tavoitteeksi vahvistaa uskoa rukoukseen ja rohkaista rukoilemaan Jeesuksen nimessä. Molemmat tavoitteet nousevat suoraan pyhän aiheesta ja evankeliumista, joihin saarna on ajatuksellisesti sidottava. Tiesin, että moni seurakuntalainen oli kovasti odottanut mun saarnaa ja se tuntui hyvältä. Koin puhuvani syvästä hengellisestä aiheesta välittömästi, ymmärrettävästi ja saavani seurakunnalta vastakaikua. Palaute kirkon ovella, saarnajatkoilla ja Lähetyskirkon messussa klo 14, missä pidin saman saarnan vähän pienemmälle ja nuorekkaammalle seurakunnalle, oli innostunutta. Ihmiset lähtivät kirkosta ulos iloisen ja ravitun näköisinä. Musiikilla ja ehtoollisella on tietysti messukokemukseen myös erittäin suuri merkitys.

Olinkin siis yllättynyt, kun toimittaja Suvi Ahola luki minulle iltapäivällä puhelimeen kommentaattorina toimineen Virpi Suutarin arvion saarnasta. (Miksi Suvi halusi esitellä saarnan arvioijan Kanadan-matkan hyvin seikkaperäisesti, mutta saarnaajaa ei lukijalle esitelty ollenkaan? Ehkä tämä valinta kertoo jotain jutun fokuksesta muutenkin.) Henkilökohtainen tyylini oli kuulemma Virpille tuttu, mutta se olisi "voinut mennä paljon syvemmälle, ravistella enemmän". Saarnasta jäi "varovainen, siisti ja ennalta-arvattava vaikutelma". Jostain kumman syystä Suutari tässä nostaa esiin television Dr. Philin, joka "ohjaa katsojia moraalisesti oikealle tielle". Sitäkin Suutari arvostelee, että kirkossa järjestetään keskiviikkoisin keskustelutilaisuuksia. Se ei olekaan hyvä juttu, vaan merkki siitä, että "moraalinen pohdinta on siirretty" jonnekin muualla, pois saarnasta. Arviossa on suorastaan masentavia lauseita: "Myös kirkossa haluamme, että meille annetaan jotain: johdatusta, pohdittavaa ja tietysti lohtua." Onko käsitettävä niin, että saarna ei näitä antanut? En ole varma, mutta sellaisen vaikutelman siitä saa.

Hieman pidemmälle asiaa ajateltuani päädyin tällaiseen arvioon. Virpi Suutarilla oli ennen kirkkoon tuloa jo mielessä ajatuksia, joita hän haluasi saarnasta sanoa. Dr. Phil-viittauksella ei ole yhtymäkohtaa minun saarnaani, mutta se piti saada sinne, kun se tuntui ajankohtaiselta. Messun vertaaminen television viihdetarjontaan on ihan mahdollista, vaikka samalla on pakko kysyä, mitä sillä halutaan osoittaa. Jenkeissä kirkot ovat lähteneet kilpailuun mukaan avoimesti ja voimallisesti. Willow Creek Community Church, jonka seminaariin Chicagossa aion taas elokuussa osallistua, on tässä ehkä hyvä esimerkki. Silti en kuule fiksujen suomalaisten toivovan Suomen ev.lut. kirkkoon jenkkimeininkiä tv-evankelistoineen. Vai kuulenko väärin? Ollaanko hyvän kirkkomeiningin oheistuotteena valmiita ottamaan vastaan myös sen sisältö? Ymmärretäänkö, millä tavalla tällä alalla sisältö ja muoto liittyvät yhteen? Ehkä siihen ei ole asiantuntemusta.

Samoin nostalginen Niilo Yli-Vainio -viittaus kertoo enemmän ennakko-odotuksista kuin minun saarnastani. En tiedä, miten hyvin Virpi tunsi Niilon. Minulle hän tietysti oli hyvinkin tuttu lapsuudesta saakka. Niilo oli erinomainen saarnamies. Helluntailaisissa oli siihen aikaan paljon hyviä saarnaajia, oma isäni yhtenä parhaista. Niilon saarnat kestivät usein 45 minuuttia. Ne olivat temaattisia, eikä niitä oltu sidottu kirkkovuoden teksteihin. Hän ei pitänyt saarnojaan luterilaisissa jumalanpalveluksissa, vaan helluntailaisten kokouksissa urheiluhalleissa, suurteltoissa, messukeskuksissa ja rukoushuoneilla. Luterilaiseen messuun herätyskokouksia on vaikea verrata.

Pienenä yksityiskohtana Suutari mainitsee toivovansa puheen rytmiin "tihentymiä". Käsitän sen tarkoittavan nopeampaa puherytmiä. Kirjoitin jotain Tuomiokirkon äänentoistosta pitkäperjantain saarnan jälkeen. Lähes neljä vuotta sitten, kun aloitin Tuomikirkossa pappina, mulle oli ehdottomasti yksi vaikempia asioita sovittaa oma, välillä melko tiheä puherytmini Tuomiokirkon akustiikaan. Oli alettava puhumaan hi-taas-ti ja sel-ke-äs-ti ar-ti-ku-loi-den, ettei jälkikaiku tekisi puheesta epäselvää puuroa. Sain tästä jatkuvasti huonoa palautetta ensimmäisen vuoden ajan. Tosiasia siis on, että Tuomiokirkon saarnatuolista ei voi puhua nopeasti, jos haluaa, että puheesta saa selvän. Vaikka tämä on tavallaan pikkuasia, se liittyy isompaan. Jokainen saarnaaja on yhteisönsä luomus. Saarnaajan on sopeuduttava niihin rajoitteisiin, joita seurakunta hänelle asettaa. Näitä rajoitteita ovat tila ja akustiikka, mutta myös tilaisuuden luonne, liturgian rakenne, ihmisten keskinäinen tuttuus/varautuneisuus, käsitys sopivuudesta, jne. Näiden rajoitteiden kanssa minä ainakin kamppailen joka ainut kerta, kun astun saarnapönttöön. Mutta ei Virpi Suutaria voi siitä syyttää, että hän ei tiedä näistä saarnaajan kamppailuista.

Ihan toinen asia, johon Suutarin arviossa kannattaa kiinnittää huomiota, on toistuvasti esille tuleva toive, että kirkko puhuisi moraalista. (Sattumalta edellinen saarnani Tuomiokirkossa käsitteli moraalia. Olisiko parempi varmuuden vuoksi puhua aina moraalista, jos paikalle sattuu sitä kaipaava kuulija?) Olen jossain mielessä Suutarin kanssa samaa mieltä. Kirkko on viime aikoina kunnostautunut moittimalla yhteiskunnallisia syntejä, erityiskohteena yrityselämä. Samalla se on ottanut etäisyyttä perinteisiin yksilön synteihin: irstailuun, mässäilyyn, valehteluun, laiskotteluun, ylpeyteen jne. Tässä olisi varmaan kirkolla kokonaisuudessa parantamisen varaa. Se ei ole helppoa, koska moralisoiva kristitty on moralisoivalle medialle vapaata riistaa. Silti yksikön moraalista pitäisi voida jotenkin puhua. Yksilöt ne yrityksissäkin päätökset tekee. Eikä herra ole siinä duunariaan huonompi, jos ei parempikaan. Mutta. Iso mutta. Kirkon varsinainen sanoma on sanoma Jeesuksesta. Se on aina ollut ja tulee todennäköisesti aina olemaan se kaikkein vaiken asia ymmärtää.

Tätä kysymystä pohdin viime keskiviikon Kohtaamispaikan jälkeen ja sitä pohdin edelleen. Onko moraalisaarnan kaipuu jonkinlainen protesti sille, että kirkossa puhutaan Jeesuksesta vain pelastajana, mutta ei opettajana ja esimerkkinä? Onko provokaation kaipuu sitä, että etsitään suhdetta Jeesukseen, mutta se peittyy liian kauniisiin ja loitontaviin sanoihin? Toivon kovasti, että messukansa olisi saanut saarnasta intoa ja vahvistusta oman rukouselämän elvyttämiseen. Sitä kautta nimittäin syntyy sisäpuolisuuden kokemus, kokemus yhteisestä työstä, kokemus yhdestä, pyhästä, yhteisestä kirkosta, jonka papit eivät ole solisteja, vaan seurakunnan palvelijoita pyhyyden ja Jumalan tuntemisen vahvistamiseksi.

Vaikka pidän siis kirkkoa - ja tätä yksittäistä saarnaa - kohtaan esitettyä kritiikkiä suurelta osin aika huonosti informoituna, sillä on valtava arvo. Sydämellinen kiitos siis Hesarille, Suville ja Virpille vilpittömästä kiinnostuksesta. Luultavasti tulen jollain tavalla seuraavissa saarnoissani jatkamaan tätä keskustelua, ehkä jopa provosoimaan sitä :-) Seuraava saarnavuoro on helluntaina eli 27.5. Tervetuloa kuulolle!

Hyvää huomenta Hesarin lukijat ja muut ystävät!

Saarna 13.5.2007 Helsingin tuomiokirkossa klo 10 ja Lähetyskirkossa klo 14

Rukoussunnuntai, Sydämen puhetta Jumalan kanssa (äitienpäivä)

Päivän tekstit: Ps 40:2-6; Jer. 29:11-14; Ef. 3:14-21; Joh. 16:23-33

Lukuohjeeksi niille, jotka eivät käy jumalanpalveluksissa: Saarna tehdään päivän teksteistä, jotka myös luetaan kirkossa ennen saarnaa. Saarnan tehtävä on julistaa Kristusta. Saarnaaja itse lukee evankeliumitekstin juuri ennen saarnan alkua. Voi olla hyvä idea tutustua yllä olevien linkkien kautta päivän teksteihin, ainakin Johannekseen, ennen saarnan lukemista. Tämä saarna on kirjoitettu osittain muistiinpanojen perusteella, osittain muistinvaraisesti itse saarnan pitämisen jälkeen. Se ei siis sanasta sanaan välttämättä vastaa puhuttua saarnaa, joka on aina ainutlaatuinen tapahtuma. Aika usein nauhoitan omat saarnani ihan itseäni varten oppiakseni paremmin saarnaamaan. Valitettavasti tänä aamuna nauhuri unohtui kotiin.

Puhelinäänestyksestä rauhan rukoukseen

”Minä olen voittanut maailman”, sanoi Jeesus (Joh. 16:33). Ja Eurooppa äänesti voittajaksi Rukouksen. ”Rukous; se polttaa huuliani kuin tuli”, lauloi Serbian ryhmä viime yönä. ”Rukous; sinun nimeäsi minä ihailen. - - Taivaskin tietää, että elän ja rukoilen sinun vuoksesi. - - En voi valehdella Jumalalle, kun polvistun ja rukoilen.” Vuosi vuodelta euroviisukansa haluaa lauluunsa hengellistä sisältöä ja vuosi vuodelta euroviisunikkarit kutovat kokoon sanoituksia, joissa olisi riittävä hengellinen paatos, mutta ei kuitenkaan liikaa.

Kaikkiin rukouksiin ei viime yönä vastattu halutulla tavalla, koska kilpailuissa vain yksi voi voittaa. Kun rukoukseen ei saa haluamaansa vastausta, rukous voi alkaa tuntua tyhjänpäiväiseltä toiveajattelulta. Onko rukous kuin puhelinäänestys, jossa eniten ääniä saanut voittaa? Pitäisikö rukouksen olla kaukosäädin, jolla vaihdetaan kanavaa, jos nykyinen meno ei kiinnosta? Useimmat eivät aikuiseksi kasvettuaan enää jaksa uskoa tällaiseen rukoukseen.

Miettiessäni tätä aihetta, minun oli palattava niihin kokemuksiin, jotka ovat vaikuttaneet omaan käsitykseeni rukouksesta. Sieltä nousi mieleen eräs tapaus, jota en ole kenellekään kertonut. Olin ehkä 10-vuotias, asuimme silloin Kontulassa. Meillä oli kuusi lasta ja aika vaatimatonta taloudellisesti, joten luisteluvarusteet hankittiin aina käytettyinä. Samalla mailalla piti pärjätä monta vuotta, kiekko piti lainata kaverilta. Olimme kylmässä ja pimeässä pakkasillassa pelaamassa kavereiden kanssa lätkää. Vedin oikein kunnon lämärin ja kiekko, se lainattu kiekko, upposi lumipenkkaan. Etsin ja etsin, mutta kiekkoa ei löytynyt. Kaveri, jolta olin sen lainannut, oli minua isompi ja vahvempi ja alkoi käydä kuumana. Pikkupojan elämässä kiekon löytyminen oli elämän ja kuoleman kysymys. Eikä sitä kukaan löytänyt.

Yhtäkkiä tajusin, että voisin rukoilla. Kotona ja pyhäkoulussa oli opetettu Jeesuksen sana: ”Pyytäkää, niin te saatte” (Joh. 16:24). Päätin siis rukoilla kiekon löytymistä. Mutta päätös oli yllättävän vaikea. Jälkikäteen tajuan, että olin jättämässä taakse puhtaan lapsenuskon ja sen tilalle oli tulossa kysymyksiä ja epäilyksiä. Saako tällaista asiaa pyytää? Onko Jumalan pilkkaamista pyytää jotain niin mitätöntä? Päättelin kuitenkin, että ei. Jos se on tärkeää, sitä saa pyytää.

Entä kuinka vahvasti minun pitää uskoa siihen, että kiekko löytyy? Onko minun uskon vahvuudella merkitystä lopputuloksen kannalta? Kysymys ei itse asiassa ole ollenkaan huono. Useimmat meistä voisivat tuskin hyväksyä ajatusta, että puolihuolimattomasti ja ilman vakaumusta heitetty toive olisi Jumalalle yhtä tärkeä kuin kuolemanvaarassa – tai siihen verrattavassa kiekon katoamistapauksessa – esitetty vakava pyyntö. Päädyin siihen, että minun pitää aivan varmasti uskoa, että Jumala vastaa rukoukseeni ja antaa, mitä pyydän. Muuten ei kannattaisi rukoilla.

Laitoin siis salaa kädet ristiin, silmät kiinni ja sanoin jotain tähän tapaan: ”Jeesus, auta mua löytämään se kiekko. Jos annat sen löytyä, lupaan kertoa kavereille, että rukoilin sitä. Aamen.”

Suuren jännityksen vallassa lähestyin lumipenkkaa, jonka olin jo moneen kertaan möyrinyt läpikotaisin ja taisi olla pari kaveriakin yrittänyt auttaa etsimisessä. Polvistuin lumeen, iskin mailani umpimähkään kinokseen ja näin edessäni kadonneen kiekon.

Olin tietysti valtavan kiitollinen Jeesukselle, että olin saanut rukousvastauksen. Pidin kiinni lupauksestani ja kun palautin kiekon, kerroin samalla, että löysin sen rukouksen avulla. En enää muista, mitä kaverit sanoivat. Olivat aika hämillään. Kotona kerroin tapauksesta, ja äiti oli tietysti hyvin iloinen.

Kaikkein erikoisinta tässä tarinassa oli se, että se ei suinkaan vakuuttanut minua rukouksen voimasta. En millään saanut päästäni pois hirvittävän häiritsevää ajatusta, että kaikki olikin vain sattumaa. En halunnut uskoa niin, mutta en voinut ajatukselle mitään. Olin siis tullut sille kynnykselle, jossa lapsenusko muuttuu epäilykseksi ja vähitellen voimakkaaksi kritiikiksi kaikkea sitä kohtaan, mitä usko ja isä ja äiti edustivat.

Älyn turruttama etsii äidin helmaa

Viime keskiviikkona Kryptan Kohtaamispaikassa oli aiheena, sopiiko liike-elämän opit kirkon johtamiseen. Mainio paneelimme alkoi kuitenkin aika pian esittää hyviä parannusehdotuksia kirkolle. Ensinnäkin kirkot pitäisi saada täyteen alkamalla saarnaamaan paremmin. (Päätinkin heti alkaa saarnata paremmin.) Toiseksi kirkon pitäisi alkaa puhua moraalista. Piispa voisi alkaa päivystää Tuomiokirkolla öisin, ettei kirkon seiniä käytettäisi kansanjuhlien aikaan yleisenä käymälänä. Muitakin ehdotuksia tuli, osa enemmän tosissaan, osa tietysti hyväntahtoisina provokaatioina.

Mielestäni se oli aika kiinnostava keskustelu. Se oli yksi osoitus siitä, että kirkolta odotetaan paljon. Kirkkoa on sanottu äidiksi, kun Jumalasta käytämme nimitystä isä. Äidiltä saa odottaa. Äitiä myös arvostellaan, lujaa. Äidin toimintatapaa ei aina ymmärretä. Joskus suhde menee niin vaikeaksi, että se ei korjaannu kunnolla koskaan.

Tavallisesti käy kuitenkin niin, että iän karttuessa äidin arvo nousee. Se tuskin johtuu siitä, että alkaisi yhtäkkiä tajuta, miten viisas ja täydellinen äiti sittenkin oli. Enemmän se johtuu siitä, että alkaa tajuta, miten heikko ja epätäydellinen itse on. On helpompi antaa anteeksi, kun itse tarvitsee anteeksiantamista. Armahtaminen on täsmälääke rikkinäisille suhteille. Siksi kirkko ei tule toimeen ilman sanomaa Jeesuksesta, eikä aikuinen ihminen tule toimeen ilman rukousta.

Epäilysten ja ankaran älyllisen kritiikin koulima ihminen alkaa jossain elämän vaiheessa katsoa kirkkoa toisin silmin. Nuoren pitää irrottautua, tulla omanlaisekseen, ottaa etäisyyttä vanhempiin. Esipuberteetin epäilys ja murrosikäisen murskaava kritiikki ei enää riitä aikuiselle. On etsittävä uutta yhteyttä. On alettava uudelleen rukoilla.

Rukous on herruuden luovuttamista

Se voi tosin olla vaikeaa. Rukous on avuttomuuden ilmaus. Se on luopumista tutuista kiintymyksen kohteista, joiden varassa joskus huomaamattakin elämme elämäämme. Olemme kiintyneitä pelkoihimme ja toiveisiimme.

Me toivomme arvonantoa ja pelkäämme menettävämme kasvomme.

Me toivomme turvallista tulevaisuutta ja pelkäämme epävarmuutta.

Me toivomme pystyvämme hallitsemaan asioita ja pelkäämme hallinnan menettämistä.

Rukoilija huutaa Jumalalle: ”Näitä minä rakastan, näihin minä olen kiintynyt. Älä ota minulta pois mitään. Anna minun pitää kaikki. Elän ja rukoilen vain tämän vuoksi.” Ja juuri tässä pyyntörukouksessa, puhelinäänestysrukouksessa, kaukosäädinrukouksessa, alkaa kääntyminen kohti Jumalaa. Kerrotaan eräästä viisaasta rabbista, joka kehui oppilailleen paikallisen kortinpeluuporukan omistautumista pelilleen. ”Into ja kestävyys heillä jo on. Nyt tarvitaan enää se, että he kääntyvät Jumalan puoleen.”

Rukouksen dramaattisin muutos tapahtuu silloin, kun epämääräisestä oman halun ilmaisusta tulee kohdistettu rukous. Siksi Jeesus sanoi: ”Tähän asti te ette ole pyytäneet mitään minun nimessäni. Pyytäkää, niin te saatte, ja teidän ilonne on täydellinen.” Jeesuksen nimessä rukoileminen on Jeesuksen hallintavallan ja herruuden tunnustamista. Rukous alkaa saada toisen ilmeen. Enää se ei ole vain sen pyytämistä, mitä minä haluan, vaan Jumalan kunnian tunnustamista, joka johtaa ylistykseen. Vaatimisen ja ”tapahtukoon minun tahtoni” –rukouksen tilalle alkaa tulla Jumalan tahdon etsiminen. Sydän alkaa kuulla Jumalan puheen, jonka kuuluttamiseen joskus tarvitaan profeettojan ääni: ”Minulla on omat suunnitelmani sinua varten. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan sinulle tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29) Rukous muuttuu omien tarpeiden huutamisesta Jumalan äänen kuulemiseksi. Olipa sitten kyseessä suhde äitiin tai kirkkoon tai kehen tahansa rakkaaseen ihmiseen, tämä käänne vaatimisesta Jumalan tahdon kuuntelemiseen muuttaa kaiken.

Auttoiko Jumala tosiaan minua löytämään hukkuneen kiekon? Tai olisiko elämäni muuttunut, jos kiekkoa ei olisi löytynyt? Tuskin. En oikeastaan ole enää kiinnostunut koko kysymyksestä. Mutta yhdestä olen aivan varma: Jumala auttoi minua löytämään rukouksen. Yhtäkkiä, siinä pimeässä pakkasillassa, itkun, pelon ja avuttomuuden hetkellä syntyi yhteys aivan toiseen todellisuuteen. Ei ollutkaan enää vain jääkenttä, luistelevat kaverit ja kadonnut kiekko. Oli maailmankaikkeuden Herra, jolla on aikaa minulle. Ihan kuin kuulisi Jeesuksen sanovan: ”Minussa sinulla on rauha. Maailmassa olet ahtaalla, mutta pysy rohkeana, minä olen voittanut maailman.”

torstaina, toukokuuta 10, 2007

Katse eteenpäin

Ajattelin iltapäivällä jostain syystä sellaista asiaa, että onkohan mun jutut viime syksynä virkavapaalla ollessani ja nyt keväkaudella töitä paiskiessa olleet jotenkin laadullisesti erilaisia? Mitä mieltä olet? Se kiinnostaa mua, koska jos eroa on, se kertoo varmasti aika paljon ympäristön vaikutuksesta mun päivittäiseen ajatteluun. Laita siis commenttia tulemaan.

Mun edellinen sunnuntaisaarna Tuomiokirkossa on ollut - usko tai älä - helmikuussa 25.2.! Olihan siinä välissä pitkäperjantain saarnavuoro, mutta jotenkin erikoiselta tuntuu silti. Seuraavan kuukauden aikana asia ehkä korjaantuu. Mulla on tulossa neljä saarnavuoroa tasaisesti kahden viikon välein: äitienpäivänä 13.5., helluntaina 27.5., kesän kivoimpana päivänä 10.6. ja juhannussunnuntaina 24.6. Nämä on siis sunnuntain klo 10 messuja Tuomiokirkossa. Jokaisen messun jälkeen on kirkkokahvit ja saarnajatkot. Juhannusta lukuunottamatta mulla on lisäksi kyseisinä viikonloppuina lauantain iltakirkko klo 18. Tervetuloa kuulemaan ja osallistumaan!

Mulla on myös mielessä, että ensi keskiviikkona 16.5. vietetään Kryptan Kohtaamispaikassa jonkinlaista pientä kevätjuhlaa suvivirren ja stipendien jaon merkeissä. En tosin vielä yhtään tiedä, kuka niitä stipendejä jakaisi, mutta varmaan keskiviikkoon mennessä se valkenee.

Ja laitetaan sekin jo ennakkotietona kaikille ystäville ja tutuille, että aion pystyttää telttakatoksen Tuomiokirkon tapulin viereen sunnuntaina 10.6. iltapäiväksi. Olet tervetullut silloin a) klo 10 messuun, b) messun jälkeen Kryptaan kirkkokahveille ja saarnajatkoille ja c) viettämään kesäistä iltapäivää ystävien ja musisoinnin merkeissä. Mulla on silloin syntymäpäivä 46 v, mikä on kuitenkin vain tekosyy juhlia kesän alkua. Lahjoja ei saa tuoda, mutta keksin kyllä jonkin hyvän kohteen, johon voi halutessaan lahjoittaa.

Hesarissa oli tänään juttu Tuomiokirkon rukoushetkistä. Toimittaja soitti eilen iltapäivällä ja tehtiin treffit heti kirkolle. Laadin rukoushetkille mainoksen, joka oli kiinnittänyt huomiota:
LET US
sing praises!
Jesus is our
ROCK,
HALLELUJAH!

Että sellaista tänään. Huomenna mulla on omat rukoushetkivuorot klo 17 ja 18, sekä lauantaina 10, 11 ja 12. Jos haluat tulla mukaan laulamaan, ilmoittaudu vaikka tekstarilla!

keskiviikkona, toukokuuta 09, 2007

Pelastuuko kirkko liike-elämän opeilla?

No, ei pelastu, jos tämän illan Kohtaamispaikan keskustelua on uskominen.

Ensinnäkin Jim Collins osoitti innostavassa ja innostuneessa videohaastattelussaan, että hyvät johtamisen periaatteet eivät ole mitenkään erityisesti liike-elämän omaisuutta. Kirkon ei siis kannata ottaa mallia liike-elämän toimintaperiaatteista, vaan mistä tahansa, missä ollaan innostuneita omasta asiasta.

Toiseksi mun oma arvio on, että jos kirkon (jolla tässä tarkoitettakoon Suomen ev.lut. kirkkoa) asiat on näin vieraita jopa kirkkoa kohtuullisen hyvin tunteville illan panelisteille, miten vieraita ne sitten onkaan niille, jotka touhuavat puhtaasti yrityselämän parissa. Panelistit panivat itsensä kiitettävästi peliin ja nostivat yleisössä intoa osallistua keskusteluun. Silti suurimmaksi osaksi puhe jäi provosoinnin asteelle.

Panelisteina toimivat tänään kouluttaja Olli Keskinen (Trainers' House), yrityskonsultti, rovasti Tapio Aaltonen (Novetos Oy) ja tuottaja Marko Kulmala (Insano). Heidän tehtävänsä oli kommentoida Jim Collinsin haastattelua, joka oli tehty otsikolla When Business Thinking Fails the Church eli Miksi liike-elämän ajattelu ei sovi kirkkoon? Kiitettävän nopeasti siirryttiin kuitenkin kotimaisiin tunnelmiin, esittämään kärkeviä mielipiteitä siitä, miten kirkon pitäisi Suomessa toimia, että se alkaisi menestyä. Keskisen Ollin yksi ehdotus oli, että pitäisi alkaa saarnaamaan paremmin. Hyvä idea! Alanpa nyt tosiaan heti ensi sunnuntaina saarnaamaan paremmin. (Älkää, hyvät ystävät, lukeko tätä kevyttä ironisuutta turhan vakavasti. Ironisuudelle on kuitenkin syynsä. Tuomiokirkon kävijätilastoihin ei nähdäkseni saarnaajan kyvyillä tai innostuneisuudella ole mitään vaikutusta. Ainoa poikkeus on ehkä piispa Eero, joka tosin saarnaa meillä vain juhlamessuissa, joissa on muutenkin enemmän väkeä. Suurin osa ihmisistä ei valitse kirkkoa saarnaajan mukaan, vaikka sellaisiakin toki on joukossa. Suurin yksittäinen kävijämäärään vaikuttava tekijä Tuomiokirkossa on Cantores Minores. Kun pikkukanttorit laulavat, väkeä on 50-100 henkeä enemmän kuin muulloin, koska kuorolaisia on paljon ja poikien vanhemmat tulevat kuuntelemaan.)

Koin puheenjohtajan ominaisuudessa jonkinlaisen ruumiista irtautumisen kokemuksen. Miten on mahdollista, että minä, joka mielestäni olen aina ollut se fiksu, joka aidan takaa huutaa kovaan ääneen, miten asiat pitäisi siellä aidan toisella puolella hoitaa, olenkin nyt yhtäkkiä se, joka istuu aitauksen sisällä kuunnellen muiden huutelua? On nimittäin ilmeistä, että Suomessa ei suinkaan lyödä kirkkoa "kuin vierasta sikaa", vaan nimenomaan täällä lyödään omaa sikaa. Ja kovaa lyödäänkin. Tästä kirjoitin viikko takaperin. Siis rankan kansallisen itsekritiikin perinteestä.

Suurin osa panelistien esittämästä kritiikistä (jostain syystä yleisökommentit eivät olleet kovin kirkkokriittisiä tänään) oli linjassa mediasta tuttua: jäsenkato, tyhjät kirkot, huonot saarnat, osaamaton tiedotus, innon puuttuminen. Listaa voi jatkaa, mutta se ei varsinaisesti edistä asiaa. Lista tuntuu tutulta, melkein kuin itseni laatimalta. Näitä asioitahan olen itsekin tottunut kirkossa kritisoimaan. Mutta mitä sitten? Aidan takaa huutelu on ihan liian helppoa. Innostus tulee siitä, kun tajuaa, että ihmiset ottavat asiat omakseen ja kääntävät kritiikin taistelutahdoksi. Mitä minä olen valmis tekemään? "Ask not what the church can do for you, but what you can do for the church", John F. Kennedyä vapaasti muokatakseni. Tällainen asenne edellyttää omistajuutta ja sitoutumista, mikä on harvinaista nykyään.

Varsinainen kysymys on, mistä löytyvät ne sinnikkäät puurtajat ja visionäärit, jotka jaksavat tehdä määrätietoista työtä kirkon rakenteissa. Siitä huolimatta, että yksittäisillä toimilla ei ole mitään vaikutusta jäsenmäärän vähittäiseen laskemiseen; että sensaatiomaisilla puhujilla saadaan sensaatioita, mutta yhteisön rakentaminen ei ole mediaseksikästä; että tiedotustoiminta on delegoitu kauas seurakunnan perustoiminnasta ja se toteuttaa ihan omaa strategiaansa; että suuri osa kirkon työstä tehdään väärällä tavalla palkattujen ja huonosti työssään voivien ihmisten kautta; jne.

Tiina käytti keskustelun loppupuolella hyvän puheenvuoron. Ulkopuolisen näkökulmasta näyttää, että seurakunnan toiminta ei toteuta mitään strategiaa, eikä sillä ole mitään näkyvää missiota, joka ohjaisi sen toiminnallisia valintoja. Siksi ei voida mitata myöskään toiminnan onnistumista. On vain yksittäisten työntekijöiden yksittäisiä toimenpiteitä. Totta, näin asia todellakin on. Kaikki se puhe strategioista tai visioista, jota toistaiseksi olen seurakunnan sisällä kuullut, on ollut puhtaasti silmänlumetta. Oikeasti toimintaa ohjaavat seurakuntayhtymän budjettiratkaisut, joihin yksittäisellä seurakunnalla ei ole sananvaltaa. Sillä rahalla, mitä yhtymältä saadaan, "pidetään yllä" seurakunnalliseksi miellettyä toimintaa erilaisine perinteisine ja vähemmän perinteisine muotoineen. Tätä toimintamassaa on niin paljon, että ainoa suunnittelu, jota tehdään, koskaa työvuorojen jakoa. Tällä hetkellä meidän seurakunnassa pelkkään työvuorojen jakoon käytetään viikoittain pari tuntia jokaisen työntekijän ajasta. Ja sitä pidetään hyvänä trendinä verrattuna aikaisempaan!

Voi olla, että amerikkalaisen seurakuntaihanteen mukaista yksituumaisuutta ei kannata edes havitella suomalaiseen parokkiaaliseen seurakuntaan. Meidän kulttuuriin kuuluu tietty akateeminen vapaus, koska seurakunnalla on niin institutionaalinen asema. Mutta työvuorojen jakamiseen keskittyvä työnsuunnittelu vie motivaation, suuren osa onnistumisen kokemuksista ja työssä jaksamisen.

Ja vielä yksi juttu. Millä myyntipuheella saisin ihmiset omasta ja naapuriseurakunnasta tulemaan Global Leadership Summitiin ensi marraskuussa? Olispa herkullista käydä tämäniltainen keskustelu asiantuntijoiden kanssa. Täydet ja vilpittömät kiitokset siis Ollille, Tapsalle ja Markolle sekä naulan kantaan osuneista että sinne päin menneistä heitoista! Innostavaa, ajatuksia herättävää, eteenpäin työntävää.

Ilman Cantiksen kanssa laulettua iltahartautta ilta olisi kuitenkin ollut epätäydellinen. Et ehkä tiedäkään, miten paljon tässä työssä tarvitaan rukoustukea. Kukaan ei elä pelkästä kritiikistä, vaikka se olisi kuinka hyvää tarkoittavaa. Tarvitaan myös rohkaisijoita. Eli jos olet joskus rukoillut Helsingin tuomiokirkon ja siellä toimivien puolesta, niin sydämellinen kiitos. Jatka rukousta, se toimii.

tiistaina, toukokuuta 08, 2007

Voiko kristillinen seurakunta olla itsenäinen?

Tekee mieli hieman lisää ääneen pohtia kysymystä kristillisen seurakunnan luonteesta ja suhteesta toisiin seurakuntiin. Tämä pohdinta liittyy osittain tapaus Koivistoon ja Nokia Mission, pienemmältä osaltaan kysymykseen naispappeuden vastustamisesta (mutta ei niinkään kysymykseen naispappeudesta) ja vielä joltain osalta ekumeeniseen harrastukseen.

Seurakunta (kr. ekklesia; sanaa ei pitäisi kääntää "kirkko", koska sillä on ihan toisenlainen merkityskenttä) näyttää olevan Uuden testamentin mukaan paikallinen kristittyjen yhteisö. Uuden testamentin neitseellisessä tilanteessa yhdellä paikkakunnalla oli vain yksi kristillinen seurakunta. Kun sanoma Jeesuksesta levisi uusille alueille, sinne perustettiin uusia seurakuntia. Näitä seurakuntia piti yhdessä sanoma Jeesuksesta. Seurakuntien välillä oli alusta lähtien eroja. Joitakin seurakuntia apostolit moittivat ja ohjeistivat kiertokirjeillä ja käynneillä. Ohjeistukset perusteltiin Vanhan testamentin pyhillä kirjoituksilla, Jeesuksen sanoilla ja - sukupolven vaihduttua seuraavaan - apostolien sanoilla. Kun ne, jotka olivat saaneet auktoriteettinsa apostoleilta (nk. apostoliset isät), kuolivat, heidän auktoriteettinsa siirtyi luontevasti niille, joille seurakunnissa annettiin johtajan asema. Heitä kutsuttiin kaitsijoiksi, päällekatsojiksi (kr. epi-skopos, vrt. lat. super-visor, suom. piispa, seurakunnan johtaja).

Kun kristittyjen määrä kasvoi, he eivät enää muodostaneet yhtä paikallista ryhmää (Malcom Gladwellin "Leimahduspisteessä" puhuttiin 150:n säännöstä, jonka mukaan kasvavan ja menestyvän yhteisön pitää sosiologisten syiden vuoksi jakautua, kun sen jäsenmäärä ylittää tuon 150 rajan). Syntyi paikallisia seurakuntia, jotka toimivat toisiaan lähellä, jopa samassa kaupungissa. Seurakunnat eivät halunneet tai voineet väittää olevansa itsenäisiä, vaan ne olivat kaikki saman apostolisen sanoman synnyttämiä. Niiden olemassaolo oli riipuvainen apostolisesta opetuksesta.

No niin. Ei ole tarkoitus yrittää keksiä jonkinlaista ideaalista varhaiskirkon historiaa. Siellä oli alusta asti kiistoja auktoriteetista. Kumpaa piti uskoa enemmän, Paavalia vai Apollosta? Jaakobilla Jeesuksen veljenä ja Jerusalemin seurakunnan johtajana (piispana) oli suurempi auktoriteetti kuin Paavalilla. Pietari matkusti Roomaan ja kärsi siellä marttyyrikuoleman, samoin kuin Paavali. Joidenkin vanhojen tekstien ja roomalais-katolisen kirkon mukaan nämä herrat jättivät Rooman kristittyjen kaitsijan tehtävän Linukselle, joka mainitaan Paavalin toisessa kirjeessa Timoteukselle. Linus on siis paavien listassa toisena heti Pietarin jälkeen. Kysymys auktoriteetista oli varhaiselle kirkolle tärkeä.

Nykyään muodissa oleva arvelu, että Magdalan Marialla olisi ollut alkukirkossa häiritsevän merkittävä asema, ei ehkä ole kovin uskottava. Sen sijaan yleisempi kysymys naisen asemasta seurakunnallisena auktoriteettina ja johtajana oli varmasti esillä. Eikä ole epäilystä siitä, että alkuseurakunnan ihanneyhteisö, jossa ei ollut eroa juutalaisen eikä kreikkalaisen, ei orjan eikä vapaan, ei miehen eikä naisen välillä, joutui pian väistymään yhteiskunnallisesti vakaamman mies- ja hierarkkisen johtajuuden tieltä. Tästä syystä johtuen pidän outona sitä, että kaikki eivät näe alkukristillisen ihanteen edellyttävän naisten täyttä valmiutta seurakunnan johtajan ja vanhimman (presbyteros > präst > pappi) tehtävään. Miesjohtajuus oli vain seuraus luonnollisesta mukautumisesta yhteiskunnan vaatimuksiin, kun oli luotava toiminnan rakenteita. Jos naisen asema olisi ollut tuon ajan yhteiskunnassa sama kuin se on nykyään läntisessä maailmassa, naisjohtajuus olisi ollut varhaisen kirkon rakenteessa itsestään selvyys!

Kun kiistoja tulee, mihin auktoriteettiin pitää sitoutua? Tätä pohditaan nyt Tampereella samoin kuin pohdittiin muinoin Roomassa, Milanossa, Lyonissa, Antiokiassa tai Jerusalemissa. Valitettavasti kristityt eivät ole keksineet mitään katolisen kirkon hierarkkista systeemiä parempaa tapaa ratkaista asiaa. Ellei joku siten pidä luterilaista systeemiä parempana. Tietysti myös helluntailais-karismaattisuus yrittää ratkaista samaa kysymystä. Katoliseen systeemiin käsittääkseni kuuluu se, että kirkon ylin auktoriteetti on ylösnoussut Kristus, kirkon Herra. Sen jälkeen tulee apostolinen opetus, joka kertoo Herrasta. Uuden testamentin kirjoitusten auktoriteetti perustuu nimenomaan apostolisuuteen: ne ovat luotettavilta, Jeesuksen itse valitsemilta apostoleilta eli lähettiläiltä peräisin. Apostolinen auktoriteetti jatkuu piispan virassa.

Piispa Pihkala siis otteissaan Markku Koivistoa vastaan toimii täysin sopusoinnussa tämän piispan apostolisen auktoriteetin eli alkuperäisen katolilaisuuden puitteissa. Kaikki maailman luterilaiset eivät ajattele näin piispallisesti. Silti luterilaisilla kirkoilla tuppaa olemaan tapana jollain tavalla rajoittaa sitä, mitä kirkko sisällään sietää. Valitettavasti usein tuntuu, että tätä sietokykyä rajoitetaan usein sillä, mikä on "luterilaista", eikä vaikkapa sillä, mitä kirkko on kaikkina aikoina kaikkialla opettanut. Luterilaisuudesta on siis tullut Raamattuun verrattava auktoriteetti kirkossa, jossa piispan auktoriteetti on vähän kiikun kaakun. Syy tähän löytyy uskonpuhdistuksesta.

Luther ja uskonpuhdistajat hyväksyivät - fiksuja ja poliittisesti ajattelevia miehiä kun olivat - piispan apostolisen auktoriteetin. Samalla he sanoivat, että piispakin pitää alistaa Raamatun auktoriteetille. Jos piispa ei saarnaa Raamatun mukaan, sitä pitää nuhdella, eikä sitä tarvitse totella. Tästä se vasta soppa syntyikin, protestanttisuus, ja sadat ja tuhannet pienet protestanttiset kirkkokunnat ja seurakunnat, Nokia Missio siellä hännän huippuna. Ne kaikki kun noudattavat Raamattua, eivätkä siksi voi suostua piispan auktoriteettiin. Sen sijaan ne asettavat oman auktoriteettinsa, jolla on kyseisen seurakunnan sisällä piispan valtuudet tulkita Raamattua ja sanoa, mitä se tarkoittaa. Eli ei mitään uutta auringon alla.

On siis vaikea hyväksyä katolisen kirkon melko ehdotonta piispan auktoriteettia, mutta ainakin se on jotenkin loogista. En yhtään ihmettele, että loogisen ajattelun nimeen vannovat nuoret miehet viehättyvät Opus Dein kaltaisesta selkeästä katolisen teologian opetuksesta. Mitä jää meille, joita loogisuus ei jaksa riittävästi viehättää tai vakuuttaa? Luterilainen kirkko luuli olevansa fiksu, kun se avasi Raamatun tutkimisen kaikelle kansalle ja erityisesti tieteelle. Sieltä piti löytymän lopullinen auktoriteetti tieteen perustelemin selityksin. Ratkaisun piti olla paljon parempi, tieteellisempi ja loogisempi kuin katolilaisten sokea paavilaisuus. Pettymys on ollut karmaiseva, kun tieteellinen raamatuntukimus ei suinkaan vahvistanut Raamatun auktoriteettia vaan kaatoi sen ojaan. Sitä krapulaa edelleen podemme kaikissa näissä vaivoissa.

Luulen, että meille "ei-katolilaisille katolilaisille" jää velvollisuus puhua uskosta muilla käsitteillä kuin niillä, jotka liittyvät auktoriteettiin. Sanoma Jeesuksesta vääristyy kohtalokkaalla tavalla, jos se liitetään aina ja pääasiassa kysymykseen auktoriteetista, niin tärkeä kuin se onkin. Naiivi ei silti saisi olla. Struktuureja tarvitaan ja niiden sisällä sääntöjä. Sääntöjä on noudetettava tai homma hajoaa käsiin.

Edelleen on niitä, jotka kuvittelevat voivansa perustaa uskonsa yksin Raamattuun. Olen jopa jossain mielessä valmis hyväksymään tällaisen ajattelun, nimittäin silloin, kun se koskee yksittäistä kristittyä omassa hartauden harjoituksessaan. Raamattua on hyvä lukea alhaalta päin, suu auki, eikä ylhäältä päin arvostellen. Alhaalta päin lukeminen on sitä paitsi vaikeampaa kuin ylhäältä päin lukeminen (vrt. "helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan"). Tavallinen kristitty ruokkii Raamatulla itseään ja hyväksyy siis sen ensisijaisuuden. (Auktoriteetti olisi väärä sana kuvaamaan vauvan suhdetta äidin rintaan. Äiti tietysti myös määrää, mutta ei suhde oli auktoriteettisuhde vaan rakkauden, huolenpidon ja kiintymyksen suhde.) Heti kun Raamattu käännetään toista ihmistä kohti tai vastaan, hengellinen harjoitus muuttuu vakavaksi valtakysymykseksi. Yhteisössä Raamattua väistämättä käytetään toisia kohti, joten on ehdottoman välttämätöntä, että sen käyttöä kontrolloidaan jollain yhteisesti sovitulla tavalla, jolla on Jumalan siunaus ja lupaus. Siksi tarvitaan piispa, joka on alainen apostolien opetukselle, jotka kertovat ylösnouseesta Herrasta. Siksi Markku Koiviston pitäisi suostua piispan auktoriteetin alle siitäkin huolimatta, että Pihkala on ehkä menetellyt taitamattomasti. Uskonpuhdistajaksi ei kannata turhaan yrittää, vaikka sillä onkin luterilaisuudessa vankka glamourinsa.

perjantaina, toukokuuta 04, 2007

Liidersippiä

Olin eilen Manchesterissä tapaamassa Bill Hyblesiä ja Global Leadership Summitin eurooppalaisia tekijöitä. Aamulla jo lentokoneessa istuessa tuntui, että tulee päänsärkyinen päivä. Sinnittelin kuitenkin yhteisissä palavereissa koko päivän ja selvisin jopa jotenkin illalla paluulennosta, vaikka suurimman ajan matkasta oli pakko pitää silmiä kiinni ja keskittyä otsalihaksiin. Harmittavasti sama päänsärky on jatkunut vielä tänään perjantaina, vaikka nyt tuntuu jo hieman paremmalta. Menin nimittäin parturiin ja pyysin pesun ja päänhieronnan. No, tällaisia päänsärkyisiä jaksoja mulla joskus on, eikä siinä auta muu kuin mennä hiljaa pimeään potemaan.

Joka tapauksessa Manchesterin kokous vahvisti välillä hiipuvaa innostusta liidersippiin eli johtajuuteen. Onhan se niin, että amerikkalaisten touhuissa on aina osa sellaista, joka vaan ei toimi meidän oloissa, vaikka he kuinka yrittäisivät parantaa sensitiivisyyttään. Se on kuitenkin kiistatonta, että suomalainen kirkollinen elämä ei uudistu eikä saa virikkeitä, jos se jatkuvasti ja aina sulkeutuu pelkästään omaan monopoliinsa. Tässä on tietysti ekumeenisesti katsoen iso ristiriita. Kirkko on peruslähtökohdiltaan yksi. Sen tarkoitus ei siis ole luoda kirkollista markkinapaikkaa, jonka puitteissa tapahtuu eri seurakuntien välistä kilpailua, asiakas-segmentointia ja tuotekehittelyä. Toisaalta omissa oloissaan oleva ja omissa mehuissaan uiskenteleva instituutio ei ole omiaan kehittymään, tulemaan paremmaksi ja luomaan uutta, vaan pikemminkin se pyrkii sairastumaan ja kangistumaan. Olisi siis osattava nähdä kirkko saman aikaisesti yhtenä, maailmanlaajuisena Kristuksen ruumiina ja monina erilaisina yksikköinä, joilla on toisiltaan oppimista.

Suomen ev.lut. kirkon intoa toisilta oppimiseen ja vuorovaikutukseen omien rajojensa yli on pyritty kanavoimaan ekumenian kautta. Ekumeniseen vuorovaikutukseen kuuluvat ensisijaisesti korkean tason viralliset yhteydet ja neuvottelut ja toissijaisesti pyrkimys yhteiseen rukoukseen (esim. kristittyjen ykseyden rukousviikko www.helsinkirukoilee.fi). Yhteiskristillinen allianssihenki, joka pyrkii häivyttämään erilaisuudet ja luomaan virtuaalisen yhteyden erilaisten projektien puitteissa, ei siis kuulu kirkon viralliseen työkalupakkiin. Siksi ev.lut. seurakunnat eivät esimerkiksi Helsingissä lähde tukemaan yhteiskristillisiä tempauksia, kuten Jeesus-marssia tai muita vastaavia.

Ekumeeniselta yhteydenpidolta puuttuu siis lähes kokonaan käytännöllinen puoli. Vaikka ekumenia on kirkkojen johtajien välistä vuorovaikutusta, he eivät keskustele keskenään johtamisesta. He keskustelevat vain teologiasta. Ja jos jossain pyritään keskustelemaan vaikkapa johtamisesta ilman, että siellä neuvoteltaisiin samalla teologiasta, tulee seinä vastaan. Tämän vuoksi Global Leadership Summit on niin vaikea luterilaisille. Sen taustalla vaikuttava teologia haluttaisiin ensin dekonstruoida, jotta nähtäisiin, voidaanko ylipäänsä asettua saman pöydän ääreen keskustelemaan johtamisesta.

Toukokuun aikana on tarkoitus innostaa ihmisiä ilmoittautumaan GLS-tapahtumaan, joka on siis Helsingissä 9.-10.11. Ilmoittautumishinta on 1.6. mennessä halvimmillaan, mikä käy ilmi, kun klikkaat www.willowcreek.fi.

keskiviikkona, toukokuuta 02, 2007

Jeesuksen luut ja wapun jälkilöylyt

Kryptan kohtaamispaikka oli taas todellinen kohtaamispaikka. Ei kuitenkaan kohtauspaikka, koska kukaan ei saanut sydänkohtausta. Myllykosken Matti sai ihmiset selvästi innostumaan ja ehkä osittain myös ärsyyntymään kyselemällä ylösnousemususkon perusteita. Entä jos Jeesuksen luut todella löytyisivät jostain haudasta? Niin että todistusaineisto olisi vakuuttavaa ja kiistatonta. Uskoisitko silti ylösnousemukseen? Suurin osa nosti käden ylös, että uskoisi. Itse jäin vähän epäröimään, koska en oikein tiedä, miten reagoisin.

Olin valmistellut powerpoint-esityksen The Jesus Family Tomb -kirjasta ja sen väitteistä. Tajusin jo sitä tehdessäni, että kirjan kohuväitteet on melkein liian helppo kumota. Keskustelun aiheeksi siitä ei siis kunnolla olisi. Onneksi oltiin jo etukäteen mietitti Matin kanssa, että mennään aiheessa paljon pidemmälle eli kysymyksiin ylösnousemuksesta. Uskoisin, että valtaosa reilusta 70 ihmisestä, jotka Kryptaan tulivat, pitivät tilaisuutta onnistuneen ja mielenkiintoisena. Varmasti jotakuta jäi kismittämään, että keskustelussa ei taaskaan päästy mihinkään lopputulokseen. Mutta sellaisia keskustelut ovat ja siksi niitä järjestetään, että nähtäisiin aitoja erimielisyyksiä ja silti osattaisiin kuunnella toista.

Laitan saman tien päivityksen ensi viikon ohjelmasta osoitteeseen kohtaamispaikkanakrypta.blogspot.com, josta kannattaa käydä katsomassa.

Meidän Saara oli laulamassa Higher Ground -gospelkuorossa, joka esiintyi vapunaattona senaatintorin lavalla. Koska olin kevätlomalla, mentiin siis Alissan kanssa kuuntelemaan kuoron sound-checkiä siinä neljän jälkeen iltapäivällä. Kukas muu siellä kävelee vastaa kuin seurakuntamme nuorisotyön sielu eli Lepa. Kysyi, että tulisinko pitämään pienen puheen lavalle siinä vaille kahdeksan illalla. No, en oikein osannut kieltäytyäkään, joten ehdotin, että pidetään se puhe yhdessä. Ja niin me tehtiin. Tulin siis takaisin paikalle noin 19.30. Tuomiokirkon portaat oli täynnä juhlivaa ja suurimmaksi osaksi kännistä nuorisoa. Räppärit Ruudolf ja 8 oli lavalla siinä vaiheessa. Lava, äänentoisto, ohjelma, taustajoukot ja kaikki näytti olevan erittäin hyvin hoidossa. En usko, että monikaan juhlivasta joukosta jaksoi keskittyä mun puheenvuoron sisältöön, mutta jotain siitä kokonaisuudesta ihan takuvarmasti jäi mieliin. Onhan se tosi hienoa, että tollasessa kansanjuhlassa kristityt on liikkeellä hyvällä energialla ja todella ammattimaisella musalla.

Vapunpäivän suurin marssi oli varmaan Jeesus-marssi, johon me Alissan kanssa myös osallistuttiin. Pakko on myöntää, että siinä tajuaa hyvin joutuvansa marssimaan suurelta osin sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei tekisi mieli joutua keskustelemaan uskonasioista. Yhdellä oli päässä Israelin armeijan lippis, yksi hoki yksinään kovaan ääneen "kiitosjeesusta", joku tanssi pois yksinäisyyttään tavalla, joka saa epäilemään lääkityksen riittävyyttä. Kokemus oli siis hyvin ristiriitainen. Kymmenen-viisitoista vuotta sitten minua ei olisi saanut Jeesus-marssiin muutoin kuin terassilta huutelevaksi sivustakatsojaksi ja arvostelijaksi. Nyt ajattelen, että kaikista uskovaisuuteen liittyvistä inhottavista pikkusieluisuuksista ja älyttömyyksistä huolimatta siinä on kuitenkin ihmeellisellä tavalla Jumalan lauma. Kuka tässä maassa muuten puhuu Jeesuksesta julkisilla paikoilla, jos ei olisi näitä hulluja? Ehkä siinä tarttuu itseenkin jotain terveellistä hulluutta kaiken fiksun irrallisuuden vastapainoksi.

Ainiin. Vapunaattona oltiin ystäväperheen luona iltaa istumassa ja keskustelemassa. Eräs mukana ollut ranskalais-englantilainen ystävä avautui kertomaan näkemyksiään suomalaisuudesta ja suomalaisista. Hänen pääajatuksensa oli, että suomalaiset ovat äärimmäisen sensitiivisiä, siis tunteellisia ja herkkiä. Tämä herkkyys on hyvin kuluttavaa, intensiivistä. Monet suomalaisen kulttuurin outoudet selittyvät, kun huomataan, että joudumme koko ajan rajoittamaan tätä raskasta ja voimia kuluttavaa herkkyyttä. Siksi me luomme seremonioita (pitääksemme tunteet kurissa), viihdymme yksinäisyydessä (säästääksemme sosiaalista energiaa) ja sulaudumme ulkomailla vallitsevaan kultuuriin (säilyttääksemme toisen ihmisarvon). Suomalaisista ei siis voisi koskaan tulla imperialisteja ja alistajia, koska olemme siihen aivan liian sensitiivisiä. Britit viis välittivät alistamisensa kansojen tunteista, mikä oli ehdoton edellytys imperiumin rakentamiselle.

Tämä käy tietysti yksiin sen kanssa, mitä kirjoitin erään brittiopiskelijan antamasta arvostelusta meidän seurakunnasta. Se oli epäsensitiivinen ja imperialistinen. Siitä puuttui suomalaisen arvostama herkkyys ja tilan antaminen sekä seremonian luonteen ymmärtäminen.

No, nämä ovat stereotypioita, joille ei pidä antaa liikaa arvoa. Mutta sen voin kyllä sanoa, että toimin ihan eri tavalla sosiaalisissa tilanteissa, kun vaihdan kielen englanniksi. Olen englantia puhuessani sosiaalisempi, avoimempi, pinnallisempi ja mitäänsanomattomampi kuin suomeksi. Siis amerikkalaisempi. Suomeksi olen raskas, perusteellinen, intensiivinen ja melko harras - myös hauskapidossa. Joskus kaipaan pois tästä raskaudesta, usein pidän sitä rakkaana sielun peitteenä, jonka alle on hyvä nukahtaa.