perjantaina, huhtikuuta 06, 2007

Piinattu äänentoisto

Olin kirkolla aamulla noin 8.30. Oli siis hyvin aikaa kokeilla kokeilla mikrofonit, asettaa saarnamuistiinpanot oikeaan paikkaan, pukea kappa (musta viitta) päälle ja harjoitella moitteiden laulamista. Valitettavasti se ei teknisessä mielessä tänään riittänyt. Kerron miksi.

Vähän 9 jälkeen paikalle tuli Leppämäen Kaitsu tarkoituksenaan asentaa minidisc-soitin mikrofonilinjaan saarnan tallentamista varten. Koska olin päättänyt pitää puheen langattomalla mikrofonilla alttarikuorin keskeltä, linjaa ei kuitenkaan heti löytynyt. Kaitsu sinnikäästi etsi ja yhdessä vaiheessa linja jo näytti löytyvän. Mikrofonia kokeiltiin moneen kertaan ja aina välillä kaiuttimista kuului epäilyttävää ritinää. Oittisen Petri kokeneena ylivahtimestarina pelkäsi jo siinä vaiheessa, että nyt menee äänentoiston asetukset vinksalleen.

Niin siinä sitten kävi, että suoraa linjaa äänentoistosta minidisciin ei löytynyt. Kymmenen minuuttia ennen jumalanpalveluksen alkua Kaitsu siis sujautti taskuuni kyseisen laitteen ja lipereiden alle asennettiin mikrofoni sitä varten (siis sen nappimikin lisäksi, joka minulla jo oli saliääntä varten). Minun oli määrä kaivaa laite taskusta juuri ennen saarnan alkua ja laittaa se päälle sekä vastaavasti saarnan jälkeen sulkea se. Näine hyvinemme istuimme kuoriin odottamaan palveluksen alkua.

Eero Enqvist ja Miira Sippola toimivat upeina tekstinlukijoina, eikä lukupulpetin mikrofonin kuuluvuudesta jäänyt mitään puuttumaan. Kun tuli minun vuoro lukea evankeliumi, tein niin kuin oli suunniteltu: napsautin lukupulpetin mikrofonin pois päältä, laitoin oman nappimikrofonin päälle oikean taskun kohdalta ja lisäksi kaivoin vasemmasta taskusta minidiscin, jonka kytkin toimimaan. Kaiken piti olla kunnossa.

Saarnan pidin suunnitelmani mukaan kuorialueen keskeltä. Tajusin kyllä jo saarnan alussa, että nappimikrofonin äänenvoimakkuus oli muuttunut alkuperäisestä asetuksesta. Se ei kaikunut minulle seinistä takaisin samalla tavalla kuin aamulla kirkkoon tullessa. Saarnan loppupuolella havaitsin lisäksi äänentoistossa häiritsevää kaikumista. Luulin silti, että kaikki oli kohtuullisen kunnossa.

Tiina ja tytöt olivat tulleet oikein joukolla mukaan ja istuivat aika lähellä keskiristiä. Samoin isä ja äiti. Juttelin heidän kanssaan palveluksen jälkeen, kun eräs hieman taaempana keskialueella istunut seurakuntalainen tuli sanomaan, että ei ollut kuullut saarnastani mitään! Joku nuorempi kuulija, joka istui ihan takana, tosin sanoi, että sinne oli kuulunut hyvin. Samoin muut vakuuttivat, että kaikumisesta huolimatta sanoista oli saanut selvää. Joka tapauksessa olin tosi pahoillani, jos edes osa seurakunnasta istui siellä turhautuneina.

Tajusin vihdoin, että olen ihan turhaan moittinut Tuomiokirkon äänentoistojärjestelmää. Puheääni saadaan siellä kuulumaan oikein hyvin, kuten Eeron ja Miiran esimerkki osoitti. Kyseessä on puhtaasti taito tai taitamattomuus laitteiden käytössä. On ilmeisesti niin, että kukaan seurakunnan omista työntekijöistä sen paremmin papeista, kanttoreista kuin suntioistakaan, ei tunne järjestelmää kunnolla tai osaa käyttää sitä.

Sen verran asia harmittaa, että teen näin julkisesti lupauksen, että etsin jostain aikaa tälle asialle. Kun seuraavaksi saarnaan Tuomiokirkossa, haluan itse varmistaa, että äänen voimakkuus on oikealla tasolla ja laitteet toimivat. Jostain syystä äänentoiston huono hoitaminen on erityisesti korkeakirkollinen synti. Vapaissa suunnissa tällaista amatöörimäisyyttä ei juurikaan esiinny. Mistä johtuu?

Ai niin. Meillä oli kiirastorstain iltamessussa myös erikoinen äänentoistoon liittyvä harmi. Messu oli päättymässä ja olin juuri sammuttanut Juudaksen kynttilän. Silloin kirkkosaliin pamahti yhtäkkiä voimakas miesääni, joka huusi jotain epämääräistä: "Jee, hehee!" Ensin kuvittelin, että liturgina toiminut Varkin Hannu oli keksinyt elävöittää messun loppua jollain näytelmällisellä jutulla, kunnes tajusin, että ääni tulee ulkoa Via crucis -äänentoistosta. Siellä olivat siis pojat saaneet päähänsä alkaa soundcheckin. No, Hannu lausui kiitosrukouksen ja minä muiden opetuslasten kynttilöiden sammuttamisen taustalla kuuluvan jupinan säestyksellä. Onneksi vastaavaa kovaäänistä huutoa ei kuitenkaan enää kuulunut.

Ehkä se, että ääni pamahti saliin juuri Juudaksen kynttilän sammutuksen jälkeen, antaa mahdollisuuden metaforaan. Vaikka Juudas jätti Jeesuksen, hän ei joutunut olemaan yksin. Kansanjohtajat ottivat hänet hyvin vastaan. Aika moni muukin on jättänyt Jeesuksen seuran. Kirkon ulkopuolella on paljon väkeä, jotka ovat ensin rakastaneet Jeesusta ja sitten pettyneet. Onneksi tie takaisin on auki. (Tämä ei ole viittaus Via crucis -näytelmään! :-)

Sekä kiirastorstain että pitkäperjantain palvelukset antoivat aihetta myös syvempään pohdintaan. Passiokonsertit täyttävät kirkot vuosi vuodelta. Samoin erikoisjärjestelyin tehdyt ilta-, musiikki- ja yöpalvelukset lisäävät suosiotaan, kun "normaalit" jumalanpalvelusmenot menettävät. Näiden kokemusten perusteella en oikeastaan ihmettele sitä. Ihmiset tulevat mielellään kirkkoon, mutta he myös osaavat arvostaa laatua. Ja sitä saa hyvin suunnitelluissa konserteissa sekä tiimihengellä luoduissa erityistilaisuuksissa, mutta valitettavasti ei läheskään aina virkatyönä toteutetuissa jumalanpalveluksissa. Erinomaisesta aineksesta huolimatta sekä kiirastorstain ilta että pitkäperjantain aamu jäivät liturgisessa puhuttelevuudessaan puolitiehen. Torstain messu oli hieman liian pitkä ja kaavamainen. Perjantain palvelus oli musiikillisesti vaisu. (Kun säestystä ei käytetä, laulun ja musiikin olisi toimittava poikkeuksellisen hyvin. Syystä tai toisesta johtuen Helsingin tuomiokirkon pitkäperjantain jumalanpalvelukseen ei tänä vuonna liiennyt edes lauluryhmää esilaulajiksi. Miten se on mahdollista?) Ikävää tässä on myös se, että on itse mukana touhussa ja tajuaa, kuinka vaikea sille on tehdä mitään. Yrittämästä ei kuitenkaan lakata!