maanantaina, huhtikuuta 23, 2007

Iskunvaimennin, uusi kanava ja puhekulttuuri

Äijät on nyt muotia. Ehkä jonkun mielestä. Kerron siksi, että vein viime torstaina Mondeon katsastukseen. Luulin, että kaikki on kunnossa, kun auto on alle kolme vuotta vanha ja toimii hyvin. Testissä kävi kuitenkin ilmi, että takapää pysyy yllättäen pystyssä pelkän oikeanpuoleisen iskarin varassa. Vasemman takaiskarin teho oli pyöreä nolla. Järkeilimme siinä ystävällisen ja kaikin puolin asiantuntevan katsastusmiehen kanssa, että todennäköisesti paineet on menneet pihalle, kun autolla on pitkän pakkasessa seisomisen jälkeen lähdetty kylmänä ajamaan ja se on kolahtanut johonkin. Mun automiehen taidoista saa hyvän kuvan, kun käy ilmi, että tämän on täytynyt tapahtua jo edellisenä talvena. Eli siis puolikkaalla iskunvaimennuksen teholla on ajettu yli vuosi. Ihmettelin kyllä joskus itsekseni, miten auto keinuu niin hirveästi sivuttain joissain pienissä kuopissa. No, huomenna on vuorossa takaiskarien vaihto ja uusintakatsastus.

Huomenna saan ilmeisesti myös heti aamupiirissä käteeni uunituoreen kirjan Syvistä vesistä valoon (Katharos Oy). Kivaa!

Tänään kolahti postiluukusta uusin Kanava (3/2007). Mielenkiintoisia juttuja täynnä, vaikka ei nykyään ole mitään mahdollisuuksia lukea kaikkea hyvääkään, mitä postiluukusta tulee. Reijo Holopainen kirjoittaa bloggaamisesta otsikolla "Nettipäiväkirjat - internet-viestinnän toimivin muoto". Hän suhtautuu positiivisesti bloggaukseen, toisin kuin jotkin julkisuudessa esitetyt heitot. Perusteluna Holopainen käyttää nähdäkseni lähinnä politiikkaa. Blogeilla on aidosti riippumattomana mediana yllättävä kyky vaikuttaa asioihin, kun ne saavat riittävän sisällöllisen painoarvon. Toisaalta tästä seuraa, että blogeja myös seurataan ja niitä vahditaan - ainakin Kiinassa, Venäjällä ja miksei Yhdysvalloissa myös.

Jukka-Pekka Puro (Turun yliopiston puheviestinnän lehtori, dosentti) nostaa esiin oivaltavan näkökulman Juhana Torkin ja Päivikki Antolan viimeaikaiseen retosteluun suomalaisten huonolla puhekulttuurilla ("Suomalaisen retoriikan väärintulkinnoista"). Puron mukaan sekä Torkki että Antola ovat unohtaneet suomalaisen puhekulttuurin ominaispiirteet ja ainoastaan jatkavat ikivanhaa itseruoskintaa tuomatta tähän mitään uutta. Suomalaiset ovat aina pitäneet itseään huonoina puhujina. Messusaarnoja on aina kritisoitu voimallisesti. Mikä olisi se ihannetila, jossa suomalainen puhekulttuuri näyttäisi näiden kriitikkojen mukaan todellisen voimansa? Puron mukaan "suomalainen puhekulttuuri on kuin Lordi. Jonkun silmiin kenties rumaa, mutta omaleimaista." Tästä seuraa hauska retorinen kysymys, pitäisikö meidän oppia arvostamaan kankeaa ja mumisevaa luennointia omaleimaisena itseilmaisuna.

Oma näkemykseni huonoista saarnoista ja surkeasta puhekulttuurista on - yllätys, yllätys - vähitellen muuttunut ymmärtävämmäksi, kun olen itse joutunut Tuomiokirkon saarnapönttöön. Anna kun yritän perustella. Huomasin tämän ensimmäisen kerran, kun eräs englantilainen teologian opiskelija teki osana opintosuoritustaan hyvin kriittisen arvion meidän seurakunnasta. Yhtenä osana oli puhetilaisuuksien arviointi. Hän näytti olettavan aivan itsestään selvästi, että meidän olisi pitänyt noudattaa englantilaisia ihanteita puheilmaisussa, puhua käsillä, käyttää intonaatiota ja huudahduksia. Poika ei edes osannut kunnolla suomea, mutta silti hän katsoi kykenevänsä asettamaan kriteereitä suomalaiselle puheelle. Mielestäni hänen analyysinsä oli lähes naiivin imperialistinen ja siitä huokui ylimielisyys ja vastenmielisyys suomalaisuutta kohtaan. Ei hän minun puheitani arvostellut, joten siitä ei ollut kysymys. Monessa kohtaa olin hänen kanssaan ihan samaa mieltä, mutta samalla minussa heräsi tarve voimakkaasti puolustautua. Voidakseen oikeasti arvostella suomalaista ilmaisutyyliä hänen pitäisi laskeutua alas jalustaltaan ja oppia ensin arvostamaan suomalaisen kuulijan sielunmaisemaa.

Olin yksi Päivikki Antolan saarna-analyysin koekaniineista. Hän kävi kuuntelemassa ensin yhden messusaarnani kirjallista analyysiä varten ja sitten toisen ilmaisutyylin analyysiä varten. Sain kirjallisesti analysoidusta saarnastani arvosanaksi 8+ mitä voi kai pitää ihan positiivisena. Olin kuitenkin hämilläni, että erittäin asiallisesti suoritetun kielellisen ja diskurssianalyysin jälkeen hänen sisällöllinen krittiikkinsä tuntui olevan täysin asenteellista ja inttävää. Tuntui kuin Antola olisi halunnut samanaikaisesti tehdä tutkimusta ja käydä tukkanuottasille. Kun luin hänen voimakkaita lausumiaan saarnan kriististä, olin entistä enemmän ymmälläni. Vaikutti siltä, että Antola oli tehnyt tutkimuksen peitetarinaksi jollekin aivan muulle. Tutkimus ja sen tulokset eivät olleetkaan etusijalla, vaan Antolan käsitys siitä, mitä kirkossa pitäisi puhua. Vasta kun luin hänen toimittamansa kirjan Papinlapset (Ajatus Kirjat/Gummerus 2007), aloin ymmärtää, mistä oli kyse.

Päivikki Antolan ahdistunut ja ahdistava paljastuskirjoitus "Miksi synnyinkään papintytöksi?" (Papinlapset 2007, s. 159-184) selittää paljon. Se on ennen kaikkea sairaskertomus, jossa edesmenneet äiti ja isä saavat täyslaidalliset. Ehkä niin on oikein. En oikeastaan halua tai voi arvostella Antolaa oman elämänkerran rankasta ja aggressiivisesta kerronnasta. Tietysti olisi mukavaa, jos jokainen voisi katsoa menneisyyttää jollain kauniilla tavalla taaksepäin ja antaa anteeksi. Mutta niin ei aina voi tehdä. Antolan nostalgia näkyy omakuvassa, joissa primadonna katsoo haavellen kaukaisuuteen (s. 181). Jotain meni pieleen ja syylliset on löydettävä. Papit ja niiden puheet kelvatkoot kohteeksi.

No niin. Menin siis sivuun alkuperäisestä aiheesta, joka oli suomalaisen puhekulttuurin ominaispiirteet. Helluntailaisen kotikasvatuksen saaneena tiedän, että suomalaisuus ei ole homogeeninen ilmiö ja siihen mahtuu monenlaista. Pidän omaa isääni aivan huippuhyvänä saarnaajana, enkä ole tietenkään ainoa, joka näin ajattelee. Mutta hänen saarnataitonsa oli ja on hyvin suurelta osin yhteisön eli seurakunnan ansiota.

Niin on jokaisen meidän kohdalla. Teemme sitä, mihin meidän ympärillä oleva yhteisö meidät valtuuttaa ja rohkaisee. Helsingin tuomiokirkossa kokoontuva seurakunta valtuuttaa ja rohkaisee saarnaajansa hieman toisenlaiseen ilmaisuun kuin vaikkapa Agricolan kirkossa kokoontuva tuomaskansa. Tämä on oma kokemukseni. Saarnaaminen Agricolan Tuomasmessussa on aivan eri kokemus kuin saarna Tuomiokirkossa klo 10 pyhäaamuna.

Suomalainen puheyleisö siis valtuuttaa ja rohkaisee suomalaista puhujaa tietynlaiseen suoritukseen. Tällä suorituksella on tilanteeseen liittyvät sopivuuden rajansa. Nämä rajat tunnistaen ja niitä hienovaraisesti hyväksi käyttäen puhuja voi suostutella kuulijansa uusiin kokemuksiin ja uusiin ajatuksiin. Siitä puheessa on kyse. Että tunnetaan kuulija ja arvostaan tätä, mutta osataan myös hieman houkutella.

2 kommenttia:

Juha kirjoitti...

Heips Arto! Kävimpä pitkästä aikaa täällä sivuilla ja huomasin yllätyksekseni, että sulta on tullut kirja. Onneksi olkoon! Taidanpa esittää syntymäpäivä toivomukseksi kirjan lähetystä tänne Indonesiaan, jos joskus viitsit. Me ei kuitenkaan olla lähiaikoina tulossa sinne päin...Terkkuja Tiinalle ja tytöille.

Arto kirjoitti...

Kiitos onnitteluista ja synttärionnittelut sinne takaisin! Kirja on nimittäin laitettu perjantaina postiin, joten ei ehkä ihan ehdi keskiviikoksi sulle, mutta melkein.