perjantaina, huhtikuuta 27, 2007

Aamuviritys ja aamuhartaus

Vapaapäivä alkoi Alissan kouluun viennillä ja jatkui siitä sopivasti Kaisaniemen koulun naapuriin eli Hotelli Arthuriin, missä Kojosen Leena tarjosi hienon virityskokemuksen (Leenan firman nimi on Valmennustalo Viritys). Leena on huippuhyvä työnohjaaja, valmennuskonsultti ja musiikin ystävä, joka osaa yhdistää valmennuksissaan kaikkia näitä osaamisalueita. Kiitos, Leena!

Viikko on ollut monipuolinen, joskin aika kiireinen. Tiistaina aamupiirissä sain siis käteeni painotuoreen kirjan Syvistä vesistä valoon. Vaikka olen aiemmin ollut kirjoittajana muutamassa julkaisussa, oman kirjan hypisteleminen oli kuitenkin erilainen kokemus. Huomasin samalla sen, mitä aina sanotaan, että julkaisemisen jälkeen teksti saa uuden, kirjoittajastaan riippumattoman elämän. Kirjaa pidellessä tuntui tosiaan siltä, että nyt se on siinä ja pärjää omillaan. Lukijapalautetta en ole vielä kovin paljon saanut, joten laittakaahan tulemaan, kun ehditte tutustua opukseen!

Tiistain aamupiiristä tie johti ensin toimistolle, sieltä Kaisaniemen ala-asteelle päivänavausta pitämään ja sen jälkeen lyhyeen lounashetkeen Kuirinlahden Sarin ja Matin kanssa, jotka olivat juuri tulleet Torontosta. Sain siis viimeisimmät Kanadan-kuulumiset. Iltapäivällä oli vielä yksi kastekeskustelu ennen kuin ehdin istahtaa kirjan kanssa hetkeksi alas. Räntilän Jaana nimittäin oli ystävällisesti pyytänyt minua kertomaan jotain kirjasta Tuomasyhteisön vuosikokouksen yhteydessä. Sinne siis suuntasin kulkuni klo 18 aikaan. Oli helppo kertoa psalmirukouksen merkityksestä pääosin tutuille tuomasihmisille.

No, sieltä siis pääsin lähtemään klo 20 aikaan ja pirautin äidille varmistaakseni, jos ehtisin vielä ajaa Paloheinän kautta ja toimittaa tuoreen kirjan myös heille. Äiti kuitenkin sanoi, että isä on vielä Saalemissa kokouksessa. Niinpä ajoin siis Hakaniemeen Näkinkujalle ja istahdin Saalemin takapenkkiin. Menossa oli aidosti helluntailaistyylinen rukouskokous. Seinälle heijastettiin vuoron perään muiden Helsingissä toimivien helluntaiseurakuntien ajankohtaisia aiheita, joiden puolesta sitten palavasti ja äänekkäästi rukoiltiin. Jotkut olivat polvistuneet penkissä, jotkut seisoivat, jotkut rukoilivat toistensa kanssa, jotkut istuivat ja rukoilivat hiljaa itsekseen. Minä kuuluin tähän viimeiseen ryhmään. Vähän aikaa istuttuani Grönroosin Maukka tuli juttelemaan ja rukoiltiinkin siinä yhdessä hetki. Kun en tiennyt, miten pitkään tilanne jatkuisi, hivuttauduin sitten etupenkkien suuntaan, missä isä oli rukoilemassa seurakunnan pastorien kanssa. Minut otettiin ilahtuneesti mukaan rukousrinkiin ja kohta jo kaikui voimakas rukous Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan puolesta. Hyvä meininki! Sujautin isälle kirjan ja sanoin, että halusin tulla tuomaan tämän. Isä sitten kai meni näyttämään kirjaa tilaisuutta johtaneelle naishenkilölle, jonka vähän sen jälkeen huomasin nostavan kirjan kaikkien nähtäväksi ja rukoilevan kirjalle siunausta. Nyt on siis sekä kirja että kirjailija siunattu!

Keskiviikkona ei poikkeuksellisesti ollut Kryptan kohtaamispaikkaa, vaan vihkiparien Tahdon, tahdon! -ilta, joten ilta oli vapaa. Olin sen sijaan iltapäivällä pitämässä hartauksia neljässä eri vanhainkodissa klo 13-18. Yhdessä paikassa eräs kodin naisasukki tuli paikalle, kun kuuli, että on oikein miespappi vierailijana. Sainkin sitten kuulla kesken psalmirukoustani, että "kyllä on kaunis pappi". Lähtiessä vielä tuli tiukka halaus ja lähes väkisin annettu pusu poskelle. Kiihkeää meininkiä siis sielläkin. Alzheimer-yhdistyksen Leenankodissa Katajanokalla oli hieno huomata, että Psalmi 23 (vanhalla käännöksellä) ja tutut virret saivat kaikki mukaan, vaikka muuten muisti reistailee ja todellisuudentaju on hieman kadoksissa.

Tänään perjantaina heräsin sitten omaan aamuhartauteeni, jonka teksti on tässä. (Oma ylikriittinen mielipiteeni on, että iltapäivän äänitysajankohta kuului mun puheäänessä, sekä sen tempossa että äänen soinnissa. Kun yleensä aamuhartauksien nauhoitusaika on ollut aamusta, ääni on levännyt, tummasointinen ja rauhallinen. Nyt ääni oli selkeästi ylävireisempi ja katkonaisempi, vaikka en sitä mitenkään aistinut äänitystä tehdessä. Samalla tekstin luonne hieman muuttui siitä, mitä olin sen kuvitellut olevan. Toivottavasti asia kuitenkin välittyi. Papas no Mamas ja Juha Vintturi lauloivat lopuksi Käy kohti isänmaata.)

Aamuhartaus YLE1 perjantaina 27.4.2007

Veteraanipäivä

Tänään on kansallinen veteraanipäivä. Onnea siis kaikille vanhoille ja kokeneille! Sitähän veteraanilla tarkoitetaan. Vanhuus on tässä kuitenkin hyvin suhteellinen käsite. Meidän kunnioitetut, vielä elossa olevat sotaveteraanimme olivat hyvin nuoria, kaksi-kolmekymppisiä, kun heistä tuli veteraaneja. Kokemus tekee veteraanin.

Jotkut kokemukset on niin syviä, että ne muuttaa ja muokkaa ihmistä. Joskus on hyvä ajatella, minkälaisen ihmisen minun kokemukset on minusta tehneet. Onko ollut jotain, joka on jättänyt pysyvän jäljen? Suuret tunteet, rakastumiset, on saattaneet haihtua taivaan tuuliin ja jäljelle on jäänyt vain haikeus, pettymys, joskus katkeruuskin. Joskus joku pieni sana tai kohtaaminen on voinut vaikuttaa yllättävän syvästi. Joku on kokenut täpärän pelastumisen kuolemasta, jonka jälkeen mikään ei ole enää yhdentekevää. On onnistumisen kokemuksia ja pahoja takaiskuja. Jonkun unelmilta vammautuminen on katkaissut siivet, mutta sen jälkeen toivo on syttynyt uudestaan.

Ystäväni lähti viime vuonna Kongoon raa’an sisällissodan runtelemille alueille viikoksi selvittämään, mistä toivo kumpuaa. Miksi ihmiset ei luovuta? Hän teki matkastaan dokumenttiohjelman, joka näytettiin viime torstaina televisiossa. Siinä oli Chantelle-niminen nuori tyttö, joka piti sylissään pientä lasta. Nuoresta iästä huolimatta Chantelle on veteraani, kokenut. Kun hän oli 8-vuotias, sissit veivät hänet leiriinsä. Joka päivä seitsemän miestä makasi hänet. Tämä loppui vasta, kun Chantelle tuli raskaaksi. Hän ei tiedä, kuka on hänen sylissään nyhjäävän pienen lapsen isä. Kun häneltä kysytään, mikä on lapsen nimi, Chantelle vastaa: Baraka. Baraka tarkoittaa siunausta. Järkyttävästä pahoinpitelystä syntyi Siunaus. Chantelle antoi lapselle nimeksi Siunaus.

Minkä nimen minä ja sinä annamme kokemuksillemme? Ja minkälaisia ihmisiä kokemukset on meistä tehneet? Jeesus varoitti opetuslapsiaan siitä, että elämä ei tule olemaan helppoa. ”Te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.” (Joh. 16)

Eräässä mielessä kaikki me eri tavalla ansioituneet ja kokeneet veteraanit olemme samassa tilanteessa. Tämä ei vielä ole ohi. Matka jatkuu, taistelu jatkuu, kokemuksia karttuu. Se, mikä erottaa kokemuksiensa katkeroittaman ihmisen Jumalan siunausta vaalivasta Chantellesta on toivo, kurottuminen kohti päämäärää, joka ei vielä näy. Tulen alle jääminen on tehnyt meistä kaikista varovaisia. Me otamme vakuutuksia, rakentaneet itsellemme talon, pyrimme suojaamaan rakkaamme onnettomuuksilta. Samalla olemme kipeästi tietoisia siitä, että mikään varotoimi ei suojaa meitä viimeiseltä taistelulta. Kysymme: miksi, miksi juuri minä, miksi juuri tämä kokemus?

Ja Jeesus vastaa: ”Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi.” Haluan antaa teille siunauksia, mutta ne tulevat vaikeuksien kautta. Mitä olet tehnyt niillä kokemuksilla, joita sinulle annan? Me olemme matkalla varmaan määränpäähän, minun Isäni kotiin. Näetkö sen? Voitko uskoa, että synnytystuskien jälkeen tulee ilo? Voitko uskoa, että rakkaus on voittanut ja voittaa jopa kuoleman? Toivo elää, usko sykkii, rakkaus voittaa.

Käymme kohti isänmaata yhdessä Papas no mamas –lauluyhtyeen ja Juha Vintturin kanssa.

Käy kohti isänmaatansa (virsi 365), Papas no Mamas: Ei kaupunkia pysyvää (FUGA-9175).

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Tykkäsin kirjasta. Jos olisi elänyt vaikka 50 vuotta aiakisemmin, ei ehkä olisi ollut selityksiä vaikeille kohdille, eikä olisi saanut tietää miten alkukielessä asiat oli ilmaistu.
Jakaisinko ehkä siskonpojan.. huolen? Itse olen vuotanut vihani kuiviin läheisen vuoksi murrosikään mennessä. Ajattelen, että lopultakin siitä on niin vähän hyötyä.. joskus sitä kaipaa, kun pitäisi puolustaa rajojaan.
Shalom!:)