maanantaina, huhtikuuta 30, 2007

Hauskaa wappua!

Täytyy tunnustaa, että blogin sisältö on viime viikoina ja ehkä parin viime kuukaudenkin aikana aika satunnaista heittelyä. Se ei täysin vastaa mun sisäistä tilaa, vaikka on pakko myöntää, että työtahti haittaa lukemista ja asioihin syventymistä. Kun illalla tulee töistä kotiin, on helpompaa tarttua sanaristikkoon kuin syventyä johonkin mielenkiintoiseen uuteen teokseen ja kirjoittaa syntyjä syviä.

Olen joutunut - onneksi - lukemaan valmennuskurssiluentoja varten hyvinkin tarkkaan kirjaa Johdatus varhaisen kirkon teologiaan (Gunnar af Hällström - Anni Maria Laato - Juha Pihkala. Kirjapaja 2005). Ehkä vielä toukokuun kuluessa on aikaa kirjoittaa ylös joitain mietteitä sen pohjalta. Kirjan lukemisen on tehnyt ajankohtaiseksi piispa Juha Pihkalan taistelu harhaoppia vastaan omassa hiippakunnassaan. Viime viikollahan saimme kuulla, että Tampereen tuomiokapituli rapsautti Markku Koivistolle kuuden kuukauden virastapidätyksen. Kyseessä ei siis muodollisesti vielä ole pappisviran pois ottaminen, mutta siihen suuntaan ollaan vakavasti menossa. Pihkalan kirjoitukset varhaisen kirkon teologian muotoutumisesta saa tätä taustaa vasten siis toisenlaisen merkityksen. Ei ole kyse vain siitä, minkälaista uskoa kirkko opillaan pyrkii kuvaamaan, vaan myös siitä, minkälaista uskoa on lupa harjoittaa (Suomen ev.-lut.) kirkon sisällä. Kuten joskus viime keväänä tässä blogissa kirjoitin, minua kylmää ajatus, että joutuisin samanlaisen oikeaopillisen inkvisition kohteeksi kuin mitä Tampereella nyt on harrastettu. Oli lohduttavaa lukea, että tuntemani Tampereen tuomikapitulin jäsenet Timo Pokki ja Olli Hallikainen olivat jättäneet virastapidätyspäätökseen eriävän mielipiteensä. Arvostan sitä kovasti.

Julkisessa keskustelussa Markku Koiviston tapaus on tietysti jäänyt naispappeuskiistan jalkoihin 6-0. Tämän päivän Hesarissa toimittaja Anna Karismo kirjoittaa Uutisanalyysi-palstalla naispappeudesta otsikolla "Kirkonmiehiä ja seksiobjekteja". En ole varma, mikä Uutisanalyysillä tässä palstan nimenä tarkoitetaan. Kovin syvälle juttu ei kuitenkaan poraudu, vaan pääasiassa toistaa populaaria kirkkokritiikkiä. Karismo on haastatellut juttua varten Nissisen Marttia ja Myllykosken Mattia, jotka on tietysti molemmat huippuälykkäitä ja kykeneviä laajaan analyysiin. Nyt kyllä tulee sellainen vaikutelma, että molempia on siteerattu valikoiden ja tarkoitushakuisesti. Nissisen viimeisestä kommentista saa jopa sellaisen käsityksen, että kirkko Suomessa olisi jotenkin hirvittävän vanhoillinen ("nainen pappina tai ihminen homona tai lesbona -- kirkon on sitä vaikea hyväksyä, koska nämä sukupuoliroolit ovat uusia"), vaikka tosiasiassa naispappeuden hyväksyminen osoittaa ihan päinvastaista.

Tästä palaammekin aiheeseen, jota Jukka-Pekka Puro käsitteli uudessa Kanavassa ja jota lyhyesti kommentoin. Näyttää siis siltä, että kohtuuton itseruoskinta kuuluu suomalaiseen kulttuuriin. Sen sijaan, että viisaat kirkonmiehet sanoisivat, että Suomen ev.-lut. kirkko on seksuaalisuuden suhteen kohtuullisen tasapainossa, kun naisetkin on jo kohta 20 vuotta hoitaneet pappisvirkaa ilman suuria hämminkejä ja homoseksuaalisuudesta keskustellaan melko kiihkottomaan sävyyn piispoja myöten, on totuttu sanomaan, että kirkko on seksuaalikielteinen ja ahdasmielinen, vaikka se ei tietenkään pidä paikkaansa. Sama koskee saarnakritiikkiä. Hyvää saarnaa ei voi olla olemassa, koska sellaista ei tunnisteta. On vain väritöntä ja innotonta löpinää. Ilahduttavaa, että Hesari otti tässä asiassa raikkaan näkökulman aloittamalla saarna-analyysit. Tämän päivän lehdessä (HS 30.4.2007, s. C 2) ollut professori Juha Sihvolan kommentti vuosi sitten papiksi valmistuneen Hanna Piiran saarnasta antaa hyvin valoisan kuvan saarnan tilasta. Saarna oli kuulemma "varman päälle" ja "varovainen", mutta selkeydessään, yksinkertaisuudessaan ja hillityssä henkilökohtaisuudessaan se miellytti. (On mielenkiintoista spekuloidan Hesarin kulttuuritoimituksen motiiveille nostaa esiin messusaarna. Varsinkin kun samaan aikaan Kirkko ja kaupunki tietoisesti valitsee pappien puheiden minimoinnin.)

Itse asiassa sama koskee ylipäänsä sitä kritiikkiä, jonka kohteeksi kirkko jatkuvasti ja päivittäin joutuu meidän tavallisten ja epätavallisten kirkon ihmisten, jäsenten ja kenen tahansa hampaissa. Suomalaisuuteen kuuluu se, että omia pappeja, omaa kirkkoa, omaa uskonnollisuutta, omaa kulttuuria kritisoidaan kohtuuttomasti, jatkuvasti ja hekumoiden. Alan yhä vahvemmin uskoa, että siitä pitäisi tehdä parannus. (Siis minun tietysti pitää tehdä siitä parannus ensin.) Mitä hyvää tästä ylikriittisestä asenteesta on meille seurannut? No, tietysti se, että ollaan hillittyjä, eikä lähdetä mukaan kaiken maailman kotkotuksiin. Ollaan demokraattisia, kun kukaan ei pääse kukkoilemaan. Kukaan ei nosta päätään toisten yläpuolelle. Jos minulle ei mene hyvin, ei saa mennä toisillakaan. Kapitalismilla elämöinti ärsyttää. Ferrarin ostamistakin pitää perustella omalla ajamisen nautinnolla, koska silloin se ei ole yhtä paha synti kuin näyttämisen halu. Asenteellinen uusliberalismin (mitä se sitten milloinkin onkaan) kritiikki kumpuaa tästä ehtymättömästä kateuden lähteestä.

Veljenpoika John sanoi mulle eilen lukeneensä tätä blogia. John oli yllättynyt siitä, että olen edelleen niin vihainen kirjoittaja, vaikka mun pitäis olla jo aikuinen mies. Tai jotain sinne päin. Ymmärsin sen kuitenkin niin, että mun viime aikaiset tekstit on olleet enemmän reaktiivisia kuin konstruktiivisia. Varmaan se on totta. Joka tapauksessa palaute oli tervetullutta ja rehellisen rakentavassa mielessä annettua. Ehkä vihaisuus on oire siitä, että olen kovasti sieluntilaltani taas kallellaan johonkin uuteen. Status quo ei jaksa innostaa. Luovuus on vakan alla. Aika kuluu pienissä touhuissa siellä täällä.

Palautteesta vielä. Perjantainen aamuhartaus ei kirvoittanut yhtään nopeaa palautetta. Yleensä saan aamupäivän aikana vähintään pari kolme tekstiviestiä. Ja positiivinen palaute tulee yleensä nopeammin kuin kielteinen. Siksi jäin kovasti miettimään, mitä mun puheesta oikeasti oli välittynyt. Ei ainakaan välittömän positiivisia fiiliksiä. Se ei välttämättä ole huono asia, mutta voi olla. Oliko viittaukseni 8-vuotiaana raiskattuun kongolaistyttöön kuultu oikein vai jäikö motiivini epäselväksi? Tarkoitushan oli tulla haltioituneeksi tämän tytön elämänuskosta, niin kuin olin itse haltioitunut.

Eilen sain yhden toisen asian ohessa sähköpostitse erään tuttavan kiitokset. Luin rivien välistä, että kiitokseen sisältyi rankan sisäisen prosessin esille nouseminen. Tänään sain postissa kaksi korttia. Toisessa lukee vain lyhyt kiitos. Toinen on vapisevin käsin ja suurimmaksi osaksi koneella kirjoitettu 90-vuotiaan sotainvalidin kritiikki. Hän kertoo, että puhe lapsen raiskaamisesta koski kovasti sisikuntaa myöten, epäilee, että olen mieleltäni sairas ja kehottaa puhumaan Jeesuksesta. Hartaus on siis koskettanut, ehkä liian syvältä. Ainakin sen opin, että rankoista kokemuksista pitää puhua varoen, hiljaisella äänellä ja lohduttaen. Sotainvalidin kyky kuunnella hartautta oli täysin keskeytynyt, eikä hän enää pystynyt ottamaan vastaan tai edes huomaamaan sitä, että hartauden loppuosa oli Jeesuksesta puhumista ja Jeesuksen sanoja.

Näissä tunnelmissa alamme siis wapun - tuon uusimman kristillisen juhlan - viettoon. Senaatintorilla on iso kristillinen nuorten wapputapahtuma tänään aattona ja huomenna senaatintorin valtaa Jeesus-marssi oheistoimitoineen. Voihan se olla, että sadan hengen punalippujoukko kulkee siitä ohi omiin juhliinsa, mutta sillä on lähinnä kuriositeetin arvo.

perjantaina, huhtikuuta 27, 2007

Aamuviritys ja aamuhartaus

Vapaapäivä alkoi Alissan kouluun viennillä ja jatkui siitä sopivasti Kaisaniemen koulun naapuriin eli Hotelli Arthuriin, missä Kojosen Leena tarjosi hienon virityskokemuksen (Leenan firman nimi on Valmennustalo Viritys). Leena on huippuhyvä työnohjaaja, valmennuskonsultti ja musiikin ystävä, joka osaa yhdistää valmennuksissaan kaikkia näitä osaamisalueita. Kiitos, Leena!

Viikko on ollut monipuolinen, joskin aika kiireinen. Tiistaina aamupiirissä sain siis käteeni painotuoreen kirjan Syvistä vesistä valoon. Vaikka olen aiemmin ollut kirjoittajana muutamassa julkaisussa, oman kirjan hypisteleminen oli kuitenkin erilainen kokemus. Huomasin samalla sen, mitä aina sanotaan, että julkaisemisen jälkeen teksti saa uuden, kirjoittajastaan riippumattoman elämän. Kirjaa pidellessä tuntui tosiaan siltä, että nyt se on siinä ja pärjää omillaan. Lukijapalautetta en ole vielä kovin paljon saanut, joten laittakaahan tulemaan, kun ehditte tutustua opukseen!

Tiistain aamupiiristä tie johti ensin toimistolle, sieltä Kaisaniemen ala-asteelle päivänavausta pitämään ja sen jälkeen lyhyeen lounashetkeen Kuirinlahden Sarin ja Matin kanssa, jotka olivat juuri tulleet Torontosta. Sain siis viimeisimmät Kanadan-kuulumiset. Iltapäivällä oli vielä yksi kastekeskustelu ennen kuin ehdin istahtaa kirjan kanssa hetkeksi alas. Räntilän Jaana nimittäin oli ystävällisesti pyytänyt minua kertomaan jotain kirjasta Tuomasyhteisön vuosikokouksen yhteydessä. Sinne siis suuntasin kulkuni klo 18 aikaan. Oli helppo kertoa psalmirukouksen merkityksestä pääosin tutuille tuomasihmisille.

No, sieltä siis pääsin lähtemään klo 20 aikaan ja pirautin äidille varmistaakseni, jos ehtisin vielä ajaa Paloheinän kautta ja toimittaa tuoreen kirjan myös heille. Äiti kuitenkin sanoi, että isä on vielä Saalemissa kokouksessa. Niinpä ajoin siis Hakaniemeen Näkinkujalle ja istahdin Saalemin takapenkkiin. Menossa oli aidosti helluntailaistyylinen rukouskokous. Seinälle heijastettiin vuoron perään muiden Helsingissä toimivien helluntaiseurakuntien ajankohtaisia aiheita, joiden puolesta sitten palavasti ja äänekkäästi rukoiltiin. Jotkut olivat polvistuneet penkissä, jotkut seisoivat, jotkut rukoilivat toistensa kanssa, jotkut istuivat ja rukoilivat hiljaa itsekseen. Minä kuuluin tähän viimeiseen ryhmään. Vähän aikaa istuttuani Grönroosin Maukka tuli juttelemaan ja rukoiltiinkin siinä yhdessä hetki. Kun en tiennyt, miten pitkään tilanne jatkuisi, hivuttauduin sitten etupenkkien suuntaan, missä isä oli rukoilemassa seurakunnan pastorien kanssa. Minut otettiin ilahtuneesti mukaan rukousrinkiin ja kohta jo kaikui voimakas rukous Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan puolesta. Hyvä meininki! Sujautin isälle kirjan ja sanoin, että halusin tulla tuomaan tämän. Isä sitten kai meni näyttämään kirjaa tilaisuutta johtaneelle naishenkilölle, jonka vähän sen jälkeen huomasin nostavan kirjan kaikkien nähtäväksi ja rukoilevan kirjalle siunausta. Nyt on siis sekä kirja että kirjailija siunattu!

Keskiviikkona ei poikkeuksellisesti ollut Kryptan kohtaamispaikkaa, vaan vihkiparien Tahdon, tahdon! -ilta, joten ilta oli vapaa. Olin sen sijaan iltapäivällä pitämässä hartauksia neljässä eri vanhainkodissa klo 13-18. Yhdessä paikassa eräs kodin naisasukki tuli paikalle, kun kuuli, että on oikein miespappi vierailijana. Sainkin sitten kuulla kesken psalmirukoustani, että "kyllä on kaunis pappi". Lähtiessä vielä tuli tiukka halaus ja lähes väkisin annettu pusu poskelle. Kiihkeää meininkiä siis sielläkin. Alzheimer-yhdistyksen Leenankodissa Katajanokalla oli hieno huomata, että Psalmi 23 (vanhalla käännöksellä) ja tutut virret saivat kaikki mukaan, vaikka muuten muisti reistailee ja todellisuudentaju on hieman kadoksissa.

Tänään perjantaina heräsin sitten omaan aamuhartauteeni, jonka teksti on tässä. (Oma ylikriittinen mielipiteeni on, että iltapäivän äänitysajankohta kuului mun puheäänessä, sekä sen tempossa että äänen soinnissa. Kun yleensä aamuhartauksien nauhoitusaika on ollut aamusta, ääni on levännyt, tummasointinen ja rauhallinen. Nyt ääni oli selkeästi ylävireisempi ja katkonaisempi, vaikka en sitä mitenkään aistinut äänitystä tehdessä. Samalla tekstin luonne hieman muuttui siitä, mitä olin sen kuvitellut olevan. Toivottavasti asia kuitenkin välittyi. Papas no Mamas ja Juha Vintturi lauloivat lopuksi Käy kohti isänmaata.)

Aamuhartaus YLE1 perjantaina 27.4.2007

Veteraanipäivä

Tänään on kansallinen veteraanipäivä. Onnea siis kaikille vanhoille ja kokeneille! Sitähän veteraanilla tarkoitetaan. Vanhuus on tässä kuitenkin hyvin suhteellinen käsite. Meidän kunnioitetut, vielä elossa olevat sotaveteraanimme olivat hyvin nuoria, kaksi-kolmekymppisiä, kun heistä tuli veteraaneja. Kokemus tekee veteraanin.

Jotkut kokemukset on niin syviä, että ne muuttaa ja muokkaa ihmistä. Joskus on hyvä ajatella, minkälaisen ihmisen minun kokemukset on minusta tehneet. Onko ollut jotain, joka on jättänyt pysyvän jäljen? Suuret tunteet, rakastumiset, on saattaneet haihtua taivaan tuuliin ja jäljelle on jäänyt vain haikeus, pettymys, joskus katkeruuskin. Joskus joku pieni sana tai kohtaaminen on voinut vaikuttaa yllättävän syvästi. Joku on kokenut täpärän pelastumisen kuolemasta, jonka jälkeen mikään ei ole enää yhdentekevää. On onnistumisen kokemuksia ja pahoja takaiskuja. Jonkun unelmilta vammautuminen on katkaissut siivet, mutta sen jälkeen toivo on syttynyt uudestaan.

Ystäväni lähti viime vuonna Kongoon raa’an sisällissodan runtelemille alueille viikoksi selvittämään, mistä toivo kumpuaa. Miksi ihmiset ei luovuta? Hän teki matkastaan dokumenttiohjelman, joka näytettiin viime torstaina televisiossa. Siinä oli Chantelle-niminen nuori tyttö, joka piti sylissään pientä lasta. Nuoresta iästä huolimatta Chantelle on veteraani, kokenut. Kun hän oli 8-vuotias, sissit veivät hänet leiriinsä. Joka päivä seitsemän miestä makasi hänet. Tämä loppui vasta, kun Chantelle tuli raskaaksi. Hän ei tiedä, kuka on hänen sylissään nyhjäävän pienen lapsen isä. Kun häneltä kysytään, mikä on lapsen nimi, Chantelle vastaa: Baraka. Baraka tarkoittaa siunausta. Järkyttävästä pahoinpitelystä syntyi Siunaus. Chantelle antoi lapselle nimeksi Siunaus.

Minkä nimen minä ja sinä annamme kokemuksillemme? Ja minkälaisia ihmisiä kokemukset on meistä tehneet? Jeesus varoitti opetuslapsiaan siitä, että elämä ei tule olemaan helppoa. ”Te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.” (Joh. 16)

Eräässä mielessä kaikki me eri tavalla ansioituneet ja kokeneet veteraanit olemme samassa tilanteessa. Tämä ei vielä ole ohi. Matka jatkuu, taistelu jatkuu, kokemuksia karttuu. Se, mikä erottaa kokemuksiensa katkeroittaman ihmisen Jumalan siunausta vaalivasta Chantellesta on toivo, kurottuminen kohti päämäärää, joka ei vielä näy. Tulen alle jääminen on tehnyt meistä kaikista varovaisia. Me otamme vakuutuksia, rakentaneet itsellemme talon, pyrimme suojaamaan rakkaamme onnettomuuksilta. Samalla olemme kipeästi tietoisia siitä, että mikään varotoimi ei suojaa meitä viimeiseltä taistelulta. Kysymme: miksi, miksi juuri minä, miksi juuri tämä kokemus?

Ja Jeesus vastaa: ”Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi.” Haluan antaa teille siunauksia, mutta ne tulevat vaikeuksien kautta. Mitä olet tehnyt niillä kokemuksilla, joita sinulle annan? Me olemme matkalla varmaan määränpäähän, minun Isäni kotiin. Näetkö sen? Voitko uskoa, että synnytystuskien jälkeen tulee ilo? Voitko uskoa, että rakkaus on voittanut ja voittaa jopa kuoleman? Toivo elää, usko sykkii, rakkaus voittaa.

Käymme kohti isänmaata yhdessä Papas no mamas –lauluyhtyeen ja Juha Vintturin kanssa.

Käy kohti isänmaatansa (virsi 365), Papas no Mamas: Ei kaupunkia pysyvää (FUGA-9175).

maanantaina, huhtikuuta 23, 2007

Iskunvaimennin, uusi kanava ja puhekulttuuri

Äijät on nyt muotia. Ehkä jonkun mielestä. Kerron siksi, että vein viime torstaina Mondeon katsastukseen. Luulin, että kaikki on kunnossa, kun auto on alle kolme vuotta vanha ja toimii hyvin. Testissä kävi kuitenkin ilmi, että takapää pysyy yllättäen pystyssä pelkän oikeanpuoleisen iskarin varassa. Vasemman takaiskarin teho oli pyöreä nolla. Järkeilimme siinä ystävällisen ja kaikin puolin asiantuntevan katsastusmiehen kanssa, että todennäköisesti paineet on menneet pihalle, kun autolla on pitkän pakkasessa seisomisen jälkeen lähdetty kylmänä ajamaan ja se on kolahtanut johonkin. Mun automiehen taidoista saa hyvän kuvan, kun käy ilmi, että tämän on täytynyt tapahtua jo edellisenä talvena. Eli siis puolikkaalla iskunvaimennuksen teholla on ajettu yli vuosi. Ihmettelin kyllä joskus itsekseni, miten auto keinuu niin hirveästi sivuttain joissain pienissä kuopissa. No, huomenna on vuorossa takaiskarien vaihto ja uusintakatsastus.

Huomenna saan ilmeisesti myös heti aamupiirissä käteeni uunituoreen kirjan Syvistä vesistä valoon (Katharos Oy). Kivaa!

Tänään kolahti postiluukusta uusin Kanava (3/2007). Mielenkiintoisia juttuja täynnä, vaikka ei nykyään ole mitään mahdollisuuksia lukea kaikkea hyvääkään, mitä postiluukusta tulee. Reijo Holopainen kirjoittaa bloggaamisesta otsikolla "Nettipäiväkirjat - internet-viestinnän toimivin muoto". Hän suhtautuu positiivisesti bloggaukseen, toisin kuin jotkin julkisuudessa esitetyt heitot. Perusteluna Holopainen käyttää nähdäkseni lähinnä politiikkaa. Blogeilla on aidosti riippumattomana mediana yllättävä kyky vaikuttaa asioihin, kun ne saavat riittävän sisällöllisen painoarvon. Toisaalta tästä seuraa, että blogeja myös seurataan ja niitä vahditaan - ainakin Kiinassa, Venäjällä ja miksei Yhdysvalloissa myös.

Jukka-Pekka Puro (Turun yliopiston puheviestinnän lehtori, dosentti) nostaa esiin oivaltavan näkökulman Juhana Torkin ja Päivikki Antolan viimeaikaiseen retosteluun suomalaisten huonolla puhekulttuurilla ("Suomalaisen retoriikan väärintulkinnoista"). Puron mukaan sekä Torkki että Antola ovat unohtaneet suomalaisen puhekulttuurin ominaispiirteet ja ainoastaan jatkavat ikivanhaa itseruoskintaa tuomatta tähän mitään uutta. Suomalaiset ovat aina pitäneet itseään huonoina puhujina. Messusaarnoja on aina kritisoitu voimallisesti. Mikä olisi se ihannetila, jossa suomalainen puhekulttuuri näyttäisi näiden kriitikkojen mukaan todellisen voimansa? Puron mukaan "suomalainen puhekulttuuri on kuin Lordi. Jonkun silmiin kenties rumaa, mutta omaleimaista." Tästä seuraa hauska retorinen kysymys, pitäisikö meidän oppia arvostamaan kankeaa ja mumisevaa luennointia omaleimaisena itseilmaisuna.

Oma näkemykseni huonoista saarnoista ja surkeasta puhekulttuurista on - yllätys, yllätys - vähitellen muuttunut ymmärtävämmäksi, kun olen itse joutunut Tuomiokirkon saarnapönttöön. Anna kun yritän perustella. Huomasin tämän ensimmäisen kerran, kun eräs englantilainen teologian opiskelija teki osana opintosuoritustaan hyvin kriittisen arvion meidän seurakunnasta. Yhtenä osana oli puhetilaisuuksien arviointi. Hän näytti olettavan aivan itsestään selvästi, että meidän olisi pitänyt noudattaa englantilaisia ihanteita puheilmaisussa, puhua käsillä, käyttää intonaatiota ja huudahduksia. Poika ei edes osannut kunnolla suomea, mutta silti hän katsoi kykenevänsä asettamaan kriteereitä suomalaiselle puheelle. Mielestäni hänen analyysinsä oli lähes naiivin imperialistinen ja siitä huokui ylimielisyys ja vastenmielisyys suomalaisuutta kohtaan. Ei hän minun puheitani arvostellut, joten siitä ei ollut kysymys. Monessa kohtaa olin hänen kanssaan ihan samaa mieltä, mutta samalla minussa heräsi tarve voimakkaasti puolustautua. Voidakseen oikeasti arvostella suomalaista ilmaisutyyliä hänen pitäisi laskeutua alas jalustaltaan ja oppia ensin arvostamaan suomalaisen kuulijan sielunmaisemaa.

Olin yksi Päivikki Antolan saarna-analyysin koekaniineista. Hän kävi kuuntelemassa ensin yhden messusaarnani kirjallista analyysiä varten ja sitten toisen ilmaisutyylin analyysiä varten. Sain kirjallisesti analysoidusta saarnastani arvosanaksi 8+ mitä voi kai pitää ihan positiivisena. Olin kuitenkin hämilläni, että erittäin asiallisesti suoritetun kielellisen ja diskurssianalyysin jälkeen hänen sisällöllinen krittiikkinsä tuntui olevan täysin asenteellista ja inttävää. Tuntui kuin Antola olisi halunnut samanaikaisesti tehdä tutkimusta ja käydä tukkanuottasille. Kun luin hänen voimakkaita lausumiaan saarnan kriististä, olin entistä enemmän ymmälläni. Vaikutti siltä, että Antola oli tehnyt tutkimuksen peitetarinaksi jollekin aivan muulle. Tutkimus ja sen tulokset eivät olleetkaan etusijalla, vaan Antolan käsitys siitä, mitä kirkossa pitäisi puhua. Vasta kun luin hänen toimittamansa kirjan Papinlapset (Ajatus Kirjat/Gummerus 2007), aloin ymmärtää, mistä oli kyse.

Päivikki Antolan ahdistunut ja ahdistava paljastuskirjoitus "Miksi synnyinkään papintytöksi?" (Papinlapset 2007, s. 159-184) selittää paljon. Se on ennen kaikkea sairaskertomus, jossa edesmenneet äiti ja isä saavat täyslaidalliset. Ehkä niin on oikein. En oikeastaan halua tai voi arvostella Antolaa oman elämänkerran rankasta ja aggressiivisesta kerronnasta. Tietysti olisi mukavaa, jos jokainen voisi katsoa menneisyyttää jollain kauniilla tavalla taaksepäin ja antaa anteeksi. Mutta niin ei aina voi tehdä. Antolan nostalgia näkyy omakuvassa, joissa primadonna katsoo haavellen kaukaisuuteen (s. 181). Jotain meni pieleen ja syylliset on löydettävä. Papit ja niiden puheet kelvatkoot kohteeksi.

No niin. Menin siis sivuun alkuperäisestä aiheesta, joka oli suomalaisen puhekulttuurin ominaispiirteet. Helluntailaisen kotikasvatuksen saaneena tiedän, että suomalaisuus ei ole homogeeninen ilmiö ja siihen mahtuu monenlaista. Pidän omaa isääni aivan huippuhyvänä saarnaajana, enkä ole tietenkään ainoa, joka näin ajattelee. Mutta hänen saarnataitonsa oli ja on hyvin suurelta osin yhteisön eli seurakunnan ansiota.

Niin on jokaisen meidän kohdalla. Teemme sitä, mihin meidän ympärillä oleva yhteisö meidät valtuuttaa ja rohkaisee. Helsingin tuomiokirkossa kokoontuva seurakunta valtuuttaa ja rohkaisee saarnaajansa hieman toisenlaiseen ilmaisuun kuin vaikkapa Agricolan kirkossa kokoontuva tuomaskansa. Tämä on oma kokemukseni. Saarnaaminen Agricolan Tuomasmessussa on aivan eri kokemus kuin saarna Tuomiokirkossa klo 10 pyhäaamuna.

Suomalainen puheyleisö siis valtuuttaa ja rohkaisee suomalaista puhujaa tietynlaiseen suoritukseen. Tällä suorituksella on tilanteeseen liittyvät sopivuuden rajansa. Nämä rajat tunnistaen ja niitä hienovaraisesti hyväksi käyttäen puhuja voi suostutella kuulijansa uusiin kokemuksiin ja uusiin ajatuksiin. Siitä puheessa on kyse. Että tunnetaan kuulija ja arvostaan tätä, mutta osataan myös hieman houkutella.

perjantaina, huhtikuuta 20, 2007

Mistä toivo syntyy?

Marko Kulmalan tuottama ja kuvaama Kongo-aiheinen MTV3.doc: Paha paikka tuli eilen klo 22.30. Ohjelman juonena oli ruotsalaisen kirjailija Åsa Larssonin muistiinpanomerkinnät viikon matkalta. Paljon ajatuksia herättävä ja syvältä kouraiseva dokumentti se oli. Juttelin Markon kanssa aamulla puhelimessa ja kyselin, millaista palautetta on tullut. Hän kertoi, että toisaalta on kiitelty, toisaalta on kai kriittisesti ihmetelty, miksi siinä puhuttiin niin paljon Jumalasta.

Varmaan olisi mahdollista tehdä asiadokkari Kongosta ihan jumalattomastakin perspektiivistä. Silloin tuskin päästäisi yhtä lähelle ihmistä kuin mitä Marko oli nyt päässyt. Muhun kolahti erityisesti 8-vuotiaana sissileiriin siepatun nuoren Chantelle-tytön tarina. Menen tänään klo 16 YLE:n studioon nauhoittamaan tällä erää viimeisen aamuhartauteni (tulee ulos ens vkon perjantaina 27.4.). Chantellen tarina on siinä mukana. Julkaisen aamuhartauden tekstin blogissa ensi perjantaina, kun se on tullut ulos radiosta.

keskiviikkona, huhtikuuta 18, 2007

Evoluutio ja luominen tasapeliin?

Oli monella tavalla mielenkiintoinen ilta Kryptassa! Väkeä oli kivasti, keskustelu sujui ystävällisissä merkeissä ja ajattelemisen aihettakin tuli. Itse pidin tärkeimpänä sitä, että keskustelu voitiin käydä nimen omaan ystävällisessä ja kunnioittavassa hengessä. Luulisin, että siinä onnistuttiin hyvin.

Toisaalta - tällaista jahkailua ja omien tekemisien kriittistä arviointia tämä blogi taitaa olla täynnä - kunnioittava ilmapiiri peitti alleen pari asiaa. Keskustelijat eivät paljonkaan haastaneet toisiaan. Osittain kunnioittava sävy siis johtui siitä, että jokainen panelisti puhui oman asiansa. Ehkä Mikael Fortelius oli tässä myönteinen poikkeus, sillä hänellä oli selvästi erinomainen kyky vuorovaikutukseen. Olisin itse varmaan puheenjohtajana voinut pyrkiä enemmän ohjaamaan keskustelua keskinäisen kommentoinnin suuntaan. Toisaalta kaikki panelistit käyttivät reilusti 10 minuutin alkupuheenvuoron ja sen lisäksi vielä suhteellisen pitkät kommenttipuheenvuorot. Niiden jälkeen ei ollut oikeastaan enää mahdollista kehitellä syvemmälle porautuvaa väittelyä.

Toinen kriittisesti huomioitava seikka liittyy samaan asiaan. Tällainen lyhyt tilaisuus, jossa on neljä puhujaa ja lisäksi suulas puheenjohtaja, jää väistämättä pintaraapaisuksi. Mihinkään kysymykseen ei oikeastaan päästy syventymään. Vain harva puheenvuoro otti lähtökohdakseen jotain, mitä joku muu oli sanonut jatkaakseen aiheen kehittelyä. Yleisöpuheenvuorotkin olivat lähinnä omien näkemysten esittelyä. Tosin niiden kautta keskusteluun tuli myös raikkaita näkökulmia, jotka ansaitsivatkin tulla mainituiksi. Keskustelun pinnallisuutta ei siis kannata ottaa kovin pahana asiana, kun lähtökohtaisesti ei ollut edes mahdollisuuksia muuhun.

Keskustelusta jäi mieleen joitakin yksittäisiä poimintoja: Kyösti Pulliainen esitti alkupuheenvuorossaan, että jos uskoo Jumalaan, joka toimii ja vastaa rukouksiin, ei voi hyväksyä evoluutiota. Minulle jäi hyvin epäselväksi, millä tavalla Pulliainen oli tähän päätynyt, eikä hän sitä kai mitenkään perustellut. Tässä asiassa hän näytti siis olevan puhdas rationalisti, joita on kahdenlaisia: fundamentalisteja ja ateisteja. Voi olla, että en täysin käsittänyt hänen lähtökohtaansa, jossa näytti olevan kokemus kodin ahdistavasta uskonnollisuudesta. Ehkä myös vähän hätkähdin sitä, että olin kuvitellut Pulliaisen edustavan jonkinlaista välittävää kantaa, jossa on tilaa sekä uskolle Luojaan että evoluutiolle. Kyllä Pulliaisen ajattelussa kai jonkinlainen myönteinen sija jäi uskonnollisuudelle, mutta ulkopuolisesta näkökulmasta.

Pertti Seiskarin alkupuheenvuoron sisällöksi jäi sata vuotta vanhasta kirjasta luettu, hieman epäselvä sitaatti egyptiläisestä luomismyytistä. En ole varma, tulkitsenko oikein, mutta tämä näytti Seiskarille olevan tärkeää siksi, että näin Raamatun luomiskertomus vahvistuu osaksi muinaisitämaista mytologiaa. Näkökulmaa ei voi parhaalla tahdollaankaan pitää uutena, kun niin kutsutusta Bibel-Babel kiistasta on kulunut jo reilut sata vuotta. Silloinhan oli vastikään löydetty vanhoja babylonialaisia tekstejä, joiden avulla Raamatun tekstit asettuivat ensi kertaa kulttuurihistorialliseen kontekstiinsa. No, jos tämä haparoiva aloitus jätetään sikseen, Seiskarin näkökulma tuntui olevan se, että Raamatun luomiskertomus jollain merkittävällä tavalla oikeasti viittaa evoluutioon. Tärkeämpänä ajatuksena tosin minulle jäi mieleen päinvastainen näkökulma, että ehkä nykyaikainen evoluutioteoria onkin saanut perusmallinsa Raamatun luomiskertomuksesta. Raamatun kertomukset ovat siis vaikuttaneet tiedeyhteisön alitajuiseen tapaan hahmottaa maailman syntyä.

Sekä Seiskari että Pulliainen jättivät siis valitettavasti minut hieman pettyneiksi. Olin varmaan odottanut heiltä täsmällisempää ja parempaa Raamatun historian ymmärtämistä. Lopputulosta keskustelulla ei tietenkään ollut, eikä pitänyt olla. Pekka Reinikainen toi esiin käsityksensä evoluutioteorian epätieteellisyydestä. En tiedä, kuinka moneen kuulijaan hänen melko paljon detaljeja sisältänyt esityksensä upposi. Minulta se meni jonkin verran ohi, koska ajattelen asiaa lähinnä raamatuntutkijana enkä biologina. Jälkikäteen ajateltuna olisin varsin hyvin voinut itsekin osallistua keskusteluun nimenomaan Vanhan testamentin asiantuntijana, mutta valitsin nyt vain johdattelijan ja puheenjohtajan roolin.

Kaikesta kriittisyydestä huolimatta olen tosi iloinen, että ilta järjestettiin. Mun mielestä on hienoa, kun eri tavalla ajattelevat ihmiset on valmiita tulemaan yhteisen pöydän ääreen kirkossa kertomaan näkemyksistään.

Kun puheiden jälkeen sanoin, että otetaan vielä loppuvirsi, neljä ihmistä nousi seisomaan ja yritti lähteä pois. Sen verran mua ottaa sellainen käytös päähän, että käskin heidän istua rauhassa alas virren ajaksi. Olisin tosiaan odottanut edes pelkästä kohteliaisuudesta, että puolentoistatunnin istumisen jälkeen heillä olisi ollut tajua istua kaksi minuuttia lisää ihan vaan kunnioittaakseen talon tapoja. Jälkikäteen ajateltua en oikein tiedä, miten olisin voinut asian paremmin hoitaa. Sanoin tilaisuuden aluksi, että lopussa lauletaan virsi ja että se on talon tapa ja että toivon kaikilta osallistujilta siinä suvaitsevaisuutta. Sanotaanhan tosin, että talo elää tavallaan, vieraat lähtee ajallaan, mutta en tiedä, voiko sitä soveltaa tähän tilaisuuteen. No, suurin osa yleisöstä lauloi täysin palkein Totuuden hengestä (virsi 484:1,4). Tietysti toivon myös sitä, että kukaan paikalla ollut ei kokenut virren laulua sillä tavalla, että sillä olisi yritetty turhentaa keskustelun sisältöä. Kyllä kirkkoon mahtuu jatkossakin ennakkoluulottomia keskusteluja hyvistä aiheista.

Ensi viikolla Kohtaamispaikka pitää taukoa, kun kirkossa on Tahdon, tahdon -vihkiparien ilta. Kahden viikon kuluttua eli 2.5. puhutaan Myllykosken Matin kanssa Jeesuksen väitetystä hautalöydöstä.

tiistaina, huhtikuuta 17, 2007

Evoluutio vai luominen?

Huomenna keskiviikkona 18.4. käydään siis Tuomiokirkon kryptassa suuri (?) keskustelu evoluution ja luomisen välisestä suhteesta. Alkuvuodesta tietooni tuli erään eläkkeellä olevan uskonnonopettajan kautta, että ympäristönsuojeluneuvos Pertti Seiskari ja Joensuun yliopiston rehtori emeritus Kyösti Pulliainen ovat kirjoitelleet aiheesta. Kun kyselin, he olivat myös kiinnostuneita järjestämään yleisökeskustelun. Tilaisuuden alkuun paneminen ei siis ole minun ansiotani, vaan olen ainoastaan tarjonnut tähän foorumin.

Huomaan, että Hesari, jonka linja tunnetusti on tieteen nimissä kumota kaikki uskonnollinen hölynpöly, on kuin tilauksesta nostanut teemamme esille tänään ja sunnuntaina. Sunnuntain lehdessä (HS, s. B 3) oli puolen sivun juttu otsikolla "Raamatun luomiskertomus on tiedettä miljoonien eurojen museossa Yhdysvalloissa". Jutussa yhdistetään melko pinnallisella ja asiantuntemattomalla tavalla Raamatun sanoma ja "vaaralliseksi muuttunut kristillinen oikeisto". Tässä yhteydessä siteerataan tietokirjailija Chris Hedgesin tuoretta kirjaa "Amerikan fasistit". Kun Yhdysvalloissa kuumana käyvästä (ja usein hourupäisestä) nokittelusta noukitaan sirpaleita suomalaiseen, konsensushakuiseen (ja ääripäitä välttelevään) keskusteluun, saadaan lukijoille viihdyttävä ja poliittisesti tarkoituksenmukainen paketti: Varokaa kristittyjä, sillä niiden selän takana luuraa kiiluvasilmäinen Pat Robertson maailmanvalloitushaluineen! Ei olekaan vaikea nähdä, mikä rooli kirkolle tässä poliittisessa yhtälössä jää. Erkkolainen media tarvitsee liittolaisekseen kirkon, joka leikkaa siivet uskonnolliselta vauhkoilulta. Kesytetyn kirkon kanssa tullaankin sitten ihan kivasti toimeen... Harmi vain, että joskus kirkko näyttää yhtä lailla nauttivan tästä epäpyhästä allianssista.

[Olisikin aika pohtia Kirkko & kaupunki -lehden yhdistämistä Hesarin liitteeksi. Samalla seurakuntalehden toimittamisen voisi ulkoistaa Hesarin toimitukselle. Ei tarvitsisi enää lukea puolinaista ja anteeksipyytelevää kirkkokritiikkiä, vaan saisimme aina täyslaidallisen. Sitä paitsi K&K ei ole yhtään enempää kiinnostunut siitä, mitä Kryptan illoissa tapahtuu, kuin Hesarikaan. Yhdistämisen jälkeen seurakunnat voisivatkin alkaa julkaista aivan uusia, omaa sanomaansa esillä pitäviä lehtiä. Selitys tälle ironiselle sivuraiteelle: Olenko katkera siitä, että seurakuntien tiedotus ei näytä korvaansa lotkauttavan meidän työlle Kryptassa? En. Harmittaako se? Harmittaa älyttömästi.]

Tämän päivän lehdessä (s. D 2, palsta Tiedon jyviä) oli pienempi juttu otsikolla "Jeesuksen ja dinosauruksen yhteiseloa". Juttu viittaa Wikipedian rinnalle syntyneeseen Conservapediaan. Kieltämättä amerikkalainen kristillisyys tuottaa erikoisia ilmiöitä. Mutta ehkä nykymaailmassa voidaan jo odottaa, että ihmiset ymmärtävät ison, dynaamisen ja kielellis-kulttuurisesti yhtenäisen talousalueen (P-Amerikka) kykyyn tuottaa mitä tahansa. Suomessa populaa on vähän ja vastaavat ääri-ilmiöt jäävät täällä siksikin marginaaliin.

Tietysti ääri-ilmiöiden kriittistä tarkkailua on syytä harrastaa. Kirkon myös pitää olla kriittinen sellaisiin näkemyksiin, jotka pyrkivät ottamaan kristillisen uskon panttivangiksi omiin tarkoitusperiinsä. On vain ikävää, että kriittinen media on melko kykenemätön näkemään kristillisen uskon positiivista merkitystä tieteen, taiteen, opetuksen ja vaikkapa sosiaalisen vastuun kannalta. Niille voidaan antaa arvoa, mutta kristillisen uskon antamaa perimmäistä motivaatiota hyvän tekemiseen ei ymmärretä.

Odotan siis innolla huomista keskustelua, josta odotan sivistynyttä, mielenkiintoista ja uusia ajatuksia antavaa. [Espoon seurakuntalehti Esse on ilmeisesti tulossa tekemään tilaisuudesta juttua. Hyvä että edes Espoossa ...]

lauantaina, huhtikuuta 14, 2007

Kirja ja matka

Kirja, jota viime joulukuussa lähdin Roomaan kirjoittamaan, on siis tulossa parin viikon päästä painosta. Sen nimi on Syvistä vesistä valoon - rukousmietiskelyjä psalmitekstien äärellä ja kustantaja on Katharos Oy, jonka sivuilta löytyy esittelytekstiä. Kirjalla on hintaa 27,90 ja sen voi tilata suoraan Katharoksen sivuilta Bookplus.fi-palvelun kautta. Odotan innolla kirjan saamaa vastaanottoa. Antaako kirja sitä, mitä lukijat odottavat? Löytääkö se uusia, yllättäviä lukijoita? Miten teksti otetaan vastaan? Vaikka kirjan ilmestyminen ei ole mikään vuosisadan merkkitapaus, huomaan, että sillä on mulle iso arvo. Samalla se muistuttaa siitä, että olen luvannut kirjoittaa siihen myös toisen osan.

Samalla ilmoitan, että matka Roomaan ja Assisiin toteutuu jälleen AREAn kautta 18.-22.10.2007. Matkaa ei nähtävästi vielä löydy AREAn nettisivuilta, mutta lisään linkin heti, kun se sinne tulee. Jos olet kiinnostunut, voin lähettää sulle pdf-esitteen sähköpostitse. Hintaa tälle räätälöidylle matkalle tulee 1180 e/2hh tai 1295 e/1hh. Se sisältää lennot, hotellit, puolihoidon, opastukset, bussikuljetukset. Omaa rahaa paikan päällä ei siis hirveästi tarvitse muuten kuin välipaloihin ja tuliaisiin. Ilmoittautuminen Kati Ojaselle @area.fi tai 010-8189300. vain 25 ensin ilmoittautunutta voidaan ottaa mukaan ja osa paikoista on jo myyty. Kannattaa siis toimia hyvissä ajoin.

keskiviikkona, huhtikuuta 11, 2007

Hengellisestä kirjoittamisesta

Myönnän heti kärkeen, että edellinen kirjoitukseni ei edusta hengellisyyden riemuvoittoa. Pikemminkin kyseessä on turhautuneen mediakriitikon tapa purkaa pettymystään ala-arvoiseen (tai sellaiseksi kokemaansa) naispappeuskeskusteluun. Oikeasti olisi viisasta olla millään tavalla koskematta tuollaisiin keskustelunaiheisiin, joiden sisin olemus on riidan ja eripuran kylväminen. Pyydän siis anteeksi, kirjoitukseni ei edustanut rakentavaa motiivia. Mutta sitä oli kiva kirjoittaa! :-)

Tänään sain onneksi kompensaatiota huonolle omalletunnolle. Helsingin Diakonissalaitos, tarkemmin sanottuna sen Heponiemen hiljaisuuden keskuksen neuvottelukunta, järjesti hengellisen kirjoittamisen työpajan. Sain etuoikeuden ja ilon olla suunnittelmassa ja toteuttamassa tätä innostavaa kokonaisuutta. Vaikka virkatehtävien takia myöhästyin aloituksesta, kokonaisuus sai syttymään. Paikalla oli nelisenkymmentä kirjoittamisen ammattilaista, joista ainakin suurimmalla osalla tuntui olevan yhteinen palo hengellisen elämän elvyttämiseksi Suomessa. Saa nähdä, syntyykö työpajan pohjalta mitään käsin kosketeltavaa, kuten vaikkapa ruotsalaisen Pilgrim-lehden kaltainen julkaisu. Koivun Tapio oli tehnyt valtavan työn päivän koolle kutsumiseksi ja homma toimi hienosti. All hail to Tapio!

Yksi tilaisuudesta jäi puuttumaan, nimittäin rohkeus sopia asian jatkokehittelystä. Nyt päädyttiin siihen, että keskustelu viedään takaisin neuvottelukunnan pöydälle, josta sitten myöhemmin kuuluu jotain, jos kuuluu. No, kyllä ilmapiiri oli sellainen, että varmasti kuuluu. Jään siis innolla odottamaan jatkoa!

tiistaina, huhtikuuta 10, 2007

Väärinkäsityksiä naispappeuden vastustamisesta ja vastustamisen vastustamisesta

Lupasin kirjoittaa jotain ajatuksia jälleen kuohuvasta keskustelusta. Eräs tuomasmessulainen ystävä otti vastikään minuun yhteyttä ja kyseli, mihin naispappeuden vastustajat oikein perustavat vastustuksensa. Eevan syntiinkö? Kysymykseen on mahdotonta vastata. Jos yrittää parhaansa mukaan keksiä, millä tavalla naispappauden vastustajat perustelevat kantaansa, joutuu heidän rooliinsa. Jos yrittää selittää, että ei siinä käsittääkseni ihan Eevan synnistä nyt ole kyse, huomaa joutuneensa outoon asemaan puolustelemaan kantaa, jota en itse kannata.

Toisaalta moinen väärinymmärryksen mahdollisuus kiehtoo. Maailmanhistoria opettaa (sikäli kuin se ylipäänsä opettaa mitään), että väärinymmärrykset ovat luovia. Siksi voikin joskus olla hedelmällistä pyrkiä mahdollisimman hyvin väärinymmärtämään toisia. Ehkä siitä syntyy jotain hyvää ja hyödyllistä!

Haluan silti selvyyden vuoksi sanoa, että hyväksyn naispappeuden ilman muuta. Naisen toimiminen pappina eli seurakunnan vanhimpana on mielestäni hyvin perusteltua sekä Uuden testamentin että historiallisen kokemuksen perusteella. Tosin kunnioitan niitäkin, jotka kirkon perinteeseen vedoten rajaavat pappisviran miehille. Ja niitäkin yritän ymmärtää, jotka lukevat Uutta testamenttia tässä kohtaa kirjaimellisemmin kuin minä.

Anna-lehden toimittaja Mirka Heinosen juttu "Vastaa minulle, sielunpaimen" (Anna 4.4.2007, s. 14) edustaa lähes puhtaimmillaan täydellisen tietämättömyyden tuomaa suurta itsevarmuutta, joten otan Mirkan jutun lähtökohdakseni etsiessäni väärinymmärtämisen uusia polkuja. Hän esittää seitsemän kysymystä, joihin naispappeutta kannattavana pappina haluan yrittää vastata. (Väärinymmärtämisen mahdollisuuden lisäksi ymmärrän asettuvani vaaraan, että kysymykset esittänyt henkilö todella on niin tietämätön kuin miltä hän kirjoituksensa perusteella vaikuttaa. Silloin keskustelulla ei ole mitään mieltä, mutta se saattaa saada vaarallisia piirteitä. Lähden kuitenkin siitä, että Mirka Heinonen on fiktiivinen henkilö.)

Kysymys rovasti Iikka Silvolalle: "Mitä jos minun omatuntoni ilmoittaisi, että työskentely miestoimittajien ja -valokuvaajien kanssa sotii moraaliani vastaan?"

AA vastaa: Mirka hyvä, Raamattua ei voi keksiä omasta päästään. Se voi olla jonkun mielestä (ja monen mielestä onkin) inhottava ja halveksittava kirja, mutta jos sen haluaa ottaa tosissaan (kuten kirkko on sitoutunut ottamaan), sitä on pakko tulkita. Itse en katso, että kirjaimellinen tulkinta johtaa naispappeuskysymyksessä oikeaan ratkaisuun, mutta ymmärrän, että jonkun mielestä johtaa. Sellaisia ihmisiä, jotka nimenomaisesti eivät halua sitoutua Raamattuun, ei ole tapana kutsua kristityiksi, eivätkä he tapaa kutsua itseään kristityiksi. Kysynkin siksi vastakysymyksen: Kun Raamattua liian tosissaan lukeville nyt näytetään ulko-ovea, niin olisiko kirkon parempi samalla varmuuden vuoksi luopua kokonaan Raamatusta? Luuletko, että sellainen kirkko voisi jonkun mielestä vielä olla kristillinen kirkko?

Kysymys kappalainen Risto Auermalle: "Miten selitätte sen, että kirkko on osa valtiota ja saa jopa kerätä veroja, mutta silti ette halua noudattaa muun yhteiskunnan lakeja tasa-arvosta?"

AA vastaa: Mirka hyvä, kirkko ei ole osa valtiota. Siksi kysymyksesi ensimmäiseen kohtaan ei voi vastata. Kirkko on kyllä osa yhteiskuntaa, mutta niin ovat kaikki muutkin uskonnolliset yhteisöt ja puudelikerhot. Mutta jos ei puututa pikkuseikkoihin, niin kysymyksen toinen puolisko on kyllä hyvä. Suomen ev.lut. kirkko kerää jäsenmaksunsa veroviranomaisen välityksellä, koska kunnilla ja seurakunnilla on yhteinen 800 vuoden historia takanaan ja koska Suomen jokaisessa kunnassa enemmistö on kirkon jäseniä. Kunnat syntyivät seurakunnista. Kunnat ottivat vähitellen 1800- ja 1900-luvuilla hoitaakseen niitä tehtäviä, joita kirkko ensin oli aloittamassa. Järjestelmän purkaminen ei onnistu yhdellä päätöksellä, koska siteitä on lukemattomia. Ei se silti mahdotonta ole, että jäsenmaksun perintä siirtyy jossain vaiheessa kirkolle itselleen. Näin on tapahtunut muun muassa Saksassa ja kaikkialla muualla maailmassa se onkin arkipäivää. Älä kuitenkaan turhaan kuvittele, että valtio voisi tällä nykyisellä järjestelyllä ostaa oikeuden määritellä, mitä kirkon pitää asioista ajatella. Kirkko päättää itse omista asioistaan, vaikka kirkot määrättäisiin poltettavaksi ja kristityt tapettaviksi. Kirkossa päätökseksi ei voi tulla se, mitä enemmistö sattuu haluamaan, vaan kirkkoa sitoo Raamattu.

Kysymys kirkkoherra Heikki Holmalle: "Miksi ette perusta omaa, valtiosta erillistä seurakuntaa, johon voitte palkata ketä haluatte?"

AA vastaa: Ehkä naispappeuden vastustajat vielä tekevät senkin. Onko varmaa, että lopetat sitten kyseisen seurakunnan asioihin puuttumisen? Etpä tietenkään, enkä minäkään. Ei nämä ihmiset Suomesta mihinkään katoa. Kyllä meidän pitää silti oppia kunnioittamaan toistemme vakaumusta. Muuten, kun on puhuttu uskonnon uhreista, on usein kiinnitetty huomiota siihen, millä tavalla uskonnolliset yhteisöt hylkäävät poikkiteloin asettuneet jäsenensä. Sinulle se saattaa tulla yllätyksenä, mutta nämä ihmiset, joita nyt ollaan ajamassa ovesta ulos, ovat juuri niitä, joille kirkko on ehkä kaikkein rakkain. Jos toivotat heille terve menoa, toivon sydämestäni, että teet sen rakkaudesta ja sitoutumisesta kirkkoon ja sen sanomaan. Jos teet sen jostain muusta motiivista, kuten pahasti pelkään, luot eteemme kauhuskenaarion kirkon tulevaisuudesta: Mitä tapahtuisi, jos kirkossa ottava vallan ne, joille kirkko ei merkitse mitään?

Kysymys seurakuntapastori Patrick Dicksonille: "Mikä tekee teistä Jumalalle otollisemman papin kuin työtoveristanne Mirjamista?"

AA vastaa: Jos Mirjami on pappi, hän on Jumalalle ihan yhtä otollinen pappi kuin muutkin papit. Näin ajattelen itse. Naispappeuden vastustajalle Mirjami ei ole pappi siinä merkityksessä kuin Uusi testamentti puhuu seurakunnan vanhimmasta. Hän on silti täysin Jumalalle otollinen. Hän vain ei ole pappi. Onko selvää? Myönnän, että tässä kohtaa en oikein pääse sisään naispappeuden vastustajien ajatteluun. Seurakunnan vanhin (presbyteeri, ruots. präst, suom. pappi) on piispan kutsuma ja kätten päälle panemisella tehtäväänsä asettama seurakunnan palvelija (lat. minister). Minun on vaikea ajatella, että hän ei olisi sitä, mihin hänet on asetettu. On silti ihan turhaa kuvitella, että naispappeuden vastustajat pitäisivät Mirjamia vähemmän Jumalalle otollisena. Mistä sait päähäsi tällaisen ilmaisun "Jumalalle otollinen"? Millä perusteella ajattelet, että ihmisestä tai papista tulee Jumalalle otollinen?

Kysymys kappalainen Valtteri Ollille: "Uskotteletteko tekin itsellenne, että ihmiset eroavat kirkosta vain siksi, että he eivät halua maksaa kirkollisveroja?"

AA vastaa: Kysymyksesi on aseteltu siten, että siihen on liian helppo vastata "en". Mitä kysymyksestä jää jäljelle? Ehkä jokin ennakko-oletus? Peräti ennakkoluulo? Mistä johtuu, että naistenlehden toimittaja mahdollisesti ajattelee (tai haluaa antaa sen kuvan itsestään, että ajattelee), että naispappeuden vastaustajat eivät ymmärrä ihmisten syitä kirkosta eroamiseen? Asiaa on jopa tutkittu. Nuorten aikuisten parissa suurin syy kirkosta eroamiseen on kirkollisvero. Myös se, että kirkko ei edusta mitään ja on liian mitäänsanomaton (liian konservatiivinen tai liian liberaali), on monille eroa vauhdittava tekijä. Eroavista suurin osa on uraputkeen pyrkiviä tai siihen päässeitä nuoria miehiä, joille henkiset ja hengelliset asiat eivät ole kovin korkealla tärkeysjärjestyksessä. Aika usein tapaan heitä lapsen kasteen yhteydessä tai mahdollisesti, kun morsiamen toivomuksesta halutaan kirkkohäät. Ilmainen palvelu otetaan tyytyväisenä vastaan. Samat nuoret miehet ovat usein muuten myös eronneet Anna-lehdestä ja monesta muusta naisten hommasta kirkon lisäksi. Uskotteletteko te siellä Annassa, että ihmiset jättävät lehtenne ostamatta vain siksi, että eivät halua maksaa tilausmaksua? Uskotteletko tietäväsi, miksi ihmiset oikeasti eroavat kirkosta?

Kysymys kappalainen Tenho Korhoselle: "Noudatatteko pilkuntarkasti kaikkea muutakin Raamatusta lukemaanne?"

AA vastaa: Mirka hyvä, päätit siis palata vielä Raamattu-aiheeseen. Harmi vaan, että kysymyksesi on niin huono. Siihen on vähintään yhtä helppo vastata "en" kuin edelliseenkin. Mutta jos ajatellaan parhain päin ja tulkitaan kysymyksen intentio, niin varmaan olet kokenut jonkinlaisen ahaa-elämyksen Raamatun äärellä. Että kaikkea sieltä luettua ei voi pilkuntarkasti noudattaa. Tervetuloa mukaan raamattupiiriin! Näitä juttujahan siellä kelaillaan. Mitä Raamatusta lukemaasi sinä haluat noudattaa ja mitä et? Millä perusteella? Merkitseekö Raamattu sinulle jotain? Jos ei, miksi ei? Jos merkitsee, mitä? Toivoisitko, että kirkko opettaisi virallisesti Raamatusta sillä tavalla kuin sinä ajattelet? Vai onko sillä mitään väliä, mitä kirkko opettaa Raamatusta? Tai jos sillä ei ole mitään väliä, onko muilla kirkon kannanotoilla tai opetuksilla on väliä? Saako jokainen ajatella Raamatusta mitä haluaa vai pitääkö kaikkien ajatella siitä samalla tavalla kuin sinä? Vai onko mahdollisesti jokin yhteinen tapa?

Kysymys kaikille naispappeuden vastustajille: "Rakastatteko lähimmäistänne niin kuin itseänne - sukupuolesta riippumatta?"

AA vastaa: Tämä on loistava kysymys ja viiltää silpuksi kaiken muun! Kysymykseen on - ainakin minun - vastattava: En rakasta ja rakastan. Rakkaus on vaikea laji. Sitä on helppoa vaatia, mutta vaikea osoittaa. Jeesus kehotti rakastamaan vihamiehiä. "Jos te rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat, minkä palkan te siitä luulette saavanne? Niin tekevät pakanatkin." Liian usein en ole rakastanut. Usein olen myös rakastanut. Parasta on, että tiedän, mistä rakkaus on kotoisin. Olen saanut kosketuksen suureen rakkauteen, joka tekee vihaisesta nuoresta miehestä kärttyisäksi vanhaksi mieheksi kehittyvän ihmisen elämästä uskomattoman hienoa ja elämisen arvoista. Miten on Mirka, rakastatko lähimmäistäsi niin kuin itseäsi - mielipiteistä riippumatta? Jos se on sinulle mahdollista, voisiko se olla mahdollista niille, jotka ajattelevat eri tavalla kuin sinä? Sting lauloi aikoinaan: "...if the Russians love their children, too." Meillä on usein kiusaus demonisoida ne, jotka ajattelevat tai käyttäytyvät eri tavalla kuin me. Tarvitaan niitä, jotka osoittavat meille demonit omassa sisimmässämme. Mitkä ovat sinun demonisi? Rakkaus voi karkottaa ne.

lauantaina, huhtikuuta 07, 2007

Kristus nousi kuolleista, totisesti!


Kirjoitan tätä vähän ennen puoltayötä ja katselen samalla makuuhuoneen parvekkeen ovesta näkyvää Uspenskin katedraalia (oheinen kuva on pari vuotta vanha, mutta samasta ikkunasta otettu). Siellä on alkamassa vigilia, joka päättyy pääsiäisaamun reimuun. Kirkko on valaistu ulkoa ja sisältä, ihmisiä liikkuu kirkon ympärillä. Odotus tiivistyy.

Tultiin Alissan ja Tiinan kanssa juuri kotiin Senaatintorilta, missä osallistuttiin tuhansien muiden kanssa Via crucis - ristin tie -tapahtumaan. Mika Waltarin ja evankeliumeiden teksteihin perustuva näytelmä päättyy ylösnousemukseen, joten me päästiin jo etukäteen laulamaan "Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudassa oleville elämän antoi!" Tällä kertaa päätettiin tulla kotiin viettämään pääsiäisyötä, vaikka tietysti olis ollut hauskaa mennä vaikka Agricolaan messuun.

Via crucis on nyt kahtena vuonna toteutettu samalla Waltarin tekstillä ja Hannu Heikinheimon ohjauksella. Lopputulos on kunnioitettava, kun tietää, että se on taustayhdistys on säästöliekillä. Kaksi vuotta sitten suurella rahalla toteutettu kymmenes Via crucis dramatisointi, jossa ei ollut Jeesusta ollenkaan (!), veti yhdistyksen talouden kuralle. Kalliin ja epäonnistuneen seikkailun jälkeen oli palattava paljon vaatimattomampaan toteutukseen. Muun muassa Kaisaniemen puiston esiintymislava on ollut pakko jättää pois säästösyistä. Niinpä ristin tie alkoi tänä vuonna Senaatintorilta ja päättyi Senaatintorille.

Koska nautin rakentavasta kritiikistä, on pakko totuuden nimessä sanoa, että parantamisen varaakin oli. Matteus-passion koraalit levyltä soitettuna toistuvat vaisusti isoista kaiutinsysteemisestä huolimatta. Musiikki ei mennyt ihon alle, vaan jätti kylmäksi. Jeesuksen roolin hienosti esittäneen Seppo Pirskasen tavassa ääntää suomenkieltä on jotain sellaista, joka ei ihan istunut kärsivään Vapahtajaan. Tai sitten Waltarin wanhantava kieli teki tepposet. Sama kömpelyys häiritsi siellä täällä myös Olli Tuomisen evankelistan roolia. Sen sijaan Kristo Salmisen esittämä runoilija, joka kohdistaa näytelmässä puheensa kärsivälle Jeesukselle, mielestäni vältti kielellisen jäykkyyden. Kansanjoukon ja juutalaisten neuvoston jäsenien roolit olivat paikoitellen täysin avuttomia ja veivät ainakin minulta jotain pois tapahtuman intensiteetistä.

Tapahtuman voima on tietysti siinä, että se saa vuosi vuodelta Kruununhaan kaduille tuhansia ihmisiä seuraamaan Jeesusta. Tekninen ja draamallinen toteutus on toissijainen asia. Toisaalta huomaan vuosi vuodelta kiinnittäväni enemmän huomiota laatuun. Moni hyvä firma on mennyt nurin alkaessaan luulla, että kaikki on hallussa. Hyvä on joskus parhaan pahin vihollinen. Samasta laadullisesta asiasta taisin kirjoittaa jo eilen. Ehkä ensi vuonna olisi aika antaa Via crucis toteutus uuden dramaturgin käsiin?

--------------------------------------------------

Oikeastaan mielessäni on ollut kirjoittaa jotain naispappeudesta ja sen vastustamisesta. Aihe on ollut vahvasti esillä suomalaisessa lehdistössä, kun Vammalan kappalainen pari viikkoa sitten jätti saapumatta messuun, joka hänen olisi pitänyt toimittaa naispuolisen kolleegansa kanssa. Kansa huutaa nyt naispappeuden vastustajien päitä vadille ja piispoilta kovia otteita. Osa kirkollisesta mediasta on mennyt mukaan tähän huutoon. Vaikka pidän naispappeuden vastustajien käyttäytymistä hyvin epäviisaana ja perusteettomana, olen silti älyttömän huolissani niistä populistisista perusteista, joilla heitä ajetaan ulos kirkosta. Siinä menevät vellit ja puurot niin pahasti sekaisin, että jokaisen mukana huutavan teologin pitäisi katsoa eteensä ja valaa öljyä laineille. Mutta nyt pääsiäisyönä ei ole oikea aika mennä siihen, vaan palaan aiheeseen paremmalla hetkellä.

Nyt on aika juhlaan.

Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!

perjantaina, huhtikuuta 06, 2007

Piinattu äänentoisto

Olin kirkolla aamulla noin 8.30. Oli siis hyvin aikaa kokeilla kokeilla mikrofonit, asettaa saarnamuistiinpanot oikeaan paikkaan, pukea kappa (musta viitta) päälle ja harjoitella moitteiden laulamista. Valitettavasti se ei teknisessä mielessä tänään riittänyt. Kerron miksi.

Vähän 9 jälkeen paikalle tuli Leppämäen Kaitsu tarkoituksenaan asentaa minidisc-soitin mikrofonilinjaan saarnan tallentamista varten. Koska olin päättänyt pitää puheen langattomalla mikrofonilla alttarikuorin keskeltä, linjaa ei kuitenkaan heti löytynyt. Kaitsu sinnikäästi etsi ja yhdessä vaiheessa linja jo näytti löytyvän. Mikrofonia kokeiltiin moneen kertaan ja aina välillä kaiuttimista kuului epäilyttävää ritinää. Oittisen Petri kokeneena ylivahtimestarina pelkäsi jo siinä vaiheessa, että nyt menee äänentoiston asetukset vinksalleen.

Niin siinä sitten kävi, että suoraa linjaa äänentoistosta minidisciin ei löytynyt. Kymmenen minuuttia ennen jumalanpalveluksen alkua Kaitsu siis sujautti taskuuni kyseisen laitteen ja lipereiden alle asennettiin mikrofoni sitä varten (siis sen nappimikin lisäksi, joka minulla jo oli saliääntä varten). Minun oli määrä kaivaa laite taskusta juuri ennen saarnan alkua ja laittaa se päälle sekä vastaavasti saarnan jälkeen sulkea se. Näine hyvinemme istuimme kuoriin odottamaan palveluksen alkua.

Eero Enqvist ja Miira Sippola toimivat upeina tekstinlukijoina, eikä lukupulpetin mikrofonin kuuluvuudesta jäänyt mitään puuttumaan. Kun tuli minun vuoro lukea evankeliumi, tein niin kuin oli suunniteltu: napsautin lukupulpetin mikrofonin pois päältä, laitoin oman nappimikrofonin päälle oikean taskun kohdalta ja lisäksi kaivoin vasemmasta taskusta minidiscin, jonka kytkin toimimaan. Kaiken piti olla kunnossa.

Saarnan pidin suunnitelmani mukaan kuorialueen keskeltä. Tajusin kyllä jo saarnan alussa, että nappimikrofonin äänenvoimakkuus oli muuttunut alkuperäisestä asetuksesta. Se ei kaikunut minulle seinistä takaisin samalla tavalla kuin aamulla kirkkoon tullessa. Saarnan loppupuolella havaitsin lisäksi äänentoistossa häiritsevää kaikumista. Luulin silti, että kaikki oli kohtuullisen kunnossa.

Tiina ja tytöt olivat tulleet oikein joukolla mukaan ja istuivat aika lähellä keskiristiä. Samoin isä ja äiti. Juttelin heidän kanssaan palveluksen jälkeen, kun eräs hieman taaempana keskialueella istunut seurakuntalainen tuli sanomaan, että ei ollut kuullut saarnastani mitään! Joku nuorempi kuulija, joka istui ihan takana, tosin sanoi, että sinne oli kuulunut hyvin. Samoin muut vakuuttivat, että kaikumisesta huolimatta sanoista oli saanut selvää. Joka tapauksessa olin tosi pahoillani, jos edes osa seurakunnasta istui siellä turhautuneina.

Tajusin vihdoin, että olen ihan turhaan moittinut Tuomiokirkon äänentoistojärjestelmää. Puheääni saadaan siellä kuulumaan oikein hyvin, kuten Eeron ja Miiran esimerkki osoitti. Kyseessä on puhtaasti taito tai taitamattomuus laitteiden käytössä. On ilmeisesti niin, että kukaan seurakunnan omista työntekijöistä sen paremmin papeista, kanttoreista kuin suntioistakaan, ei tunne järjestelmää kunnolla tai osaa käyttää sitä.

Sen verran asia harmittaa, että teen näin julkisesti lupauksen, että etsin jostain aikaa tälle asialle. Kun seuraavaksi saarnaan Tuomiokirkossa, haluan itse varmistaa, että äänen voimakkuus on oikealla tasolla ja laitteet toimivat. Jostain syystä äänentoiston huono hoitaminen on erityisesti korkeakirkollinen synti. Vapaissa suunnissa tällaista amatöörimäisyyttä ei juurikaan esiinny. Mistä johtuu?

Ai niin. Meillä oli kiirastorstain iltamessussa myös erikoinen äänentoistoon liittyvä harmi. Messu oli päättymässä ja olin juuri sammuttanut Juudaksen kynttilän. Silloin kirkkosaliin pamahti yhtäkkiä voimakas miesääni, joka huusi jotain epämääräistä: "Jee, hehee!" Ensin kuvittelin, että liturgina toiminut Varkin Hannu oli keksinyt elävöittää messun loppua jollain näytelmällisellä jutulla, kunnes tajusin, että ääni tulee ulkoa Via crucis -äänentoistosta. Siellä olivat siis pojat saaneet päähänsä alkaa soundcheckin. No, Hannu lausui kiitosrukouksen ja minä muiden opetuslasten kynttilöiden sammuttamisen taustalla kuuluvan jupinan säestyksellä. Onneksi vastaavaa kovaäänistä huutoa ei kuitenkaan enää kuulunut.

Ehkä se, että ääni pamahti saliin juuri Juudaksen kynttilän sammutuksen jälkeen, antaa mahdollisuuden metaforaan. Vaikka Juudas jätti Jeesuksen, hän ei joutunut olemaan yksin. Kansanjohtajat ottivat hänet hyvin vastaan. Aika moni muukin on jättänyt Jeesuksen seuran. Kirkon ulkopuolella on paljon väkeä, jotka ovat ensin rakastaneet Jeesusta ja sitten pettyneet. Onneksi tie takaisin on auki. (Tämä ei ole viittaus Via crucis -näytelmään! :-)

Sekä kiirastorstain että pitkäperjantain palvelukset antoivat aihetta myös syvempään pohdintaan. Passiokonsertit täyttävät kirkot vuosi vuodelta. Samoin erikoisjärjestelyin tehdyt ilta-, musiikki- ja yöpalvelukset lisäävät suosiotaan, kun "normaalit" jumalanpalvelusmenot menettävät. Näiden kokemusten perusteella en oikeastaan ihmettele sitä. Ihmiset tulevat mielellään kirkkoon, mutta he myös osaavat arvostaa laatua. Ja sitä saa hyvin suunnitelluissa konserteissa sekä tiimihengellä luoduissa erityistilaisuuksissa, mutta valitettavasti ei läheskään aina virkatyönä toteutetuissa jumalanpalveluksissa. Erinomaisesta aineksesta huolimatta sekä kiirastorstain ilta että pitkäperjantain aamu jäivät liturgisessa puhuttelevuudessaan puolitiehen. Torstain messu oli hieman liian pitkä ja kaavamainen. Perjantain palvelus oli musiikillisesti vaisu. (Kun säestystä ei käytetä, laulun ja musiikin olisi toimittava poikkeuksellisen hyvin. Syystä tai toisesta johtuen Helsingin tuomiokirkon pitkäperjantain jumalanpalvelukseen ei tänä vuonna liiennyt edes lauluryhmää esilaulajiksi. Miten se on mahdollista?) Ikävää tässä on myös se, että on itse mukana touhussa ja tajuaa, kuinka vaikea sille on tehdä mitään. Yrittämästä ei kuitenkaan lakata!

Mitä rakkaus on? Pitkäperjantain saarna Tuomiokirkossa

Vihkipuhe
Vihkiseremonian alussa luetaan usein tämä Laulujen laulun kuvaus rakkaudesta:

Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten,
pane sinetiksi ranteesi nauhaan.
Rakkaus on väkevä kuin kuolema,
kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.
Sen hehku on tulen hehkua,
sen liekki on Herran liekki.
Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa,
virran tulva ei vie sitä mukanaan.
Jos joku tarjoaisi talot ja tavarat rakkauden hinnaksi,
hän saisi vain toisten pilkan. (Laulujen laulu 8:6-7)

Juuri nyt, pitkänäperjantaina haluaisin pitää vihkipuheen. Joskus vihkipuhetta valmistellessa ja pitäessäni olen miettinyt, onko pappi vain ohjelmansuorittaja rakkauden markkinoilla. Ihmisillä on rakkauden nälkä ja jano. Kirkolta toivotaan, että se puhuu rakkauden puolesta ja siunaa rakastuneita henkilöön katsomatta. Kaikki pitää olla hempeää ja onnellista, puhe sitoutumisesta tai kärsimisestä kuolemaan saakka ei oikein sovi siihen. Silti luemme päivittäin lehdistä suhteiden kariutumisista uusista kyyneleistä.

Nuorena miehenä soitin bassoa Pekka Simojoen gospel-yhtyeessä nimeltä Exit. Yksi ohjelmistomme kestosuosikeista oli tuolloin Pekan kappale Mitä rakkaus on? Sen ensimmäisessä säkeistössä sanotaan: ”Niin monet laulut rakkaudesta ovat taivaan tuuliin haihtuneet ja tuhansista unelmista ovat jäljellä vain kyyneleet.” Mietin tätä laulun sanomaa paljon silloin, koska tajusin, että minussa oli niin vähän rakkautta. Olin kyllä ihastunut ja rakastunut niin tulenpalavasti, että sain houkuteltua itselleni upean vaimon. Mutta että olisi pitänyt oppia rakastamaan, se tuntui vaikealta. Ja rakkaudesta puhuminen tuntui vielä vaikeammalta.

Tunteita rivien välissä
Luukkaan kuvaus Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta on tunneilmaisuiltaan niukka. Niukkuudessaan se muistuttaa kertomusta Iisakin sitomisesta (1. Moos. 22). Jumala puhutteli Abrahamia ja sanoi: ”Ota mukaasi ainoa poikasi Iisak, jota rakastat, ja uhraa hänet polttouhrina vuorella, jonka sinulle osoitan.” Seuraava kertomus etenee yksinkertaisilla teonsanoilla: Abraham heräsi aikaisin, satuloi aasinsa, lähti matkaan, näki vuoren kaukaa, otti polttopuut, antoi ne Iisakin kannettavaksi, jatkoi kulkuaan. Iisak kysyi: ”Missä on karitsa polttouhriksi?” Abraham vastasi: ”Jumala kyllä katsoo itselleen karitsan polttouhriksi, poikani.” He jatkoivat kulkuaan. Tekemisen taustalla myrskyävät tunteet on luettava rivien välistä. Vain kaksi kohtaa tässä kertomuksessa paljastaa niistä jotain. Alussa Jumala sanoo: ”poikasi Iisak, jota rakastat” ja lopussa enkeli sanoo: ”Nyt minä tiedän, että sinä pelkäät ja rakastat Jumalaa”.

Luukkaan evankeliumin kuvaus etenee yhtä eleettömästi. Jeesuksen kanssa vietiin teloitettavaksi kaksi rikollista. Ilmaus on passiivinen. Jeesus ei itse toimi, hän on passiossa, toiminnan kohteena. Sotilaat ristiinnaulitsevat, he tekevät työtään, tunteista ei puhuta. He jakavat Jeesuksen vaatteet heittämällä niistä arpaa. Rivien välistä voi lukea raakuuksiin tottuneiden ammattisotilaiden välinpitämättömyyden. Se on selviytymiskeino kohtuuttoman kärsimyksen edessä. Jeesuksen kärsimyksen voi sulkea pois olemalla välinpitämätön.

”Kansa seisoi katselemassa.” Kansa seisoi katselemassa! ”Hänet vangittiin, tuomittiin ja vietiin pois – kuka hänen kansastaan siitä välitti?” sanoo Jesaja pitkäperjantain profetiassa (Jes 53). Kai siellä kansan seassa joku oli, joka kärsi näkemästään? Kai siellä joku oli, joka rakasti Jeesusta? Mutta nyt ei ole aika puhua sivustakatsojien tunteista. Ne eivät muuta mitään. Ne eivät ole nyt tärkeitä.

Tunneilmasto välittyy myös Luukkaan kertomuksessa joidenkin vuorosanojen välityksellä. Hallitusmiehet ivailevat: ”Muita hän kyllä on auttanut - auttakoon nyt itseään.” Myös sotilaat pilkkaavat, leikkivät ristillä riippuvan kustannuksella. Mistä tunteesta ivassa ja pilkassa on kyse? Pilkallisuus on huvittuneisuutta. Vahingonilo on puhtainta iloa, sanotaan. Kaikki leikki ei siis ole viatonta. Leikkimielisyys voi peittää alleen suuren vihan.

Ristillä käydään myös keskustelu rikollisten ja Jeesuksen välillä. Ensimmäisen rikollisen puheesta paistaa läpi luovuttanut katkeruus (”Pelasta itsesi ja meidät!”), toisen puheesta tuskan sekainen kunnioitus (”Etkö pelkää Jumalaa? Tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa.”). Ensimmäinen näkee vain miehen, jolla ”ei ollut vartta, ei kauneutta, jota olisimme ihaillen katselleet, ei hahmoa, johon olisimme mieltyneet”. Toinen näkee sen, minkä profeetta näki satoja vuosia aikaisemmin: ”hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme”. Kärsimykseen voi suhtautua niin eri tavoilla. Ensimmäiselle rikolliselle se oli vain merkityksetöntä tuskaa, toiselle siihen sisältyi toivon siemen: ”Muista minua, kun tulet valtakuntaasi!”

Luukkaan kertomuksessa Jeesus itse puhuu kolmesti: ensin Isälle (”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät”), sitten vierellään riutuvalle rikolliselle ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa”) ja lopuksi hän huutaa kovalla äänellä Psalmin 31 sanat: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Näistä Jeesuksen sanoista loistaa hohde, joka valaisee Golgatan ristien yläpuolella olevan tumman taivaan. Näistä Jeesuksen sanoista muodostuu koko kertomuksen, koko tämän kammottavan asetelman ympärille suuri ja kaiken sisäänsä sulkeva rakkauden kehä. Rakkauden kehän sisällä vihan ja koston kierre repeää, temppelin esirippu repeää, mahdoton käy mahdolliseksi, haudat avautuvat ja kuolema menettää otteensa.

Rakkaus on tapahtuma
Rakkaus on tapahtuma. Rakkaus ei ole niinkään tunteita, se on tekoja. Siksi rakkaudesta paljaimmillaan kerrotaan teonsanoilla, verbeillä. Muu on turhaa. Siinä Exitin laulussa sanotaan: ”Mitä rakkaus on? Sitä kauan hain. Hetkenkö huumaa, valhettako vain? Mitä rakkaus on, rakkaus ikuinen? Vain luona ristin löydät vastauksen.” Rakkaus on tapahtuma, joka tapahtuu Golgatan ristillä.

Mutta huomaatko, millä tavalla teot luovat rakkauden? Teonsanat eivät liity Jeesukseen, vaan niihin ihmisiin, joita ympärillä on: sotilaisiin, kansanjoukkoon, hallitusmiehiin, siis meihin. Rakkaus ottaa nämä teot – meidän välinpitämättö­myyden, avuttomuuden, katkeruuden, pilkan – vastaan ja kääntää pahan hyväksi.

”Kuka uskoo meidän sanomamme?” kysyi profeetta Jesaja. ”Kuka ymmärtää Herran käsivarren voiman?” Kuka ymmärtää tällaista rakkautta? Toisin sanoen: kuka haluaa kuulla vihkipuheessa Jeesuksesta ja ristinkuolemasta? Mutta juuri siellä siitä on puhuttava. Siellä missä ihminen tuntee rakastavansa, haluaa rakastaa ja on rakastettu. Rakkaudesta on puhuttava myös siellä, missä avioliitto on väljähtynyt, ystävä on pettänyt ja voimat on lopussa.

Pitkäperjantain evankeliumi on rakkauden evankeliumi. Se tekee pääsiäisen ymmärtämisen mahdolliseksi. Ylösnousemuksen ihmeen voi ymmärtää vain pitkänperjantain kautta. Enää ei ole mahdollista, että paha voittaa hyvän. Ei ole mahdollista, että kyyninen ivallisuus voittaa rakkauden. Ei ole mahdollista, että kuolema voittaa elämän. Mutta Jeesuksen piti kärsiä ja kuolla, että tämä voitto olisi meidän.

Siksi olen halunnut pitää vihkipuheen. Haluaisin vihkiä sinut Jeesukselle. Tahdotko?

Tahdon
Jumalanpalveluksessa uskontunnustuksen lausuminen on se ”tahdon”, joka annetaan vastaukseksi. Joskus tosin uskontunnustuksen teksti tuntuu kaukaiselta ja monisanaiselta. Mutta sen voi sanoa myös hyvin yksinkertaisesti, vaikkapa lastenlaululla. Tunnetko tämän laulun? Laula se häälauluna Jeesukselle.

Jeesus mua rakastaa, Raamattu sen ilmoittaa.
Vaikka olen heikkokin, hän mua hoitaa hellimmin.

Mua Jeesus rakastaa, sua Jeesus rakastaa,
Mua Jeesus rakastaa, niin Sana opettaa.

keskiviikkona, huhtikuuta 04, 2007

Hyvä kuolema päättyi

Siis se keskustelusarja, jonka nimenä oli Hyvä kuolema, päättyi tänään kuudenteen teemailtaan. Aiheena oli Hautausmaa - hyvä lepopaikka ja vierailijoina Hietsun kappeliesimies Kalervo Mattila sekä Anneli Saari seurakuntahyytymän hautauspalveluista. Molemmat osoittautuivat rautaisiksi ammattilaisiksi - jälleen kerran. Eräs lähes kaikissa teemailloissa mukana ollut seurakuntalainen sanoikin, että sarjan vahvuus oli juuri siinä, että näkee, miten monenlaista ammattitaitoa on olemassa ja tarvitaan kuolemisen yhteydessä.

Voimme siis Maikin kanssa olla ihan tyytyväisiä, että uskalsimme järjestää sarjan tällaisesta aika haasteellisesta aiheesta. Monia prosesseja lähti varmaan ihmisissä liikkeelle, eikä kaikki niistä arvatenkaan ole edes helppoja. Tietysti järjestelyissä oli parantamisen varaakin siellä täällä, mutta se kuuluu asiaan. Mun seuraava varsinainen rukousaihe keskiviikkoiltojen suhteen on se, että löytyis jostain pikkubändi säestämään meidän yhteislaulua.

Huomenna eli kiirastorstaina ohjelmassa on kolme messua: Agricolassa klo 7.30 ja Tuomiokirkossa klo 12 ja klo 18. Pitkäperjantaina on mun saarnavuoro Tuomiokirkossa klo 10. Saarna kuuluu osana Tuomasmessun saarnasarjaan ja sen otsikkona on omassa mielessäni "Mitä rakkaus on?" Haluaisin kovasti pitää sen ilman papereita, mutta se riippuu hirveästi siitä, miten keskittyneesti pystyn valmistelemaan sen torstaina illalla. Pitkäperjantain jumis on kaikessa mustuudessaan erittäin koskettava ja sisällöllisesti vahva kokonaisuus, joten tervetuloa sinne kauempaakin.

Saarnan jälkeen alkaa pääsiäisloma, mikä on mahdollista joka vuosi parille papille meidän seurakunnassa. Lauantaina käydään varmaan Selissä tarkistamassa talven jälkiä ja sunnuntain tai maanantaina ajetaan Hankoon Tiinan vanhempien mökille.