maanantaina, helmikuuta 26, 2007

Unien selitystä ja jälkitunnelmia

Saarelan Olli nosti tietoisuuteen käsitteen "voimakas jälkituotantovaihe". Onkohan siitä kyse, kun saarnan jälkeen alkaa kelailla, mitä tulikaan sanottua?

Käsitän hyvin, että kulttuurikritiikki tai varsinkaan kulttuurikonservatiivisuus ei ole evankeliumin ydin. Päädyin kuitenkin käsittelemään saarnassa moraalia, koska paratiisikertomuksesta se nousee esiin: ymmärrys, hyvän ja pahan tietäminen, viattomuus ja sen menettäminen. (Lauantain iltakirkossa tosin taisin mainita, että heprean ilmaisu "hyvä ja paha" on vähän samanlainen kuin "taivas ja maa", jossa kaksi ääripäätä ilmaisee kokonaisuuden. Siksi nykyinen kirkkoraamattu suomentaa: "tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan".) Halusin siis herättää ihmisissä emotionaalisen tilan, johon evankeliumin sanan sitten voisi kylvää. Ja eikö ihmisen ikiaikainen pahuus esiinny juuri siinä luovuudessa, jolla uudet kulttuuriset tavat auttavat meitä sanomaan ei Jumalalle ja kyllä Perkeleen houkutuksille? Toivottavasti silti balanssi herätteen ja varsinaisen viestin välillä oli kohtuullisen oikea.

Luin illalla Malcom Gladwellin kirjaa Leimahduspiste, jonka promotilaisuuteen ravintola Dubrovnikiin olen lupautunut torstaina. Siinä puhutaan yhdessä kohdassa kasvon ilmeistä ja puheen rytmistä tarttuvina tekijöinä. Yhteisön voimakkaat persoonat välittävät muille jäsenille omat tunnelmansa ja uskomuksensa hyvin hienovaraisille, alitajuisilla keinoilla, kulmakarvojen nostoilla, äänenpainoilla, sanojen tiheydellä. Siksi saarnassakin tunnetilat ja ilmeet on vähintään yhtä tärkeitä kuin sanoma. Juhana Torkki nostaa kirjassaan Puhevalta esiin klassiset käsitteet ethos (puhujan uskottavuus), pathos (tunteet) ja logos (järki). Ei siis ole kyse siitä, etteikö jokaisessa puheessa olisi näitä kolmea osa-aluetta, vaan siitä, minkälainen viesti niiden kautta välittyy. Innottomasta puheesta välittyy innoton viesti. Pälyilevästä puhujasta välittyy epäluotettava viesti. Ja niin edelleen. Juhana on muuten myös tulossa samaan tilaisuuteen arvioimaan Gladwellin kirjaa. Mutta mun pointti on siinä, että näiden hienovaraisten vaikutusten arviointi on todella vaikeaa. Kirkon ovella kätellessä voi tietysti aistia jotain ihmisten tunnelmasta.

---------------------------

Oikeastaan mun piti kertoa uni, jonka näin sunnuntaiaamuna. Havahduin siihen seitsemän aikaan, vaikka olin laittanut kännyn herättämään vasta 7.40. Kerron sen siksi, että unen tunnelma vaikutti muhun koko päivän ajan. Samalla se antaa blogin lukijoille vapaat kädet harrastaa freudilaista unien tulkintaa. Antaa siis palaa! ;-)

Olin Unkarissa jossain kansainvälisessä kokouksessa. Oli ehkä kokoustauko, koska ihmiset olivat levittäytyneet kauniiseen puistomaisemaan. Jotkut juttelivat keskenään, jotkut istuivat nurmella, jotkut pelasivat pelejä. Olin yksin tai en ainakaan tunnistanut ketään ympärillä olijoista. Puiston laidalla oli joitain punatiilisiä rakennuksia ehkä sadan metrin päässä. Vieressäni, ehkä kymmenen metrin päässä oli oja, jonka pientareilla kasvoi pensaita ja pieniä puita. Yhtäkkiä taivaalle ilmestyi hävittäjälentokone. Tunnelma muuttui, mutta ei dramaattisesti. Ihmiset jäivät hölmistyneenä katsomaan, mistä on kyse. Kone käyttäytyi kuin helikopteri, vaikka se oli muodoltaan selkeästi hävittäjä. Se jäi ehkä noin 50 metrin korkeuteen puistoalueen yläpuolelle tarkkailemaan joukkoamme. Sen nokka, jossa näin neljä tykinpiippua,osoitti viistosti alas eli meidän suuntaan. Yhtäkkiä tajusin - ja ilmeisesti muutkin tajusivat - että se aikoo tulittaa. Samassa piipuista lähtikin neljä laukausta. Jostain syystä ammukset tulivat maahan erittäin hitaasti. Mutta myös oma ja muiden ihmisten liikkuminen tahmautui. Emme voineet muuta kuin katsoa, kun ammukset iskeytyivät maahan. Kukaan ei kuitenkaan loukkaantunut, ne oli tarkoitettu vain varoitukseksi. Alkoi paniikki ja säntäily.

Samanaikaisesti koneesta pudotettiin neljä laskuvarjojääkäriä, joilla oli konepistoolit käsissä. Jostain syystä heidän laskeutumisensa tapahtui todella nopeasti, niin että säntäilevät ihmiset eivät juurikaan ehtineet pakoon aukiolta. Itse en ehtinyt edes kunnolla noukkia tavaroitani, kun sotilaat alkoivat aseen piipuilla ohjata ihmisiä aukion laidalla olevaan rakennukseen. Sinne tullessani tajusin, että mulla on taskussa kännykkä. Aloin hätäisesti tekstata Tiinalle viestiä: "Meidät on kaapattu. Ota heti yhteys Unkarin suurlähetystöön."

Siihen havahduin. Aloin heti mielessäni kehitellä miellyttävämpää juonen jatkoa, jossa itse asiassa olisin ehtinyt ennen sotilaiden maahan laskeutumista heittäytyä viereiseen ojaan kasvillisuuden alle piiloon. Mutta en onnistunut enää nukahtamaan uudestaan. Tunnelmaksi siis jäi avuton vangiksi joutuminen.

Itseäni kiinnostaa unessa ainakin numero neljä ja se, miksi NATO-maa Unkarissa hävittäjät kääntyvät ihmisiä vastaan. Ja miksi muka olin Unkarissa? Kaikkein huimimmatkin tulkintayritykset otetaan kiinnostuksella vastaan. Sigmund (oikealta nimeltään Shlomo Sigismund) Freud sai isältään Jacob Freudilta 35-vuotislahjaksi heprealaisen Raamatun, jonka omistuskirjoitus kertoo jotain pojan itseymmärryksestä. Hän oli lupauksien lapsi, kuin Joosef, unien selittäjä.

Thomas Mann kirjoittaa Joosef ja hänen veljensä -tetralogin toisessa romaanissa Nuori Joosef näin (suom. Lauri Hirvensalo):

Ennen kuin olivat keksineet Joosefille sen pilkkanimen, joka kaikkein pahimmin nostatti heidän vihansa tätä kohtaan, "Unennäkijän", he halveksivasti käyttivät hänestä nimitystä "Nooa-Uthapishtim", "Ylen-taitava", "Vedenpaisumuksen aikaisten savitaulujen lukija". Joosef puolestaan ei halunnut jäädä vastauksen velkaa, vaan sätti veljiään "koirankuonolaisiksi" ja "miehiksi, jotka eivät osaa erottaa pahaa hyvästä" - niin hän heitä nimitteli suoraan päin naamaa, ainoana suojanaan Jaakobin pelko; jollei sitä olisi ollut, veljekset olisivat piesseet hänet pahanpäiviäisesti.

Toimikoon tähän katkelmaan sisältyvä viittaus paratiisikertomukseen inklusiona tälle blogiviestille.

sunnuntaina, helmikuuta 25, 2007

Ketä palvelet? Saarna Tuomiokirkossa 25.2.2007

Saarna on vähän eri kirjoitettuna ja puhuttuna. Puhuttuna tämän saarnan kesto oli 17 minuuttia. Voin lähettää sen sähköpostitse äänitiedostona (wma), mutta tiedoston koko on 8,3 Mt. Yritin valmistelussa uskollisesti ottaa huomioon lähettämänne kommentit ja kysymykset, mutta lopulliseen versioon siivilöityy aina vain osa mahdollisesta materiaalista. Toivottavasti saarna herättää ajatuksia ja nostattaa kommentteja!


Jeesus, kiusausten voittaja

1. paastonajan sunnuntai (Invocavit)

Evankeliumitekstinä Matteus 4:1-11

Moraalista tuli jossain vaiheessa viime vuosikymmenten aikana paha sana. Moraalillahan yleensä tarkoitetaan kykyä soveltaa käytäntöön eettisiä periaatteita, siis kykyä valita oikean ja väärän välillä. Alettiin ajatella, että meillä ei koskaan voi olla moraalista mitään tietoa, siitä on vain mielipiteitä. Koska se ei perustu tieteeseen tai logiikkaan, sen täytyy olla hömppää. Moraalin puhujista tuli moralisteja. Moralistien paljastajista taas tuli vapauttajia, sankareita ja roolimalleja. Oli hienoa olla rappiolla. Juhannustanssit ja sikamessias. Myös St. Pauli ja Reeperbahn. Suuri vapaus, Grosse Freiheit.

Moraalin kyseenalaistava ajattelutapa hiipi vähitellen myös papistoon. Enää papin ei ollut sopivaa sanoa mikä on oikein ja mikä väärin, koska meille annettu tieteellinen koulutus osoitti sellaisen puheen perusteettomaksi ja asenteelliseksi. Omana opiskeluaikanani 80-luvulla en oppinut tuntemaan teologian opiskelijoita, jotka olisivat jotenkin avoimesti edustaneet kiinnostusta etsiä sitä mikä on hyvää ja oikein ja karttaa pahaa. Tai oli siellä joukossa joku moralistinen fundamentalisti, joille me muut viisaasti naureskelimme. Meistä tuli käsitteiden pyörittelijöitä. Meidän mielestä oli hienoa tietää, että isien moraali on pelkkä kulttuurinen sopimus.

80-luvulla löydettiin uusi sanakin: suvaitsevaisuus. Siihen kiteytyy uusi arvojärjestelmä, jossa hyvä ja paha on sopimuskysymyksiä. Vähitellen tiedotusvälineet alkoivat laulaa hallelujaa uudelle uskolle, joka toi vapauden ahdasmielisestä ja pönöttävästä kristinuskosta. Teologikunta siis seurasi aikaansa, mutta kirkko oli tapansa mukaan jälkijunassa tässä herätysliikkeessä. Kaavoihinsa kangistunut luterilainen kirkko edusti yksinoikeudella Suomen kansalle kristillisen uskon huipentumaa ja samanaikaisesti sen rappiota. Pystyäkseen olemaan suvaitsevainen kirkon pitäisi siis juoda koko perinteisestä moraalista vapautuneen uuden yhteiskunnan juhlamalja pohjasakkoja myöten. Siinä prosessissa edelleen olemme, vaikka on toki monia merkkejä siitä, että heilurin liike alkaa hidastua ja kääntyä.

Miten moraalista vapautunut, suvaitsevainen arvojärjestelmä toimii? Mihin sen ylivoimainen viehätys perustuu? Kun ennen puhuttiin rehellisyydestä ja varastamisesta, nyt alettiin nähdä, että pienellä ahneudella pärjäsi mukavammin. Kun ennen puhuttiin suoraselkäisyydestä ja valehtelemisesta, nyt alettiin nähdä, että totuus oli subjektiivinen juttu. Kun ennen puhuttiin mustavalkoisesti uskollisuudesta ja aviorikoksesta, nyt alettiin nähdä, että ihmisen tuli tehdä valintoja onnellisuuden näkökulmasta. Edelläkävijät ja kulttuuri-ikonit herättivät omalla esimerkillään kysymyksen, miksi ihmeessä pitäisi olla uskollinen, jos vieraissa käyminen on kivempaa ja vaihtaminen nuorentaa. Kaksi viikkoa sitten eräs eronnut ja onnellisesti toista kertaa aviossa oleva ystäväni kysyi, kuka kirkossa enää puhuu avioeron vakavuudesta.

Mitkä ovat tämän suvaitsevaisuudella perustellun moraalisen vapautumisen hedelmät? Onnellisuus, yhteisöjen vahvistuminen, vauraus ja hyvinvointiko? Vai rikkinäiset perheet, nuorten mielenterveysongelmat, huostaanotot, huoltajuusriidat, salarakkaiden katkerat tilitykset ja hylätyt vanhukset? Hyvät ystävät, käykää äänestämässä. Hyviä ehdokkaita on puoluekartan joka puolella. Valitkaa harkiten ja käykää äänestämässä.

Yhteisten asioiden hoitoa tarvitaan, koska ihmiset satuttavat toisiaan, välttelevät toisiaan, hylkäävät toisiaan, ja siinä sivussa kärsivät suunnattomasti itse.

Jos olet sitä mieltä, että olen edellä kuvannut yhteiskunnallista muutosta yksipuolisesti, onnittelen sinua hereillä olemisesta. Olen itsekin sitä mieltä, että kärjistetyssä kuvauksessani on puutetta. Ensinnäkin tällainen yhteiskunnallinen muutos ei ole millään tavalla sidottu viime vuosikymmenien Suomeen. Samanlaista on tapahtunut ja tapahtuu missä tahansa taloudellinen hyvinvointi ja rauhanaika tuottavat riittävän määrän joutilaisuutta.

Toiseksi, meidän ympärillämme tapahtuu koko ajan uskomaton määrä hyvää. Ihmiset välittävät toisistaan, kantavat vastuunsa, uhrautuvat, tekevät toisensa onnellisiksi loukkaamatta muita, palauttavat löytämänsä lompakon, sanovat kauniin sanan, hymyilevät.

Ihmisillä on ihmeellinen kyky tehdä hyvää ja toimia oikein. Kerrotaan, että eräs nuorehko päällikkö kysyi yrityksen iäkkäältä, liike-elämässä menestyneeltä yritysjohtajalta, kuinka tästä oli kehittynyt vuosine mittaan niin taitava tekemään oikeita päätöksiä. ”Se on yksinkertaista”, yritysjohtaja vastasi. ”Teen hyviä päätöksiä siksi, että minulla on paljon kokemusta, ja kokemusta olen saanut tekemällä huonoja päätöksiä.” Ruotsalaisen syöpälääkärin Stefan Einhornin vasta julkaistu kirja Aidosti kiltti on hyvyyden puolustuspuheenvuoro kyynisyyttä ja pessimismiä vastaan. Hyvän tekeminen on mahdollista ja jopa välttämätöntä. Se perustuu ihmisten hyväntahtoisuuteen, oikeudentajuun, itsensä hillitsemiseen ja rooliin yhteisön jäsenenä.

Menettäessään lapsenkaltaisen viattomuutensa Adam ja Eeva saavuttivat tietoisuuden hyvästä ja pahasta, moraalisen tajun. Siksi ihmiset tekevät hyvää toisilleen. Mutta Adam ja Eeva menettivät kuolemattomuutensa. He eivät voineet enää suojata itseään pahan hyökkäyksiltä. Tämä tapahtumasarja kuvataan Vanhan testamentin alkulehdillä ja se tapahtuu jokaiselle meistä.

Uuden testamentin alkulehdillä kohtaamme uuden Adamin, Jeesuksen. Siellä sanotaan ”Henki vei hänet autiomaahan kiusattavaksi.” Paratiisi on vaihtunut autiomaaksi. Retriittiin vetäytyminen on muuten moderni tapa hakeutua autiomaahan, se on etsiytymistä paratiisiin. Jos et ole ollut koskaan hiljaisuuden retriitissä, kokeile vaikka. Mutta mikä on Jumalan rooli kiusauksissa, kun kerran Henki vei Jeesuksen erämaahan? Jaakobin kirjeessä sanotaan selvästi, ettei Jumala ketään kiusaa, vaan jokaista kiusaa hänen oma himonsa. Kun luemme Matteuksen evankeliumin kohdan tarkkaan, huomaamme, että ”Henki vei Jeesuksen autiomaahan Paholaisen kiusattavaksi”. Ei Jumala siis ketään kiusaa. Mutta Jumala kyllä joskus armossaan johtaa meidät paikkoihin, joissa meidän kutsumusta testataan. Sinä voit olla nyt sillä paikalla, autiomaassa.

Kiusauksella on kaksi tarttumapintaa meihin: kiusauksen väline ja sen kohde. Se, millä kiusataan, ja se, mihin kiusataan. Kiusaus siis tarttuu johonkin meissä tai tarjoaa meille jotakin. Jeesuksen kahdessa ensimmäisessä kiusauksessa pääpaino oli välineellä, motiivilla: ”Jos kerran olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi” ja ”Jos kerran olet Jumalan Poika, niin heittäydy alas. Onhan kirjoitettu” Ja sitten Paholainen siteeraa päivän psalmia, Psalmia 91. Kuten huomamme, kiusauksen voimakkuus kasvaa. Mutta tarttumapinta on näissä molemmissa sama. Todista olevasi se, mikä väität olevasi.

Todista olevasi kristitty. Todista olevasi uskovainen. Todista edes olevasi hyvä ihminen. Ja meidän heikko hengellinen itsetuntomme saa meidät lankeamaan eli yrittämään taikatemppuja ja heittäytymään oman uskomme varaan. Seurauksena on surkea epäonnistuminen, mahalasku ja Paholaisen räkäinen nauru: ”Mitä minä sanoin! Ei siitä mitään tule. Olet naurettavan uskonnollisuuden orja. Luovu ikävystyttävästä ja elämänkielteisestä houruilusta. Tule minun leipiini, niin minä pidän sinusta huolen.”

Mutta Paholainen ei onnistu tarttumaan Jeesuksen hengelliseen itsetuntoon. Silloin se ottaa esiin järeämmän työkalun. Rikkaus ja valta. Kaikki valta maan päällä. ”Tapahtukoon sinun tahtosi - - jos vain kumarrat minua.” Kiusaaja kiusaa sillä, mitä se tarjoaa: herruutta, itsevaltiutta, riippumattomuutta, oman hyvän takaamista. Ja minä tiedän, hyvät ystävät, että moni meistä on tämän kiusauksen vangitsema. Me olemme hyväksyneet sielunvihollisen tarjouksen itsemääräämisoikeudesta. Me kuvittelemme tulevamme onnellisiksi ja vapaiksi antautumalla itsemme palvelukseen. Mutta samalla me ollaan katkerasti tietoisia siitä, että sielunvihollinen on petturi ja kaiken valehtelun isä. Sen sijaan, että se antaisi meille lupaamansa vapauden, se sitoo meidät itseemme, omiin himoihimme, kohtaloomme ja kuolemaan.

Miten Jeesus kesti tämän kiusauksen? Eikö hän tullut maan päälle juuri tätä varten, hankkimaan kaikki kansat ja valtakunnat hallintaansa? Eikö olis ollut helpointa tehdä tässä diili, sopimus? Ei, Jeesus tiesi kutsumuksensa. Ei hänen kutsumuksensa sittenkään ollut maailman herruus, vaan ihmiskunnan vapauttaminen. Vapauden voi saavuttaa vain torjumalla vallan kiusauksen. Torjumalla tämän kiusauksen Jeesus saavutti herruuden, sinun ja minun sydämen herruuden.

Kristillisessä uskossa ei ole ensi sijassa kyse moraalista, vaan siitä ketä palvelet? Jokainen palvelee jotakin. Voit palvella Paholaista tai voit palvella Jeesusta, mutta jokainen palvelee jotakin. Sielunvihollinen tietää tämän, mutta se tulee kuiskaamaan: ”Sinä olet orja. Miksi ihmeessä suostut palvelemaan orjamoraalia? Tule vapauteen.” Älä hyväksy sitä tarjousta. Vapauden sijaan se johtaa orjuuteen ja kuolemaan. Sen sijaan antaudu palvelemaan. Antaudu suuremmalle päämäärälle, niin kuin Jeesus teki.

Kun kiusaus tulee, katso Jeesukseen ja sano: ”Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan.”

Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta
ja pahan sanan vallasta.
Hän levittää siipensä yllesi
ja sinä olet turvassa niiden alla.
Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi.

perjantaina, helmikuuta 23, 2007

Paastonajan retriitti Heponiemessä

Huomaan nyt unohtaneeni kokonaan mainostaa maaliskuista retriittiä! Olen siis Terhi Varjorannan ja Marjo Nybergin kanssa ohjaamassa hiljaisuuden retriitin pe-su 16.-18.3.2007. Teemaksi ehdotin kilvoittelua, mutta Terhin ehdotuksesta siihen lisättiin lepo, eli otsikkona on "Kilvoitus ja lepo". Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi päässyt vetämään retriittiä, joten olen tästä ihan innoissaan.

Ilmoittautuminen tapahtuu suoraan Heponiemeen puh. 019-355185 tai heponiemi-at-hdl-piste-fi. En tähän hätään edes saanut tietoa, onko paikkoja vielä vapaana, mutta kannattaa kysellä. Retriitin hinta täysylöspidolla on 126 euroa. Lisäksi tulee tietysti yksilökohtaiset matkakulut. Heponiemi on Karjalohjalla ja sinne pääsee bussilla tai omalla autolla.

Nybergin Marjo on muuten mainio retriittimuusikko, jonka musisointi antaa viikonlopulle ihan oman säväyksen. Niille, jotka ei ole olleet retriitissä, sanottakoon, että hiljaisuus ei oikeasti tarkoita täydellistä hiljaisuutta. Itse asiassa puhumattomuus avaa korvat uudella tavalla ympäristön äänillä ja myös sisäisille äänille. Retriitin aikana on myös mahdollisuus avautua Terhille tai minulle, jos on pakko puhua. Terhi on Kallion seurakunnan pastori, joka tällä hetkellä toimii Diakkarilla.

Retriitin järjestävät Helsingin tuomiokirkkoseurakunta ja Helsingin Diakonissalaitos.

keskiviikkona, helmikuuta 21, 2007

Virtuaalinen katedraali

Kirjoitan lopuksi pari riviä tämän illan Kohtaamispaikasta, koska ainakin Ville kertoi jo osaavansa odottaa torstaiaamun raporttia. (Kiitos, Ville!) Mutta sitä ennen pari sanaa aiheesta, joka nousi Auliksen kommentista mun edelliseen viestiin.

Nimittäin nettiseurakunta ei ole ollut käsitteenä mitenkään utopistinen tai vieras enää pitkään. Netin kehittyminen yhä vuorovaikutuksellisempaa suuntaan vain kasvattaa painetta etsiä yhä uusia muotoja. Edellisessä viestissä ilmaisin unelmani yhteisöstä, joka ei tarvitsisi nettiä ollenkaan. Haluaisin pitää unelmastani kiinni. Olkoon se edelleen hyvänä tavoitteena, sillä meidän jokaisen lähimmäinen löytyy siitä lähimmän seinän takaa tai seuraavan postilaatikon kohdalta.

Tosimaailmassa silti meidän jokaisen "seurakunta" on hajallaan maailman eri tuulilla. Olis mielenkiintoista ihan ajatusleikkinä pohtia sitä, mitä mahdollisuuksia tai vaatimuksia Web 2.0 asettaa virtuaaliselle seurakunnalle. Millä tavalla yksittäinen seurakuntalainen voi olla rakentamassa omaa katedraaliaan yhdessä toisten kanssa? "Rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovatJumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden." (1. Piet. 2:5). Minkälainen olisi jumalanpalvelus vuoden 2010 virtuaalisessa katedraalissa? Kuka tekisi musiikin, kuka esirukouksen, kuka toimisi suntiona? Minkälainen on virtuaalisen katedraalin suntion virka? Pietarin kirjeen kohta näyttää jopa avaavan mahdollisuuden siihen suuntaan, että voitaisiin viettää virtuaalista messua, koskapa siellä toimitetaan hengellisiä uhreja.

No, jokainen ymmärtää, että en missään tapauksessa ja todellakaan ehdota luopumista oikeasta leivästä ja viinistä. Virtuaalinen todellisuus kuitenkin antaa mahdollisuuden miettiä ja visioida seurakuntaa aivan puhtaalta pöydältä, ilman ennalta määrättyjä rakenteita, jotka todellisessa elämässä niin helposti lannistavat kaiken uudistumisen. Siinä mielessä virtuaalinen katedraali voisi jopa toimia jonkinlaisena mielikuvaharjoituksena oikeaan työhön. Miten pyhäkoulu ja aikuisripari järjestettäisiin, jos saisi aloitta ihan alusta?

Jos aihe innostaa virtuaalisen pohdintaan, heitä tänne kommentteja. Konkreettisia tai periaatteellisia.

----------------------------------------

Ja nyt sitten pari ajatusta Kohtaamispaikasta.

Tänään aloitimme siis Hyvä kuolema -keskustelusarjan. Tilaisuus oli mainittu Hesarin Minne mennä -palstalla, mikä näkyi heti yleisömäärässä. Keskustelutilaisuuteen osallistui lähes 90 henkeä ja sen jälkeen vietettyyn tuhkamessuunkin kuutisenkymmentä. Ylilääkäri Juha Hänninen ja kouluttaja-pastori Tapio Pajunen osoittautuivat erinomaisiksi, rennoiksi ja sanavalmiiksi esiintyjiksi. Lisäksi heidän asiantuntemuksensa saattohoidosta ja siihen liittyvistä teemoista perustuu kiistättomaan kokemukseen.

Se jäi vähän harmittamaan, että tajusin jo parin ensimmäisen kysymyksen jälkeen, että ihmisillä olisi ollut paljon enemmän tärkeää sanottavaa, kuin mihin illan kulku antoi mahdollisuuden. Jouduin siis hieman epämiellyttävään rooliin rajaamaan keskustelua. Mutta varmaan suurin osa ymmärsi rajaamisen välttämättömyyden. Moni sai sanottua jotain tärkeää omasta kuoleman kohtaamisestaan. Muutamia kysymyksiä päästiin pohtimaan. Ja saatiin myös ainesta tuleviin keskusteluiltoihin. Luulen, että ensi viikon tilaisuus otsikolla Kun tarvitaan patologia ja poliisia, tulee sujumaan samoissa hyvissä merkeissä. Vaikea ja ennakolta hieman arvelluttava aihevalinta siis osoittautui erittäin tarpeelliseksi.

Ilta päättyi kauniiseen tuhkamessuun, jossa Antti Vuori kitaroineen loi herkän tunnelman. Virsien laulaminen kauniisti näppäillyn kitaran säestyksellä on miellyttävää vaihtelua. Suurin osa ihmisistä tuli ennen ehtoollista vastaanottamana tuhkalla piirretyn ristin otsaansa. Luulen, että eilinen pohdintani paaston vietosta sai vahvistusta siihen suuntaan, että yhteisillä tavoilla on merkitystä. Edellisessä kirkkokäsikirjassa ei edes ollut sellaista asiaa kuin tuhkamessu. Nyt se tuntuu jo maailman luonnollisimmalta tavalta aloittaa paasto.

tiistaina, helmikuuta 20, 2007

Suuri paasto alkaa...

... huomenna tuhkakeskiviikkona.

Itse asiassa en ole vuosikausiin oikeasti paastonnut paastonaikana. Sehän ei kuulu protestanttisuuteen. Jossain mielessä olen siitä ihan tyytyväinen. Ehkä vuosi vuodelta tosin tyytyväisyys vähenee. Mitä huonoa olisi siinä, että kirkko määrittäisi jonkinlaisen suosituksen siitä, miten paastoa on syytä viettää kerran vuodessa? Kunhan se ei innostuisi pitämään paastoamista lakina.

Nyt kun (luterilainen) kirkko ei anna ohjeita paaston viettoon, koko asia jää kalenterimerkinnän tasolle. Kirkon kalenterissa siis lukee paastonaika, mutta kukaan ei oikeasti paastoa. Tämä on taas yksi niistä asioista, joissa luterilaisuus roikkuu katolilaisuuden (kirkon kalenteri) ja protestanttisuuden (ei sääntöjä) välissä, eikä oikein tyydytä kumpaakaan. No, tietysti voimme sanoa, että luterilainen kyllä paastoaa, mutta ei ruoasta, vaan henkisesti. Mutta paastoaako oikeasti? Jesaja sanoo, mitä on oikea paasto: "että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi" (Jes. 58:6).

Ehkä jätän tämän nyt tähän. Protestantille riittää, että paastoa ei ole Raamatussa määrätty vietettäväksi joka vuosi johonkin tiettyyn aikaan. Katolilaiselle/ortodoksille ehkä riittää, että kirkossa on paastonaika, jota toteutetaan niin hyvin kuin mahdollista. On varmaan parempi, että luterilainen ei kerro kenellekään, mitä aikoo tehdä ja tekee. Jeesus kehotti voitelemaan itsensä öljyllä, että kukaan ei huomaisi paastoa. Öljypullot esiin siis.

Tuhkakeskiviikkona alkaa joka tapauksessa Hyvä kuolema keskustelusarja, kun Terhokodin ylilääkäri Juha Hänninen ja kouluttaja-pastori Tapio Pajunen vierailevat. Ilta päättyy tuhkamessuun, jota on minun lisäksi toimittamassa Maikki ja musiikissa Vuoren Antti (kitara).

Sunnuntain saarnaa varten olen nyt saanut erittäin monipuolista virikemateriaalia teidän, arvoisat blogiseurakuntalaiset, kommenteista! Saa nähdä, pystynkö käsittelemään kaikkea. No, joka tapauksessa yritän parhaani. Viime vaiheessa saarnasta pitää tietysti muodostaa ajatuksellinen kokonaisuus. Se tarkoittaa keskittymistä vain muutamaan asiaan ja muiden jättämistä kokonaan pois tai vähemmälle huomiolle. Onneksi on lauantain iltakirkko, jossa voin varmasti hyödyntää jotain siitä, mitä sunnuntaina ei voi käsitellä. Kirjoitan saarnan vasta lauantaina, joten siihen asti voi edelleen lähettää viestejä.

perjantaina, helmikuuta 16, 2007

Blogin kirjoittamisesta ja eksegetiikasta

Uudessa Tietokone-lehdessä haastatellaan Jone Nikulaa, tuota Idols-kisan rääväsuutuomaria. Blogikulttuuri ärsyttää Nikulaa: "Idiootit höpisevät löysää p---aa verkkoon! Itse en kirjoittaisi blogia. Ajatuskin on vastenmielinen, sehän on kuin kiipeäisi siirtolavan päälle ja alkaisi huutaa ajatuksiaan. Säästän muilta nolostumisen vaivan."

Niin. Tämä analyysi antaa tiiviissä muodossa paljon ajattelemisen aihetta. Ovatko kaikki blogikirjoittajat idiootteja vai vain ne, joiden blogeja Nikula on lukenut? Miksi siirtolavan päälle kiipeäminen on Nikulasta vastenmielistä? Miksi Nikulan ajatusten lukeminen blogista olisi nolostuttavampaa kuin niiden lukeminen arvovaltaisesta Tietokone-lehdestä?

Totta puhuen Nikula vain ilmaisee itseään karrikoiden, kärjistäen. Itse pointti on ihan hyvä. On erittäin paikallaan aika ajoin miettiä uudestaan, miksi kirjoittaa blogia.

Aloitin kirjoittamisen noin vuosi sitten talvilomaviikon viimeisenä päivänä. Ajattelin, että kerron blogin osoitteen lähinnä perheen jäsenille ja sukulaisille satunnaista yhteydenpitoa varten. Aika pian töihin palattuani tajusin, että tänne kannattaa myös laittaa näkyville ne puheet, joita ihmiset silloin tällöin pyytävät lähettämään sähköpostitse. On helpompi julkaista ne blogissa, niin ei tarvitse antaa kuin pelkkä nettiosoite. Sitä kautta tietysti blogille tuli muitakin lukijoita kuin perhe, sukulaiset ja lähipiiri. Samaa logiikkaa seuraten on tuntunut hyvältä kirjoittaa blogiin eri projektien vaiheista ja omaan työhön liittyvistä ratkaisuista. Rooman-matka ennen joulua oli tässä mielessä hyvä esimerkki. Satunnaisilla sähköpostiviesteillä olisin saanut aivan lähimmät perheenjäsenet jotenkin pidettyä ajan tasalla, mutta moni hyvä ystävä olisi jäänyt unohduksiin. Koska varsinainen virkatyö hajoaa pieniin ja irrallisiin kontakteihin, niistä ei muodostu mitään yhtä kokonaisuutta. Blogin kautta tulee vaikutelma, että asiat sittenkin liittyvä toisiinsa. Kirjoittaminen auttaa itseäni arvioimaan tekemisiäni ja suhteuttamaan niitä toisiinsa.

Tajuan nyt myös erään taka-ajatuksen. Jos kaikki ne ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä eri tilanteissa - sielunhoidossa, Tuomiokirkossa, Aamupiirissä, lasten koulumaailmassa, kaveripiirissä, perheen ja sukulaisten kesken, lukemattomissa eri projekteissa - lukevat satunnaisesti tätä blogia, heidän on ehkä helpompi ymmärtää, kuka olen. Kun kirjoitan tätä, mielessäni ei siis juurikaan ole sellainen nettisurffari, jota en ole tavannut, vaan ne sadat ihmiset, joita tapaan eri yhteyksissä, mutta jotka eivät koskaan tapaa toisiaan.

Tähän liittyy tietysti Nikulan kritiikki. Onko blogi yksisuuntaisuutensa vuoksi vain jalustalle nousemista? Ehkä. Mutta en ole ajatellut sitä niin. Eihän blogi ole elämän ainoa käyttöliittymä. Se on vain arkisto ja päiväkirja. Jos eläisin yhteisössä, jonka jäsenet tuntevat toisensa, tällaista tuskin tarvittaisiin. Mutta suurin osa tuntemistani ihmisistä ei tiedä toisistaan yhtään mitään. Blogi on siis yksi silmäke maailmanlaajuisessa verkossa. Blogi on verkon kutomista. Tuon verkon nimi on kuulemma Web 2.0.

Jossain mielessä tämä johtopäätös tekee surulliseksi. Haluaisin oikeastaan elää sellaisessa yhteisössä, joka ei tarvitse nettiä. Haluaisin elää yhteisössä, jonka jäsenet tuntevat toisensa. Haluaisin elää yhteisössä, joka osallistuu lasten kasvattamiseen. Haluaisin elää yhteisössä, jossa ei ole niitä, jotka ovat vain vastaanottajan asemassa (esim. saarnan kuulijoina), vaan jossa kaikilla on useita rooleja.

Sellainen yhteisö on tietysti lapsellista utopiaa. Tai nostalgiaa. Lapsena sain itse kasvaa sellaisessa yhteisössä. Se oli hyvä paikka kasvaa, vaikka aikuisena olikin lähdettävä maailmalle. Se hallinnollinen yksikkö, jonka virassa palvelen, ei ole sellainen yhteisö. Mutta kaikki mitä teen, tähtää siihen, että joskus jossain tällainen yhteisö voisi toteutua.

----------------------------------------------

Ehdin eilen torstaina Suomen eksegettisen seuran tapahtumaan vain aivan lyhyesti iltapäivällä, kun Tieteiden talon luentosalissa oli juuri alkamassa paneelikeskustelu. Lyhytkin piipahdus oli kuitenkin virkistävä ja herätti monia ajatuksia.

Eksegeettisen päivän ulkomaisena vieraana oli kymmenen vuoden takaa tuttu professori David Clines ja vaimonsa Heather. Clines on aito vuoden 1968 partaradikaali, jonka missio on hämmentää perinteistä historialliskriittistä raamatuntutkimusta. Oli hykerryttävää katsoa, miten Suomen eksegeettinen kerma reagoi kysymykseen Miksi raamatuntutkimusta tehdään? Tai Mitä oikeasti pitää ajatella Jeesuksesta? Suomalaisessa keskustelussa nämä totuutta ja kannanottoa vaativat kysymykset on ajettu marginaaliin fundamentalismin pelossa. Opiskelijoille opetetaan, mitä Uuden testamentin teologiasta on sanottu, mutta ei sitä, mitä siitä pitäisi itse ajatella. Tietysti Clines - ehkä tietämättään - osui kipeään akateemiseen todellisuuteen, jossa tieteenalojen välinen status quo estää eksegeettejä olemasta teologeja ja systemaatikkona olemasta raamatuntutkijoita.

Saa nähdä, aiheuttaako Clinesin vierailu murtumaa tässä hauraassa konsensuksessa, joka kuuluu samaan suureen sopimuskokonaisuuteen, jolla perustellaan kirkon yhteiskunnallista asemaa. Olen suurimmaksi osaksi eri mieltä Clinesin kanssa teologiasta ja ideologiasta, mutta hänellä on kiistämätön kyky osua asian ytimeen ja olla tyytymättä hymistelyyn. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.

keskiviikkona, helmikuuta 14, 2007

Keskiviikon kohtauksia

Aamulla oli täysipainoinen kolmen tunnin pappeinkokous, jossa ehdittiin puhua reilu tunti kastekäytännöistä, puoli tuntia ehtoolliskäytännöistä ja vartti homoseksuaalisten parisuhteiden siunaamisesta. Kokous oli varmasti hyvä ja hyödyllinen, mutta silti mulla alkoi päässä jomottaa. Kun vielä menin pariksi tunniksi heti sieltä toimistolle istumaan, päänsärky alkoi olla aika sietämätön klo 14 aikaan. Onneksi siinä oli puoli tuntia aikaa levätä kotona, niin sain jomotuksen särkylääkkeellä kuriin. Iltapäivä olikin sitten sinkoilua paikasta toiseen: Alissa tarhasta musiikkiopistolle, sieltä Kryptaan ovia avaamaan, sitten Alissa musiikkiopistolta kotiin, sitten taas Kryptaan, sieltä vielä Meritulliin Cantories Minoresin kanssa harjoituksiin ja heti takaisin Kryptaan ottamaan vieraita vastaan.

Kryptan tilaisuus oli tänään kyllä jotenkin erityisen vaikuttava. Leppilammen Jukka puhui tärkeää asiaa jumalanpalveluksen merkityksestä. Lähtökohdaksi hän oli valinnut laulun "Minun sieluni janoaa Jumalaa". Hän kertoi omasta kaipauksesta ja etsinnästä. Missä olis sellainen paikka, jossa sielu lepää? Yllättävästi hän kertoi sen löytyneen Tuomiokirkon yksinkertaisesta ja liturgisesta päivärukouksesta. Siinä on psalmi, Raamatun luku, virsi, rukous ja vuorolaulut. Sen kautta löytyi uskallus mennä messuun. Ensiksi Tuomasmessuun ja sitten, helmenä pohjalla, Tuomiokirkon sunnuntain klo 10 messuun. Yllättävää? Ei ehkä sittenkään. Jukan kysymys oli: Miksi ihmiset ruikuttaa, että papit on huonoja ja jumalanpalvelus on tylsä, kun juuri siellä on kaikki, mitä hengelliseen elämään tarvitaan?

No, Jukan vilpittömyyttä ja hienoa tapaa esittää asia ei tähän blogiin helposti saa siirrettyä. Olin ajatellut kertoa Christianity Todayn artikkelista, jossa puhuttiin herätyskristillisten kiinnostuksesta ortodoksisuuteen, ja sanoa jotain liturgian muodoista ja merkityksestä Uudessa testamentissa, mutta luovuin muistiinpanoistani. Sen sijaan valitsin lopuksi Psalmin 68, joka jostain syytä alkoi ainakin itselleni siinä sitä ääneen lukiessa elää ihan uudella tavalla.

Tilaisuus päättyi noin 19.15 ja kutsuin kaikki vielä kirkkosaliin osallistumaan Cantores Minoresin laulamaan iltahartauteen, koska siinä on kaikki se, mistä oli juuri puhuttu. Valitettavan harva kuitenkin noudatti kutsua. Ehkä ilta olisi tullut liian pitkäksi. Joka tapauksessa myös Cantiksen laulama evensong oli kaunis, puhutteleva kokonaisuus taas.

Keskiviikot on siis tänä keväänä aina tällaisia, aamulla pitkä kokous ja illalla Kryptan kohtaamispaikka. Illalla kotiin tullessa on väsy olo, mutta toisaalta asiat pyörii kiivaasti mielessä, eikä saa heti unen päästä kiinni. Siispä kirjoitan blogia.

Ensi viikolla on talviloma. Alissa ja Saara menevät Saalem-seurakunnan talvileirille la-ti ja minä ja Tiina saadaan mahdollisuus pieneen omaan viikonloppuun. Mulla on siis nyt muutama päivä vapaata ja palaan kirkolle ensi keskiviikkona, kun aloitetaan mielenkiintoinen Hyvä kuolema -keskustelusarja. Silloin on lisäksi tuhkakeskiviikko, joten vietetään illan päätteeksi tuhkamessua. Niin, ja sitten pitkästä aikaa saarnavuoro sunnuntaina 25.2. Please, laittakaa lisää kommentteja viestiin "Interaktiivinen saarna"!

sunnuntaina, helmikuuta 11, 2007

Korvatulehdus ja Jimmy Carter

Tiina lähti keskiviikkona työmatkalle ja palaa tänään sunnuntaina myöhään illalla. Alissa oli flunssainen, joten ennen lähtöä sumplittiin hoitovuoroja minulle, isosiskoille ja mimmille. Torstaina aamulla tosin tajusin olevani kahden Alissan kanssa kotona, kun piti lähteä Tuomiokirkon viikkomessuun klo 12. Ratkaisin tilanteen ottamalla Alissan mukaan ja istuttamalla hänet messun ajaksi saarnatuoliin. Sieltä se oli kurkkinut seurakuntaa ihan tyytyväisenä. Kello 13 vihkimiseen hänö osallistui myös reippaasti, mutta lopussa alkoi tulla verta nenästä. Se saatiin paperitukolla hoidettua, joten singahdettiin siitä Diakonissalaitokselle palaveriin, josta en kehdannut ilmoittautua poissaolevaksi, kun olin jo pari kertaa joutunut lintsaamaan. Alissa piirteli palaverin ajan fläppitaululle. Lopuksi se sanoi vain, että aikuiset on kummallisia, kun ne ei viittaa.

Torstai-iltana oli Helsingin ekumeenisen toimikunnan vuosikokous, jonka jälkeen munkki Serafim piti huiman mielenkiintoisen, lähes tajunnanvirtaisen esitelmän aiheesta Missä on maailmankaikkeuden keskipiste? No, Jerusalemissahan se tietysti on. Juutalaisen tradition mukaan temppelin kaikkeipyhimmässä liiton arkun kohdalla. Kristityille keskus on Golgatalla, ristin paikalla. Totesimme päätteeksi, että kristityt Helsingissä elävät aika kaukana kristinuskon ja maailman navasta, mutta risti yhdistää meidät sinne. Siksi kristittyjen ykseyden rukousviikon keskeisimmäksi tapahtumaksi onkin muodostunut rukousvaellus, jonka kärjessä kannetaan aina ristiä. Varsinaisessa vuosikokouksessa minut valittiin jatkamaan toimikunnan puheenjohtajana nyt neljättä vuotta. Varapuheenjohtajina jatkavat Juha Lampinen ortodokseista ja Jari Portaankorva baptisteista. Sihteeriksi saimme teologian opiskelija Hannu Salmelan, joka kuuluu Pyhän Marian katoliseen seurakuntaan.

No, perjantaina oli vapaapäivä. Puolenpäivän tienoilla Alissa alkoi itkeä korvaansa. Sain Diacorilta lääkärinajan klo 15 ja tulehdushan se siellä. Molemmissa korvissa ja kaiken lisäksi silmissäkin vielä. Tuli siis kuuri, särkylääke ja silmätipat. Pelkään pahoin, että se torstain päiväohjelma isin kyydissä pakkasilmassa ei tehnyt hyvää. Nyt (sunnuntai-iltana) tulehdus on hellittänyt ja huomenna lähdetään pitkästä aikaa kouluun.

Lauantaina Alissa oli päivän isosiskojen hoidossa kotona, koska mulla oli iltapävässä kaksi kastetta. Illaksi mentiin serkkusynttäreille Vantaalle.

Tänään sunnuntaina Tuomiokirkossa oli iso juhlamessu, kun samaan aikaan vietettiin kirkon vihkimisen vuosipäivää (15.2.1852), seurakuntaneuvoston tehtävään siunaamista sekä uusien kuoriurkujen ja kryptan urkujen käyttöön ottoa. Kirkko ei ollut täynnä seurakuntalaisia, mutta toki väkeä ole normaalia enemmän. Hieno juhla se oli kaikkiaan, vaikka en olekaan urkutaiteen tuntija. "Kyllä konehella joutuu, sano ikaalisten akka kun urvuilla veisattiin." Me veisattiin jopa kaksilla urvuilla, kun pääurut ja kuoriurut vaihtelivat vuoroja.

Kirkkokahveilla oli jonkin verran keskustelua siitä, miten massiivista on taloudellinen satsaus urkuihin, kun se samalla sementoi seurakunnan musiikkityylin vuosikymmeniksi eteenpäin. Olen itse tosin alkanut ajatella niin, että katedraalissa pitää olla hyvät vehkeet. Sen sijaan toivoisin kovasti, että muissa Helsingin kirkoissa voitaisiin tehdä selkeitä ja rohkeita satsauksia myös Taizé-, Tuomasmessu- pop-messu ym. tyyliseen yhtyesoittoon ja äänentoistoon. Kirkkokahvien jälkeen juonsin Kryptassa lyhyen tilaisuuden, jossa seurakuntaneuvoston jäsenet esittäytyivät ja varapuheenjohtajaksi valittu Laaksosen Petri lauloi kaksi laulua. Tuomiokirkon juhlat jatkuvat parhaillaan klo 18 alkaneella urkukonsertilla, johon en nyt kuitenkaan henno lähteä, kun kotonakin pitäisi ehtiä olemaan.

Mutta munhan piti kirjoittaa myös jotain Jimmy Carterista! Sain tosiaan viikolla kuulla, että Global Leadership Summitin tämän vuoden puhujalista on täydentynyt kolmella nimellä: Jimmy Carter, Colin Powell ja Warren Bennis. Jos et siis vielä(kään) ole klikannut oikeassa palkissa olevaa linkkiä, mistä pääset ilmoittautumaan tähän ainutlaatuiseen tapahtumaan Helsingissä 9.-10.11.2007, niin hyvä ystävä, tee se nyt heti! Ja mieti samalla, kuinka monta kaveria tai työtoveria ilmoitat samalla. Mun mielestä jokaisen johtamisensa tosissaan ottavan kirkkoherran Helsingin seudulla kannattaa buukata itsensä ja seurakuntaneuvostonsa paikalle. Mutta tietysti sinne voi tulla kuka tahansa liike-elämässä tai työelämässä mukana oleva kristitty, epäilijä tai kiinnostunut. Kun pelkkä Michael Porterin päivän videoseminaari maksaa helposti yli 500 euroa, tässä tarjotaan siis kahdeksan (8!) huippuluokan puhujaa kahden päivän aikana alle satasella. Tietysti puhujat tulevat oudosta ja eksoottisesta amerikkalaisesta kulttuurista, mitä jokaisen isänmaallisen luterilaisen on syytä kavahtaa, mutta ... Niin. Oikeesti sillä ei ole tässä yhteydessä merkitystä, koska vastuunkantaminen on henkisesti ja psyykkisesti hyvin samanlaista missä tahansa maailmassa. Ja GLS on seminaari vastuunkantamisesta paikallisessa seurakunnassa.

perjantaina, helmikuuta 09, 2007

Aamuhartaus: Maailman valo

YLE Radio1 aamuhartaus perjantaina 9.2.2007


Kaksi miinusta ei tee plussaa. Vääryyttä ei voi korjata toisella vääryydellä, eikä pimeyttä voiteta suuremmalla pimeydellä, vaan sytyttämällä valo. Pienikin kynttilä valaisee suuren pimeyden. Jeesus sanoi itsestään: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” (Joh 8:12). Nämä sanat toistetaan usein kasteen yhteydessä, kun sytytetään kastekynttilä ja se ojennetaan kastetulle tai hänen vanhemmilleen. Se on kaunis uskonnollinen rituaali, mutta onko sillä mitään merkitystä. Mikä on se valo, jonka Jeesus tuo? Millä tavalla Jeesus valaisee pimeyden?

Onneksi vastauksia ei tarvitse etsiä teologisesta tietosanakirjasta tai yrittämällä olla viisas, vaan kertomuksesta, siitä lyhyestä Johanneksen evankeliumin kertomuksesta, joka edeltää näitä Jeesuksen sanoja. Lainopettajat tuo Jeesuksen luokse aviorikoksesta tavatun naisen. Heillä on mielessään testi. Ne pyytää Jeesukselta kantaa sukupuolimoraaliin. Hankala aihe, kuten tiedämme. Tarkemmin sanoen Jeesukselta pyydetään raamatuntulkintaa. ”Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?” Nyt täytyy ymmärtää, että ei kivittämiskäskyä Jeesuksen aikaan ihan kirjaimellisesti noudatettu. Se ymmärrettiin ääritapaukseksi. Mutta siellä se kuitenkin oli, Raamatussa. Vaikka lainopettajat puhuttelevat Jeesusta kunnioittavasti opettajaksi, heidän tarkoituksensa on saada Jeesus näyttämään naurettavalta, puhumaan itsensä pussiin. Ja siksi he kysyvät tätä. Aikooko Jeesus ruveta vapaamieliseksi uudistajaksi, jota voidaan syyttää siitä, että ei ymmärrä aviorikoksen vakavuutta, vaan opportunistisesti hankkii itselleen kivan miehen maineen? Vai pitäytyykö hän jääräpäisesti kiinni ikivanhassa Mooseksen laissa siitäkin huolimatta, että se johtaa ilmiselvään kohtuuttomuuteen? Jeesukselle tarjottiin valintaa kahden roolin välillä, liberaali tai fundamentalisti, lain suhteen välinpitämätön tai tiukkapipo.

Jeesus ei suostu kumpaankaan rooliin. Hän kirjoittaa maahan. Kun lainopettajat vaativat vastausta, Jeesus suoristautuu ja sanoo: ”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.” Sitten hän kumartui taas ja kirjoitti maahan. Kaikki varmaan muistavat, miten tässä kävi. Yksitellen syyttäjät lähtivät pois, sanotaan vielä, että vanhimmat ensimmäisinä. Ehkä vanhimmilla oli eniten kokemusta omasta syyllisyydestä. Kun kaikki ovat poistuneet, Jeesus kysyy naiselta: ”Missä kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?” ”Ei, herra”, nainen vastaa. Silloin Jeesus sanoo: ”En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.”

Eikö ole aika merkittävää, että välittömästi tämän jälkeen Jeesus puhuu kansalle ja sanoo: ”Minä olen maailman valo”? Valo on siinä, että ihminen näkee jotain sellaista, jota hän ei omassa pimeydessään näe. Hän näkee totuuden itsestään ja tuomion tilalle tulee uusi mahdollisuus. Kristuksen valo saa aikaan sen, että laki näkyy selvänä, ihmisen pahuus näkyy selvänä ja armon vaikutus loistaa kirkkaana näiden yläpuolella. Oikeudenmukaisuutta etsivä joutuu etsimään sitä itsestään ja syyllisyytensä tunteva saa anteeksi.

Ei tässä kertomuksessa tietenkään ole kysymys kirkon moraalikannanotoista tai siitä, mitä media tai yleinen mielipide niistä sattuu ajattelemaan, vaan syntisen ihmisen ja Jeesuksen kohtaamisesta. Ei Jeesus saarnannut moraalia tai sosiaalipolitiikkaa, vaikka hänestä yritetäänkin joskus tehdä hyvinvointi­valtion, naisasian tai jonkun muun hyväksi katsotun poliittisen ohjelman esitaistelija. Jeesus puhui Jumalan valtakunnasta ja miten sinne päästään. Johanneksen evankeliumin alussa sanotaan, että Jeesus toi maailmaan armon ja totuuden. Kristillistä kirkkoa ulkopuolelta katsoville arvostelijoille voi olla vaikea käsittää mitä se tarkoittaa, mutta meille kristityille se ei saisi koskaan olla epäselvää. Vääryyttä ei korjata toisella vääryydellä, eikä pimeyttä voiteta suuremmalla pimeydellä. Siksi me puhutaan synnistä ja armosta. Siksi me puhutaan Jeesuksesta. Ja siksi me sytytetään kynttilöitä kaikkiin pimeisiin huoneisiin, joihin tänään joudumme.

Oi, Herra, suo henkesi valo ja puhdas sydän. Kruunaa meidät armolla ja tee meidät kauniiksi. Vahvista meidät totuudessa.

Virsi 401 Oi, Herra, henkes valo suo

Pakko myöntää, että aihe alkoi elää vasta kunnolla sen jälkeen, kun olin käynyt äänittämässä tämän aamuhartauden ja puhunut vähän samasta aiheesta Sörkan vankilassa kynttilänpäivänä. Aamupiirissä tiistaina 6.2. mielestäni sain sanottua sen, mikä mielessäni oli. Valo, jonka Jeesus toi lainopettajien ja aviorikkojan kohtaamiseen, oli rauha, maailmanrauha. Vanha Simeon sanoi voivansa "rauhassa lähteä" kun oli saanut nähdä maailman valon Jeesuksessa. Luulen, että jos itse pitäisi sanoa, mikä on sellainen asia, jonka jälkeen olen valmis rauhassa lähtemään, se olisi juuri maailman rauha. Siitä puhuvat profeetat, siitä lauloivat enkelit Betlehemin kedolla ja sen tulemista odottaa ja valmistaa kristillinen kirkko kaikkialla. Mitä sinä toivot näkeväsi ennen kuin kuolet?

tiistaina, helmikuuta 06, 2007

Interaktiivinen saarna

Kynttilänpäivän Tuomasmessussa pyörähti käyntiin mielestäni mainio uusi projekti. Seurakuntalaisilta on etukäteen kerätty kommentteja ja kysymyksiä, joiden pohjalta saarnaajan toivotaan sitten valmistavan puheensa. Tällä tavalla kevään aikana Tuomasmessusta pidetyistä saarnoista tehdään sitten saarnakirja, joka on tarkoitus julkaista myös ääni-cd:nä. Sarjan ensimmäisen saarnan sai kunnian pitää viisas pastori ja kirjailija Irja Askola.

Hyvät nettiseurakuntalaiset! Haluan välittömästi ottaa erinomaisen idean käyttöön myös Tuomiokirkossa. Seuraava saarnani on muutaman viikon päässä, 1. paastonajan sunnuntaina 25.2.2007. Lue alla olevat päivän tekstit ja lähetä niiden (ehkä erityisesti evankeliumitekstin) pohjalta minulle kysymys, kysymyksiä tai kommentteja, joita haluaisit saarnassa käsiteltävän. (Huomaa, että 1. lukukappaleesta luetaan normaalisti vain lyhyempi versio. Suluissa oleva teksti voidaan myös lukea, jos sen sisältö nousee tärkeäksi.) Jos haluat, kerro jotain kysymyksen taustasta eli itsestäsi, ts. miksi juuri tämä kysymys tai aihe on tärkeä. Mutta toki saat lähettää vain ihan pelkän lyhyen kommentinkin. Myös perusteltuja virsiehdotuksia otetaan vastaan. Lupaan ottaa kaikki lähetetyt kysymykset ja kommentit vakavasti huomioon saarnaa valmistellessani. Sen enempää en uskalla luvata, kun en yhtään tiedä, miten erilaisia tai samanlaisia aiheita mahdollisesti nousee esiin. Sen voin kuitenkin sanoa, että tää on mun mielestä jännää!

Viestisi voit lähettää joko suoraan mulle sähköpostiin @nic.fi tai laittamalla tähän viestiin kommentin. Sen voi tehdä omalla nimellä, nimimerkillä tai nimettömänä.

1. paastonajan sunnuntai, Invocavit

Jeesus, kiusausten voittaja

Päivän latinankielinen nimi invocavit (= hän huutaa minua) tulee tämän sunnuntain antifonin alusta (Ps. 91: 15).

Ensimmäisen paastonajan sunnuntain keskeinen aihe on kertomus Jeesuksen kiusaamisesta autiomaassa. Häntä houkuteltiin pettämään kutsumuksensa, mutta hän voitti kiusaukset. Kiusaaja ei jätä rauhaan ketään nykypäivänkään ihmistä, mutta apumme on Kristus, kiusausten voittaja.

Liturginen väri: violetti tai sininen.

Virsisuositukset

A 173 Ilmoita, Herramme, voimasi meille
182 Herramme Kristus, seurakuntaas puolla
405 Kirkkautta kohti kulje
Pv 303 Jeesus, aarteheni
304 Oi Jeesus Kristus, autuuden
305 Jeesus, ruokit sanallasi

Raamatuntekstit

Päivän psalmi

Antifoni:

Kun hän huutaa minua, minä vastaan.
Minä olen hänen tukenaan ahdingossa,
pelastan hänet ja nostan taas kunniaan.
Ps. 91: 15

Psalmi:

Se, joka asuu Korkeimman suojassa
ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa, sanoo näin:
"Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani.
Jumalani, sinuun minä turvaan."
Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta
ja pahan sanan vallasta.
Hän levittää siipensä yllesi,
ja sinä olet turvassa niiden alla.
Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi.
Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet,
ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.
Ps. 91: 1-4, 11-12


1. lukukappale

1. Moos. 3: 1-7 (8-19)
Käärme oli kavalin kaikista eläimistä, jotka Herra Jumala oli luonut. Se sanoi naiselle: "Onko Jumala todella sanonut: 'Te ette saa syödä mistään puutarhan puusta'?" Nainen vastasi käärmeelle: "Kyllä me saamme syödä puutarhan puiden hedelmiä. Vain siitä puusta, joka on keskellä paratiisia, Jumala on sanonut: 'Älkää syökö sen hedelmiä, älkää edes koskeko niihin, ettette kuolisi.'" Silloin käärme sanoi naiselle: "Ei, ette te kuole. Mutta Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan." Nainen näki nyt, että puun hedelmät olivat hyviä syödä ja että se oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi ymmärrystä. Hän otti siitä hedelmän ja söi ja antoi myös miehelleen, joka oli hänen kanssaan, ja mieskin söi.
Silloin heidän silmänsä avautuivat, ja he huomasivat olevansa alasti. He sitoivat yhteen viikunanlehtiä ja kietoivat ne vyötärölleen.
(Kun iltapäivä viileni, he kuulivat Jumalan kävelevän puutarhassa. Silloin mies ja nainen menivät Jumalaa piiloon puutarhan puiden sekaan. Herra Jumala huusi miestä ja kysyi: "Missä sinä olet?" Mies vastasi: "Minä kuulin sinun askeleesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin." Herra Jumala kysyi: "Kuka sinulle kertoi, että olet alasti? Oletko syönyt siitä puusta, josta minä kielsin sinua syömästä?" Mies vastasi: "Nainen, jonka sinä annoit minulle kumppaniksi, antoi minulle sen puun hedelmän, ja minä söin." Silloin Herra Jumala sanoi naiselle: "Mitä oletkaan tehnyt!" Nainen vastasi: "Käärme minut petti, ja minä söin."
Herra Jumala sanoi käärmeelle:
- Koska tämän teit, olet kirottu.
Toisin kuin muut eläimet,
karja ja pedot,
sinun on madeltava vatsallasi
ja syötävä maan tomua
niin kauan kuin elät.
Ja minä panen vihan sinun ja naisen välille
ja sinun sukusi ja hänen sukunsa välille:
ihminen on iskevä sinun pääsi murskaksi,
ja sinä olet iskevä häntä kantapäähän.
Naiselle hän sanoi:
- Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat,
ja kivulla sinä olet synnyttävä lapsesi.
Kuitenkin tunnet halua mieheesi,
ja hän pitää sinua vallassaan.
Ja miehelle hän sanoi:
- Koska teit niin kuin vaimosi sanoi
ja söit puusta, josta minä kielsin sinua syömästä,
niin olkoon maa sinun takiasi kirottu.
Kovalla työllä sinun on hankittava siitä elantosi
niin kauan kuin elät.
Maa kasvaa sinulle
orjantappuraa ja ohdaketta,
mutta sen kasveista joudut ottamaan ravintosi.
Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi,
kunnes tulet maaksi jälleen,
sillä siitä sinut on otettu.
Maan tomua sinä olet,
maan tomuun sinä palaat.)

2. lukukappale

Hepr. 4: 14-16
Koska meillä on suuri ylipappi, joka on kulkenut läpi taivaiden, Jeesus, Jumalan Poika, pysykäämme tässä tunnustuksessa. Meidän ylipappimmehan jos kukaan kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan; hän vain ei langennut syntiin. Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme.

Evankeliumi

Matt. 4: 1-11
Sitten Henki vei Jeesuksen autiomaahan Paholaisen kiusattavaksi. Kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, hänen vihdoin tuli nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: "Jos kerran olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi." Mutta Jeesus vastasi: "On kirjoitettu: 'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.'"
Sitten Paholainen vei Jeesuksen pyhään kaupunkiin ja asetti hänet temppelimuurin harjalle. Hän sanoi Jeesukselle: "Jos kerran olet Jumalan Poika, niin heittäydy alas. Onhan kirjoitettu: 'Hän antaa enkeleilleen käskyn. He kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.'" Jeesus vastasi hänelle: "On myös kirjoitettu: 'Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.'"
Vielä Paholainen vei Jeesuksen hyvin korkealle vuorelle, näytti hänelle maailman kaikki valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi: "Kaiken tämän minä annan sinulle, jos polvistut eteeni ja kumarrat minua." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Mene pois, Saatana! On kirjoitettu: 'Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella.'"
Silloin Paholainen jätti Jeesuksen rauhaan, ja hänen luokseen tuli enkeleitä, jotka palvelivat häntä.

sunnuntaina, helmikuuta 04, 2007

Kynttilänpäivä vankilassa

Kun tosiaan noita oman seurakunnan messuvuoroja osuu mun kohdalle niin nihkeästi, olin aamulla paikkaamassa saarnavajetta Sörkan vankilassa. Homma toimii niin, että vankilapappi Toiviaisen Saku hoitaa kolme sunnuntaita kuussa ja yksi jää seurakuntien jaettavaksi. Meidän seurakunnan kohdalle Sörkan jumis taitaa osua vain pari kertaa vuodessa, joten en ole aikaisemmin saanut kunniaa palvella tässä tehtävässä. Vantaan vankilassa olen kyllä käynyt.

Avustajaksi jumalanpalvelukseen otin mukaani Karjalan Saken ja kanttorina oli vankilan vakiokanttori Evelin Ojala. Oma kokemukseni jumalanpalveluksesta oli hyvin myönteinen, vaikka seurakuntaa oli melko vähän paikalla. Sellaisen käsityksen sain, että Saku tekee vankilapappina erinomaista ja tärkeää työtä. Kundit kuuntelivat erittäin tarkkaavaisesti ja ottivat vastaan sanoman Jumalan Sanana. Varmasti myös kriittisesti osaavat jättää omaan arvoonsa, jos (tai kun) esillepanossa oli jotain astian makua mukana. Vankilan seinien sisäpuolella moni kristillinen sana saa toisenlaisen vivahteen, lisää vakavuutta: laki, armahtaminen, oikeudenmukaisuus, ystävyys, valo ja pimeys. Jeesuksen läsnäolon tuntua siellä halusin omalta osaltani olla vahvistamassa.

Vankilasta singahdin Vironkadulle ristiäisiin, mikä sekin oli jälleen lämmin ja koskettava hetki. Niinhän ristiäiset useimmiten on, vaikka joskus jännittäminen ja lasten levottomuus vievät tilanteesta kohtuuttoman paljon huomiota. Ei kuitenkaan tänään.

Tässä alkavan viikon tehtäviä:

- Tänään illalla olen pitkästä aikaa Tuomasmessussa avustajana. Kivaa!

- Maanantaina klo 15 raamattupiiri Kristakodilla, Kristianinkatu 19. Tämä on avoin raamis, joten kuka vaan saa tulla paikalle, vaikka Kristakoti on vanhusten palvelutalo. Soita keittiön summeria, niin pääset sisään. Tällä hetkellä käydään läpi Nehemian kirjaa.

- Maanantaina klo 18 Tuomiokirkossa Hakatyttöjen lupauksenantotilaisuus. Partio on ainakin meillä huolestuttavasti etääntynyt alkuperäisestä läheisestä kontaktista seurakuntaan ja kristilliseen sanomaan. Nämä harvat yhteiset hetket on sitäkin tärkeämpiä.

- Tiistaina klo 7.30 ravintola Omenapuun aamupiiri, jonka lupasin Valtosen Ollin poissa ollessa juontaa. Aamiaista klo 7 alkaen hintaan 8e (opisk. ja työttämät 5e).

- Keskiviikkona klo 18 Kohtaamispaikkana Krypta - Tero Kuparinen laulaa toivon ja rakkauden lauluja.

- Tostaina klo 12 Tuomiokirkon viikkomessu.

- Torstaina klo 18 Adventtikirkolla (Annankatu 7) Helsingin ekumeenisen toimikunnan vuosikokous ja klo 19 siihen liittyvä munkki Serafimin yleisöluento: "Missä on maailmakaikkeuden keskipiste?"

- Perjantaina klo 6.15 ja 7.50 aamuhartaus YLE Radio1.

- Sunnuntaina 11.2. olen avustajana Tuomiokirkon klo 10 juhlamessussa, jossa siunataan uudet seurakuntaneuvoston jäsenet ja vihitään käyttöön uudet kuoriurut ja Kryptan urut.

perjantaina, helmikuuta 02, 2007

Aamuhartaus: Paleltunut jalka

Aamuhartaus YLE Radio1 2.2.2007 klo 6.15 ja 7.50


Tänään on toinen toista (2.2.).


Tasan vuosi sitten toinen päivä helmikuuta eräs nuoruudenystäväni pääsi pitkän sairastamisen jälkeen taivaan kotiin. Viimeiset puoli vuotta elämästään hän vietti Terhokodissa. Hän mielellään kutsui sinne meitä ystäviä ja kauniilla tavalla muistutti, että toinen tarvitsee toista. Esimerkillään hän toteutti tämän Paavalin sanan: ”Älkää olko kenellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne. Joka rakastaa toista, on täyttänyt lain vaatimukset.” (Room. 13:8).

Haluan kertoa yhden tapauksen neljän vuoden takaa tammikuulta 2003. Silloin oli kovat pakkaset ja touhusin auton kimpussa ulkona. Huomaamattani oikea jalkaterä pääsi paleltumaan. Tajusin sen vasta, kun tulin takaisin sisälle ja lämpö alkoi vaikuttaa. Jalkaterässä alkoi tuntua ensin pistelyä ja vähä vähältä sietämättömäksi käyvää kipua. Jalka oli kuin tulessa, eikä sille enää voinut astua tai edes pitää missään asennossa paikallaan. Kun kipu ei yölläkään laantunut, oli lopulta pakko kuulla, mitä asiaa paleltuneella jalalla oli minulle. Se kertoi minulle viisi yksinkertaista tosiasiaa, jotka muistuttavat, mikä merkitys toisella on toiselle.

1. Kun yksi jäsen on kipeä, koko ruumis kärsii.

Kun jalkaa oikein poltteli, yritin erilaisia mielikuvaharjoituksia. Entä jos keskittyisin ajattelemaan kaikkia niitä jäseniä, joita sillä hetkellä ei ollenkaan pistele? Tai voisinko itseäni keinuttelemalla tai jollain muulla tavalla harhauttaa kehoni hetkeksi unohtamaan oikean jalkateränsä? Valitettavasti harjoitukset eivät tehonneet, sillä kipu oli voimakkaampi. Mitä kipeämpi jäsen, sitä suuremman huomion se vaatii. Jokaisella kivulla on viesti, joka kannattaa kuunnella. Jokaista jäsentä kannattaa kuunnella.

2. Paleltunut jäsen ei pysty hoitamaan tehtäväänsä.

Muut jäsenet joutuvat tekemään ylimääräistä työtä, jotta kokonaisuus toimisi. Yhdellä jalalla pomppiminen on kuitenkin hankalaa. Ei se, että vasen jalka tekee kaksinkertaisesti työtä oikeasti korvaa sitä, että oikea on toimintakyvytön. Jokaisella jäsenellä on nimittäin oma, ainutlaatuinen tehtävänsä. Kun yksi jäsen on pois pelistä, koko keho joutuu miettimään toimintatapansa uudelleen. Jos yksi kärsii, niin kaikki kärsii.

3. Kaikkien yhteinen etu yrittää pelastaa paleltunut jäsen. Amputointi on sen verran rankka toimenpide, että sen haluaa välttää viimeiseen asti. Ei kukaan suhtaudu jalkaansa välinpitämättömästi ja anna sitä pois leikattavaksi heti ensimmäisistä oireista. Silti voi tulla eteen sekin kauhea tilanne, että pelastusyritykset eivät tehoa. Mutta ei amputointia kai minään voittona voi tuolloinkaan pitää. Tuntuisi surulliselta. Jokaisella on oma tehtävänsä. Jokaisesta jäsenestä pitää taistella.

4. Paleltuminen ei tuntunut missään, vaan parantuminen.

En itse asiassa tiedä, miltä tuntuu, jos kudos pääsee lopullisesti tuhoutumaan, eikä veri enää kierrä. Käsittääkseni siellä, missä veri ei kierrä, ei myöskään ole tuntoa. Se, että jalkaa alkoi pistellä, oli merkki siitä, että veri kiertää ja toivoa on. Sain lääkäriltä seuraavana päivänä vapauttavan diagnoosin; olin selvinnyt pelkällä säikähdyksellä. Tunto oli tallella ja veri kiersi normaalisti. Kipu kannatti kestää. Se, että sattuu, tekee kipeää, on merkki siitä, että on elämää.

5. Paleltuminen ei johtunut siitä, mitä olin tekemässä, vaan siitä, miten olin pukeutunut.

Hyvääkin tehdessä voi paleltua, jos ei ole tarpeeksi lämmin sukka jalassa. Paleltumista ei estänyt se hyvä työ, että autoin yhden Stockmannin kulmalle jäätyneen turkkilaisen autoilijan liikenteeseen. Olisi pitänyt olla lämpöpohjalliset ja villasukat. Ei hyvän tekeminen suojaa paleltumiselta, vaan se, että pysyy lämpimänä. Ei se, että me yritetään ratkaista toisten ongelmia, meitä pelasta, vaan lämpö. Ei hyvät teot ihmistä pelasta, vaan Jumalan rakkaus.

”Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja antaisin polttaa itseni tulessa” – tai jäädyttää itseni Suomen pakkasessa – ”mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi”. Mutta "joka rakastaa toista, on täyttänyt lain vaatimukset".

"Kristus, valo valkeuden", oli se kappale, jonka viime vuonna edesmennyt ystäväni toivoi hautajaisiinsa. Se puhuu lämmöstä ja valosta, joka parantaa.


Virsi 536:1-3



torstaina, helmikuuta 01, 2007

Uusi Kryptan nettisivu avattu!

Kaikkea sitä ihminen pakollisella lepopäivällä ehtiikin saada aikaan :@)

Avasin nimittäin juuri (toistaiseksi kokeilumielessä) blogin nimellä Kohtaamispaikkana Krypta. Eipä sivun avaaminen mitään vallankumousta edusta, mutta ainakin sinne on helppo laittaa infoa järjestykseen. Kunhan pääsen työkoneen ääreen, yritän viedä sinne koko tulevan kevään ohjelman jossain formaatissa. Käy tutustumassa!