sunnuntaina, tammikuuta 21, 2007

Rukousviikko on päässyt hyvin käyntiin, vaikka omalta osaltani paha kröhä haittaakin osallistumista. Tänään teimme ekumeenisen rukousvaelluksen Ruoholahden kappelilta Mellunkylän ortodoksisen toimintakeskuksen kautta Kontulan Metrokappelille. Väkeä oli mukana nelisenkymmentä henkeä alusta loppuun, jonkin verran ehkä väki vaihtui kesken matkan. Torstaina illalla olin puhumassa Pyhän Henrikin katedraalissa, jossa vietettiin Pyhä Henrikin vesperiä.

Eilen illalla oli jälleen kaunis psalmilaulujen hetki, jossa minun roolina oli pitää pieni puhe psalmeista. Valitsin aiheeksi "Ruumiinosatkin puhuvat". (Kun mukaan lasketaan viikkomessu Helsingin tuomiokirkossa torstaina, olen siis tällä viikolla tullut puhuneeksi kolmessa katedraalissa. Oma ennätys :-)

Puhe Uspenskin katedraalin psalmilaulujen illassa 20.1.2007.


”Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle ja kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.” (Ef. 5:19-20)

Psalmien laulaminen on yhteyden vaalimista Kristuksen kautta toisiimme, siinä toteutuu oikeastaan koko kristillisen seurakunnan perustehtävä julistaa evankeliumia ja toimia lähimmäisen rakkaudessa. On hienoa, että tästä ekumeenisesta psalmilauluhetkestä on tullut jo pieni perinne kristittyjen ykseyden rukousviikolla. Meille, jotka olemme löytäneet tämän yhteisen hetken, luultavasti koko rukousviikon ajatus ja sisältö toteutuvat parhaiten juuri täällä.

Kristittyjen ykseyden rukousviikon teema nousee Markuksen evankeliumista, missä ihmiset ihmetellen tunnustavat Jeesuksen voiman: ”Kuurotkin hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan”. Kaikkialla, minne meni, Jeesus loi uutta ja antoi uusia mahdollisuuksia. Hän antaa myös uuden kielitaidon niille, joiden puhekyky ja kuulemiskyky ovat vammautuneet. Etelä-Afrikan kristityt, jotka ovat etukäteen syvällisesti tutkineet tämän vuoden rukousviikon teemaa, muistuttavat, että mykkyys on hengellisessä mielessä sitä, että on asioita, joista ei kyetä puhumaan. Kuurous on sitä, että emme ymmärrä mitä toinen sanoo. Kommunikaatio on häiriintynyt.

Psalmit edustavat hyvin kokonaisvaltaista ihmiskuvaa. Siksi psalmilaulunkin on tarkoitus koskettaa meitä syvältä ja kokonaan, myös ruumiillisesti. Kuuntele vaikka, millä tavalla eri ruumiinosat ovat mukana VT:n psalmirukouksessa. Aloitamme alhaalta, jaloista. Niiden alla on sekä elämän perustus että vaellus.

”Minun jalkani ovat vahvalla perustalla. Juhlivan kansan keskellä minä kiitän sinua, Herra.” (26:12). Luottamus ilmaistaan sanomalla: ”Hän antaa meille elämän, hän ei salli jalkamme horjua” (66:9). Rukoilija tunnustaa silti, että jalkojen horjuminen on mahdollista: ”Minä pyydän: älä anna vihamieheni iloita, älä anna heidän ilkkua, kun jalkani horjuu!” (38:17).

Horjuvajalkainen rukoilee myös sitä, että jalat pysyisivät oikealla polulla: ”Minä tutkin vaellustani, minä käännän jalkani sinun liittosi tielle.” (119:59). Tie on usein pimeän peitossa, joten jalat tarvitsevat valoa: ”Sinun sanasi on lamppu minun jaloilleni, se on valo minun matkallani” (119:105). Seisomisen ja kulkemisen lisäksi jaloilla voidaan myös osoittaa kunnioitusta polvistumalla: ”Tulkaa, kumartukaa maahan, polvistukaamme Herran, Luojamme, eteen.” (95:6).

Jos jatkamme jaloista muihin raajoihin, niin kädet tietysti ovat rukoilijalle tärkeät. Käsien ristimisestä ei psalmeissa puhuta (Sananlaskuissa ja Saarnaajan kirjassa käsien ristimisellä tarkoitetaan laiskuutta: ”Tyhmä istuu kädet ristissä ja kalvaa omaa lihaansa” Srn 4:5), mutta käsillä ilmaistaan monin muin tavoin rukouksen eri muotoja. Turvautumista: ”Minä turvaan sinuun, kohotan käteni sinun puoleesi” (63:5), pyyntöä ”Kuule minun rukoukseni, kun huudan sinua avuksi ja kohotan käteni temppelisi pyhintä kohden” (28:2) ja ahdistusta: ”Ahdingossa minä itken silmäni kuiviin, kaiken päivää huudan sinua, Herra, ja ojennan käsiäni sinua kohti” (88:10).

Käsien ja jalkojen käytön lisäksi psalmirukouksen perusliikkeisiin kuuluu katseen eli silmien kohottaminen: ”Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun?” (121:1).

Näiden kehon ulokkeiden jälkeen alamme tulla keskelle ydintä. Siihen kuuluvat lihakset, luut, lanteet, vatsa, niska jne. Joskus ahdistus on niin kova, että se tuntuu kaikkialla: ”Ruumiissani (lihassani) ei ole tervettä paikkaa, koska sinä olet minuun vihastunut. Pahojen tekojeni tähden eivät luuni saa rauhaa. - - Olen painunut kumaraan, vääntynyt vääräksi. Lanteeni ovat tulessa, ruumiissani ei ole tervettä paikkaa” (38:4,7-8).

Tässä tilassa rukoilija paastoaa ja rukoilee koko kehollaan. Psalmissa 35 rukoilija käyttää erikoista ilmaisua kertoessaan, kuinka hän rukoili vieraiden puolesta: ”Silloin kun joku heistä sairastui, minä pukeuduin karkeaan kankaaseen, paastosin ankarasti ja rukoilin hartaasti = rukoukseni palasi syliini” (35:13). Ehkä jollain teistä on kokemusta tästä, kun rukouskamppailu on niin konkreettista, että se tuntuu vatsassa.

Joskus rukoilijan on vaikea saada mitään sanotuksi, koska kurkkua kuivaa: ”Minä olen väsynyt huutamaan, kurkkuni on käheä” (69:4a).

Totta kai suu, kitalaki, kieli ja huulet ovat rukoilijalle aivan keskeisiä ilmaisuvälineitä: ”Herra, avaa minun huuleni, niin suuni julistaa sinun kunniaasi” (51:17). Näillä sanoilla aloitamme läntisen perinteen mukaan hetkipalvelurukoukset. Suun antaminen ylistykseen on jopa niin tärkeää, että rukoilija pitää sitä muun puheen edellytyksenä: ”Tarttukoon kieleni kitalakeen, ellen sinua muista” (137:6). Rukoilijan makuaisti sijaitsee kitalaessa, sillä ”Miten suloiset ovatkaan sinun sanasi kitalaelleni! Ne maistuvat suussani hunajaa makeammilta.” (119:103). Siksi rukous etsii myös itselleen kaunista muotoa, sillä sisällön ja muodon on oltava tasapainossa: ”Sydämeni on tulvillaan kauniita sanoja. Minä lausun säkeeni kuninkaalle – olkoon kieleni kuin taitavan kirjurin kynä” (45:2).

Psalmit ovat siis täynnä viittauksia ruumiin kieleen, kehon ilmaisuvoimaan. Nähdäkseni ne kaikki kuitenkin ovat yhteydessä Jeesuksen opetukseen: ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu” (Mt 12:34). Suu ja kehon kieli ilmaisevat sitä, mitä on sydämessä. Siksi sydän on psalmien ruumiinkielen lähtökohta ja keskus. ”Vanhurskaan suu puhuu viisautta, hänen kielensä kertoo, mikä on oikein. Hänellä on sydämessään Jumalan laki, eivätkä hänen askelensa horju” (37:30-31). Rukous voi tapahtua sydämessä ilman ulkoisia merkkejä. Muistatte varmaan tapauksen, jossa lapsettomuudesta kärsivä Hanna rukoili Jumalaa Silon temppelissä. Hän rukoili hiljaa mielessään, niin että ääntä ei kuulunut, vain huulet liikkuivat ja pappi Eeli luuli hänen olevan juovuksissa. Hanna kuitenkin vastasi Eelille: ”Ei, herra, en ole juonut viiniä enkä väkijuomaa. Minä olen onneton nainen ja vuodatin sydämeni Jumalalle”. (1. Sam. 1:15).

Jos yhteys suun ja sydämen väliltä puuttuu, ihmisen on myös vaikea tulla Jumalan eteen. ”Kuka saa tulla sinun temppeliisi?” kysytään psalmissa 15. ”Se joka on rehellinen ja tekee oikein, jonka sydän on vilpitön ja puheet totta. Se, joka ei panettele, joka ei tee lähimmäiselleen pahaa.” Ilmaisu panetella, siis puhua pahaa, solvata, on hepreaksi sananmukaisesti ”astua kielen päälle”. Ihminen, jonka jalat ja kieli eivät tee yhteistyötä, ei myöskään puhu sydämestään.

Rukousviikon Raamatun tekstit kehottavat meitä rukoilemaan yhdessä, että meidän usein horjuva käyntimme, huono kuulomme, sisuskaluissa kalvava epätoivo ja monet muut tuntemukset eivät estäisi Jumalan tahtoa toteutumassa meidän elämässämme yksilöinä, seurakuntina ja kirkkokuntina.

Veisataan siis yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja. Ja kiitetään aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.


2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mitähän voisit edelliseen kysymykseen vastata loukkaamatta pahemmin ketään, ainakaan turhaan? TV:n kommentti kirkon kasvuun tai hiipumiseen vois tavallan vastata jotain? "Jokainen kohdista 1-7 pitäisi pyrkiä toteuttamaan yhtäaikaa samassa seurakunnassa, mutta on helppo ajatella, kuinka vaikeaa esimerkiksi kohtien 1, 3 ja 5 yhdistäminen on."
Ulkopuolelle joutuminen on kamalaa, mutta olihan erämaassa kivaakin. Kuka siellä olisi pitänyt huolta, ellei Jumala? Sehän on älyttömän mukava tunne.
Peloista ja möröistä: Miyazakin elokuvassa Henkien kätkemä on yksi kuvaus.
Niiden kanssa on ihan helppoa! Jos on puhdassydämien. Kuka olis kaiken aikaa? Tai pyhimysmäisen rakastava, joka varmaan on rankkaa. Vaikkei äiti Teresa ehkä pahemmin valitellut! :)
Ehkä hetkittäin, armosta, meistä jokainen on jompaa kumpaa noista, tai muuta rohkeaa, ettei maailma kai aivan epätoivoon joudu..
Saat nyt rauhan kommenteistani.

Anonyymi kirjoitti...

Vielä, kiitos keskustelusta : ).