maanantaina, tammikuuta 15, 2007

Hiipuuko kirkko vai kasvaako se?

Vuodenvaihteen tilastot kertoivat jälleen, että suomalaisten kirkosta eroaminen jatkuu melko tasaisesti. Tosin tahti ei varmaankaan ole riittävän raju niille, joita kirkko ärsyttää. Eikä se ole myöskään riittävän raju niille, jotka istuvat kirkon leveillä tuoleilla tekemättä mitään asian hyväksi. Kaikki näyttää sittenkin jatkuvan ikään kuin mikään ei oikeasti muuttuisi.

Viikonlopun vierailu Linköpingissä ja Tukholmassa antoi jälleen aikaa ajatella ja mahdollisuuden tarkastella omaa toimintaympäristöä matkan päästä. Suomalaisen ja ruotsalaisen kirkollisen kulttuurin ja sosiaalisen tilanteen väliset erot nousivat esiin, vaikka tietysti meillä on hirveän paljon yhteistä pohjalla. Ruotsin kirkon lehti Kyrkans tidning julkaisi viime viikolla mielenkiintoisen, tosin samalla melko pinnallisen, keskiaukeaman artikkelin otsikolla Oväntade möten i vår andliga galax (Odottamattomia kohtaamisia hengellisellä linnunradallamme). Siinä toimittaja Martin Larsson tulee väittäneeksi, että hyvin erilaisista kirkollisista taustoista tulevat kristityt – korkeakirkolliset luterilaiset, karismaatikot, katolilaiset, helluntailaiset, ortodoksit – ovat alkaneet Ruotsissa löytää toisensa yhteisen uskontunnustuksen ympäriltä. Vaikka artikkelissa ei sitä suoraan sanota, voidaan ehkä käänteisesti tehdä se johtopäätös, että tästä uusien yhteyksien verkostosta loistavat poissaolollaan vain ne yleiskirkolliset ja politisoituneet piirit, joille kirkko ei ole uskonyhteisö vaan kulttuuri-instituutio.

Piispa Martin Lind otti meidän parinkymmenen Sant’ Egidion ystävän joukon sydämellisesti vastaan Vårdnäsin hiippakuntakeskukseen, joka sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä Linköpingistä. Sain kyydin sinne piispan virka-Saabilla, jonka kuskeina nähtävästi tuomiokapitulin papisto vaihtelevasti toimii. (Saab on iso työllistäjä kaupungissa.) Piispa osallistui itse retriittiin alusta loppuun ja perjantai-iltana oli aikaa jopa yhdessä saunomiseen. Tyyppinä Lind vaikutti olevan avoin, rehevä, tärkeilemätön, mutta samalla tyypillisesti sovitteleva ja varovaisen tuntuinen. Ruotsalaisilla tuntuu olevan aivan yleisesti sellainen käsitys, että suomalainen piispakunta on hassulla tavalla vakavamielistä ja itsensä turhan tosissaan ottavaa sakkia toisin kuin ruotsalaiset virkaveljensä.

Viikonlopun tarkoituksena oli jakaa kokemuksia ja rakentua yhdessäolosta, ei siis tiukkaa agendaa ja tulostavoitteita. Joukko ei ollut erityisen yhtenäinen, eikä ajatusten vaihto tapahtunut ihan vaivattomasti. Linköpingin yliopistolta tulleet nuoret, joiden kanssa istuin samassa keskustelu­ryhmässä, jäivät etäiseksi. Voi tietysti olla, että he olivat vain ujoja, vaikka se tulikin esiin jonkinlaisena tärkeilynä. Eräs saksalainen filosofian opiskelija lopuksi hieman nolasi itsensä. Hän pyysi piispan päätössanojen jälkeen puheenvuoron ja nousi piirtämään taululle matemaattista kaavaa, jonka mukaan on rationaalista toimia köyhien hyväksi. Esitys nosti esiin mielenkiintoisen kysymyksen siitä, miksi jotkut tosissaan uskovat ihmisten toimivan rationaalisesti. Tällainen uskomus ei ehkä edes ole kovin poikkeavaa. Varmaankin se on yleisempää miesten kuin naisten keskuudessa. Sivuteemana siinä jouduttiin pohtimaan, mitä nuori filosofian opiskelija ajattelee itsestään ja muista. Ehkä näin kaverissa jotain sellaista omasta nuoruudestani, mistä en ole erityisen ylpeä.

Mielenkiintoisimmat ja konkreettisimmat terveiset tulivat lopulta Tukholman Santa Clara –kirkosta, jossa sunnuntaina vielä pääsin osallistumaan messuun. Klara sijaitsee ihan Tukholman keskustassa, rautatieaseman vieressä. Kirkko kuuluu Tukholman tuomiokirkkoseurakuntaan, mutta työ on selkeästi omaehtoista ja profiloitunutta, kuten nettisivuista voi päätellä. Työtä johtaa kappalainen Carl-Erik Sahlberg, joka tunnetaan luterilaisena karismaatikkona. Työ on vahvasti painottunut diakoniaan ja kaikesta näkee, että seurakunta elää todeksi vanhaa luostarisääntöä rukoile ja tee työtä, ora et labora. Joka arkipäivä seurakunta kokoontuu rukoilemaan kahdeksi tunniksi, aamulla 8-9 ja iltapäivällä 15.30-16.30. Palkatut työntekijät vahtimestarista diakoniin ja pappiin ovat kaikki samassa remmissä ja ovat sitoutuneita seurakuntaansa. Messussa esiteltiin useita vastuunkantajia, mm. pyhäkoulunopettajia ja yksi Keski-Aasiasta palannut lähetystyöntekijä.

Sahlbergin työnäky perustuu tutkimukseen, jonka hän sai piispa Bertil Weckströmilta tehtäväkseen vuonna 1982. Siinä Sahlberg joutui selvittämään, mitkä tekijät yhdistävät niitä kirkkoja, jotka ovat kahden vuosituhannen aikana kasvaneet. En osaa arvioida tutkimuksen laajuutta tai metodologista otetta, kun en ole sitä lukenut. Mielenkiintoista, että sunnuntain saarnassaan hän yhdisti evankeliumin Jeesus ja samarialaisen nainen kaivolla suoraan näihin periaatteisiin. Oliko vain sattumaa, että hän saarnasi keskeisistä toiminnan periaatteista, vai onko hänellä tapana toistaa tuttua viestiä ajoittain?

Sormituntumalta ajatellen Sahlberg on joka tapauksessa löytänyt keskeisiä ja hyviä ajatuksia, joita hän on myös johdonmukaisesti ja sitoutuneesti halunnut itse noudattaa käytännössä. Hän luettelee yhdeksän kasvavia kirkkoja yhdistävää tekijää, jotka laitan tähän lyhyesti kommentoiden.

1. Avoimuus kaikille (ekklesia). Kasvavan kirkon tunnistaa siitä, että se ei ole rajoittunut tiettyyn yhteiskuntaluokkaan tai kohderyhmään. Ajattelen heti sitä onnetonta tilannetta, että meillä Tuomiokirkossa sekä lasten että laitapuolen ihmisten osallistuminen messuun on tehty liian häiritseväksi. Tai siis sitä ei ole osattu tehdä mahdolliseksi. Kohderyhmämessuilla on sama ongelma. Ne eivät kasvata seurakuntaa, vaan jotain muuta. Tuomasmessu sen sijaan on tällä kohtaa hyvä vertailukohta, koska sen lähtökohtiin kuuluu avoimuus kaikille. Avoimuus kaikille ei tietenkään ole sama asia kuin avoimuus kaikelle.

2. Välittäminen (diakonia). Kasvavat kirkot tuntevat ympärillä elävien ihmisten tarpeet ja tekevät aktiivisesti työtä näiden hyväksi. Tämä kohta on aina ollut iso kysymysmerkki Tuomasmessulle, vaikka yhteistyön HelsinkiMission kanssa olikin määrä tasapainottaa tilannetta. Käytännössä kuitenkin Tuomasmessun diakoninen rooli rajoittuu esirukouspalveluun – mikä on tietysti jo sellaisenaan iso ja tärkeä juttu. Muualla kirkossa diakonian ja jumalanpalveluksen välinen yhteys ei ehkä toteudu edes tällä tasolla.

3. Rakkaudellinen yhteys (koinonia). Tässä yhteydessä Sahlberg viittaa yksinäisyyden vitsaukseen. Ja sanoohan Jeesus, että meidät tunnetaan Jumalan lapsiksi siitä, että meillä on keskinäinen rakkaus. Ei siis mikään marginaalinen hyve.

Kohdat 1-3 ovat läheisyyden ja avoimuuden periaatteita.

4. Jeesus-keskeisyys (kerygma). Kuinka usein kirkon viestinnässä puhutaan Jeesuksesta ja kuinka usein taloudesta, säästä, politiikasta ja kaikesta muusta? Ilman sanomaa Jeesuksesta kirkosta tulee valtapelien ja politiikan taistelutanner.

5. Eettinen elämäntapa (praxia). Sahlberg ei erityisesti korostanut tätä kohtaa saarnassaan, viittasi vain samarialaisen naisen tarpeeseen löytää toisenlainen elämäntapa. Kohta näyttää liittyvän käsitykseen synnistä ja syntisten roolista kirkossa. Kirkko, joka on vain syntisille ja jonka jokainen jäsen on syntinen, joutuu väistämättä hyväksymään Jumalan Sanan auktoriteetin suhteessa syntiin. Kirkko, jossa halutaan antaa tilaa ”vaihtoehtoisille elämäntavoille”, menettää käsityksensä synnistä. Hieman kärjistäen kirkko, jolla ei ole itsensä yläpuolella olevaa eettistä auktoriteettia, hylkää Jumalansa. Juuri tämän vuoksi kirkon ei pidä ratkaista eettisiä kysymyksiä syyllisyyden närkästyttämien ihmisten mielipiteiden perusteella. Sen ei toki myöskään pidä jäädä omaa sisäistä rikkinäisyyttään kovalla moraalilla paikkaavien fundamentalistien panttivangiksi.

6. Valmius kärsiä (martyria). Kirkon kasvu herättää ärtymystä, kritiikkiä ja vastustusta, jopa vainoa. Pitää varmasti paikkansa, mutta herättää paljon kysymyksiä. Voidaanko sanoa, että kirkko, joka ei kärsi, ei myöskään kasva? Ja onko sellaista kirkkoa ylipäänsä olemassa, joka ei kärsi? Entä jos vaikkapa 80% jostain yhteisöstä olisi aidosti sitoutunut kristilliseen uskoon? Silloin se väistämättä ottaa yhteisössä johtoaseman ja valtaa. Juuri näin tilanne on Suomessa, jos unohdetaan hyödytön spekulaatio kirkon jäsenten sitoutuneisuudesta. Kirkko on 80% äänivallalla enemmistön kirkko, jota ymmärretään ja jota arvostetaan. Onko tässä sen ongelma? Onko kirkko ikiliikkuja, joka aina enemmistöön joutuessaan väistämättä menettää alkuperäisen kasvupotentiaalinsa? Onko ulkoinen menestys aina sisäinen tappio?

Kohdat 4-6 liittyvät sisältöön, ”kirkon linjaan”.

7. Rukous (liturgia). Luulen, että tässä on paljon tehtävää. Herätyskristillinen polvirukouksella väsytys ei tietenkään ole ainoa tapa ymmärtää rukouksen merkitystä. Kiinnostus liturgiaan kielii kaipuusta syvempään ja yhteisempään rukouselämään. Psalmit on löydettävä uudestaan.

8. Maallikot (missio). On ihan ymmärrettävää, että kirkko kasvaa vain siellä, missä seurakuntalaiset itse toimivat kirkon sanoman lähettiläinä. Toisaalta siellä, missä sanoma on vain ammattilaisten käsissä, toiminta näivettyy. Tämä on helppo todeta vaikkapa Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa, jossa seurakuntien yhdistämisen jälkeen on ajettu alas itsenäiset ja maallikkovetoiset työmuodot ja niiden tilalle on tuotu raskas, ammattilaisvetoinen työala-ajattelu. Saa nähdä, löytääkö uusi (vielä toistaiseksi!) tuomiorovasti Matti Poutiainen viisasten kiveä tämän trendin kääntämiseksi ja aikooko hän tehdä asialle mitään.

9. Pyhän Hengen voima (dynamis). Kirkko syntyi helluntaina, kun Pyhä Henki vuodatettiin. Helluntailainen Pyhän Hengen kokemus on tällä vuosisadalla uudelleen yhdistettävä vanhan kirkon – sekä ortodoksisen että katolisen – liturgiseen ja teologiseen perinteeseen, jotta kirkko voisi olla yksi, pyhä, yhteinen ja kasvava kaikille sukupolville.

Kohdat 7-9 puhuvat kirkon resursseista, voimavaroista.


Jäin siis viikonlopun jälkeen miettimään kirkosta eroamista ja kirkon mahdollisuutta kasvaa. Ehkä tästä pitää jatkaa keskustelua kollegoiden kesken, jos sellaiseen löytyy joskus aikaa…