keskiviikkona, tammikuuta 31, 2007

Monta ihmeellistä asiaa

... sarjassamme "Mitä tänään ajattelin".

Ajattelin ensinnäkin, että olen varmaan oikeasti kipeä, vaikka olo oli ihan hyvä aamulla. Työterveyslääkäri ei löytänyt verikokeesta tai nielusta bakteeria, joten tavallinen flunssa tämä kai sittenkin on. Edelleen yskittää, mutta eipä tässä kai muuta vaivaa ole.

Iltapäivällä tapasin päivän enkelin, Mikko Rautavan, joka ilmoittautui kuin tyhjästä Kryptan musiikki-iltojen miksaajaksi. Mikko on kokenut äänentoiston tuntija ja huojentaa pastorin velvollisuuksia tältä osalta hienosti.

Illalla oli Kryptassa vieraina Päivi Sini Ristimäki, Jere Ristimäki ja Joonatan Rautio. Ihan oikeasti setti oli niin hieno, että sen olis voinut esittää millä tahansa lavalla tässä kaupungissa. Mutta seurakuntaa oli paikalla alle 30 henkeä! Tästä vois joku jo masentua, mutta laskevien kannatuslukujen kirkossa ei tunnu missään :@/ Jälleen voi tietysti kääntää katseensa tiedotukseen, mutta totuuden nimissä siitä ei pelkästään voi olla eikä ole kysymys. Ilta oli muun muassa viikko sitten nostettu ihan korrektisti K&K:n Menovinkit-palstalle. Varsinaisena ongelmana koko jutussa on se, että meillä ei ole olemassa seurakuntaa, siis yhteisönä. Olen tietysti puhunut ja kirjoittanut tästä ennenkin, mutta en osaa tehdä asialle mitään. Jonkinlaisena kömpelönä yrityksenä nämä Kryptan keskiviikkoillat kai yrittävät rakentaa paikallista seurakuntaa, mutta tuloksena on satunnainen ja minimaalisesti sitoutuva "yleisö", joka ei löydä yhteyttä. Edes seurakunnan omat työntekijät eivät ole kiinnostuneita näistä "seurakuntailloista", mikä on toki meille pirstaloituneen todellisuuden ammatilaisille ihan tavallista. Ainoina poikkeuksina tietysti heikot ja sairaat tulevat uskollisesti paikalle.

Olin kovasti innoissani, kun sain Tuomasvesperin houkuteltua Kryptaan viime syksynä. Aika pian kävi selväksi, että vesper on niin omalakinen ja itsenäinen projekti, että se ei sovi joustavuutta vaativaan yhteiseen tilaan. Tammikuussa vesper siirtyi Vanhaankirkkoon. Nyt olen tietysti vähän pettynyt. (Muistatteko: Life is a constant struggle between expectations and experience?) Tuomasvesper olisi tarvinnut meitä kasvaakseen kiinni yhteisöön ja me olisimme kipeästi tarvinneet tuomasvesperiä ja sen ihmisiä. Erosimme silti toivottavasti ystävinä.

Noniin. Kotiin tultua kuin tilauksesta TV1:n uutiset hehkuttelivat vanhalla tutulla virrellä: kirkko kielsi iskelmämusiikin. Oulun tuomiokirkkoseurakunta (uutistenlukija sanoi "Oulun tuomioseurakunta"!!!) on siis kieltänyt jumalanpalveluksen, jossa piti laulettaman Juicea ja Unto Monosta. Vaikka olen henkeen ja vereen uudistusmielinen näissä asioissa, huomaan tässä ärsyyntyväni median asenteellisuudesta. Ymmärtääkö uutistoimittaja mikä on kristillinen sanoma, kun hän pahoittelee, ettei kirkko halua sanoa sanomaansa aikamme kielellä?
Onko medialla mitään halua edes oikeasti olla kiinnostunut kirkon sanomasta? Vai onko kyseessä sittenkin vain halu edistää kirkon sisäistä hämmennystä oli sisältö mikä tahansa? Voi olla että omaan asenteeseen vaikuttaa tällä kohtaa myös se, että en ole koskaan pitänyt Juicen musiikista tai sen edustamasta suomalaisuudesta. Ymmärrän tietysti olevani tässä stadilainen snobi, joka ei osaa arvostaa juntti-rehellisyyttä. Pyydän anteeksi tätä luonteenpiirrettä, mutta niin se vain on. :-)

Mutta asiaan palatakseni haluan ilmaista täyden moraalisen tukeni Oulussa selvästikin ennakkoluulotonta ja hyvää nuorisotyötä tekeville kollegoille. Jatkakaa sinnikkäästi! Itselleni tosin kristilliseen jumalanpalvelukseen kuuluu ainostaan häpeämättömästi ja avoimesti kristillinen musiikki, riippumatta tyylilajista. Hengellisiä teemoja sivuaville iskelmille kannattaa etsiä jokin toinen foorum, missä niistä ei tehdä väkisin kristillisiä, vaan saavat olla mitä ovat, iskelmiä.

Tämä siis TV1 klo 20.30 uutisissa tänään. Samaan aikaan MTV3:lta tuli tutkivaa journalismia edustava 45 minuuttia, jonka hampaissa oli tällä kertaa Huippuvalmennus ja sen rehtori Teemu Laajasalo. Teemu selvisti toimittajien tentistä nähdäkseni mainiosti. Viittaus kaupparekisteristä puuttuviin tilitietoihin jäi hataraksi viittaukseksi, jolla tuskin on isompaa merkitystä. Toivotaan Teemulle ja koko lafkalle sinnikkyyttä oman brändin rakentamisessa!

tiistaina, tammikuuta 30, 2007

Edelleen kipeenä...

Ja nyt alan epäilemään, että kyseessä ei ole pelkkä flunssa, vaan joku salakavala tulehdus tai bakteeri. No, huomenna aamulla yritän vääntäytyä työterveyslääkärille selvittämään asiaa, mikä tarkoittaa, että varmaan joudun ottamaan sairaslomaa muutamia päiviä.

Tänään aamulla pyysin Valtosen Ollilta vapautuksen Aamupiiristä ja kävin vain heittämässä pakollisen keikan Pasilan studiolle aamuhartauksien vuoksi. Muuten olen hyödyntänyt päivän löhöilemässä sängyssä katsoen dvd:ltä 80-luvun nostalgiasarjaa Velipuolikuu. (No, kirjoitin myös sunnuntain vankilasaarnan siinä välissä. Toivottavasti asiat pysyi erillään;-)

Sen verran ajatus juoksee päässä, että tajuan osuneeni tärkeään saumaan, kun kirjoitin jotain kirkon sisällä olevasta painotuserosta kansalliskirkon ja universaalin kirkon välillä. Samasta aiheesta oli joku nähtävästi käyttänyt puheenvuoroja uskojarukous.net -sivuilla - nimenomaan puolustaen Suomen ev.lut. kirkon statusta kansalliskirkkona. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä selvemmäksi tulee, että ilmeisesti kansalliskirkkoa kannattavat tekevät niin täysin avoimesti ja häpeilemättä uskoen, sen olevan aito "luterilainen" ja siinä mielessä oikeaoppinen kristillinen kutsumus. Heille siis kirkon lähetystehtävä on luterilaisen (hyvinvointi?)yhteiskuntamallin markkinointi maailman ääriin.

On siis kai pakko etsiä sitä positiivista oikeutusta, joka tällaisella ajattelulla on, vaikka se tuntuukin kaukaiselta. Ehkä lähden liikkeelle siitä, mitä hyvää kirkko on kansallisena instituutiona historiallisesti tuonut. Tosin se ei mielestäni selkiytä asiaa, koska emme enää elä aikaa, jolloin kirkon ja yhteiskunnan voi sekottaa toisiinsa. Mutta kansalliskirkollisen ajattelun etiikka tai logiikka kai jotenkin pohjautuu tähän ideaaliin yhtenäisestä kansallisesta projektista. Kansalliskirkon irvikuvaksi noussutta natsi-Saksan luterilaista kirkkoa ei ilmeisesti osata nähdä yhteydessä tähän puhtoiseen Suomi-kirkkoon. Eikä natsi-kirkkoon vertaaminen tietysti edes ole reilua, koska kukaan kansalliskirkollisista tuskin suostuu tunnistamaan itseään sieltä saakka.

Silti pidän itseäni jotenkin sinisilmäisenä, kun olen todella kuvitellut olevani jäsenenä kirkossa (Suomen ev.lut. kirkossa), joka ensisijaisesti ja substanssinsa puolesta edustaa vain ja ainostaan yhtä osaa universaalista Kristuksen kirkosta. Tästä johtuu oma sitoutumiseni ekumeniaan (kansalliskirkolla ei ole ekumeenista pyrkimystä, vaan hallinnollinen pyrkimys) ja se, että tarkastelen aina luterilaisia käytäntöjä kirkon yhteisestä tunnustuksesta enkä suomalaisesta perinteestä käsin.

Mutta. Asiaan on varmaan palattava myöhemmin, kun päätä ei särje ja ajatus kulkee. Jos voit iltarukouksessa muistaa myös minua, olen siitä kiitollinen!

sunnuntaina, tammikuuta 28, 2007

Tiedotusta

On sunnuntaiaamu, kirkonmenojen aika ja makaan kotona sängynpohjalla läppäri sylissä toteuttaen edesmenneen Helsingin Saalem-seurakunnan johtajan, Eino I. Mannisen ohjetta: "On parempi ajatella sängyssä jumalanpalvelusta, kuin jumalanpalveluksessa sänkyä." Maikki ystävällisesti lupasi puolestani toimia tänään messuavustajana, kun yli viikon jatkunut flunssa kaatoi mut eilen totaalisesti petiin. Jotenkuten kaulauliina kaulassa nukutun yön jälkeen elämä alkaa vähitellen voittaa. Tässä on hyvä hetki harrastaa omehtoista tiedottamista eli laittaa ylös muutamia tulevan viikon tapahtumia.

Maanantai on täynnä erinäisiä tapaamisia, muun muassa kaksi raamattupiiriä, joista toisessa käsitellään Nehemian kirjaa ja toisessa kertomusta Lootin vaimosta. Tiistaina könyän taas aamupiirin jälkeen Pasilaan YLEn studiolle äänittämään kaksi aamuhartautta. Ne tulevat ulos tämän ja ensi viikon perjantaina (2. ja 9.2.) Keskiviikkona Kryptassa alkaa kolmen musiikki-illan sarja, joista ensimmäisestä vastaavat Päivi Sini Ristimäki (laulu), Jere Ristimäki (kitara) ja Joonatan Rautio (piano ja sax). Ohjelmistossa on perinteisiä hengellisiä lauluja, jotain Joonatanin omaa tuotantoa ja reipasta gospel-meininkiä. Illan teemana on kaipaus, odotus ja ilo. On taas mielenkiintoista nähdä, minkälainen seurakunta tulee paikalle. Aikaisempi kokemus on, että Kryptan keskiviikkojen väki on joka kerta eri.

Ensi viikonlopulle mut on jälleen määrätty toimitusvuoroon, mikä merkitsee sitä, että ei ole oman seurakunnan messuvuoroa ollenkaan. Siksi lupauduin pitämään Helsingin vankilan jumalanpalveluksen klo 9.30. En olekaan siellä ennen ollut näissä merkeissä, Vantaan vankilassa kyllä.

Tiedotuksesta puhuen (Auliksen kommentti Bono Kryptassa) on ehdottomasti totta, että on parempi mainostaa itse aktiivisesti, kuin luottaa seurakuntien tiedotukseen. Mutta kyseessä on iso ajankäytön priorisointikysymys. Olen halunnut elää siinä illuusiossa, että seurakunnilla on tiedotus hanskassa ja voin keskittyä itse sisällön tuottamiseen. Todellisuus on tietysti toinen. Kirkko ja kaupunki toteuttaa omaa agendaansa, jolla on vain näennäinen yhteys siihen, mitä seurakunnissa tehdään. Missään tapauksessa lehteä ei voi kutsua "omaksi" sillä tavalla, että sen kokisi jotenkin tekevän samaa työtä, mitä itse yrittää tehdä. Taustalla vaikuttaa isot kirkkokäsitykseen liittyvät painotuserot, joten voi olla turha odottaa asiaan mitään muutosta lähiaikoina.

Mitkä painotuserot? Yksinkertaistin itse tämän kirkon ison vedenjakajan viime maanantaina joukolle ulkomaalaisia opiskelijoita, jotka olivat tutustumassa Tuomiokirkkoon ja Suomen ev.lut.kirkkoon suurin piirtein näin: Suomen ev.lut. kirkko tasapainoilee kansallikirkon ja universaalin kristillisen tunnustuksen välillä. Kansallisella instituutiolla on suuri halu pitää mahdollisimman suuri osa kansansa kirkon jäseninä, vaikka se samalla tarkoittaakin opillista hajaannusta. Tosin hajaannus kääntyy sitä itseään vastaan, kun väki ei pidä kirkkoa enää uskottavana toimijana (vrt. tämän päivän Hesarin artikkeli Kirkonkirjat sekaisin, HS 28.1.2007 D6). Opillisen hämmennyksen tilalle toki yritetään tarjota ajatusta hyvinvointivaltiosta kirkon saavutuksena, mutta tuskin kansa kuitenkaan ihan niin tyhmää on.

Universaalin kristillisyyden tuntomerkkinä taas on kristillinen tunnustus, josta kirkko on aina pitänyt ja pitää kiinni muuttuvassa maailmassa: ilosanoma Jeesuksesta Jumalan Poikana ja syntien sovittajana. Kun oikein tiukalle vedetään, kansallinen kirkko on todennäköisesti valmis luopumaan Jeesuksen keskeisyydestä, jos se osoittautuu loukkaukseksi valtiolliselle uskottavuudelle. Eikös näin käynyt luterilaisille natsi-Saksassa?

Ehkä siksi ensi keskiviikon Krypta-illan otsikkona on Vain yksin Jeesus. On huojenta tietää tekevänsä työtä kirkossa, joka ei ole riippuvainen kansallisesta asemasta, kirkollisverosta, kirkon virka- ja työehtosopimuksesta, Kirkko ja kaupungista ja muista hetkellisistä instituutioista. Siellä missä kaksi tai kolme on kokoontunut yhteen Jeesuksen nimessä, kirkko pysyy.

perjantaina, tammikuuta 26, 2007

Fundamentalisti

Kävimme eilen Tiinan kanssa Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa katsomassa Juha Jokelan kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Fundamentalisti. Täydet respektit Jokelalle suorastaan nerokkaan oivaltavasta ja koskettavasta tarinasta! Olin syksyllä Voimala-ohjelmassa haastateltavana yhdessä Juha Jokelan kanssa, mutta tosiaan vasta nyt onnistuin itse näkemään esityksen.

Erityisesti kosketti ehkä se tarkkasilmäisyys, jolla Jokela tavoittaa humaanin liberaalipapin ja psyykkisesti hauraan uskovaisen sisäiset prosessit. Antti Virmavirta ja Irina Pulkka tekivät loistosuoritukset. Virmavirran esittämä pappi Markus toi elävästi mieleen erään hyvän ystävän ja pappiskolleegan, jopa niin elävästi, että tahallista samankaltaisuutta on pakko epäillä.

Näytelmä herätti tietysti monenlaisia hyviä ajatuskulkuja, mutta jaan tässä vain yhden. Nimittäin se mikä tiiviisti rajatusta näytelmästä jäi puuttumaan, oli terveen kristillisen vakaumuksen malli. Herätyskristillinen uskovaisuus ja sen negaationa toimiva liberaaliteologinen kirkkokriittisyys muodostivat näytelmässä ja varmasti todellisuudessakin muodostavat symbioosin, josta näyttää pääsevän ulos vain irtautumalla uskonnollisesta maailmankuvasta. Oma kokemukseni on, että helluntailaisesta tai muuten vahvasti herätyskristillisestä taustasta tuleville kristillisyys näyttää juuri tältä. On joko uskovaisuus tai sen kieltäminen. Koska kumpikaan ei kelpaa tai tyydytä, on opittava välinpitämättömäksi.

Todenmukaisuudestaan huolimatta nämä vaihtoehdot perustuvat melko suppeaan, ehkä erityisesti pietistisvaikutteiseen protestanttiseen hengellisyyteen. Kuvio ei toimi samalla tavalla vaikkapa katolisen tai ortodoksisen kirkon kontekstissa, jossa sisäisen uskonvarmuuden ja älyllisen analyysin tilalla on liturgia, kuuluminen ja käytännön elämä. Samanlaista ekumeenista ja aikuista kristillisyyttä eletään tietysti luterilaisessakin kirkossa, vaikka sillä ei ehkä ole herätyskristillisyyden muotoihin verrattavaa tunnistettavaa "brändiä".

Ajattelen silti, että juuri tällaisena Fundamentalisti on vakavasti otettava ja totuudenmukainen kuvaus kristityn matkasta nuoruuden idealistisesta uskosta kohti jotain kestävämpää. Terveen vaihtoehdon puuttuminen on sitä paitsi rehellinen valinta sekä dramaturgisesti että tosielämän kannalta. Aikuisen kristillisyyden mallia tuskin on olemassakaan muutoin kuin elämänsä sirpaleita keräävien ihmisten rukouksissa ja lapsen uskon kaipauksessa. "Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon."

torstaina, tammikuuta 25, 2007

Bono Kryptassa

Aioin kirjoittaa jotain jo viime yönä, kun uni ei heti tullut silmään ja mietin Kryptan kohtaamispaikkailtaa. Ehkä oli hyvä, että nukuin kuitenkin muutaman tunnin ensimmäisten tunnelmien päälle. Huomaan itsessäni toistuvasti sen ilmiön, että joskus omat odotukset jonkin tilaisuuden suhteen ovat sellaisia, että todellisuus sitten tuntuu vaikealta hyväksyä. Yön nukuttuani raportoin siis eilisestä illasta ja sen aiheuttamasti sisäisestä prosessista.

Helsingin seurakuntien ja tuomiokirkkoseurakunnan tiedotusta hoidetaan virkamiesmäisellä ammattitaidolla, mikä tarkoittaa sitä, että ei koskaan voi tietää, onko tiedotuskoneisto ajan tasalla sisällön suhteen. Bono-illan kohtaloksi tuli jäädä pikkiriikkiseksi rivimaininnaksi Kirkko ja kaupungissa, vaikka toimittaja Janne Villa kirjoitti Bonosta ansiokkaan artikkelin kaksi viikkoa aikaisemmin samaan lehteen. En suoraan sanoen tiedä, missä toimituksen hoksottimet olivat tämän tilaisuuden suhteen, auringonvaloa siinä paikassa ei ehkä kovasti näkynyt. Lähetin vielä tiistaina illalla kaikkiin radiokanaviin tietoa tilaisuudesta, mutta tietääkseni missään tieto ei mennyt läpi. Väkeä oli siis paikalla viitisenkymmentä henkeä, kun potentiaalinen kiinnostunut yleisö oli tietysti moninkertainen. Tämä oli harmituksen ensimmäinen syy.

Toinen pettymys oli hieman ehtinyt jo laantua. Mikko Kuustonen joutui omaksikin harmikseen perumaan osallistumisen iltaan samaan iltapäivään osuneen levynjulkistamisen vuoksi. Sain tiedon asiasta kuitenkin jo muutamia viikkoa sitten, joten ehdimme sopeutua tilanteeseen.

Kolmannesta syystä saan syyttää ennen kaikkea itseäni. Dominikaaniveli Antoine Lévy viereisestä Studium Catholicumista lupasi ystävällisesti jo joulukuussa, että hän tulee iltaan mukaan. Tunnen hänet avarakatseisena, ekumeenisena katolisen kirkon edustajana, joka on myös sanavalmis ja elää ajassa kiinni. Hän olisi tietysti tarvinnut lisää tietoa illan sisällöstä ja omasta roolistaan voidakseen valmistautua siihen kunnolla. Valitettavasti mieleeni ei juolahtanut, että kun sovin asiasta Roomasta käsin, en siinä yhteydessä tainnut juurikaan jakaa tätä informaatiota. Veli Antoine kyllä tuli paikalle, mutta hän ei mitenkään päässyt sisään Bonon videohaastattelun herättämään positiiviseen liike-energiaan. Lyhyt yleisökeskustelu videon jälkeen siis hajosi taivaan tuuliin, vaikka muutamia hyviä puheenvuoroja kuultiinkin.

Ilta oli joka tapauksessa monella tavalla onnistunut ja varmasti ajatuksia herättävä. Jostain syystä itselleni jäi kuitenkin päällimmäisesksi tunteeksi pettymys. Olen aikaisemmin tilittänyt samanlaisia tuntoja erään Tuomasmessun saarnan jälkeen, kun pohdin, onko minussa ripaus perfektionistia.

Mitä tästä voi siis päätellä? Ainakin sen, että "life is a constant struggle between expectations and experience", elämä on jatkuvaa kamppailua odotusten ja kokemuksen välimaastossa. Tämä on ollut mun mottona ainakin kymmenen vuotta, mutta yhä se tuntuu toimivan. On luontaista suhteuttaa tapahtumia omiin odotuksiinsa siinäkin tapauksessa, että olisi järkevämpää ja perustellumpaa suhteuttaa niitä vallitseviin tosiasioihin. Päättelen tästä, että omilla odotuksilla ja vallitsevilla tosiasioilla on suhde, joka vaikuttaa siihen, miten paljon ihminen joutuu elämässään kamppailemaan.

Onko siis odotuksia madallettava vastaamaan vallitsevia tosiasioita, jotta välttyy pettymyksien aiheuttamalta sisäiseltä kamppailulta? Tässä en idealistina haluaisi antaa periksi. Pettymyksien uhallakin on uskallettava asettaa odotuksia. Zen-buddhismi ja Anthony de Mello kumppaneineen tosin näyttävät tässä olevan eri mieltä kanssani. Onnellisuus tulee zenissä siitä, että ottaa vastaan sen, mikä tulee, sellaisena kuin se tulee.

Mutta onko erimielisyys vain näennäistä? Eettiseen mystiikkaan kuuluu usko hyvään. Se on uskoa siihen, mikä valitettavan harvoin on ilmeistä tai näkyy välittömästi. Samalla, kun mystikko siis uskoo hyvään (vrt. odotus), hän on valmis ottamaan vastaan sen pahan, minkä maailma tuo eteen (vrt. pettymys), koska hän ymmärtää, että pahuus ei ole todellisuuden luonne.

Ajattelutapojen välillä on kuitenkin todellinen ero. Ylisuurien odotusten kirous on siinä, että ne on sidottu itseen. Hyvän toteutuminen sen sijaan edellyttää suhdetta toiseen. Vastaavasti pettymys on sisäinen tila, kun taas pahuus koskee suhteita. Odotusten ja kokemuksen välinen ristiriita on siis tässä mielessä merkki ihmisen kääntymisestä itseensä.

Bono ja Bill Hybels puhuivat videolla Afrikasta ja kristittyjen vastuusta. Ihminen, joka kääntyy itseensä, miettii maailman hädän suhdetta omiin sisäisiin tuntemuksiinsa. Kristityn kutsumus on kääntyä kohti toista ja kohti Jumalaa (joka on Toinen), jolloin määräävämmäksi tulee se, millainen suhde minulla on toisiin. Koska vilpittömästi uskon, että eilinen tilaisuus kylvi monta tärkeää siementä, henkilökohtainen pettymys vaihtuu uskonvaraiseksi vakaumukseksi siitä, että työtä kannattaa tehdä.

Ensi viikon keskiviikkona klo 18 Kryptassa Päivi Sini Ristimäki (laulu), Jere Ristimäki (guit) ja Joonatan Rautio (sax, pno)!

sunnuntaina, tammikuuta 21, 2007

Rukousviikko on päässyt hyvin käyntiin, vaikka omalta osaltani paha kröhä haittaakin osallistumista. Tänään teimme ekumeenisen rukousvaelluksen Ruoholahden kappelilta Mellunkylän ortodoksisen toimintakeskuksen kautta Kontulan Metrokappelille. Väkeä oli mukana nelisenkymmentä henkeä alusta loppuun, jonkin verran ehkä väki vaihtui kesken matkan. Torstaina illalla olin puhumassa Pyhän Henrikin katedraalissa, jossa vietettiin Pyhä Henrikin vesperiä.

Eilen illalla oli jälleen kaunis psalmilaulujen hetki, jossa minun roolina oli pitää pieni puhe psalmeista. Valitsin aiheeksi "Ruumiinosatkin puhuvat". (Kun mukaan lasketaan viikkomessu Helsingin tuomiokirkossa torstaina, olen siis tällä viikolla tullut puhuneeksi kolmessa katedraalissa. Oma ennätys :-)

Puhe Uspenskin katedraalin psalmilaulujen illassa 20.1.2007.


”Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle ja kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.” (Ef. 5:19-20)

Psalmien laulaminen on yhteyden vaalimista Kristuksen kautta toisiimme, siinä toteutuu oikeastaan koko kristillisen seurakunnan perustehtävä julistaa evankeliumia ja toimia lähimmäisen rakkaudessa. On hienoa, että tästä ekumeenisesta psalmilauluhetkestä on tullut jo pieni perinne kristittyjen ykseyden rukousviikolla. Meille, jotka olemme löytäneet tämän yhteisen hetken, luultavasti koko rukousviikon ajatus ja sisältö toteutuvat parhaiten juuri täällä.

Kristittyjen ykseyden rukousviikon teema nousee Markuksen evankeliumista, missä ihmiset ihmetellen tunnustavat Jeesuksen voiman: ”Kuurotkin hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan”. Kaikkialla, minne meni, Jeesus loi uutta ja antoi uusia mahdollisuuksia. Hän antaa myös uuden kielitaidon niille, joiden puhekyky ja kuulemiskyky ovat vammautuneet. Etelä-Afrikan kristityt, jotka ovat etukäteen syvällisesti tutkineet tämän vuoden rukousviikon teemaa, muistuttavat, että mykkyys on hengellisessä mielessä sitä, että on asioita, joista ei kyetä puhumaan. Kuurous on sitä, että emme ymmärrä mitä toinen sanoo. Kommunikaatio on häiriintynyt.

Psalmit edustavat hyvin kokonaisvaltaista ihmiskuvaa. Siksi psalmilaulunkin on tarkoitus koskettaa meitä syvältä ja kokonaan, myös ruumiillisesti. Kuuntele vaikka, millä tavalla eri ruumiinosat ovat mukana VT:n psalmirukouksessa. Aloitamme alhaalta, jaloista. Niiden alla on sekä elämän perustus että vaellus.

”Minun jalkani ovat vahvalla perustalla. Juhlivan kansan keskellä minä kiitän sinua, Herra.” (26:12). Luottamus ilmaistaan sanomalla: ”Hän antaa meille elämän, hän ei salli jalkamme horjua” (66:9). Rukoilija tunnustaa silti, että jalkojen horjuminen on mahdollista: ”Minä pyydän: älä anna vihamieheni iloita, älä anna heidän ilkkua, kun jalkani horjuu!” (38:17).

Horjuvajalkainen rukoilee myös sitä, että jalat pysyisivät oikealla polulla: ”Minä tutkin vaellustani, minä käännän jalkani sinun liittosi tielle.” (119:59). Tie on usein pimeän peitossa, joten jalat tarvitsevat valoa: ”Sinun sanasi on lamppu minun jaloilleni, se on valo minun matkallani” (119:105). Seisomisen ja kulkemisen lisäksi jaloilla voidaan myös osoittaa kunnioitusta polvistumalla: ”Tulkaa, kumartukaa maahan, polvistukaamme Herran, Luojamme, eteen.” (95:6).

Jos jatkamme jaloista muihin raajoihin, niin kädet tietysti ovat rukoilijalle tärkeät. Käsien ristimisestä ei psalmeissa puhuta (Sananlaskuissa ja Saarnaajan kirjassa käsien ristimisellä tarkoitetaan laiskuutta: ”Tyhmä istuu kädet ristissä ja kalvaa omaa lihaansa” Srn 4:5), mutta käsillä ilmaistaan monin muin tavoin rukouksen eri muotoja. Turvautumista: ”Minä turvaan sinuun, kohotan käteni sinun puoleesi” (63:5), pyyntöä ”Kuule minun rukoukseni, kun huudan sinua avuksi ja kohotan käteni temppelisi pyhintä kohden” (28:2) ja ahdistusta: ”Ahdingossa minä itken silmäni kuiviin, kaiken päivää huudan sinua, Herra, ja ojennan käsiäni sinua kohti” (88:10).

Käsien ja jalkojen käytön lisäksi psalmirukouksen perusliikkeisiin kuuluu katseen eli silmien kohottaminen: ”Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun?” (121:1).

Näiden kehon ulokkeiden jälkeen alamme tulla keskelle ydintä. Siihen kuuluvat lihakset, luut, lanteet, vatsa, niska jne. Joskus ahdistus on niin kova, että se tuntuu kaikkialla: ”Ruumiissani (lihassani) ei ole tervettä paikkaa, koska sinä olet minuun vihastunut. Pahojen tekojeni tähden eivät luuni saa rauhaa. - - Olen painunut kumaraan, vääntynyt vääräksi. Lanteeni ovat tulessa, ruumiissani ei ole tervettä paikkaa” (38:4,7-8).

Tässä tilassa rukoilija paastoaa ja rukoilee koko kehollaan. Psalmissa 35 rukoilija käyttää erikoista ilmaisua kertoessaan, kuinka hän rukoili vieraiden puolesta: ”Silloin kun joku heistä sairastui, minä pukeuduin karkeaan kankaaseen, paastosin ankarasti ja rukoilin hartaasti = rukoukseni palasi syliini” (35:13). Ehkä jollain teistä on kokemusta tästä, kun rukouskamppailu on niin konkreettista, että se tuntuu vatsassa.

Joskus rukoilijan on vaikea saada mitään sanotuksi, koska kurkkua kuivaa: ”Minä olen väsynyt huutamaan, kurkkuni on käheä” (69:4a).

Totta kai suu, kitalaki, kieli ja huulet ovat rukoilijalle aivan keskeisiä ilmaisuvälineitä: ”Herra, avaa minun huuleni, niin suuni julistaa sinun kunniaasi” (51:17). Näillä sanoilla aloitamme läntisen perinteen mukaan hetkipalvelurukoukset. Suun antaminen ylistykseen on jopa niin tärkeää, että rukoilija pitää sitä muun puheen edellytyksenä: ”Tarttukoon kieleni kitalakeen, ellen sinua muista” (137:6). Rukoilijan makuaisti sijaitsee kitalaessa, sillä ”Miten suloiset ovatkaan sinun sanasi kitalaelleni! Ne maistuvat suussani hunajaa makeammilta.” (119:103). Siksi rukous etsii myös itselleen kaunista muotoa, sillä sisällön ja muodon on oltava tasapainossa: ”Sydämeni on tulvillaan kauniita sanoja. Minä lausun säkeeni kuninkaalle – olkoon kieleni kuin taitavan kirjurin kynä” (45:2).

Psalmit ovat siis täynnä viittauksia ruumiin kieleen, kehon ilmaisuvoimaan. Nähdäkseni ne kaikki kuitenkin ovat yhteydessä Jeesuksen opetukseen: ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu” (Mt 12:34). Suu ja kehon kieli ilmaisevat sitä, mitä on sydämessä. Siksi sydän on psalmien ruumiinkielen lähtökohta ja keskus. ”Vanhurskaan suu puhuu viisautta, hänen kielensä kertoo, mikä on oikein. Hänellä on sydämessään Jumalan laki, eivätkä hänen askelensa horju” (37:30-31). Rukous voi tapahtua sydämessä ilman ulkoisia merkkejä. Muistatte varmaan tapauksen, jossa lapsettomuudesta kärsivä Hanna rukoili Jumalaa Silon temppelissä. Hän rukoili hiljaa mielessään, niin että ääntä ei kuulunut, vain huulet liikkuivat ja pappi Eeli luuli hänen olevan juovuksissa. Hanna kuitenkin vastasi Eelille: ”Ei, herra, en ole juonut viiniä enkä väkijuomaa. Minä olen onneton nainen ja vuodatin sydämeni Jumalalle”. (1. Sam. 1:15).

Jos yhteys suun ja sydämen väliltä puuttuu, ihmisen on myös vaikea tulla Jumalan eteen. ”Kuka saa tulla sinun temppeliisi?” kysytään psalmissa 15. ”Se joka on rehellinen ja tekee oikein, jonka sydän on vilpitön ja puheet totta. Se, joka ei panettele, joka ei tee lähimmäiselleen pahaa.” Ilmaisu panetella, siis puhua pahaa, solvata, on hepreaksi sananmukaisesti ”astua kielen päälle”. Ihminen, jonka jalat ja kieli eivät tee yhteistyötä, ei myöskään puhu sydämestään.

Rukousviikon Raamatun tekstit kehottavat meitä rukoilemaan yhdessä, että meidän usein horjuva käyntimme, huono kuulomme, sisuskaluissa kalvava epätoivo ja monet muut tuntemukset eivät estäisi Jumalan tahtoa toteutumassa meidän elämässämme yksilöinä, seurakuntina ja kirkkokuntina.

Veisataan siis yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja. Ja kiitetään aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.


torstaina, tammikuuta 18, 2007

Kristittyjen ykseyden rukousviikko alkaa

... tänään eli torstaina 18.1. ja jatkuu ens viikon torstaihin 25.1. saakka. Lisätiedot löytyy osoitteesta www.helsinkirukoilee.fi.

Olen tänään "harjoitellut" kahdessa messussa (Agricolan aamumessussa klo 7.30 ja Tuomiokirkon viikkomessussa klo 12), että saisi jotain ajatuksia kasaan Pyhän Henrikin vesperiä varten klo 18 mennessä. Rukousviikon teemana tänä vuonna on "Hän saa kuurot kuulemaan ja mykät puhumaan" (Mark. 7:31-37). Teeman taustalla on Etelä-Afrikan kristittyjen kokemus puhumattomuuden ongelmasta. Kun tabut estävät puhumasta asioista, niihin ei myöskään puututa. Aikaisemmin tällainen tabu oli rotusortopolitiikka, nykyään AIDS ja seksuaalisuus.

Teeman yhteys Markuksen evankeliumin kohtaan, jossa Jeesus parantaa kuuromykän, on tietysti puhtaan allegorinen. Mutta ei se ole sinänsä paha juttu. Kertomus on sen luontoinen, että se viittaa fyysisen tapahtuman taustalla olevaan, suurempaan todellisuuteen. Jeesuksen eleissä näkyy ihmeparantajan ulkoinen muoto, mutta sisältö viittaa profetioiden täyttymiseen (Jes. 35:5-6). Millä hengellisellä tavalla mykkyys ja kuurous, puhuminen ja kuuleminen pitäisivät tämän kertomuksen perusteella ymmärtää?

Suomen ekumeenisen neuvoston
suomeksi julkaisema taustamateriaali on hyvin valmisteltu ja antaisi aiheen paljon syvällisempään käsittelyyn, kuin viikon tilaisuuksissa varmaankaan pystytään. Lauantai-iltana ollaan Uspenskissa laulamassa psalmeja, sunnuntaina vaelletaan Metrolla Ruoholahdesta Kontulaan ja ensi keskiviikkona isketään Bonon videohaastattelulla Kryptassa. tervetuloa mukaan!

tiistaina, tammikuuta 16, 2007

Maailman suurlähettiläät

Laitan tähän vielä yhden ajatuksen, joka nousi esiin Leonardon puheessa Linköpingissä. S:ta Klaran porukka puhui siitä valtavasta työpaineesta, minkä pakolaisten määrä aiheuttaa heille, ja usein voimavarat tuntuu loppuvan kesken. Siinä yhteydessä juteltiin muutenkin vapaaehtoisesta työpanoksesta ja sitoutumisen kysymyksistä.

Leonardo mielestäni käänsi jälleen keskustelun hyvällä tavalla toisin päin. Kukaan, joka tekee työtä pakolaisten parissa, ei voi välttyä siltä tosiasialta, että apua tarvitaan enemmän kuin voidaan antaa. Sama koskee tietysti sodan, nälän ja köyhyyden uhreja muutenkin. Mutta sen sijaan, että tilannetta arvioitaisiin auttamisen tulosten kannalta, pakolaisia tulisi lähestyä ihmisarvon näkökulmasta. Jokainen pakolainen on maailman suurlähettiläs. Pakolaiset edustaa itse asiassa omaa maataan paremmin kuin viralliset suurlähettiläät. He ovat parempia uutisten välittäjiä kuin viralliset uutiskanavat. Näin ollen yhteys pakolaisten kanssa ei olekaan sitä, että yritetään auttaa ja ratkaista heidän ongelmiaan, vaan sitä, että kohdellaan heitä ihmisinä, kuunnellaan ja jaetaan aikaa yhdessä.

Leonardon pääviesti viikonlopun tapaamiseen olikin Sant' Egidion yhteisön hengessä se, että meidän tapa toimia on usein kohtuuttoman tietoinen tuloksista ja tuloshakuinen. Hyvin usein yhteisön jäseniltä kysytään, minkälaisia tuloksia yhteisön työ saa aikaan. Kysymys on vilpitön, mutta hämmentävä. Eihän meillä ole tapana kysyä toisiltamme sitäkään, mitä tuloksia olemme saavuttaneet perhe-elämässä. Olis hassua arvioida perhe-elämää synnytettyjen ja kasvatettujen lasten määrälle! Liian innokas keskittyminen tuloksiin tekee vaikeaksi nähdä ihmisarvoa siellä, missä ei ole näyttää tilastoja. On opittava antamaan arvo olemiselle.

Viesti on tietysti erittäin tärkeä. Ajattelin silti, että kysymys tuloksista saattaa olla väärin asetettu. Totta kai perhe-elämää voi arvioida vaikkapa sen suhteen, onko se tyydyttävää vai ahdistavaa. Ja sama koskee seurakuntaelämää. Ei ole mitään syytä hyväksyä sitä, että ihmiset kulkevat toistensa ohi, ovat yksinäisiä, katkeria ja epäluuloisia. "Olemista" voidaan käyttää vääränä peitenimenä henkiselle neuvottomuudelle ja velttoudelle, jonka katveessa ihmisillä on paha olla. Eletään vaan, niin kuin mitään ongelmaa ei olisi.

Tuloksien sijaan onkin ihan paikallaan puhua arvoista ja niiden toteutumisesta. Tuloksethan ovat arvomittareita. Siellä, missä arvot ovat numeraalisia tai rahallisia, tulos mitataan numeroilla tai rahassa. Hengellisessä yhteisössä ja sosiaalisessa verkostossa tulos "mitataan" ihmisten hyvinvointina.

Hengellisten tai sosiaalisten tulosten mittaaminen on itse asiassa niin vastenmielinen ajatus, että en yhtään ihmettele, jos se ei innosta. Asian kääntöpuoli on se, että jokainen meistä automaattisesti ja jatkuvasti tekee tätä mittaamista. Tarjoaako seurakunta, johon kuulun, sitä arvoa, jota kaipaan?

Tämän kyselyn jälkeen ajatus on taas hyvä kääntää alkuperäiseen suuntaan. Tarrautuminen mitattaviin arvoihin (numeroihin) on vain haluttomuutta tai kykenemättömyyttä sitoutua ihmisarvoon. Pakolaisen, köyhän ja syrjäytyneen ihmisarvoinen kohtelu luo seurakunnan, joka elää niin kuin opettaa.

maanantaina, tammikuuta 15, 2007

Hiipuuko kirkko vai kasvaako se?

Vuodenvaihteen tilastot kertoivat jälleen, että suomalaisten kirkosta eroaminen jatkuu melko tasaisesti. Tosin tahti ei varmaankaan ole riittävän raju niille, joita kirkko ärsyttää. Eikä se ole myöskään riittävän raju niille, jotka istuvat kirkon leveillä tuoleilla tekemättä mitään asian hyväksi. Kaikki näyttää sittenkin jatkuvan ikään kuin mikään ei oikeasti muuttuisi.

Viikonlopun vierailu Linköpingissä ja Tukholmassa antoi jälleen aikaa ajatella ja mahdollisuuden tarkastella omaa toimintaympäristöä matkan päästä. Suomalaisen ja ruotsalaisen kirkollisen kulttuurin ja sosiaalisen tilanteen väliset erot nousivat esiin, vaikka tietysti meillä on hirveän paljon yhteistä pohjalla. Ruotsin kirkon lehti Kyrkans tidning julkaisi viime viikolla mielenkiintoisen, tosin samalla melko pinnallisen, keskiaukeaman artikkelin otsikolla Oväntade möten i vår andliga galax (Odottamattomia kohtaamisia hengellisellä linnunradallamme). Siinä toimittaja Martin Larsson tulee väittäneeksi, että hyvin erilaisista kirkollisista taustoista tulevat kristityt – korkeakirkolliset luterilaiset, karismaatikot, katolilaiset, helluntailaiset, ortodoksit – ovat alkaneet Ruotsissa löytää toisensa yhteisen uskontunnustuksen ympäriltä. Vaikka artikkelissa ei sitä suoraan sanota, voidaan ehkä käänteisesti tehdä se johtopäätös, että tästä uusien yhteyksien verkostosta loistavat poissaolollaan vain ne yleiskirkolliset ja politisoituneet piirit, joille kirkko ei ole uskonyhteisö vaan kulttuuri-instituutio.

Piispa Martin Lind otti meidän parinkymmenen Sant’ Egidion ystävän joukon sydämellisesti vastaan Vårdnäsin hiippakuntakeskukseen, joka sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä Linköpingistä. Sain kyydin sinne piispan virka-Saabilla, jonka kuskeina nähtävästi tuomiokapitulin papisto vaihtelevasti toimii. (Saab on iso työllistäjä kaupungissa.) Piispa osallistui itse retriittiin alusta loppuun ja perjantai-iltana oli aikaa jopa yhdessä saunomiseen. Tyyppinä Lind vaikutti olevan avoin, rehevä, tärkeilemätön, mutta samalla tyypillisesti sovitteleva ja varovaisen tuntuinen. Ruotsalaisilla tuntuu olevan aivan yleisesti sellainen käsitys, että suomalainen piispakunta on hassulla tavalla vakavamielistä ja itsensä turhan tosissaan ottavaa sakkia toisin kuin ruotsalaiset virkaveljensä.

Viikonlopun tarkoituksena oli jakaa kokemuksia ja rakentua yhdessäolosta, ei siis tiukkaa agendaa ja tulostavoitteita. Joukko ei ollut erityisen yhtenäinen, eikä ajatusten vaihto tapahtunut ihan vaivattomasti. Linköpingin yliopistolta tulleet nuoret, joiden kanssa istuin samassa keskustelu­ryhmässä, jäivät etäiseksi. Voi tietysti olla, että he olivat vain ujoja, vaikka se tulikin esiin jonkinlaisena tärkeilynä. Eräs saksalainen filosofian opiskelija lopuksi hieman nolasi itsensä. Hän pyysi piispan päätössanojen jälkeen puheenvuoron ja nousi piirtämään taululle matemaattista kaavaa, jonka mukaan on rationaalista toimia köyhien hyväksi. Esitys nosti esiin mielenkiintoisen kysymyksen siitä, miksi jotkut tosissaan uskovat ihmisten toimivan rationaalisesti. Tällainen uskomus ei ehkä edes ole kovin poikkeavaa. Varmaankin se on yleisempää miesten kuin naisten keskuudessa. Sivuteemana siinä jouduttiin pohtimaan, mitä nuori filosofian opiskelija ajattelee itsestään ja muista. Ehkä näin kaverissa jotain sellaista omasta nuoruudestani, mistä en ole erityisen ylpeä.

Mielenkiintoisimmat ja konkreettisimmat terveiset tulivat lopulta Tukholman Santa Clara –kirkosta, jossa sunnuntaina vielä pääsin osallistumaan messuun. Klara sijaitsee ihan Tukholman keskustassa, rautatieaseman vieressä. Kirkko kuuluu Tukholman tuomiokirkkoseurakuntaan, mutta työ on selkeästi omaehtoista ja profiloitunutta, kuten nettisivuista voi päätellä. Työtä johtaa kappalainen Carl-Erik Sahlberg, joka tunnetaan luterilaisena karismaatikkona. Työ on vahvasti painottunut diakoniaan ja kaikesta näkee, että seurakunta elää todeksi vanhaa luostarisääntöä rukoile ja tee työtä, ora et labora. Joka arkipäivä seurakunta kokoontuu rukoilemaan kahdeksi tunniksi, aamulla 8-9 ja iltapäivällä 15.30-16.30. Palkatut työntekijät vahtimestarista diakoniin ja pappiin ovat kaikki samassa remmissä ja ovat sitoutuneita seurakuntaansa. Messussa esiteltiin useita vastuunkantajia, mm. pyhäkoulunopettajia ja yksi Keski-Aasiasta palannut lähetystyöntekijä.

Sahlbergin työnäky perustuu tutkimukseen, jonka hän sai piispa Bertil Weckströmilta tehtäväkseen vuonna 1982. Siinä Sahlberg joutui selvittämään, mitkä tekijät yhdistävät niitä kirkkoja, jotka ovat kahden vuosituhannen aikana kasvaneet. En osaa arvioida tutkimuksen laajuutta tai metodologista otetta, kun en ole sitä lukenut. Mielenkiintoista, että sunnuntain saarnassaan hän yhdisti evankeliumin Jeesus ja samarialaisen nainen kaivolla suoraan näihin periaatteisiin. Oliko vain sattumaa, että hän saarnasi keskeisistä toiminnan periaatteista, vai onko hänellä tapana toistaa tuttua viestiä ajoittain?

Sormituntumalta ajatellen Sahlberg on joka tapauksessa löytänyt keskeisiä ja hyviä ajatuksia, joita hän on myös johdonmukaisesti ja sitoutuneesti halunnut itse noudattaa käytännössä. Hän luettelee yhdeksän kasvavia kirkkoja yhdistävää tekijää, jotka laitan tähän lyhyesti kommentoiden.

1. Avoimuus kaikille (ekklesia). Kasvavan kirkon tunnistaa siitä, että se ei ole rajoittunut tiettyyn yhteiskuntaluokkaan tai kohderyhmään. Ajattelen heti sitä onnetonta tilannetta, että meillä Tuomiokirkossa sekä lasten että laitapuolen ihmisten osallistuminen messuun on tehty liian häiritseväksi. Tai siis sitä ei ole osattu tehdä mahdolliseksi. Kohderyhmämessuilla on sama ongelma. Ne eivät kasvata seurakuntaa, vaan jotain muuta. Tuomasmessu sen sijaan on tällä kohtaa hyvä vertailukohta, koska sen lähtökohtiin kuuluu avoimuus kaikille. Avoimuus kaikille ei tietenkään ole sama asia kuin avoimuus kaikelle.

2. Välittäminen (diakonia). Kasvavat kirkot tuntevat ympärillä elävien ihmisten tarpeet ja tekevät aktiivisesti työtä näiden hyväksi. Tämä kohta on aina ollut iso kysymysmerkki Tuomasmessulle, vaikka yhteistyön HelsinkiMission kanssa olikin määrä tasapainottaa tilannetta. Käytännössä kuitenkin Tuomasmessun diakoninen rooli rajoittuu esirukouspalveluun – mikä on tietysti jo sellaisenaan iso ja tärkeä juttu. Muualla kirkossa diakonian ja jumalanpalveluksen välinen yhteys ei ehkä toteudu edes tällä tasolla.

3. Rakkaudellinen yhteys (koinonia). Tässä yhteydessä Sahlberg viittaa yksinäisyyden vitsaukseen. Ja sanoohan Jeesus, että meidät tunnetaan Jumalan lapsiksi siitä, että meillä on keskinäinen rakkaus. Ei siis mikään marginaalinen hyve.

Kohdat 1-3 ovat läheisyyden ja avoimuuden periaatteita.

4. Jeesus-keskeisyys (kerygma). Kuinka usein kirkon viestinnässä puhutaan Jeesuksesta ja kuinka usein taloudesta, säästä, politiikasta ja kaikesta muusta? Ilman sanomaa Jeesuksesta kirkosta tulee valtapelien ja politiikan taistelutanner.

5. Eettinen elämäntapa (praxia). Sahlberg ei erityisesti korostanut tätä kohtaa saarnassaan, viittasi vain samarialaisen naisen tarpeeseen löytää toisenlainen elämäntapa. Kohta näyttää liittyvän käsitykseen synnistä ja syntisten roolista kirkossa. Kirkko, joka on vain syntisille ja jonka jokainen jäsen on syntinen, joutuu väistämättä hyväksymään Jumalan Sanan auktoriteetin suhteessa syntiin. Kirkko, jossa halutaan antaa tilaa ”vaihtoehtoisille elämäntavoille”, menettää käsityksensä synnistä. Hieman kärjistäen kirkko, jolla ei ole itsensä yläpuolella olevaa eettistä auktoriteettia, hylkää Jumalansa. Juuri tämän vuoksi kirkon ei pidä ratkaista eettisiä kysymyksiä syyllisyyden närkästyttämien ihmisten mielipiteiden perusteella. Sen ei toki myöskään pidä jäädä omaa sisäistä rikkinäisyyttään kovalla moraalilla paikkaavien fundamentalistien panttivangiksi.

6. Valmius kärsiä (martyria). Kirkon kasvu herättää ärtymystä, kritiikkiä ja vastustusta, jopa vainoa. Pitää varmasti paikkansa, mutta herättää paljon kysymyksiä. Voidaanko sanoa, että kirkko, joka ei kärsi, ei myöskään kasva? Ja onko sellaista kirkkoa ylipäänsä olemassa, joka ei kärsi? Entä jos vaikkapa 80% jostain yhteisöstä olisi aidosti sitoutunut kristilliseen uskoon? Silloin se väistämättä ottaa yhteisössä johtoaseman ja valtaa. Juuri näin tilanne on Suomessa, jos unohdetaan hyödytön spekulaatio kirkon jäsenten sitoutuneisuudesta. Kirkko on 80% äänivallalla enemmistön kirkko, jota ymmärretään ja jota arvostetaan. Onko tässä sen ongelma? Onko kirkko ikiliikkuja, joka aina enemmistöön joutuessaan väistämättä menettää alkuperäisen kasvupotentiaalinsa? Onko ulkoinen menestys aina sisäinen tappio?

Kohdat 4-6 liittyvät sisältöön, ”kirkon linjaan”.

7. Rukous (liturgia). Luulen, että tässä on paljon tehtävää. Herätyskristillinen polvirukouksella väsytys ei tietenkään ole ainoa tapa ymmärtää rukouksen merkitystä. Kiinnostus liturgiaan kielii kaipuusta syvempään ja yhteisempään rukouselämään. Psalmit on löydettävä uudestaan.

8. Maallikot (missio). On ihan ymmärrettävää, että kirkko kasvaa vain siellä, missä seurakuntalaiset itse toimivat kirkon sanoman lähettiläinä. Toisaalta siellä, missä sanoma on vain ammattilaisten käsissä, toiminta näivettyy. Tämä on helppo todeta vaikkapa Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa, jossa seurakuntien yhdistämisen jälkeen on ajettu alas itsenäiset ja maallikkovetoiset työmuodot ja niiden tilalle on tuotu raskas, ammattilaisvetoinen työala-ajattelu. Saa nähdä, löytääkö uusi (vielä toistaiseksi!) tuomiorovasti Matti Poutiainen viisasten kiveä tämän trendin kääntämiseksi ja aikooko hän tehdä asialle mitään.

9. Pyhän Hengen voima (dynamis). Kirkko syntyi helluntaina, kun Pyhä Henki vuodatettiin. Helluntailainen Pyhän Hengen kokemus on tällä vuosisadalla uudelleen yhdistettävä vanhan kirkon – sekä ortodoksisen että katolisen – liturgiseen ja teologiseen perinteeseen, jotta kirkko voisi olla yksi, pyhä, yhteinen ja kasvava kaikille sukupolville.

Kohdat 7-9 puhuvat kirkon resursseista, voimavaroista.


Jäin siis viikonlopun jälkeen miettimään kirkosta eroamista ja kirkon mahdollisuutta kasvaa. Ehkä tästä pitää jatkaa keskustelua kollegoiden kesken, jos sellaiseen löytyy joskus aikaa…


torstaina, tammikuuta 11, 2007

Kesä jatkuu

Kävin eilen tarkistamassa, onko soutuvene turvallisesti Westendin rannassa. Oli jotenkin erikoinen tunne seistä siinä tammikuisessa illassa, kun laineet liplattivat rantaan, kuu paistoi ja leppoisa tuuli hyväili kasvoja. Olis aivan hyvin voinut lähteä souturetkelle. Viime vuonna muistaakseni näihin aikoihin kävelin Varsasaareen jäitä pitkin...

Arkinen puurtaminen alkaa näkyä siinä, että illalla ei ole enää suurta halua avata tietokonetta ja alkaa kirjoittelemaan. Siksi blogin päivittäminen nähtävästi harvenee väistämättä. Oli kiva taas tiistaina aloittaa ravintola Omenapuun aamupiiri, jossa kerroin Rooman-terveiset. Viikon aikana olen käynyt useita kastekeskusteluja, yhden aikuisriparin ja kirkkoon liittämisen, muutamia työkokouksia ja sielunhoitotilanteita. Lisäksi kuin huomaamatta aikaa vie erinäisten tiedotteiden, esitteiden ja muun tiedon tuottaminen pohjattomalta tuntuvaan informaatiokaivoon. Isoimpina juttuina tietysti 17.1. alkavat Kryptan kohtaamispaikkaillat ja 18.1. alkava kristittyjen ykseyden rukousviikko. Laitan näistä tietoa myös tänne blogiin vähän myöhemmin.

Huomenna eli perjantaina nousen aikaisin SASsin koneeseen ja lennän Arlandaan jatkaakseni siitä matkaa Linköpingiin. Siellä on piispa Martin Lindin koolle kutsuma Sant' Egidion ystävien tapaaminen, eräänlainen pienoisretriitti, jonka Leonardo vetää. Osallistujalistassa näytti olevan toinenkin tuttu nimi, Roomassa ruotsalaisen kirkon pappina toiminut Willy Haag.

Tiina viettää maanantaina synttäreitä, joten järjestin sen kunniaksi pienen perheristeilyn. Tapaan Tiinan ja tytöt Tukholmassa sunnuntaina ja tulemme yhtä matkaa takaisin maanantaiaamuksi Helsinkiin. Seuraava blogin päivitys siis tapahtunee ensi viikon puolella.

sunnuntaina, tammikuuta 07, 2007

Mitä välii kasteella on?

Saarna Helsingin tuomiokirkossa sunnuntaina 7.1.2007 klo 10

Kasteen lahja, Matteus 3:13-17

Lapuan hiippakunnassa on puhuttu viime aikoina kasteesta. On tullut ilmi, että kaikesta päätellen aivan mainio pastori Markku Suokonautio on toimittanut kasteita Luojan, Lunastajan ja Pyhittäjän nimeen, kun Jeesus käski kastaa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Mutta mikä oikeasti ongelmana? Uskontunnustus kuuluu: ”Minä uskon Jumalaan, Isään, kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan”. Jeesushan on Lunastaja. Ja eikös Pyhän Hengen tehtävä ole pyhittää?

Sen perusteella, mitä tiedän ja ymmärrän pastori Suokonaution toiminnasta, hän ei ilmeisestikään ole yrittänyt kehittää opillista kiistaa ja hän iloiten suostuu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen kastamaan jatkossa. Pidänkin itse tärkeämpänä kysymystä, onko sillä mitään väliä? Onko mitään väliä, mitä mieltä me olemme kristillisestä opista?

Olen itse ollut opillisissa kysymyksissä erittäin pidättyväinen. Useimmiten olen pitänyt kaikenlaista opista meuhkaamista vastenmielisenä ja luotaantyöntävänä. Enemmän minua on inspiroinut käytännön kristillisyys. Mutta Saarnaajan kirjassa sanotaan: On aika heittää kiviä ja on aika kerätä kivet. Minulla on varmaan paljon kerättävää tulevaisuudessa. Alan tajuta, että aina ei voi vetäytyä vähättelyn taakse ja sanoa: Mitä välii.

Haluan nyt lähestyä kysymystä kasteesta Jeesuksen kasteen kautta. Kasteeseen liittyy aina kolme vaihetta: tuleminen kasteelle, kastaminen ja kolmantena se, mitä tapahtuu heti kasteen jälkeen. Tarkastelemme näitä kolmea vaihetta Matteuksen kertomuksessa.

1. Jeesus tulee kasteelle

Kasteelle tullaan. Kasteelle hakeudutaan. Kun lapsikasteesta on tullut käytännön syistä vallitseva käytäntö, tämä perustotuus saattaa joskus hämärtyä. Luterilainen kirkko kuitenkin omassa lähetystyössään tietää tämän ja toteuttaa tätä. Ensin julistetaan evankeliumia Jeesuksesta, ihminen kuulee sen, tajuaa tarvitsevansa Kristusta pelastuakseen synnistä ja pääsee osalliseksi Jumalan armosta ottamalla vastaan kasteen, joka liittää hänet pelastettujen uuteen perheeseen, seurakuntaan, kirkkoon. Näin kristillinen kirkko on alusta lähtien levinnyt maailmassa ja näin se tulee jatkossakin leviämään.

Läntisen kirkon suuri opettaja, Tuomas Akvinolainen, sanoo asian niin, että aikuisen kaste on aina teologisesti sääntö ja lapsen kaste on poikkeus, vaikka käytäntö olisikin toisin päin ja lapsen kaste olisi yleisempää.

Nyt kristillinen kirkko on aivan varhaisimmista ajoista lähtien ollut sitä mieltä, että kastetta ei voi eikä pidä kieltää kristittyjen vanhempien lapsilta. Poikkeukselle on hyvä perustelu. Usko, joka on välttämätön kasteen vastaanottamiseksi, ei ole mikään yksilön suoritus, vaan seurakunnan yhteinen aarre. Siksi vanhemmilta kysytään: ”Tahdotteko yhdessä seurakunnan kanssa huolehtia siitä, että tämä lapsi saa kristillisen kasvatuksen”. Siksi kasteen yhteydessä koolla oleva seurakunta lausuu uskontunnustuksen, johon lapsi kastetaan. Opetus, joka normaalitapauksessa annetaan aikuiselle ennen kastetta, annetaan kristityn perheen lapselle hänen kasvaessaan. Tietysti jos kävisi niin, että kristityt vanhemmat eivät anna lapselleen kristillistä kasvatusta, rippikoulu tuskin pystyy tilannetta korjaamaan. Siinä on vakava haaste luterilaiselle kirkolle tänään.

Mutta kaikki tämä on oikeastaan vain itsestään selvä lähtökohta Jeesuksen kasteelle. Jeesus tuli itse Johannes Kastajan luokse saadakseen tältä kasteen. Johannes ei voinut ymmärtää sitä. Hänen edessään seisoi Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin. Miksi synnitön tarvitsisi kasteen?

Jeesuksen vastaus on vaikea, eikä avaudu itsestään. Hän sanoo: ”Salli nyt. Näin meidän tulee täyttää koko vanhurskaus/kaikki vanhurskaus”. Nykyinen selittävä käännös ”näin meidän on tehtävä, jotta täyttäisimme Jumalan vanhurskaan tahdon” ei paljon auta ymmärtämään vastauksen merkitystä. Mistä vanhurskauden täyttämisestä Jeesus oikein puhuu?

Vanhurskaus on käsite, joka kuuluu yhteen synnin ja tuomion kanssa. Vanhurskauttamisoppi ilman käsitystä synnistä ja tuomiosta ei ole mistään kotoisin. Jeesus lupasi seuraajilleen Pyhän Hengen, joka ”paljastaa, mitä on synti, vanhurskaus ja tuomio” (Joh. 16:8). Eräs etiopialainen hoviherra oli kiinnostunut tästä kysymyksestä. Tänä päivänä on monia fiksuja, ajattelevia ihmisiä, jotka on kiinnostuneita tästä kysymyksestä, ja jotka odottavat kirkolta selkeää sanomaa. Hoviherra oli ollut Jerusalemissa keskustelemassa aiheesta parhaiden teologisten asiantuntijoiden kanssa, mutta ei oikein vieläkään ymmärtänyt, mitä merkitystä asialla olisi hänelle itselleen. Paluumatkalle lähtiessään hän luki vaunussaan Jesajan kirjan kohtaa, jossa sanotaan: ”Niin kuin lammas hänet vietiin teuraaksi, niin kuin karitsa, joka on ääneti keritsijänsä edessä, ei hänkään suutansa avannut. Kun hänet alennettiin, hänen tuomionsa otettiin pois.” Kenestä profeetta tässä oikein puhuu, itsestäänkö vai jostain toisesta? Silloin Pyhä Henki lähetti vaunun vierelle juoksemaan, ei pappia tai teologia eikä edes apostolia, vaan vasta diakoniksi vihityn Filippoksen. Hän tiesi vastauksen ja kertoi miehelle Jeesuksesta.

Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin, kulki tien, joka täyttää kaiken vanhurskauden ja koko vanhurskauden. Täysin tietoisena tekonsa merkityksestä Jeesus tuli Jordanille astuakseen kasteen hautaan oman alentumisensa ja kuolemansa esikuvana. Kaste on hauta. ”Kasteessa teidät yhdessä hänen kansaan haudattiin”, sanoo Paavali Kolossalaiskirjeessä. Siksi Jeesuksen oli saatava Johannekselta kaste. Kaste on hautaan astumista. Meidän kasteemme on astumista hautaan Kristuksen kanssa.

2. Jeesus kastetaan

Matteus ei sano oikeastaan mitään itse kastetoimituksesta. Sana ”kastaa”, baptizw, tarkoittaa kuitenkin kreikan kielessä yksiselitteisesti upottamista. Johannes siis toimitti kasteen painamalla Jeesuksen veden pinnan alle.

Jälleen on hyvä ymmärtää, millä on oikeasti merkitystä ja mikä totuttua käytäntöä. Upotuskaste, joka on kasteen alkuperäinen muoto, on käytössä kaikissa kristillisissä kirkoissa, myös luterilaisessa kirkossa. Ortodoksisessa kirkossa upotuskaste on uudestaan yleistynyt. Uudessa Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkossa Tapiolassa on eteisessä upotuskastetta varten riittävän iso kasteallas. Katolisen kirkon katekismus sanoo kasteen toimittamisesta: ”Kaste toimitetaan kaikkein ilmaisuvoimaisimmalla tavalla kolminkertaisella upottamisella kasteveteen. Varhaisista ajoista lähtien on kuitenkin ollut mahdollista toimittaa se myös valelemalla kastettavan pää vedellä kolme kertaa.” Myös luterilaisen kirkon selkeä opetus on, että veden määrä ei ratkaise kasteen merkitystä. Vaikka upotuskaste on siis kiistämättä alkuperäisempi, veden määrä ei tee kasteesta täydellisempää tai parempaa.

Veden käytöllä kyllä on merkitystä. Vesi on niin Raamatussa kuin luonnossakin sekä elämän että kuoleman elementti. Alussa vallitsi kaaos, alkumeri, jonka päällä Jumalan Henki alkaa tehdä luovaa työtään. Vesi on tärkeässä roolissa uudestaan, kun kaaos uhkaa hukuttaa kaiken elämän alleen vedenpaisumuksessa. Jumala kuitenkin pelasti Nooan ja hänen perhekuntansa vedenpaisumuksesta juuri veden kautta. Ja Israelin erämaavaelluksesta Paavali sanoo: ”Isämme vaelsivat kaikki pilven johdattamina ja kulkivat meren poikki. Kaikki he saivat pilvessä ja meressä kasteen Mooseksen seuraajiksi” (1. Kor. 10:1).

Jeesuksen kasteessa koko Israelin ja Vanhan testamentin pelastushistoria alkaa huipentua kohti lopullista voittoa. Painuessaan Jordanin pinnan alle Jeesus asettui elämän ja kuoleman leikkauspisteeseen, elämän ja eksistenssin ytimeen. Hänen kasteensa on se tulipatsas, joka johdattaa meidät syvien vesien, kuoleman kauhun, sairauden ja epätoivon läpi Luvattuun maahan ja uuteen elämään.

Läntinen kirkkoisä Maximus Torinolainen sanoo loppiaissaarnassaan: ”Ehkä joku kysyy: Miksi Jeesus halusi saada kasteen, jos hän oli pyhä? Kuuntele siis, mitä vastaan. Kristus sai kasteen, ei siksi, että vesi pyhittäisi hänet, vaan siksi, että hän itse pyhittäisi vedet ja puhdistaisi - hän joka oli puhdas - vedet, joita hän kosketti. On siis kyseessä enemmänkin veden pyhittäminen kuin Kristuksen pyhittäminen, sillä samalla hetkellä, kun Pelastaja pestiin, kaikki vedet puhdistuivat meidän kasteemme näkökulmasta.”

Vaikka luterilaisessa kirkossa ei ole totuttu toimittaa veden pyhityksiä, en näe siihen mitään estettä, jos ymmärrämme oikein, miten merkittävä asia Jeesuksen kaste oli koko luomakunnalle.

3. Jeesus nousee vedestä ja Pyhä Henki laskeutuu

Koko kastetoimituksen perimmäinen tähtäyspiste avautuu, kun Jeesus nousee vedestä. ”Samassa taivaat aukenivat, ja Jeesus näki Jumalan hengen laskeutuvan kyyhkysen tavoin ja asettuvan hänen päälleen. Ja taivaista kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt”.

Olin loka-joulukuun virkavapaalla osittain siksi, että kirjoitin pienen kirjan psalmeista. Siksi en tälläkään kohden malta olla lainaamatta Psalmia 114: ”Kun Israel lähti Egyptistä, kun Jaakobin suku jätti vieraan maan, Herra teki Juudasta pyhäkkönsä, Israelista oman valtakuntansa. Meri näki tämän ja pakeni, Jordanin vedet kääntyivät takaisin.”

Jordanin ja Punaisen meren läpi käveleminen on Israelin historian valossa Jumalan valtavan, jopa pelottavan, mutta samalla pelastavan voiman osoitus. Jordanin yli kuljetaan Luvattuun maahan. Meren ja kaaoksen pitää väistyä Jumalan voiman edestä. Siksi Ilmestyskirjassa sanotaan: ”Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen maa ja ensimmäinen taivas olivat kadonneet, eikä merta ollut enää.”

Kasteessa meidät, jotka on haudattu yhdessä Kristuksen kanssa, Paavalin mukaan herätettiin eloon, kun uskoimme Jumalaan, joka voimallaan herätti Kristuksen kuolleista. Me olimme kuolleita rikkomustemme vuoksi, mutta Jumala teki meidät eläviksi yhdessä Kristuksen kanssa. (Kol. 2:12-13). Hautaan astuminen kääntyy vastakohdakseen. ”Jumala pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät” (Tit. 3:5). Jeesuksen kaste on siis esikuva meidän omalle kasteellemme. Se, joka nousee kastevedestä, on uusi luomus. Vanha on haudattu, vaikka se yrittääkin sinnikkäästi joka päivä nousta haudastaan.

Lopuksi

Muistatko, mitä Jeesukselle tämän Jordanilla tapahtuneen kasteen jälkeen tapahtui? Henki vei Jeesuksen erämaahan paholaisen kiusattavaksi. Juuri siksi Jeesus kesti kiusaukset, koska hän kulki erämaahan kasteen kautta ja Pyhän Hengen voimassa. Juuri siksi Jeesus suostui laskeutumaan alas veden alle, että hän olisi valmis kohtaamaan Perkeleen juonet.

En ole käsitellyt ollenkaan kysymystä siitä, pitääkö kastaa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen vai voiko mahdollisesti käyttää jotakin toista sanamuotoa. Jätän mielelläni vastauksen pohtimisen kuulijalle. Opiskellessani Jumalan sanaa tätä saarnaa varten olen kuitenkin tajunnut, että me ollaan niin ison ja tärkeän asian kanssa tekemisissä, että sen suhteen ei kannata olla lepsu. Jos synti, kuolema ja Perkele todella ovat olemassa ja kiusaavat meitä kaiken aikaa, on aivan elintärkeää tietää, että Jumala ei kitsastele. Hän on pyhittänyt kaikki vedet, niin että jokainen joka uskoo ja kastetaan, pelastuu.

Kuka voidaan kristillisen käsityksen mukaan kastaa? Jokainen henkilö, jota ei ole aikaisemmin kastettu, ja vain sellainen henkilö voidaan kastaa. Jos sinua ei ole kastettu, käänny Jumalan puoleen ja ota vastaan kaste. Jos sinut on kastettu, sinua ei tarvitse enää koskaan kastaa, koska olet saanut Pyhän Hengen sinetin sydämeesi. Sinun ei tarvitse ikinä pelätä takaa-ajajia, sillä Jumala hukuttaa kaikki vihollisen joukot siihen veteen, joka sinut on pelastanut. Sellainen on kasteen voima.

lauantaina, tammikuuta 06, 2007

Jeesuksen kaste ja vähän muutakin


Huomisen sunnuntain saarnatekstinä on Matteuksen evankeliumin kuvaus Jeesuksen kasteesta Jordanilla (Matt. 3:13-17). Vietän siis lauantai-iltaa tekstin, omien ajatusten ja seurakunnan mahdollisten odotusten kanssa painiessa.

Tässä vaiheessa ajattelen, että rakennan saarnan evankeliumin kerronnallisen rakenteen varaan. Ensin Jeesus tulee Johannes Kastajan luokse. Johannes estelee. Jeesus vakuuttaa, että näin tulee täyttä kaikki vanhurskaus. Jeesus kastetaan. Hän nousee ylös ja taivas aukenee. Kuuluu ääni ja kyyhkynen laskeutuu. Olennaista on nähdäkseni Jeesuksen määrätietoinen ja vapaaehtoinen alas laskeutuminen (vanhurskauden täyttäminen) ja sen jälkeen ylös nouseminen (kuoleman voittaminen, uusi elämä). Ikonografiassa näkyy usein Johannes käsi ojentuneena, Jeesus ja virta (Jordan, Punainen Meri) keskellä, taivaasta laskeutuva kyyhky, enkelit valmiina palvelemaan.

Kasteen symboliikka on aivan liian monipuolinen ja laaja käsiteltäväksi saarnassa. Sieltä pitää siis noukkia vain otteita. Lisäksi on ajankohtainen keskustelu pastori Suokonaution edesottamuksista Uuraisilla. Hän oli kuulemma kastanut Luojan, Lunastajan ja Pyhittäjän nimeen, eikä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (Kotimaa 4.1.2007). Miten kirjaimellisesti Jeesuksen lähetyskäsky pitäisi ottaa? Voiko kaste olla aidosti kristillinen, vaikka käytettäisiinkin muita sanoja kuin mitä Jeesus käski?

Ekumeenisesti ajatellen kirkot tunnistavat toisensa ja toistensa suorittamat kasteet siitä, että ne on toimitettu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Miten olisi suhtauduttava siihen, jos joku kirkkokunta poikkeaa tästä käytännöstä? Voidaanko poikkeavaa kastetta pitää silti kristillisenä?

Kysymys voi tuntua erikoiselta Suomen luterilaisessa kirkossa, joka on tottunut määrittämään omat norminsa kysymättä muilta. Ongelma on toki hyvin tunnettu muualta. Pieni osa helluntalaisista maailmanlaajuisesti esimerkiksi kuuluu niin kutsuttuihin Jeesus yksin -kristittyihin, jotka kastavat - Apostolien tekojen esimerkin mukaisesti - Jeesuksen nimeen. Olisiko tällainen kaste Raamatun sanan perusteella hyväksyttävä? Miten pitkälle suvaitsevaisuus riittää? Protestanttisissa lahkoissa kasteella ei ole samanlaista sakramentaalista ja kirkon olemukseen juurtuvaa asemaa kuin vanhoissa kirkoissa, joten asian kanssa on ehkä helpompi tulla toimeen: kastetaan uudestaan varmuuden vuoksi aina, kun on syytä. Historialliset kirkot eivät tietenkään voi hyväksyä tällaista epämääräisyyttä.

Koko kysymys asettuu outoon valoon, kun sitä ryhtyvät arvioimaan ihmiset, joiden kosketuspinta kristilliseen uskoon on ohut tai olematon. Heille kaste on ehkä siirtymäriitti, jonka yksittäisillä sanamuodoilla ja symboliikalla ei ole juurikaan merkitystä. Mitä väliä siis sillä on, mitä sanoja joku pappi käyttää, jos hän on muuten muka?

Lehtijuttujen perusteella Suokonautio ei nähtävästi ole pyrkinyt mihinkään opilliseen irtiottoon, vaan pelkästään harmittomaan vaihteluun ja uskon elävöittämiseen. Intentio eli pyrkimys on siis ollut kunnioitettava, vaikka poru onkin noussut. Yritän olla viipymättä tämän kysymyksen äärellä turhan pitkään huomenaamulla. Blogista on sekin hyöty, että sinne voi kirjoittaa sen, mitä saarnassa ei viitsi sanoa!

Hyvää yötä, nyt alan kirjoittamaan saarnaa.

torstaina, tammikuuta 04, 2007

Näkkileipää...


käytetään vertauskuvana vahvasta, mutta karusta perusmuonasta. Oikeassa ympäristössä nautittuna näkkileipä on jopa nautinto. Talvinen patikka- tai hiihtoretki kirkkaalla jäällä, kesäinen vaellus rantakallioilla ... eväshetki näkkileivällä...

Lumen puuttuessa ja taivaan valuessa märkänä laitan oheen kuvan, joka on otettu täsmälleen päinvastaisesta suunnasta kuin edellisen viestin kuva. Tämä on siis näkymä meidän kotiparvekkeelta Katajanokan ja kirkkohallituksen suuntaan. Ei tietenkään tänä talvena, vaan kolme vuotta sitten.

Paluu työpaikalle tuntuu jossain määrin näkkileivältä. Tosin vasta siinä toisessa merkityksessä, että se on vahvaa ja karua. Mutta olen valmis myöntämään, että oikeassa mitassa ja oikein ymmärrettynä arkinen näkkileipä ravitsee ja pitää tiellä.

Olin tänään kirkkohallituksessa neuvottelemassa Global Leadership Summitin jatkosunnitelmista, millä tavalla luterilainen kirkko, seurakunnat ja yhteisöt voisivat olla jatkossa mukana. Neuvottelu oli luonteeltaan avoin ja sillä tavalla luottamuksellinen, ettei sen kulkua ole syytä julkisesti mitenkään yksilöidä. Meitä oli paikalla edustajia kirkkohallituksesta, Helsingin ja Espoon tuomiokapituleista, Tuomasyhteisöstä, muutamista pääkaupunkiseudun seurakunnista ja GLS Finlandista. Luulen, että olimme aika yhtä mieltä ainakin siitä, että kirkko on iso ja hidas laitos, eikä lähde yhtäkkiä mukaan mihinkään. Ja hyvä niin. Luulen, että se on samalla tavalla hyvä juttu kuin näkkileipä. Se pitää tiellä. Ja suolisto toimii hyvin, kun se saa kuitua.

Tosin kukaan ei välttämättä jaksa elää pelkällä näkkileivällä kovin pitkään - ellei ole pakko. GLS tietysti toteutuu riippumatta kirkon virallisesta kannasta. Olen erittäin positiivisella mielellä siitä, että organisaation hitaudesta ja suuruudesta riippumatta sen sisällä on suuria valmiuksia olla kehittämässä ja omaksumassa uusia näköaloja.

Toiseen asiaan. Kävin vuoden autuaaksi aloitukseksi heti ensimmäisenä arkipäivänä 2.1. tenttimässä pastoraalitutkintoon kuuluvan "Kirkon tunnustuksen" tuomiokapitulin istuntosalissa. (Niille, jotka eivät tiedä, kerrottakoon, että suostuin vihdoin viime vuonna aloittamaan urakan pastoriaalitutkinnon suorittamiseksi. Olin pitkään ajatellut, että en suorita sitä. Tiedän monia kollegoita, jotka eivät ikinä tule suorittamaan kyseistä tutkintoa, joka on edellytyksenä tiettyihin kirkon virkoihin, mm. kappalaisen virkaan. Sen suorittamisessa on siis vaarana, että kokee houkutusta hakea jotain eläkevirkaa. Sinänsä oppi on aina tarpeen, eikä mulla ole mitään sitä vastaan, että saa ja joutuu lukemaan keskeistä ammatillista kirjallisuutta.) Maanantaina 1.1. kerratessani vanhurskauttamisopin yksityiskohtia osuin sivuille uskojarukous.net. Sivustoa ylläpitää Helsingin piispan teologisena sihteerinä tällä hetkellä toimiva pastori Ilmari Karimies. Sivuston mottona on "klassisen kristinuskon puolesta". Kirkollisessa mediassa sivut on leimattu ahdasmielisen oikeaoppisuuden äänenkannattajaksi.

En tiedä olenko pahasti ajautumassa kirkon konservatiiviseen siipeen - usko tai älä, en koe sellaista mitenkään houkuttelevana - mutta sivustolla käyty keskustelu suurimmaksi osaksi miellytti kovasti. Tietysti se on luonteeltaan "raskasta teologiaa", joka ei ehkä kaikille aukene. Ja avoimen netin luonteeseen kuuluu, että keskustelun kuluessa siihen osallistuu myös ääliöitä. Ja voihan opillinen saivartelu olla aika sairasta touhua, jos se muodostaa elämän keskeisen sisällön. Mutta oikeasti kysymykset kristillisen opin keskeisestä sisällöstä ja tulkinnasta ovat mielenkiintoisia ja erittäin tärkeitä. Sivustolla on moderaattorit, jotka pitävät huolta keskustelun tasosta ja poistavat ylilyönnit. Erityisen paljon pidin herrasmiesmäisesti sovitusta ja hoidetusta väittelystä, joka käytiin luterilaisen ja katolisen vanhurskauttamiskäsityksestä kahden keskustelijan välillä. Mielestäni katolilainen osapuoli voitti väittelyn ylivoimaisesti, mikäli asiaa arvioi argumentaation kannalta. Oli mielenkiintoista huomata, että tunnustuskirjoihin tiukasti pitäytyvä ja omavanhurskas luterilaisuus helposti kadottaa yhteyden opin ja Raamatun sanan välillä. Katolinen teologia sen sijaan argumentoi hienosti Raamatulla, vaikka se ei yksinkertaista olekaan.

Samanlainen käsitys tuli, kun nyt ensimmäistä kertaa luin rinnakkain yhteisen julistuksen vanhurskauttamisesta (lut-kat) ja Porvoon sopimuksen (lut-angl). Teologinen keskustelu vanhurskauttamisesta ja 1500-luvulla lausutuista oppituomioista on pakostikin erittäin perusteisiin menevää ja yhteistä Raamattua kunnioittavaa. Samaa ei voi sanoa luterilaisten ja anglikaanien sopimuksesta, josta saa lähes suurennuslasilla hakua perusteisiin menevää argumentaatiota. Piispan viran merkityksestä on lähtökohtaisesti 1500-luvun tilanteeseen perustuva merkittävä painotusero, joka kuitenkin Porvoon sopimuksessa kuitataan lähinnä hurskailla sanakäänteillä. Arvioidessaan paavin valtaa Luther, Melanchton ja muuta joutuivat samalla ottamaan kantaa piispan kaitsentavastuuseen tavalla, joka selvästi asettaa viran alisteiseksi seurakunnalle, jonka hyväksi virkaa käytetään. Seurakunnalla on siis oikeus virkaan, vaikka piispa ei kaitsentavastuutaan evankeliumin hengessä oikein hoitaisikaan.

Anglikaanisen kirkon historia on tässä suhteessa toisella tavalla painottunut. Tietysti peruskysymyksestä (piispan kaitsentavirkaa tarvitaan) luterilaiset ja anglikaanit ovat samaa mieltä. Olisi kuitenkin ollut hyödyllistä ja mielestäni välttämätöntä lukea Porvoon sopimuksesta perusteellista Raamattuun perustuvaa virkateologiaa. Millä edellytyksillä kaitsentaa hoidetaan? Mikä on apostolisen suksession suhde seurakunnan olemukseen?

Näitä kysymyksiä pohditaan ihan oikeasti ja käytännössä pastori Markku Koiviston ja piispa Juha Pihkalan välillä. Piispa ei tietenkään voi luopua kaitsentavastuustaan, joka hänelle on virkaan vihittäessä annettu suhteessa hiippakuntansa papistoon. Miten ja millä edellytyksillä tätä kaitsentaa tulee ja voi suorittaa? Millä tavalla Koivisto mahdollisest poikkeaa luterilaisista tunnustuskirjoista ja niiden hengestä kieltäytymällä alistumasta piispan kaitsentaan tai asettamalla sen kyseenalaiseksi?

Koiviston tapauksen yhteydessä on aivan pakko yhtyä niiden teologien rintamaan, jotka kysyvät suhteellisuutta herätyskristillisyyden ja liberaalien arviointiin. Onko kirkon oikeasti mahdollista olla mikään vakavasti otettava instanssi tässä yhteiskunnassa, jos se toisella kädellä vaatii tiukkaa pitäytymistä joissakin luterilaisen tunnustuksen erityispainotuksissa yksiltä, mutta toisella kädellä samalla sallii varsin vapaamielisen suhtautumisen siihen, mitä on kaikkina aikoina kaikkialla pidetty kristillisen kirkon yhteisenä tunnustuksena eli uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen?

Kirkon pitää löytää uskottava ja perusteltu tapa sietää sisällään sekä liberaaleja kyselijöitä että fundamentalisteja ja opillisia niuhottajia. Jos kirkko yrittää poistaa fundamentalistit keskuudestaan, se kastroi itsensä. Ja sanon tämän siitä huolimatta, että olen ties kuinka monta kertaa joutunut fundamentalistien henkilökohtaisuuksiin käyvän ja suhteettoman demonisoinnin kohteeksi.

Hyvät kirkon päättäjät: Näpit irti fundamentalisteista! Me tarvitsemme heitä ja he meitä!

maanantaina, tammikuuta 01, 2007

Uuden vuoden julistus


Julistan täten vuoden 2007 rauhan ja uusien ihmeiden vuodeksi!

(Kumpi on suurempi ihme: että voi kävellä veden päällä vai että ei voi kävellä veden päällä? Huom. oheinen kuva ei vastaa nykytilannetta.)

Onnea ja menestystä jokaiselle:

Tiinalle kotiin ja työhön,
Siirille opintoihin,
Saaralle lukioon,
Alissalle harrastuksiin ja kouluun,
isälle ja äidille elelyyn,
Eerolle, Leenalle, Kaisalle, Suskulle ja Juhalle perheineen eri puolille maapalloa,
tädeille, serkuille, ystäville ja seurakuntalaisille kaikkiin miljooniin haasteisiin, uusiin mahdollisuuksiin, tuskiin, arkeen ja juhlaan

Voima olkoon teidän kanssanne!