lauantaina, joulukuuta 29, 2007

Second thoughts

eli sekunti ajatuksia.

Joulupäivän iltana kirjoittamani edellinen viesti on ilmeisesti aiheuttanut sen verran närää, että sitä on pakko nyt selitellä. Oikeastaan oikein hyvä niin. Mulle itsellenikin jäi sekä blogitekstistä että tapaninpäivän RadioDein haastattelusta hieman paha mieli. Olenhan itse nimenomaan puhunut ja kirjoittanut siitä, että kirkkoa pitää tukea eikä aina valittaa ja arvostella. Nyt siis sorruin juuri siihen, mistä itse varoittelen.

Esitän siis nöyrimmän anteeksipyyntöni kaikille asianosaisille. Jouluaaton hartaus, johon saimme perheenä osallistua, ansaitsee tulla mainituksi hyvässä mielessä ja kaikki sitä valmistelleet ja toteuttaneet ansaitsevat siitä lämpimän kiitoksen. Toivottavasti kirkkokuoro jatkaa innolla ja kuoronjohtaja erityisesti. Olen oikeasti sitä mieltä, että aattohartauden musiikillinen ohjelma oli rohkeasti ja sisältörikkaasti mietitty. Epävireistä se kyllä oli, mutta mitäpä siitä. Pääasia on, että tehdään yhdessä ja lauletaan Jumalan kunniaksi, jokainen omalla äänellään. Eikä epävireisyys edes minua häirinnyt. Luulin vain perusteettomasti, että muu perheväki oli siihen keskittynyt. (En ole tosin missään kertonut, mistä kirkosta ja seurakunnasta oli kyse, joten toivottavasti asianomaiset eivät ikinä edes saa tietää tästä turhasta episodista.)

Esittämäni arvostelu kertoo enemmän minusta kuin siitä pienestä maaseutuseurakunnasta. Olin varautunut siihen, että pidetään oma pieni aattohartaus siellä mökillä. Joku olisi lukenut jouluevankeliumin, joku toinen profetian ja oltais laulettu joululauluja haitarin säestyksellä. Kynttilät olisivat palaneet ja tunnelma olisi ollut käsin kosketeltava. Ehkä joku olisi voinut jakaa jonkun pienen henkilökohtaisen ajatuksen joulun merkityksestä. Ja yhteinen rukous. No, päätimme sitten mennä sinne kirkkoon. Tunnelma oli hieman toisenlainen, eikä omaa aattohartautta enää pidetty. Jotain jäin siis kaipaamaan ja niitä tuntemuksia jaoin.

Ehkä tästä voi (jälleen kerran) oppia sen, että julkisesti ei kannata ja voi sanoa ihan kaikkea, mikä lähipiirissä menee ilman sen suurempaa hälyä. Julkinen kirjoittaminen on koko ajan tasapainoilua avoimen jakamisen ja välttämättömän pidättyvyyden välillä. On siis syytä siirtyä vähin äänin ja huomiota herättämättä yleisempiin aiheisiin :-)

----------------------------------------------------------------------------------------------

Suomen Kuvalehti julkaisi joulun alla Kalevi Virtasen artikkelin "Uusi usko kasvaa etelässä" (21.12. SK 51-52). Voi olla, että jutulla on suurempi merkitys kuin aluksi osasin ajatella. Kalevin listaamat tiedot siitä, miten kristinuskon väestöllinen painopiste on siirtynyt etelään, on toki tuttua asiaan perehtyneille. Mutta tuskin se on tuttua suurimmalle osalle maallistunutta mediaa Suomessa, eikä varmaan muuallakaan Euroopassa.

Artikkelin lopussa Kalevi mainitsee Samuel P. Huntingtonin teoksen The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (Sivilisaatioiden yhteentörmäys). Teoksen perusajatusta on naiivisti tulkittu siihen suuntaan, että kristillinen länsimaailma Yhdysvaltain johdolla törmää yhteen islamilaisen köyhän etelän kanssa. Tämä ei kuitenkaan pidä tilastojen valossa paikkaansa. Yhdysvallat ja Eurooppa eivät todellakaan edusta kristillisyyttä. Ne eivät edusta sitä sisällöllisesti eivätkä numeraalisesti. Toisaalta islam ei yksinään myöskään edusta köyhää etelää. Köyhässä etelässä vaikuttaa islamin rinnalla vahvasti kasvava kristillisyys, jonka merkittävimpiä ilmentymismuotoja ovat katolinen kirkko ja helluntailais-karismaattisuus.

Olisi hienoa, jos mediassa vähitellen havahduttaisiin kristinuskon kasvavaan merkitykseen Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolella. Epäilen tosin, että asian varsinainen ydin ei ole siinä. Jos ei tunneta Kristusta, on mahdotonta myöskään ymmärtää, mikä on oikeasti kristinuskoa ja mikä ei. Ehkä meidän suomalaisten kristittyjen tulisi tehdä jotain sen puolesta, että stereotypia muslimimaahanmuuttajasta saisi rinnalleen kuvan helluntailaisesta tai katolilaisesta maahanmuuttajasta, joka kulttuurieroista huolimatta jakaa suomalaisuuteen juurtuneen uskon Jeesuksesta joulun Herrana. Ja ehkä meidän tulisi kirkkaammin pitää esillä tätä maailmaan rauhan tuovaa sanomaa.

tiistaina, joulukuuta 25, 2007

Kaun/heimmat joulumuistot

Vietimme jouluaaton ja suurimman osan joulupäivää Tiinan vanhempien mökillä läntisellä Uudellamaalla. Aaton ohjelmaan kuului myös osallistuminen paikallisen kyläkirkon aattohartauteen. Väkeä oli pienessä työväentalon näköisessä puukirkossa ehkä viitisenkymmentä. Kirkkokuorokin oli kiitettävän monilukuinen. Hartaus kesti 42 minuuttia ja noudatti kirkkokäsikirjan sanajumalanpalveluksen kaavaa: kuorolaulu, virsi, alkusiunaus, yhteinen rippi, laulettu psalmi, rukous, Jesaja 11, Luukkaan jouluevankeliumi, Enkeli taivaan 10., saarna, uskontunnustus, virsi, esirukous, Isä meidän, siunaus, virsi, kuorolaulu. Muistan tämän siksi, että Saara kysyi minulta ennen tilaisuuden alkua, kauanko se kestää. Sanoin, että yleensä ne kestää 37 ja puoli minuuttia. En siis ottanut huomioon hyvin valmistautunutta kuoroa, jonka esitykset hieman venyttivät kestoa :-)

On vaikea sanoa, loiko tilaisuus meihin enemmän hartautta vai huvittuneisuutta. Kaikki oli kyllä kohdallaan, mutta jostain syystä koko touhusta jäi silti hyvin ulkokohtainen ja kömpelö maku. Suurimpana syynä oli ehkä se, että kiitettävästä valmistautumisesta huolimatta kirkkokuoron esityksiä oli vaikea kuunnella hymyilemättä. Välillä miesäänet ja naisäänet lauloivat eri sävellajissa. Kovaäänisin sopraano oli myös alavireisin. Oikeastaan kaikki, mitä laulettiin oli aika hirveän kuuloista. Mulla ei ollut vaikeuksia pitää naamaa peruslukemilla, mutta huomasin, että tytöt kamppailivat reaktioidensa kanssa pahimmissa kohdissa.

No, nyt tämä kuullostaa julmalta. Siksi en aiokaan kertoa, mistä kirkosta oli kysymys. Luulen, että oltiin kaikki yhtä mieltä siitä, että epävireydestä huolimatta paikallinen kuorotoiminta on arvokasta. Kuoronjohtaja oli paneutunut aineistoon, harjoituttanut psalmin ja jouluevankeliumin yhteydessä oli myös laulettuja osuuksia. Mitään ei siis ollut tehty hutiloiden. Iäkkäiden laulajien äänimateriaali ei vain yksinkertaisesti riittänyt. Ei sille tietysti mitään voi.

Luulen, että kokonaisuus olisi ollut hyvin toisenlainen, jos epävireisen laulun rinnalla olisi ollut lämminhenkinen ja avoin pastori. Meille kävi nyt tänä jouluna toisin. Pastori oli valinnut hoitaa aattohartaudet papereihin tukeutumalla. Aivan yksinkertaisetkin asiat piti tarkistaa muistiinpanoista. Puhe toisti itsestäänselvyyksiä. Lisäksi se oli masentavalla tavalla me-muotoinen: "meillä on paljon huolia - - monet asiat pyörivät mielessämme - - olemme lähettäneet joulukortteja - - me etsimme joulun rauhaa - -". Miksi pitää olettaa, että kuulijoilla on paljon huolia ja paha olla, kun he tulevat joulukirkkoon? Eikö olisi vähintään yhtä todennäköistä ja jopa uskottavampaa, että joulukirkkoon tulee odotuksen ja ilon täyttämiä ihmisiä? Tarvitseeko ihmisten sisäisiä tuntemuksia ylipäänsä lähteä arvailemaan? Mistä tällainen puhetapa oikein on peräisin?

Oli erikoista huomata, että kun kuoron viimeinenkin laulu oli laulettu ja tilaisuus oli ohi, pastori nousi vielä kerran ylös ja toivotti - täysin normaalilla ja iloisella äänellä - kaikille hyvää joulua. Miksi hän ei käyttänyt tätä samaa normaalia ja iloista ääntä koko hartauden ajan?

Jäin kovasti miettimään tätä kokemusta. Joulun sanomassa täytyy todella olla voimaa, kun se näin surkeasta esillepanosta huolimatta edelleen valtaa mielet. Suru tulee puseroon, kun samalla ajattelen, miten moni kaipaisi uskon vahvistusta ja raikasta evankeliumia. Miten tärkeää olisi, että juuri näissä pienissä seurakunnissa, joissa tunnelma on välitön eikä tarvitse olla niin turhan tärkeä (katedraalissa tärkeyden pois ravistaminen on aika paljon vaikeampaa), rakennettaisiin vahvaa sitoutumista ja osallisuuden tuntua. Mutta sellaista idylliä ei siis maaseudullakaan ole. Tai ainakaan kaikkialla. Mikä meihin pappeihin on mennyt? Ja kyseessä oli sitä paitsi jo melko iäkäs naispastori, jolta olisi voinut hyvinkin odottaa elämänkokemuksen ja ihmistuntemuksen tuomaa leppoisuutta.

Sain veljeltäni joululahjaksi Peter Halldorfin kirjan Kaipaatko täytettyä Hengen sen? (Aikamedia 2004). Olen aiemmin selaillut kirjaa useampaan otteeseen ja jopa suositellut sitä muutamalle ystävälle luettavaksi, mutta omassa hyllyssä sitä ei ole ollut. Siksi oli kiva korjata vahinko ja lukea alusta alkaen. Teksti on varmasti melko raskasta sellaiselle, joka ei ole sisällä uskonasioissa. Toisaalta kaikki entiset ja nykyiset helluntailaiset - joita Halldorf varmasti ennen kaikkea tavoittelee - ovat niissä hyvin sisällä. Monesti vain syvyys puuttuu. Ja juuri sitä Halldorf haluaa tarjota ammentamalla varhaisen kirkon opettajilta ja teologeilta. Hienoa, että saamme hänet huhtikuussa Suomeen seminaaria pitämään!

Huomenna olen luvannut aloittaa aamuni RadioDein päivän vieraana klo 9-10. Pitänee miettiä jotain toivemusiikkia sinne mukaan...

torstaina, joulukuuta 20, 2007

Sininen hetki



Olin iltapäivällä palaveeraamassa Global Leadership Summitin tulevaisuudesta Suomessa. Kun astuin ulos kadulle Korkeavuorenkadulle noin klo 15.40, taivas oli jollain erikoisella tavalla lämmin ja värikäs. Kävelin kotiin Esplanadin puiston läpi ja yritin Havis Amandan kohdalla tallentaa ilmiötä kamerakännyllä. Tietenkään se ei onnistunut. Kuvasta kuitenkin näkee, että taivas on poutainen, katuvalojen loiste näyttää erikoiselta sinertävää taivasta vasten ja pilvien reunoissa on häivähdys punaista lännen suunnalla.

Kun tulin päävartion kohdalle, Uspenskin kupolin takaa ilmestyi näkyviin kuu. Tietysti idän taivas oli jo tumma, mutta takaa loistava auringonlasku loi kirkon ja takana olevan talon seiniin lämpönsä.

Joskus toivon, että voisin tehdä jotain sellaista, missä ei olla sanojen kanssa tekemisissä. Siis että osaisin luoda jotain käsillä. Niin kuin esimerkiksi ottaa valokuvia. Sain serkultani Helimäen Antilta Facebookin kautta linkin muutamiin maisemakuviin, joita Antti on ottanut kaikessa hiljaisuudessa. Kuvat suorastaan mykisti kauneudellaan. Antti kertoi vaatimattomasti, että vain yksi niistä on toistaiseksi julkaistu postikorttina. Mun mielestä ne oli kaikki sen tasoisia, että kelpaisivat National Geographiciin. (Laitoin Antin viestin heti forwardina eteenpäin useille Facebook ystäville, mutta en tajunnut, että alkuperäisen lähettäjän tiedot eivät silloin välity uudelle vastaanottajalle. Niinpä sain jo muutamia ihastuneita onnitteluja valokuvaajan taidoista. Tämän viestin tarkoituksena on siis kumota kaikki mahdollisesti virinneet väärät kuvitelmat ja muistuttaa, että omistan vain Nokia E70:n.)

perjantaina, joulukuuta 14, 2007

Valloitussotia ja strategiaa


Otin muuten matkalukemiseksi pari opusta, joille ei muuten tuntunut jäävän mistään aikaa: Barnaby Rogersonin The Heirs of the Prophet Muhammad - and the Roots of the Sunni-Shia Schism (Abacus 2006) ja Adrian Goldsworthyn The Fall of Carthage (Phoenix 2006).

Jälkimmäisen sain kahlattua läpi kokonaan, vaikka jossain vaiheessa lukeminen tuntui hyytyvän. (Gummerus on vastikään julkaissut muutaman Goldsworthyn kirjan suomennoksena: Rooman sotilasmahti 2005, Rooman nimeen 2006 ja Caesar 2007). Lukemani kirja käsitteli puunilaissotia, jotka käytiin 200- ja 100-luvuilla Carthagon ja Rooman välillä ja jotka päättyivät lopulta Carthagon hävitykseen. Kaikki merkittävimmät taistelut käytiin läpi yksityiskohtaisesti miesvahvuuksien, suunnittelun ja toteutuksen kannalta, joten tällaiselle sotahistoriaan perehtymättömälle kirja sisälsi paljon uutta sanastoa ja käsitteistöä. Kirja kyllä ehdottomasti kannatti lukea. Se luo sotilaallisen ja yhteiskunnallisen vertailun kautta loistavan kuvan roomalaisen tasavallan ja yhteiskuntarakenteen keskeisistä piirteistä. Goldsworthyn mukaan syy Rooman lopulliseen voittoon oli se, että se ei missään vaiheessa - edes järkyttävin tappioiden keskellä - suostunut neuvottelemaan anteutumisesta tai ehdoista, kuten kreikkalaisilla ja puunilaisilla oli vuosisatojen ajan ollut tapana. Taisteluja oli taisteltu ei vihollisen lopulliseksi nujertamiseksi, vaan itselle suotuisen rahansopimuksen saavuttamiseksi. Roomalaiset eivät suostuneet tähän. Heille jokainen voitettu taistelu merkitsi voitetun alistamista ja samalla integroimista osaksi omaa järjestelmää. Rooma ilmesesti onnistui siinä, koska se samalla pystyi tarjoamaan voitetuille myös merkittäviä etuja. Yksi näistä oli Rooman tapa laajentaan oman kaupunkivaltion kansalaisuus myös muiden kaupunkien eliitille. Näin Rooman kansalaisuudesta tuli merkittävä yhdistävä tekijä ja tasavallasta lojaalisuuden kohde.

Rogersonin kirja jäi vähän kesken, vaikka yritin vielä paluumatkalla koneessa ahmia sitä pikaluentana. Kirjasta saa sellaisen kuvan, että Rogerson on itse islamilainen. Ainakin hän kirjoittaa Jumalan isolla alkukirjaimella ja valitsee sanansa niin, että se vahvistaa Muhammedin opin oikeellisuutta. Voimakkaimmin se ehkä näkyy tavasta, jolla hän kommentoi Jerusalemin antautumista kalifi Omarille vuonna 635. Hän kuvaa Omarin juhlallista ja kunnioittavaa saapumista kaupunkiin, Jerusalemin patriarkan yhtä juhlallista avainten luovutusta, heidän yhteistä kaupunkikierrostaa ja sen päätteeksi patriarkan avustajalleen salaa kreikaksi lausumia sanoja: "Katso, Turmion Iljetys, josta profeetta Daniel puhuu, seisoo Pyhässä Paikassa."

Patriarkan viittaus Danielin profetiaan (Dan. 11:31) on Rogersonin mielestä ällistyttävää kaksinaamaisuutta. Hänen mukaansa Danielin näyn on ajateltu viittaavan roomalaisten toimittamaan temppelin häpäisyyn, joka lopulta johti koko kaupungin tuhoon. "Koska Omar oli juuri kukistanut roomalaisten suorat perilliset [eli Bysantin keisarin joukot] ja tuonut Salomon rakentamaan Pyhään Paikkaan takaisin Yhden Jumalan kuvattoman palvonnan [eli islamin], ei pitäisi olla epäselvää siitä, kuka Danielin mukaan olisi ollut tuo Turmion Iljetys", Rogerson kirjoittaa.

Pointti on monella tavalla toki osuva. Tuskin Omaria voidaan kovin helposti pitää Danielin tarkoittamana Turmion Iljetyksenä. Kohta mitä ilmeisimmin viittaa roomalaisvalloituksia edeltäneeseen hellinistihallitsija Antiokhos IV Epifanesiin (215-164 eKr.), josta Makkabilaiskirjat myös kertovat. On kyllä totta, että Bysantin keisari oli roomalaisvallan suora perillinen, mutta on mahdotonta ja loukkaavaa ajatella, että kristitty keisari (tai patriarkka hänen edustajanaan) edustaisi tässä ei-kristittyjen roomalaisvallottajien iljettävyyttä. Rogersonin naiivi ajatus siitä, että Omar "toi takaisin" alkuperäisen ja aidon jumalanpalveluksen Jerusalemiin on jotain muuta kuin historioitsijan viileää analyysiä. Ainakin itse näen siinä tunnustautumisen islamiin. No, ei se tietenkään tee kirjasta sinänsä huonoa. Tekstiä pitää vain lukea varoen.

Rogersonin kerronta on sujuvaa ja tutustuminen arabiyhteisöjen elämään on kiinnostavaa. Ainakin sellainen hengellinen opetus sieltä nousee mieleen, että jollain tavalla bysantin kristillisyys oli monessa kohdassa onnistunut kadottamaan alkuperäisen Jeesuksen sanoman yksinertaisuuden. Muhammed puhui muun muassa välittömästä Jumalan kohtaamisesta rukouksessa. Sellaisen pitäisi olla itsestään selvää kenelle tahansa kristitylle, mutta ilmeisesti niin ei tuolloin ollut. Väliin oli tullut papit ja vaikeat liturgiset ja teologiset kysymykset. Samalla kun ortodoksisuutta ja bysantin liturgista rikkautta on hyvä arvostaa, 600-luvun historia muistuttaa siitä, että juuri bysanttilainen kristillisyys murtui islamin paineessa.

Jos jouluna jää aikaa, yritän lukea kirjan loppuun. Ellei joulupukki tuo paljon muuta luettavaa...

tiistaina, joulukuuta 11, 2007

Egyptiin ja takaisin


Marian ja Joosefin piti lähteä Egyptiin pelastaakseen henkensä. Minä ja Tiina lähdettiin pelkästään hengähtämään vähän. Syy blogin päivittämättömyyteen on siis siinä, että olimme viikon Luxorissa.

Muinoin Thebana tunnettu pikkukaupunki osoittautui ihan mielenkiintoiseksi paikaksi. Ennakkotiedoista poiketen emme edes saaneet vatsapöpöä. Hotellihuoneen parvekkeelta avautui näkymä Niilin vastarannalle Theban vuorelle, jonka juuressa sijaitsee kuninkaiden laaksona tunnettu faraoiden hautausmaa. Vastarannalla näkyi laiduntavia lehmiä ja mieleeni tuli faraon uni, jossa seitsemän laihaa lehmää söi seitsemän lihavaa lehmää. Koska egyptiläisessä uskonnossa lehmänmuotoinen Hathor on kauneuden jumalatar, uskallan tehdä seuraavan rinnastuksen: Seitsemän laihaa lehmää oli laiduntamassa Niilin länsirannalla, kun seitsemän lihavaa lehmää oli ottamassa aurinkoa hotellin altaalla. Lopulta seitsemän lihavaa lehmää söivät ne seitsemän laihaa lehmää seisovasta pöydästä eri tavoin marinoituina.

Lauantai-iltana osallistuimme koptilaisen kirkon iltapavelukseen. Se oli juuri alkanut, joten ihmisiä alkoi vasta hiljalleen valua sisään. Adventin takia palvelus oli kuulemma tarkoitus jatkua läpi yön sunnuntaiaamuun saakka. Seuraavana päivänä kävimme yhdessä kaupassa, jonka omistaja nukkui sikeästi tiskin alla. Syynä oli kuulemma se, että kauppias oli kristitty ja oli ollut koko yön kirkossa rukoilemassa. Siinä vähän meille esimerkkiä. Meillä oli Tuomiokirkossa valvomisen yö, mutta eipä siellä juuri paikallisia kristittyjä kauppiaita näkynyt :-)

Koptilaista liturgiaa oli kiva seurata, vaikka en ymmärtänytkään juuri mitään. Olen kuitenkin aikoinaan lukenut peruskurssit sekä koptissa että arabiassa, joten sieltä täältä erotin joitain sanoja. Selvästi liturgia oli hieman hankalaa myös toimittavalle vanhalle papille ja häntä avustavalle vanhojen herrojen joukkuelle. Välillä joku kävi toiselle kääntämässä sivua ja osoittamassa, missä mennään. Ihailtavan jouhevasti liturgia kuitenkin eteni jatkuvana vuorolauluna ilman juuri mitään keskeytyksiä. Huomasin jouhevuuteen syynkin. Toisella puolella keskikäytävää (naisten puolella) seisoi kaksi huivipäistä tätiä, jotka resitoivat liturgiaa niin antaumuksella ja ulkomuistista, että se kulki eteenpäin kuin juna. Ikonostaasin edessä hyörivillä herroilla oli siis täysi työ pysyä kirjoineen tätien kyydissä.

Minut ohjattiin tietysti heti etupenkkiin, enkä voinut vastustaa kiusausta yrittää videoida liturgiaa. Yritin kuitenkin pitää kännykän piilossa takin leipeessä, joten valitettavasti sormi jäi linssin eteen. Ehkä tästä pienestä klipistä kuitenkin saa jotain kuvaa.
video

maanantaina, joulukuuta 03, 2007

Valoa pimeään

(Tämä teksti on luettu Pisara-ohjelmassa TV1 1.12.2007.)

”Valo on kirkas ja valoa tarvitaan näköön. Valo tulee joskus taivaalta, kun aurinko paistaa ja se voi myös syntyä sähköstä.” Nämä ovat ekaluokkalaisen ajatuksia valosta. Kun kysytään, millainen voima valolla on, yksi lapsi vastaa: ”Valon voimat on hyviä.” Mutta toinen lapsi on sitä mieltä, että ”valolla ei ole voimia”. Molemmat ovat oikeassa. Valo näyttää voimansa, kun se saa kaiken kasvamaan ja värit loistamaan. Toisaalta se on hyvin heikko. Valon voi sulkea pois laittamalla verhot eteen tai oven kiinni.

Juutalaiset rabbit ovat opettaneet: Jumala on kaikkialla siellä, minne hänet päästetään. Jumala on valo, mutta ihminen voi sulkea hänet ulos elämästään laittamalla verhon eteen tai sulkemalla oven. Ihminenhän tarvitsee pimeää ja yksinäisyyttä levätäkseen. Ei ihminen voi elää jatkuvassa auringonpaisteessa. Lapsikin sen tietää. ”Ei saa katsoa aurinkoon, muuten loistaa liian paljon silmiin. Sellaista voimaa siinä on.” Joskus on parempi katsella kuutamoa ja tähtiä.

Tässä on se hengellinen viisaus, jonka pimeä vuodenaika opettaa. Lapsen suulla sanottuna: ”Valoa tarvitaan siihen, et ei ole yö. Kun tulee yö, sit nukutaan.” Jumala hoitaa lapsiaan niin päivällä kuin yöllä. Yöllä vain emme tiedä sitä, kun emme näe.

Mutta kansa joka pimeydessä vaeltaa, saa seurakseen maailman valon, Jeesuksen. Hän ei häikäise kirkkaudellaan eikä sokaise ketään. Hän tulee nöyränä, kuin kynttilän liekki.

Jos elämässä tuntuu siltä, että aurinko ei nouse, eikä pimeässä ole ketään, voi rukoilla tämän pimeän ajan rukouksen: ”Herra Jeesus Kristus. Tule minun pimeyteeni ja poista pelko. Anna minun levätä rauhassa ja virkistyä, kunnes tulee aamu ja näen sinut selvästi. Kiitos kuusta ja tähdistä, niistä ihmisistä, jotka tuovat valoa elämääni. Kiitos sinun läsnäolosi liekistä. Siunaa tämä pimeä aika.”

perjantaina, marraskuuta 30, 2007

Flunssaa pukkaa

Oireet olivat selvät jo viikonloppuna, mutta en suostunut pitämään tätä oikeana flunssana. Nyt yritän selvitä välttämättömistä töistä ja päästä lepäämään. Kurkkukivun takia on tullut nukuttua huonosti ja silmänaluset on varmaan normaaliakin mustemmat. Tämän päivän osalta työt on melkein tehty, illalla enää mennään Kryptaan valmistelemaan huomisia myyjäisiä (avoinna 11-14, tervetuloa!).

Kruununhaan koululla oli adventtihartaus klo 10 ja jumppasali oli niin täynnä koululaisia, etteivät kaikki mahtuneet edes sisään. Vastaavasti taas oma pää oli niin tyhjä - tai ehkä räkää täynnä - että en tiennyt oikein missä olen. Päätin kuitenkin kertoa lyhyesti tarinan Daavidin vallanperimyksestä siltä kohtaa, missä Adonia ensin huudattaa itsensä kuninkaaksi, mutta Daavid valtuuttaa sitten Salomon ratsastamaan omalla muulillaan. Tämä tietysti johdannoksi adventin evankeliumille, jossa Jeesus ratsastaa aasilla ja huudetaan Daavidin Pojaksi.

Klo 11 vietetiin Kaisaniemen koulu adventtikirkkoa Tuomiokirkossa. Pari sataa oppilasta saapui hyvässä järjestyksessä opettajineen kirkkoon ja mielestäni keskittyivät aika hyvin kolme varttia kestäneeseen tilaisuuteen. Meillä oli tosi paljon musiikkia: urkualoitus ja -päätös, viisi Cantores Minoresin laulua ja neljä virttä (Hoosianna, Nyt sytytämme kynttilän, Tiellä ken vaeltaa ja esirukouksen yhteydessä Avaja porttis ovesi). Alissa istui neljännessä rivissä ja virnuili mulle tietysti, kun lauloin "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen". Mun puhe oli tosi lyhyt ja toivottavasti jollain tavalla järkevä. Voimat oli kyllä siinä vaiheessa aika pois ja piti keskittyä pysymään hereillä.

Olin illalla 21 aikaan vielä Paloheinässä starttaamassa isän autoa kaapeleilla, kun siitä oli virta kadonnut. Tiina tuli työmatkalta 23.45 koneella, joten jäin heidän olohuoneeseensa odottelemaan letokentälle menoa. Olin ottanut Enqvistin kirjan mukaan ja yritin saada sen luettua loppuun, mutta en millään jaksanut keskittyä. Enqvist ottaa lopussa kantaa "kvanttimystiikkaan" eli kvanttifysiikan innostamiin uskonnollisiin tai psykologisiin tulkintoihin ja teilaa ne yksi toisensa jälkeen, nähdäkseni hyvin argumentein. En usko, että kvanttifysiikka avaa meille todellisuuden kuvaukseen aukon, johon Jumala voitaisiin sijoittaa. Nähdäkseni on kyse siitä, että kvanttifysiikka kertoo meille, millä tavalla tulee suhtautua luontoon. Tässä mielessä se informoi meitä myös siitä, millä tavalla meidän tulee teologiassa ottaa luonto huomioon. Teologiasta se ei luonnollisesti (!) sano mitään.

Ehkä sen verran menneistä vielä, että keskiviikona oli jälleen Kohtaamispaikkana Krypta. Katsoimme Kulmalan Markon dokumentin Paha paikka. Väkeä oli harmittavan vähän, perikymmentä, mutta hyvää porukkaa. Teknisiä ongelmiakin oli ihan riittävästi, vaikka olimme Saken ja Mikon kanssa paikalla jo klo 16 rakentamassa. Videon ääneen tuli jostain ärsyttävä suhina, jota ei saatu pois edes viime hetken yrityksellä vaihtaa toiseen läppäriin. No, ilta oli joka tapauksessa koskettava. Oma flunssaisuus vaikutti kuitenkin sen, että en tuntenut olevani 100% kunnossa ja läsnä. Sen huomaa siitä, että pieniä yksityiskohtia menee koko ajan havaintokentän ohi ja niihin havahtuu liian myöhään. Niinkuin siihen, että olisimme huomioineet jollain tavalla koko syksyn kahvilaa pitäneet Riikan ja Päven jollain julkisemmalla kiitoksella. Päätimme illan taas psalmikävelyyn. Erikoista kyllä, vaikka väkeä oli vähän ja tunnelma oli sillä tavalla aika tiivis, takarivistä löytyi silti kaksi ihmistä, jotka heti nousivat ja poistuivat, kun mainitsin Psalmista. Sellaiseen on vaikea tottua, vaikka tietysti pitäisi voida olettaa, että monet ihmiset ovat täysin sulkeneet sydämensä tällaiselta yhteiseltä hartauden harjoittamiselta.

Kryptasta päästyäni (siis keskiviikkoiltana) piti vielä valmistella torstaiaamun aamumessuun saarna. Kirkkohallituksen parisuhdelakiseminaari oli pyytänyt meiltä tällaista erityispalvelusta ja tottahan se järjestettiin. Penkissä istuivat siis sekä arkkipiispa että Helsingin piispa ja muuta kirkkohallituksen väkeä. Laitan tähän lopuksi vielä puheeni, joka on muodoltaan psalmimeditaatio. Se koostuu kolmeen osaan jaetusta psalmista 143 ja näiden osien väliin sijoitetuista tekseistä. Tekseistä ensimmäinen on lainaus Henry Nouwenilta, toinen Paulo Coelholta ja kolmas P. Augustinukselta.

Psalmista 143:

"1 Herra, kuule rukoukseni, ota vastaan pyyntöni!

Sinä uskollinen, sinä vanhurskas, vastaa minulle!

2 Älä vaadi palvelijaasi tuomiolle, sillä sinun edessäsi ei yksikään ole syytön."


Rukous ei ole oman sielunelämämme tarkkailua. Se ei ole sisäänpäin katsovaa omien ajatustemme ja tunteidemme analysointia, vaan Hänen huolellista tarkkaamistaan, joka kutsuu meitä jatkuvaan keskusteluun. Rukous on kaikkien ajatustemme – mietteittemme, päiväuniemme ja painajaistemme – tuomista rakastavan Isämme eteen niin, että Jumala voi nähdä ne ja vastata niihin jumalallisella myötätunnolla. Rukouksessa me tunnustamme iloisesti, että Jumala tuntee mielemme ja sydämemme ja ettei mikään ole Jumalalta salassa.

Psalminkirjoittaja jatkaa:

"3 Vihamieheni vainoaa henkeäni, hän polkee elämäni jalkoihinsa,

hän suistaa minut pimeyteen, kauan sitten kuolleitten joukkoon.

4 Voimani ovat lopussa, sydämeni jähmettyy.

5 Minä muistelen menneitä aikoja, mietin kaikkia tekojasi,

ajattelen sinun kättesi töitä.

6 Minä kohotan käteni sinun puoleesi, sieluni janoaa sinua kuin kuivunut maa.

7 Vastaa minulle, Herra! Vastaa pian, kauan en enää jaksa!

Älä kätke minulta kasvojasi, muutoin olen haudan partaalla."


Elämä on ajoittain turhalta tuntuvaa kamppailua näkymätöntä vihollista vastaan. Silloin Valon Soturi noudattaa Nachman Bratzlavilaisen opetusta: ”Jos et kykene mietiskelemään, toista yhtä ainutta sanaa, koska sellainen tekee hyvää sielulle. Älä sano mitään muuta, toista vain tuota sanaa toistamasta päästyäsi. Lopulta se menettää merkityksensä ja saa uuden sisällön. Jumala avaa portit, ja sinä kuvaat tuolla yksinkertaisella sanalla kaikkea haluamaasi.” Joutuessaan turhauttavaan ja itseään toistavaan kamppailuun soturi käyttää tuota menetelmää – ja hänen työnsä muuttuu rukoukseksi. Sana jota toistamme on Sinä.

Psalmi:

"8 Sinuun minä turvaan -- osoita laupeutesi jo aamuvarhaisesta!

Sinun puoleesi minä käännyn -- opeta minulle tie, jota kulkea!

9 Herra, pelasta minut vihollisteni käsistä! Sinun luonasi olen turvassa.

10 Sinä olet minun Jumalani -- opeta minua täyttämään tahtosi!

Sinun hyvä henkesi johdattakoon minua tasaista tietä."


Suuri olet sinä, Herra, ja sangen ylistettävä. Suuri on sinun voimasi ja määrätön sinun viisautesi. Ja sinua tahtoo kiittää ihminen, tuo rahtunen luomakunnastasi, ihminen, joka aina kantaa mukanaan kuolevaisuuttansa, kantaa mukanaan syyllisyytensä todistusta, todistusta siitä, että sinä olet ylpeitä vastaan. Ihminen, tuo rahtunen luomakunnastasi, tahtoo kiittää sinua. Sinä innoitat hänet iloiten itseäsi kiittämään, sillä sinä olet luonut meidät itsellesi, ja levoton on sydämemme, kunnes se Sinussa löytää levon.

perjantaina, marraskuuta 23, 2007

Harmaan eri sävyt

Parin päivän retriitti täällä Vihdin mökillä on päättymässä. Ympäristö on pimeää, märkää ja kylmää. Värejä ei paljonkaan erotu, vaan kaikki on ruskean ja harmaan sävyissä. Toki sävyjä on paljon.

Ei sen puoleen, olen istunut melkein koko ajan sisällä edessäni oheisen kuvan pihanäkymä. Älä kuitenkaan kysy, mitä kirjoitin. Jotain kyllä, mutta en päässyt samaan hurmioon kuin viime vuonna Roomassa. Ehkä se kolme viikkoa tarvitaan, että alkaa syntyä jälkeä.

- -

Aloin alkuviikosta lukea Kari Enqvistin kirjaa Olemisen porteilla (WSOY 1998, Dark Oy 2004). Hieno teos, kerta kaikkiaan. Tai ehkä se vain sopii juuri nyt erinomaisesti omiin kosmologisiin pohdintoihini, joista olen kirjoittanut aiemmin. Enqvist on fysiikan dosentti ja kosmologian professori. Mutta hän osaa luonnontieteellisen tiedon lisäksi käsitellä erinomaisesti myös vaikkapa Vanhan testamentin tekstejä tai rabbiinisia lähteitä. Kirjan kannessa on savesta muotoiltu ihmisen pää, jonka otsassa on mystinen sana "emeth". Pää on on jaettu valoisaan ja pimeään puoleen niin, että valoisalla puolella on kirjan "e" ja pimeällä puolella kirjaimet "meth". Selitys on tämä: Savesta tehty hahmo on golem, (keino)ihminen, josta kaikki frankensteinin hirviöt ovat saaneet innoituksensa. Emeth on hepreaa ja tarkoittaa totuutta. Kun sanasta otetaan pois ensimmäinen kirjain, jää jäljelle meth, "hän on kuollut".

Enqvist vain kertoo luvussa "Saven laki ja sen alkuehdot" tämän juutalaisen legendan ilman sen enempää selittelyä. Ajatus on tietysti se, että elävän ihmisen erottaa kuolleesta savesta vain "totuus", joka on jumalallinen.

Olen yhä enemmän vakuuttunut siitä, että teologiaa kannattaa tänä päivänä tarkastella modernin fysiikan avulla. Käy ainakin ilmi, että todellisuus on paljon ihmeellisempi kuin rationalistisena itseään pitävä kadunmies suostuu hetkessä myöntämään. Samalla suodattuu pois gnostilaisperäinen fyysisen ja henkisen maailman jyrkkä erottelu. Käy ehkä ilmi, että tietoisuus (jos sellaista ylipäänsä on jonkinlaisena erillisenä asiana) onkin täysin sidoksissa fysiikan lainalaisuuksiin. Ihmisen tietoisuus on siis tavallaan yhden kirjaimen varassa. Jos jokin lainalaisuus siirtyy paikaltaan, ihmisestä jää jäljelle vain kuollutta savea.

Luin aamulla Psalmia 119. Jakeessa 18 rukoillaan: "Avaa silmäni näkemään sinun lakisi kaikkine ihmeineen." Jumala on luonut maailman, joka on ihmeitä täynnä. Vain ylpeys saa meidät kuvittelemaan, että elämä itsessään olisi jotain muuta kuin ihme. Siksi kai Jeesuskin oli niin kiusaantunut, kun ihmiset juoksivat ihmeiden perässä. Sama ylpeys saa ihmisen ajattelemaan, että fyysisella todellisuudella ei ole merkitystä. Se mitä näemme ja havaitsemme, on suureksi osaksi pelkkää silmän lumetta ja heijastusta meidän aistimaailmalle hitaudesta ja rajoittuneisuudesta.

Tärkeä inhimillisen elämän alue, jossa ymmärrys fysiikan lainalaisuuksista ei auta, on moraali. Siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä sitä, miten niiden tulisi olla. Toisaalta moraalia ei voi myöskään johtaa lakikirjoista. Tämänhän voi havaita vaikkapa siitä kritiikistä, jota profeetat esittivät Vanhan testamentin lainsäädännön ulkokohtaista soveltamista kohtaan. Ihminen jää siis ikuisesti sovinnaisuuden (lakikirjojen) ja fyysisten mahdollisuuksien väliin heittelehtimään. On huimaa ajatella, että ihmisellä voisi olla Jeesuksen kautta mahdollisuus päästä lähelle Jumalan sydäntä, siis sitä ikuista lakia, joka sovittaa yhteen sen mikä on totta ja mikä on oikeaa.

Päätämme siis täältä tähän, kuten Alivaltiosihteerillä on tapana sanoa. Sunnuntaina tapaamme ehkä Tuomasmessussa.

sunnuntaina, marraskuuta 18, 2007

Nukkumisen päivä

Herääminen viime yönä klo 3 ei ollut lopulta ollenkaan vaikeaa. Oikeastaan pelkästään kivaa. Kirkossa oli moninkertainen miehitys: neljä yöpäivystäjää, palkattu suntio, vartiointiliikkeen vartija ja me rukoushetkien pitäjät. Paljon muita siellä ei sitten ollutkaan. Tapulissa oli samanaikaisesti nuorison kohtaamispaikka, jossa ainakin puoli neljän aikaan oli vielä kivasti väkeä, ehkä parisenkymmentä.

Nuorison joukkoon oli eksynyt myös eräs satunnainen kadun tallaaja pienessä maistissa, nuorehko mies hänkin. Klo 5 rukoushetken jälkeen vaihdettiin muutama ajatus siinä kirkon penkissä. Siitä heräsi monia ajatuksia. Keskustelu oli tietysti luonteeltaan yksityinen, vaikka se käytiinkin siinä kaikkien kuuluvilla ja nähtävillä. Siksi en kommentoi tuota keskustelua, vaan niitä omia ajatuksia, jotka se herätti.

Kirkkoon tuleminen nostattaa ihmisessä tiettyä haikeutta menetettyä lapsenuskoa kohtaan. Laulut ja rukoukset koskettavat ketä tahansa, jolla on ollut niihin aikaisempi kosketus. Muistan omalta kohdalta aikoja, jolloin olin aika kaukana Jeesuksesta. Oli haikeaa ajatella, että äly ja tieto on vienyt kaiken lapsen uskoon liittyneen tavoittamattomiin. Mutta haikeudesta on hirvittävän pitkä matka uskomiseen. Järkevän aikuisenhan on mahdotonta hyväksyä, että kuoleman jälkeen muka olisi mitään. Tai että niin omituinen ajatusrakennelma kuin kolminaisuusoppi voisi kuvata todellisuutta. Tai että juutalaisen miehen kuolemalla 2000 vuotta sitten voisi olla jokin merkitys minun syntieni suhteen. Ja mitä ylipäänsä on synti.

On kiusaus ajatella, että ongelma on nykyaikainen. Että olemme nyt lopullisesti erkaantuneet Raamatun ajan maailmankuvasta niin kauas, että sen joillakin perusväittämillä ei voi enää olla mitään sijaa nykyaikaisen kirkon ajattelussa. Ja että kirkon jäsenkato ja kaikki muutkin ongelmat johtuvat siitä, että on edelleen niitä, jotka uskovat liian kirjaimellisesti. Fiksun aikuisen pitää oppia uskomaan symbolisesti. Tai myyttisesti. Tai eksistentialistisesti.

Tällä tavalla ainakin minä ajattelin kymmenen vuotta sitten. Ja käsittääkseni jaoin siinä monien muiden teologien vakaumuksen. Sitten jouduin miettimään asiaa uudestaan, kun koin kutsun pappisvirkaan. Minunhan pitää tunnustautua apostoliseen uskontunnustukseen!

En mene nyt omaan historiaani sen pidemmälle. Olen sen kuitenkin tehnyt itselleni selväksi, että ihmisiä ei kannata yrittää huijata. Ei kannata hurskaasti lausua apostolista uskontunnustusta, jos on valmis seuraavassa hetkessä kiistämään sen. Ei kannata laulaa virsiä Jeesuksesta ja sovituksesta, jos seuraavassa hetkessä haluaa sanoutua irti tuollaisesta kauhistuttavasta ajatuksesta. On parempi vaikka hyväksyä, että on idiootti, ja uskoa kaikki. Toivoisin, että pappiskollegat olisivat tässä asiassa aika jämäköitä, koska nyt asiasta välittyy erikoinen ja vähän säälittäväkin kuva.

Eräs iäkkäämpi seurakuntalainen sanoi aamulla kirkkokahveilla, että luterilaiset ottaa uskonasiat ihan liian vakavasti. Katolilaisilla (ja varmasti ortodokseilla myös) on kyky hyväksyä kirkko sellaisenaan, vaikka ehkä ajattelevatkin monista yksityiskohdista ihan eri tavalla. Tavallaan olen samaa mieltä. Samalla tietysti tajuan sen, että tällaiseen näennäisesti suvaitsevaan asenteeseen voi sisältyä piittaamattomuutta ja toisenlaista epärehellisyyttä. Protestanttisessa uskon älyllistämisessä on jotain hyvin kaunista lopujen lopuksi. Mutta viimeiselle rajalle tultaessa älyllinen rehellisyys ei riitä. Pitää uskoa johonkin. On surkeaa, jos älyllisyys estää sen.

Jotenkin haaveilen, että kenelle tahansa satunnaiselle kirkkoon tulijalle välittyisi taju siitä, että aikuisen haikeudesta on olemassa tie menetetyksi luultuun uskon todellisuuteen. Pitää olla mahdollista säilyttää omat ajatukset ja epäilyksetkin. Samalla on mahdollista heittäytyä täydellisesti ja kokonaan Jumalan varaan.

- -

Niille, jotka seuraavat mun menemisiä, kerrottakoon, että ensi viikon olen virkavapaalla. (Olen siirtynyt adventista alkavan uuden kalenterin käyttöön ja hukannut vanhan kalenterin, jossa oli merkinnät ensi viikolle. Toivottavasti ne on suurin piirtein kännykän muistissa!) Tiistaina olen normaalisti Omenapuun Aamupiirissä klo 7.30. Jossain vaiheessa lähden varmasti mökin rauhaan kirjoittelemaan. Keskiviikon kohtaamispaikassa on Laajasalon Teemu ruotimassa Usko, toivo, rakkaus -kampanjaa. Sunnuntaina illalla olen liturgina Tuomasmessussa.

lauantaina, marraskuuta 17, 2007

Valvomisen yö

Usko, toivo, rakkaus on nyt sitten lanseeraattu. Tuomiokirkon portaille sytytettiin sadoista kynttilöistä muodostuva sydän-risti-ankkuri -kuvio ja tuliryhmä taiteili. Kuudelta alkaneeseen Taizé-messuun osallistui mun arvion mukaan puolen tuhatta ihmistä. Messua varten kirkkoon oli rakennettu rukousalttareita ja ehtoollisen asettaminen tapahtui kirkon keskiristiin rakennetulla alttarilla. Kirkon oma kiinteä alttari ja koko kuoriosa oli varattu rukoukselle, räsymatoille ja musiikkiryhmälle.

Messun jälkeen alkoi Kryptassa virsikaraoke Mikko Salmen johdolla. Väkeä oli sielläkin satamäärin ja tunnelma katossa. Kryptan kappelisyvennykseen oli asennettu kolme chattipapin päätelaitetta sekä kolme yleisön vapaassa käytössä olevaa laitetta. Ainakin yhdeksän aikaan, kun lähdin kotiin, chatti toimi vilkkaasti.

Tänä yönä Tuomiokirkko on siis auki aamuun asti. Tasatunnein vietetään rukoushetkiä, jotka on vuorollaan eri seurakuntien hoidossa. Klo 21 vuorossa oli Alppila. Valitettavasti seurakuntien rukousinto hiipui aamuyöhön, joten olen laittanut kellon piippaamaan klo 3:lta aamulla. Mun osuudeksi jää rukoukset klo 4, klo 5 ja klo 6. Onneksi Karjalan Sakke lupasi tulla mun kanssa kirkkoon klo 3.30-6.30.

Ehkä siellä netin ääressä on joku uneton sielu, joka kaipaa seuraa tänä yönä. Tule Tuomiokirkkoon valvomaan ja rukoilemaan! Aamulla on tietysti messu klo 10, jossa mun osuus on tosin vain avustaa. Toivottavasti en nukahda saarnan aikana.

keskiviikkona, marraskuuta 14, 2007

Nuorten kanssa Kryptassa

Kohtaamispaikkana Krypta tänään klo 18: aiheena oli VillageLife eli Suomen Lähetysseuran nettiin perustama virtuaalinen lähetystyön hanke. Asiaa esitteli henkilökohtaisesti ja asiantuntevasti kummisihteeri Laura Koivulahti. Samalla Laura esitteli SLS:n kummilapsityötä.

Valitettavasti Kohtaamispaikan kävijämäärä on koko syksyn ajan ollut alamaissa, koska se ei ole noussut seurakunnan omassa tiedotuksessa esiin. Väkeä oli tänään paikalla kolmisenkymmentä, suurin osa nuoria God's Gasista, mikä tietysti oli erittäin mukavaa. Sain sitä kautta jopa yhden entisen riparilaisen Facebook-kaveriksi :-)

Joka tapauksessa samaan aikaan, kun seurakunnan oma tiedotus rämpii aivan alkeellisten resurssien puutteessa, seurakuntayhtymä maksaa 300.000 euroa mainostoimiston kautta toteutettavasta kampanjasta. En ole katkera, mutta kuitenkin... Onko tosiaan niin, että meidän seurakunnassa tekemä työ ei ole mainostamisen arvoista, mutta itseironia on?

Mutta ei mennä asioiden edelle. Annetaan mainoskampanjan ensin puhua puolestaan. Ensi keskiviikkona Kohtaamispaikassa Teemu Laajasalo on luvannut ruotia kampanjaa oikein isän kädestä. Pysykää siis kuulolla.

tiistaina, marraskuuta 13, 2007

Usko, toivo ja huijaus

Otsikko on ylilääkäri, dosentti Hannu Lauerman kirjan nimi. Lauerma käsittelee kirjassaan erilaisia uskomushoitoja kuten homeopatiaa, suggestioita ja hypnoosia.

Tänä lauantaina alkaa näyttävästi Helsingin seurakuntien mediakampanja Usko, toivo, rakkaus. Odotan kampanjaa kiinnostuksella ja suoraan sanottuna pienellä vavistuksella. Ennakkotiedot saavat mut huolestuneeksi. On vaikea uskoa, että itseironialla leikkiminen ja vaikeisiin sisällöllisiin kysymyksiin kajoaminen toimisi. Hyvä kampanja tarttuu mainostamansa yhteisön vahvuuksiin (joita kirkolla on yllin kyllin), ei oletettuihin tai kuviteltuihin heikkouksiin. Mutta voihan olla, että ennakkoaavistukseni on väärä. On siis parasta jäädä odottamaan ja katsomaan. Se on tietysti selvää, että tulen tässä blogissa ottamaan vahvasti asiaan kantaa ja seuraamaan kampanjaa.

TV1:n pääuutislähetyksessä tänään kampanja noteerattiin ja Salmen Mikkoa haastateltiin. Mikko esiintyi mielestäni hyvin siihen nähden, miten haastatteluja tuollaisessa tilanteessa leikataan. Puhui Jeesuksen merkityksestä - ja vaikeudesta - kirkolle. Mielenkiintoisempaa lyhyessä uutisjutussa oli kuitenkin se, että Eeva Polttila sanoi "kirkon" kampanjoivan saadakseen jäsenkadon katkeamaan. En tiedä, oliko sanavalinta tahaton vai tahallinen. Voihan olla, että toimittajakaan ei ymmärrä, mitä eroa kirkolla ja Helsingin ev-lut seurakunnilla on. Joka tapauksessa kampanjasta annettiin virheellisesti kuva, että se on koko kirkon kampanja.

Uutisankkurin tavoitteeksi mainitsema kirkon jäsenkadon katkaiseminen (vai oliko se "uusien jäsenien hankkiminen eroavien tilalle") on joka tapauksessa seurakuntayhtymän kampanjamateriaalin kärkiviesti. On siis reilua yrittää arvioida kampanjaa tästä tavoitteesta käsin.

- -

Mauno Saari oli Valtosen Ollin vieraana tänään Aamupiirissä. Oli hienoa kuunnella terävää ajattelijaa. Mane puhui 90-luvun alun lamasta ja hyvinvointiyhteiskunnan purkautumisesta. Vaikka en ole ollenkaan varma, että meidän kannattaa talouspoliittisessa mielessä haikailla menneitä aikoja, jäin silti pohtimaan asiaa. Mikä mahtoi olla se yhteisvastuun ja välittämisen ilmapiiri, joka Suomessa vallitsi 60-, 70- ja 80-luvuilla, siis ennen lamaa? Elimme säännöstelytaloudessa, Neuvostoliitto oli voimissaan, Kekkonen hallitsi, kansalla oli yksi mieli, konsesus. Luulen, että noina vuosikymmeninä syntyi illuusio, että Suomi voi säilyttää myöhäissyntyisen kansankotiluonteensa, vaikka se tietoisesti ottaakin etäisyyttä menneiden sukupolvien arvomaailmaan. Toisin kävi. Juuriltaan irtautunut arvomaailma ei kestänytkään.

Kirkko on tämän kulttuurimuutoksen viimeisiä linnakkeita. Edelleen elätellään sekä julkisesti (hyvänä esimerkkinä vaikkapa julkaisu Kirkko ja usko tämän päivän Suomessa, toim. Aku Visala, STKS 2007) että yksityisesti, kavereiden kesken kuvitelmaa koko kansan yhdistävästä ja kansan arvomaailmaa heijastelevasta (ja seuraavasta) kansankirkosta. Helsingin seurakuntien mediakampanjan saattaakin osoittautua joutsenlauluksi ennen tämän aikansa eläneen rakennelman luhistumista.

lauantaina, marraskuuta 10, 2007

GLS 2007 Day Two

Summit on onnellisesti takana ja mieli on tyytyväinen. Mun mielestä meillä oli loistava seminaari, jossa oli asiantuntemusta, monipuolisuutta, innostusta, haasteita ja myös konkreettisia työkaluja. Joonatan Raution ja Heidi Partin musiikki toimi upeasti ja tekniikka pelasi alusta loppuun. Alustavan palautteen selailun perusteella pientä petrattavaa oli ryhmätyöajan järjestämisessä. Mehän saatiin viime vuonna samanlaista palautetta ja yritettiin tällä kerralla parantaa tilannetta. Omakin fiilis on se, että tässä ei täysin onnistuttu. On aina huono juttu ryhtyä keskeyttämään hyvin alkanutta keskustelua jollain triviaalilla ilmoitusasialla. Ensi vuonna tehdään varmaan niin, että annetaan ilmoitusasiat, laitetaan keskustelu käyntiin ja päästetään ihmiset siitä suoraan tauolle ilman keskeytystä.

Se mitä edellisessä viestissä sanoin Hybelsin ekasta puheesta ei mitenkään omassa mielessäni sumentanut konferenssin kokonaisantia. Mun mielestä Hybels tekee huipputärkeää työtä evankelikaalisella rintamalla nostamalla rohkeasti esiin sosiaalisen vastuun, rauhan ja oikeudenmukaisuuden teemoja, joiden suhteen herätyskristity on perinteisesti olleet pahasti jälkijunassa. Suomen ev-lut kirkolle nämä teemat on tuttuja ja luontevia. Seuraava looginen ja toivottavasti myös toteutuva askel on etsiä aktiivista kontaktia katoliseen maailmaan. Annoin Billille luettavaksi Sant' Egidion yhteisön perustajan Andrea Riccardin kirjan Sant' Egidio, Rome and the World. Toivottavasti hänellä on aikaa lukea kirja ja ottaa kontakti. Siitä vois alkaa vaikka mitä...

Voi olla, että verrattuan Chicagon konferenssiin tästä kuitenkin jäi päällimmäiseksi havahtuminen meidän vastuuseen Suomesta. Terho Pursiaisen kirjoitus Hesarissa oli jälleen monella tavalla oikeaan osunut. Hän korosti siinä elämänkatsomuksen merkitystä kouluopetukselle. Itse johtopäätös, minkä hän tekee, on kuitenkin mielestäni käsittämätön. Hän kirjoittaa, että tällainen katsomuksellinen tehtävä tulee olla jollain uudella, tarkemmin määrittelemättömällä oppisisällöllä, koska uskonta ja ET eivät täytä tehtäväänsä. Itse tekisin päinvastaisen johtopäätöksen. Juuri katsomuksellista uskonnon opetusta olisi vahvistettava.

Colin Powell sanoi kenraalin suoruudella, että hän haluaa omassa nuorisotyössään (jota hän siis tekee eläkeläisenä oman järjestönsä kautta) opettaa nuorille elämän merkitystä ja kykyä häpeämiseen. Nuoria on opetettava häpeämään. Pahaa tekstiä häpeämisestä toipuvalle Suomen kansalle, joka on vasta kymmenkunta vuotta opetellut elämään vailla häpeän häivää. Ehkä meidän aikuisten on opeteltava häpeän merkitys uudelleen, nuorison pahoinvoinnin vuoksi.

perjantaina, marraskuuta 09, 2007

GLS 2007 Day One

Global Leadership Summitin ensimmäinen päivä on illassa. Aloitimme aamun ensimmäisen session hiljentymällä rukoukseen Jokelan tragedian vuoksi. Bill Hybels piti päivän ensimmäisen luennon livenä. Hän saapui Suomeen jo eilen illalla, jolloin tapasimme päivällisen merkissä. Tänään Bill jatkoi matkaansa Kööpenhaminaan. Muut luennot ja haastattelut tulevat dvd:ltä. Ainakin kaksi iltapäivän luentoa, Marcus Buckingham ja Richard Curtis, otettiin vastaan todella hyvin. Curtisin haaste kirkolle ja kristityille oli niin vahva, että se jää varmasti kaivelemaan pitkäksi aikaa. Heidi Partin ja Joonatan Raution vetämä musiikkiryhmä teki loistavaa työtä alusta loppuun, kahvitus toimi nopeasti eikä mitään isompia teknisiä ongelmiakaan sattunut. Yhdessä kohdassa kuva pysähtyi ehkä pariksi sekunniksi, mutta tekniikkatiimi selvisi tilanteesta äärimmäisen nopeasti.

Summitissa on tänä vuonna noin 650 osallistujaa, mikä on lähes kaksinkertainen määrä viime vuoteen verrattuna. Saalem-seurakunnan kirkkosalissa se tuntuu hyvällä tavalla. Mun roolina on siis viime vuoden tapaan toimia tapahtuman isäntänä ja juontajana yhdessä Markus Österlundin kanssa, joka hoitaa saman ruotsiksi.

Jollain tavalla aamupäistä jäi hieman sekava ja ristiriitainenkin olo. Bill Hybelsin puhe vision merkityksestä oli tietysti hyvä. Siinä oli kuitenkin monta hyvin häiritsevää piirrettä. Kun otsikkona on A Vision to Die For (Näky jonka vuoksi voisi kuolla), ei voi välttyä ajatuksen siirtymisestä itsemurhapommittajiin. En usko, että kukaan kaipaa tähän maailmaan lisää hulluja fanaatikkoja, jotka ovat valmiita äärimmäisiin tekoihin oman visionsa puolesta. Koska Bill ei millään tavalla ottanut kantaa tähän mielleyhtymään, mieleen jäi syvä epäilys koko puheen sanomaa kohtaan. Ja lopuksi Bill vielä innostui helluntailaiseen tapaan pyytämään ihmisiä nostamaan käden ylös, jos haluavat kuolla visionsa puolesta. Pidin kysymystä hieman kiusallisena. No, juttelin asiasta joidenkin kanssa jälkikäteen. Osa oli reagoinut samalla tavalla kuin minä, osa ei ollut kokenut asiaa mitenkään häiritseväksi. Ehkä kuitenkin välitän palautteen Hybelsille.

Huomenna on tietysti odotettavissa hieno ja mielenkiintoinen seminaaripäivä. Aamupäivällä puhuvat John Ortberg ja Michael E. Porter, iltapäivällä Colin Powell ja Bill Hybels. Seminaarin päätyttyä täytyy aika nopeasti miettiä, millä tavalla GLS halutaan jatkossa järjestää. Mulla on ollut suuria vaikeuksia saada joitakin luterilaisia kollegoita edes paikalle tutustumaan koko tapahtumaan, saatikka sitten sitoutumaan sen jatkokehittelyyn. Onneksi muutamia ennakkoluulottomia on. Tuomasyhteisö on tänä vuonna vahvasti mukana ja muitakin pappiskollegoita on ihan kiitettävästi paikalla. Toivotaan, että siitä kehittyy jotain!

keskiviikkona, marraskuuta 07, 2007

Hyvin surullista

Tulin kotiin klo 14 aikaan ja avasin tavoistani poiketen radion. Jouduin keskelle suoraa lähetystä Jokelan koululta, jossa ilmeisesti piiritystilanne oli vielä kesken. Haapalan Tero rikospoliisista ei siinä vaiheessa vielä antanut mitään tarkempia tietoja tilanteesta. Internetin kautta ampujan nimeksi selvisi Pekka-Eric Auvinen. YouTubessa nimimerkillä Sturmgeist89 (mistä käy ilmi nuoren miehen syntymävuosi) jätetty uhkausvideo on nähtävästi nyt jo poistettu, mutta ehdin katsoa sen kertaalleen. Pitkä englanniksi kirjoitettu teksti osoittaa, että nuori mies on erittäin älykäs, turhautunut ja aggressiivinen. Kun itsekin olen ollut nuori vihainen mies, henkinen asetelma ei tunnu niin hirveän vieraalta.

Olen kovin pahoillani. Olen pahoillani Pekka-Ericin puolesta, jonka elämä ajautui noin pahaan umpikujaan. Olen pahoillani hänen vanhempiensa ja muiden läheisten puolesta, joihin kohdistuu nyt valtava paine. Olen surullinen murhatun opettajan ja hänen läheistensä puolesta. Olen surullinen kaikkien niiden puolesta, joita vahingoitettiin ja traumatisoitiin.

YlenAikaisen Olli Ihamäki oli saanut studiovieraaksi kolmen jälkeen jonkin nuoren klopin kommentoimaan Pekka-Ericin videota ja viestejä. Mikä siinä onkin, että hevimusiikin asiantuntijat käyttäytyvät tällaisissa tilanteissa kuin nurkkaan ahdettu Jehovan todistaja. Asiantuntijan lähes ainoa viesti oli tietenkin se, että musiikkikappale, joka videon taustalta kuuultiin, oli hieno, eikä sillä voi missään tapauksessa olla mitään tekemistä ampumisen kanssa. Lähes samaan hengenvetoon hän sai jo syyn käännettyä kristittyjen (!) päälle. Hänen mielestään jos tästä tragediasta syytetään hevimusiikkia, kristittyjäkin pitää sitten syyttää siitä, että he haluavat ristiinnaulita kaikki. Mistä näitä 'asiantuntijoita' oikein tulee?!! (Tapaus sinänsä osoittaa sen, miten helppoa mikä tahansa tapahtuma on kääntää kristittyjen syyksi. Historiasta tuttua.)

No niin. Tässä pitää tietysti hengittää syvään ja ajatella laajemmin. On itsestään selvää ja triviaalia, että musiikilla ja teolla ei ole suoraa syy-seuraus-yhteyttä. Toisaalta on yhtä selvää, että jokin nuoren miehen elämässä johti hänet siihen tuhoisaan johtopäätökseen, että ihmisen elämällä ei ole arvoa ("humanity is overrated"). Mistä maaperästä tällaiset ajatukset nousevat? Ei kai valtakunnan virallinen heviasiantuntijistokaan kuvittele, että nuori mies keksii ajatuksensa itse?

Vielä tärkeämpää on tietysti ajatella, mikä on se voima yhteiskunnassa, joka tepsii tällaiseen kielteisyyteen. Poliisi ja vankila tehoavat tietysti vähäksi aikaa. Ei pidä aliarvioida kurin merkitystä, vaikka se onkin niin epämuodikasta. Mutta pakkokeinot eivät ratkaise mitään lopullisesti. Kun kakku on kärsitty, kaltereiden takaa astuu joukkoomme ihminen, jolla on jokin arvomaailma ja tavoite. Mistä tulee usko siihen, että minun kutsumukseni ei ole muita vastaan, vaan muiden kanssa?

Tietenkin kristitty uskoo, että amor vincit omnia, rakkaus voittaa kaiken. Mutta rakkaudella on iso hinta. Siitä ei pitäisi puhua niin löperösti. Rakkaus, jolla tarkoitetaan pelkkää hempeyttä tai suvaitsevaisuutta, ei kolahda nuore miehen aggressioon. Hempeys vetäytyy vastuusta, tulee naurettavaksi ja vastenmieliseksi. Raamatussa on muitakin tapoja puhua Jumalasta, vaikka rakkaus on toki niistä tärkeimpiä. Valtosen Olli puhui tiistain aamupiirissä pyhäinpäivän teemoihin liittyen Jumalan pyhyydestä. Eräs vanha teologi oli jossain haastattelussa sanonut, että hän ei pidä pahuuden ongelmaa (miksi on niin paljon pahaa, jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias) erityisen suurena, koska hän uskoo Jumalan pyhyyteen. Niille, joiden jumalakuva on maalattu vaaleanpunaisella hempeydellä, pahuus on ylipääsemätön kompastuskivi. Kun pahuuden laineet lyövät, on turvauduttava Jumalan pyhyyteen.

"Sinä, väkevä kuningas, rakastat oikeutta.
Sinä loit oikeudenmukaisuuden,
sinä opetit Israelille oikeuden ja vanhurskauden.
Ylistäkää Herra, meidän Jumalaamme,
kumartukaa hänen valtaistuimensa eteen,
hänen jalkojensa juureen!
Hän on pyhä." (Ps 99:4-5)

(Jos joku lukee mun blogia nyt ekaa kertaa, sanottakoon, että - tervetuloa! - ei tämä ole mikään lopullinen lausunto Jokelan koulun tapauksesta, vaan ainoastaan juuri tällä hetkellä päässä liikkuvien ajatusten kokoelma. Keskustelu takuulla jatkuu...)

sunnuntaina, marraskuuta 04, 2007

Ripille pääsyn ihanuus

Vanhassa kirkossa oli tänään paljon iloisia ilmeitä ja hymyä, kun marssimme rippilasten kanssa alkusoiton soidessa keskikäytävää pitkin. Päivän aiheena on "antakaa toisillenne anteeksi", mikä sopi tietenkin loistavasti kristillisen kasvatuksen huipputeemaksi.

Viikon aikana on ollut monta kiinnostavaa tilaisuutta. Professori Risto Saarisen esitelmä Helsingin hiippakunnan papiston synodaalikokouksessa viime tiistaina 30.10. oli mielestäni monella tavalla viisas. Jätän oman kommenttipuheenvuoroni julkaisematta, koska se liittyi niin kiinteästi Riston esitelmään. Keskiviikkona Kohtaamispaikka kryptassa alustin ihmeistä ja keskusteluakin syntyi kivasti. Alustus meni aika eri suuntaan kuin mitä illan otsikko antoi ymmärtää. Ehkä ehdin jossain vaiheessa kirjoittaa alustuksen puhtaaksi ja julkaista täällä. Mutta julkaisen tässä nyt vain lyhyehkön rippisaarnani tältä aamulta.

Antakaa toisillenne anteeksi

Päivän tekstit: 1. Moos. 50:15-21 ja Matteus 18:23-35

”Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi”, sanoi Joosef veljilleen kohdassa, jonka kuulimme. Se on merkittävämpi lause, kuin aluksi saattaa vaikuttaa. Jumala voi kääntää pahan hyväksi.

Englannissa 1300-luvulla elänyt Äiti Juliana Norwichlainen koki kuolemansairaana saman Jumalan läheisyyden. Hän kuvasi tätä kohtaamista näin: ”Kaikkia pelastukseen päätyviä ihmisiä kohtaan tuntemansa hellän rakkauden johdosta Herramme kiiruhtaa lohduttamaan meitä suloisesti, kuin sanoen: Totta on, että synti on kaiken tämän kivun syy, mutta kaikki kääntyy hyväksi ja kaikki kääntyy hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi. Nämä sanat hän lausui mitä hellimmin eikä näyttänyt syyttävän mistään minua tai ketään niistä, jotka pelastuvat.”

Täällä eturivissä istuu 18 viime kesän rippileiriläistä. Saimme viettää aika ikimuistoisen viikon Pieksämäen Partaharjulla. Keväällä vanhempainillassa pyysin vanhempia kirjoittamaan ylös kolme asiaa, joita toivoitte oman nuorenne oppivan leirillä. Luimme ne laput tarkkaan yhdessä leiriläisten kanssa. Puhuttiin perheestä ja sen merkityksestä. Te olette toisillenne tärkeitä. Te olette määritelleet tämän nuoren elämän eväät.

Oppitunnin lopuksi nuoret saivat kirjoittaa teille kolme tärkeää leirillä opittua asiaa. Tässä joitakin otoksia:

- ”saanut ihanan kokemuksen, joka jää mieleeni hyvin pitkäksi aikaa”

- ihanat kaverit, uudet ystävät

- ”lisää tietoa uskonnosta, syömään enemmän, oppia olemaan kiltimpi muille”

- ”kaikista pitää välittää, ketään ei voi jättää syrjään, samalla tavalla synnit pitää antaa anteeksi”

- ”arvostus, kunnioitus, hiljeneminen”

- ”kavereita, iloa, kokemusta, tietoa”

- ”sisäinen rauha”, uutta ajateltavaa, uskonasiat alkoivat elää

Ehkä kaikkein yleisin, lähes kaikissa lapuissa ollut kohta, koski lähimmäisen huomioon ottamista. Miten tämän ajatuksen saisi pysymään, vahvistumaan ja ohjaamaan jokapäiväistä elämää?


Leirillä katsottiin rocktähti Bonon videohaastattelu. Siellä oli ajatus, joka sopii hyvin tähän messuun ja meille kaikille elämänohjeeksi. Eräs viisas ystävä oli jossain vaiheessa ohjannut Bonoa näillä sanoilla: ”Älä pyydä Jumalaa siunaamaan sitä, mitä sinä teet, Bono. Don’t ask God to bless what you are doing, Bono. Try to find out what God is doing and it is already blessed. Etsi sitä, mitä Jumala tekee, ja se on jo siunattua.” Etsi elämässäsi sitä, mitä Jumala tekee, ja pyri olemaan itse osa sitä, niin sinun elämäsi on siunattu.


No, mitä Jumala sitten tekee? Jeesus kertoi vertauksen auttaakseen ihmisiä ymmärtämään, mitä Jumala tekee. Jumala antaa velat anteeksi. Mutta valitettavasti ihminen on sellainen, että saatuaan anteeksi, hän menee ja kuristaa kaveria kurkusta ja vaatii tätä maksamaan korkoineen. Tarinalla on vakava loppu. Anteeksiantamaton sitoo itsensä omiin synteihinsä. Anteeksiantamaton ei edistä omaa asiaansa, vaikka kuvitteleekin niin. Hän tuhoaa itsensä. Hän vetää päälleen tuomion, jonka oli jo kertaalleen saanut anteeksi. Älä siis hyväksy itsellesi anteeksiantamattomuutta.

Mutta mistä siihen saa voiman? Kerron, mistä itse saan siihen voiman. Olen luonteeltani ylpeä, pitkävihainen, siis hankala ihminen, joka loukkaannun helposti ja jään pitkiksi ajoiksi hautomaan kostoa. Mikä pelastaa minut tuhoutumasta omaan ylpeyteeni? Mikä saa minut kääntymään pois oman kohtalon vastustamisesta ja varmasta tuhosta kohti toista ihmistä ja elämää? Se tapahtuu vain niin, että tulen Jeesuksen jalkojen juureen. Näen hänet piikkikruunu päässä, ristillä riippuvana, halveksittuna, vihan ja kateuden uhrina. Kutsun teitä tänä aamuna juuri siihen. Jeesuksen ristin juureen. Jos uskallat tulla, huomaat, että Hän katsoo sinua silmiin ja sanoo: ”Totta on, että synti on kaiken tämän kivun syy, mutta kaikki kääntyy hyväksi ja kaikki kääntyy hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi. en minä sinua tuomitse. Tule ja seuraa minua.”

Ristin luota löytyy voima antaa anteeksi sille, jolle et ikinä ajatellut antavasi anteeksi. Ristin luota löytyy voima, joka muuttaa maailman. Maailma tarvitsee sitä tänään yhtä paljon ja enemmän kuin koskaan. Ristin luota löytyy viisaus ja tieto siitä, mihin minun elämäni kuuluu ja ketä minä palvelen. Jokainen palvelee jotakin. Palvele sinä Jeesusta. Tee ristinmerkki ja lausu uskontunnustus osoittaaksesi kuuluvasi hyvyyden liikkeeseen, Jumalan valtakuntaan.

sunnuntaina, lokakuuta 28, 2007

Miltä nyt tuntuu?

Blogi ei ole oikea paikka avautua sielunhoidollisesti. Siitä huolimatta tästä saattaa tulla sielunhoidollinen posti. Kun viimeksi avasin pastorin päivärutiinia sain hauskaa palautetta, joten uskallan hieman jatkaa samalla linjalla.

Nyt nimittäin väsyttää. Miten se onkin aina niin, että kun on pari päivää töissä, niin alkaa väsyttämään? Ihan kivaa on kyllä ollut, mutta jalanpohjia pakottaa ja silmet lerpsuu kiinni väkisin.

Paluu töihin kahden viikon virkavapaudelta alkoi siis keskiviikkona kahdella (!) kolmen ja puolen tunnin (!!) työkokouksella. Kun niiden perään oli vielä Kohtaamispaikkana Krypta, voidaan varsin hyvin puhua ympäripyöreästä päivästä. Torstai alkoi Agricolan aamumessulla 7.30 ja messukokouksella, josta ehdin kivasti seurakuntayhtymään palaveriin kymmeneksi. Se oli ohi jo ennen 12:ta, joten päätin olla itselleni kiva ja mennä kirjamessuille. Ehkä väärä ratkaisu, vaikka ehdin olla siellä vaivaiset kolme tuntia. Käteen jäi kolme muovikassillista kirjoja, joita ei ole vähiin aikoihin aikaa lukea. Illalla yritin hätäpäissäni vielä kehitellä jotain puheentynkiä, kun tajusin viikonlopun puhesuman. Lueskelin hajanisesti kirjamessuilta ostamiani kirjoja ja sain sieltä (niin kuin aina kirjoja lukiessa) ainakin hyviä virikkeitä.

Perjantaina pääsin pitkästä aikaa Kaisiksen ja Krunan kouluihin pitämään päivänavauksia. Oli kivaa varsinkin, kun Kaisiksessa joutuu remontin vuoksi menemään erikseen parakissa oleviin 1-2 luokkiin. Alissan luokkalaiset on melkein kaikki tarhasta asti tuttuja, joten siellä on aina niin ystävällinen ja välitön ilmapiiri. Ja opettajatkin on kauniita ja kivoja.

Loppupäivän istuinkin sitten tiiviisti ruudun ääressä tuottamassa tuhottoman määrän bittejä sähköposteina ja erilaisina dokumentteina. Viideltä oli vielä yhden rippikoululaisen kaste Tapulissa.

En ole varma missä vaiheessa olin valmistellut lauantaiaamun aikuisrippikoulun. Ehkä torstaina tai perjantaina illalla. Muisti pätkii. Joka tapauksessa aiheeksi oli annettu Jumala Kaikkivaltias. Puhuttiin kvanttifysiikasta ja kuolemasta ja luettiin psalmeja. Sieltä ajoin Klaukkalan Holmaan, jossa oli Tuomasyhteisön syysseminaari. Tunnelma oli mukava ja tapaamisesta jäi virkistynyt olo. Sain käyttää iltapäivän viimeisen puheenvuoron, jonka aiheeksi otin Sahlbergin yhdeksän kasvavia kirkkoja yhdistävää tekijää. Juttu on tulossa marraskuun Tuomasmessun uutisiin, joten en referoi sitä tässä.

Holmasta ehdin vielä kodin kautta Tuomiokirkkoon pitämään iltakirkkoa, jossa puhuin Psalmista 46. Kirkkoon oli tupsahtanut parinkymmenen koululaisen ryhmä jostain Pohjois-Savosta. Istuivat kiltisti takapenkissä, kun kävin ennen messun alkua tervehtimässä heitä. Aika kilteiltä vaikuttivat, kun suostuivat pienellä houkuttelulla siirtymään ihan kirkon etupenkkeihin istumaan. Ja osallistuivat virsilauluun, ehtoolliseen ja vielä kuuntelivat puheenkin kiinnostuneina. Tuli epäilys, että olikohan ne lestadiolaisia. Hienoja tyyppejä joka tapauksessa.

Iltakirkon jälkeen saunan lauteilla aloin tunnustella sisäistä saarna-ahdistusta, joka kuuluu lauantai-iltoihin. Olin päättänyt, että kierrätän teemoja ja käytän saarnan pohjana samaa Sahlbergin yhdeksän kohdan ohjelmaa. Enää pitäisi käydä kohdat läpi päivän evankeliumin näkökulmasta. En saanut mitään tekstiä itsestäni irti saunan jälkeen, joten menin aikaisin nukkumaan ja laitoin kellon soimaan kuudelta. Olihan sentään tulossa yksi ylimääräinen tunti, kun siirryttiin talviaikaan.

Heräsin kuudelta, join aamuteet ja kirjoittelin saarnaa niin, että se oli valmiina kahdeksalta. Kirkossa oli aika kivasti paljon väkeä, kun vietetiin Cantores Minoresin 55-vuotisjuhlamessua. Virsivalinnat olin tehnyt aika jykevästä osastosta, niin että ihan ensiksi lauloimme siitä, kuinka kauheaa on, kun valhetta saarnataa ja tuodaan väärää tulta Herran alttarille. Iloksi se kuitenkin kääntyi loppua kohti. Messun jälkeen oli tietysti kirkkokahvit ja oli todella mukavaa pitkästä aikaa jutella tuttujen seurakuntalaisten kanssa. Liian monena sunnuntaina olen nimittäin joutunut olemaan ihan muualla. Valitettavasti saarnajatkoja ei voitu pitää, kun CM oli järjestänyt oman palkintoseremoniansa kryptaan. Kyllä kuorotoiminnassa on paljon esimerkillistä muun vapaaehtoistyön kannalta katsottuna. Oli hienoa nähdä, miten iloisia tunnustuspalkinnon saajat olivat huomioinnista.

Ehdin siis hyvinkin kotiin syömään puoli yhdeksi ja siitä Lähetyskirkolle puoli kahdeksi, jossa olin jälleen liturgia- ja saarnavuorossa. Jotenkin tuntuu, että toisella kerralla sama saarna vielä vähän paranee ja täsmentyy. Ja onhan Lähetyskirkko tietysti paikkanakin helpompi ja välittömämpi kuin kaikuva Tuomiokirkko. Loistava juttu, että nuoret aikuiset ovat saaneet oman messunsa toimimaan ja vakiintumaan. Ehdottomasti vapaaehtoisten panos tuo messun toteutukseen aina hienoa välittömyyttä ja madaltaan osallistumisen rimaa.

Tuomasmessuun olin luvannut mennä vielä illalla, kun nettialttariprojekti oli edelleen vähän kesken. Messun alussa synnintunnustuksen hiljaisuuden aikana mun penkin päähän ilmestyi hieman päihtyneessä tilassa eräs tutun näköinen seurakuntalainen, joka alkoi siinä suureen ääneen huudella eräälle messulaiselle, joka istui keskemmällä samassa penkissä. En saanut kaveria hiljenemään, vaan oli pakko ottaa vahva olkapääote ja taluttaa ulos. Harmi. Kaverille on pakko kai antaa jonkinlainen porttikielto vähäksi aikaa. Kiroilu ja huutelu kirkossa ei kai Jumalaa haittaa, mutta kyllä se vie totaalisesti huomion kaikesta sisäisestä tutkistelusta ja pyhyyden kokemisesta.

Sain esittää rukousjakson aluksi vetoomuksen nettialttarin puolesta ja messun jälkeen vetoomukseen vastattiin. Meillä on nyt kolmen hengen nettialttaritiimi! Pientä viilausta vielä niin homma saadaan toimimaan pienellä vaivalla joka viikko. Tänään saimme rukousjakson aikana 82 tekstiviestiä ja 12 nettirukouspyyntöä. Kun niitä lukee, tulee viisammaksi. Paljon on ahdistusta, sairautta, päihteitä, mielen järkkymistä, solmuisia suhteita, rahahuolia.

Tulin kotiin yhdeksältä illalla. Tuomasmessun teejatkoissa alkoi jo jalkapohjia pakottamaan. Ajatus alkoi harhailla ja oli vaikea pitää yllä kiinnostus kaikkien kolmen samaan aikaan puheille pyrkivän ihmisen asioihin. Mitä siitä opin? En todennäköisesti mitään. Joku fiksu tietysti sanoo, että pitää osata levätä ja asettaa rajoja. Totta. Mutta toisaalta ystävien seurassa kai saa olla vähän väsynytkin!

Ei siis mikään huono viikko, vaikka väsyttääkin. Sellainen tuntuma on nyt päällä, että jossain alitajunnassa alan nähdä entistä selvemmin, mitä pitää seuraavaksi tehdä. Kunpa vielä jostain saisin viisauden nähdä, miten se pitää tehdä. Rukoilkaa, ystävät.

Ensi viikolla tapahtuu seuraavaa, jHs. Tiistaina aamupiiri Omenapuussa ja synodaalikokous Tuomiokirkossa. Olen saanut kunniatehtävän esittää kommenttipuheenvuoron professori Risto Saarisen synodaalipuheeseen. Pitänee suhtautua siihen vakavasti. Keskiviikkona on tarkoitus Kohtaamispaikassa nostaa esille ihmeet. (Oli hauskaa lukea lehdistä, että kurssikaverini Savuojan Ari sattui juuri lauantaina väittelemään samasta aiheesta, siis ihmeistä. Käväisin lauantaina oikein yliopiston päärakennuksellakin kurkistamassa, olisko sillä ollut väitöskirjoja jaossa, mutta Arin väitös oli vielä n klo 12.15 kesken.) Perjantaina eli halloween-iltana on konfirmaatioharjoitus ja sunnuntaina klo 10 konfirmoimme viime kesän Partaharjun 18 leiriläistä Vanhassa kirkossa. Lauantaina pyhäinpäivänä Tuomiokirkossa on aamulla pappisvihkimys, mutta mun tehtävänä on vain osallistua iltakirkkoon, joka on poisnukkuneiden muistotilaisuus.

keskiviikkona, lokakuuta 24, 2007

Pyhiinvaelluksen merkityksestä


Tänään oli taas upea ilta Tuomiokirkon kryptassa. Hiltusen Pekka kertoi Thaimaan ja Burman uskontotilanteesta sanoin ja kuvin, Markus Bäckman lauloi. Ja aika paljon tuli myös keskustelua buddhalaisuuteen liittyen.

Lopuksi tehtiin "psalmikävely" (olen kertonut tästä tavasta aikaisemmin blogissa). Johdantona Psalmiin 122 kerroin sen ajatuksen, mikä ehkä erityisesti jäi mieleen viikonlopun pyhiinvaelluksesta Roomaan ja Assisiin. Assisissa nimittäin kokee voimakkaasti sen, että pyhiinvaelluspaikat ovat aika ruuhkaisia. On rihkamakojuja ja häliseviä turistilaumoja. Ikivanhat kadut ovat ahtaita ja korostavat väentungosta. (Oheinen kuva on San Francescon basilikan yläpihalta, mihin mahtuu isompikin joukko hyvin.) Suomalaiselle matkaajalle luonnollinen mutta suvaitsematon ja itsekeskeinen näkökulma on nostaa paheksuen kulmakarvoja. Tosiasia nimittäin on, että olimme itse osa sitä samaa joukkoa. Eikä yhtään rihkamakojua olisi Assisissa elleivät pyhiinvaeltajat ostaisi. On siis aivan turha yrittää nostaa itseään muun joukon yläpuolelle moraaliseen yksinäisyyteen.

Itse asiassa juuri tässä on yksi pyheenvaeltamisen keskeinen sisältö kuten sen tällä matkalla voimakkaasti koin. Meillä on kyllä tarve pyhyyden kokemiseen yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa. Sille on oltava oma paikkansa. Ja kehottaahan Jeesus välttämään julkiseen rukoukseen liittyvää tekopyhyyttä. Mutta samalla meillä on yhtä luonnollinen tarve suureen ja hälisevään pyhiinvaeltajien joukkoon. Jos ei muusta syystä niin siksi, että pyhiinvaeltaja huomaa kuuluvansa joukkoon. Pyhiinvaeltaja ilo on siinä, ettei vaella yksin.

Amerikkalainen Tom Ehrich oli jokin aika sitten Suomessa kirkon tiedotuskeskuksen vieraana. Hän puhui nettitiedottamisen yhteydessä siitä, miten tärkeää on viestittää kuvilla. Liian usein kuitenkin tyydytään kuviin hienoista kirkkorakennuksista. Tarvitaan kuvia ihmisistä, koska halutaan tavoittaa ihmisiä. Meidän mentaliteettia värittää liian paljon yksinäisyyden ja yksityisyyden palvonta. Siitä on tehty sakraalia. Joukkoon kuulumista pidetään alkeellisena, epärehellisenä ja pahimmillaan epäpyhänä.

Pyhiinvaeltajan psalmeissa ihmisen mielen täyttää riemu pelkästä ajatuksesta päästä osaksi suurta joukkoa, joka kokoontuu pyhälle paikalle. "Ilo täytti minun sydämeni, kun kuulin sanan: Me lähdemme Herran huoneeseen!" (Ps 122:1) Siellä ei tarvitse olla yksin eikä vastata yksin kaikkeen, mitä eteen tulee. On satoja ja tuhansia muita, jotka jakavat tämän saman uskon ja saman kaipauksen. Meitä on itse asiassa miljoonia! Jumalan valtakunta on suuri ja se koostuu kaikista kansoista. Se on rohkaiseva, virkistävä ja innostava kokemus.

Itse asiassa vääntäytyminen sunnuntaiaamuna messuun (tai sunnuntai-iltana tuomasmessuun) on pieni pyhiinvaellus. Iloitsin kovasti Anna-Mari Kaskisen blogikirjoituksesta, jossa hän nostaa esille tämän saman asian vaikka vähän eri näkökulmasta. "Kun sinä menet jumalanpalvelukseen, vahvistat toisten seurakuntalaisten uskoa. He huomaavat, että on muitakin jotka tahtovat sitoutua pyhien ja pahojen yhteyteen", Anna-Mari kirjoittaa.

Tervetuloa sunnuntaiaamuna Tuomiokirkkoon!

tiistaina, lokakuuta 23, 2007

Taas kotona

Paluulento Roomasta oli tunnin myöhässä, joten saavuimme Siirin kanssa kotiin viime yönä kahden aikaan - väsyneinä, mutta onnellisina, kuten on tapana sanoa. Ehkä kerron jotain matkan tunnelmista myöhemmin.

Nyt laitan vain sen tiedon, että huomenna Kohtaamispaikka Kryptassa on taas mielenkiintoista ja viihdyttävää ohjelmaa, kun Pekka Y. Hiltunen on ystävänsä Markus Bäckmanin kanssa vuorossa. Pekka palasi kesällä kahden vuoden työkaudelta Thaimaasta, joten kuulemme Aasia-asiaa. Markus on puolestaan monipuolinen muusikko, jonka laulu painuu syvälle sydämeen. Laita siis sanaa kiertämään ja saavu sankoin joukoin huomenna keskiviikkona Tuomiokirkon Kryptaan. Kahvila on auki 17.30 alkaen ja ohjelma alkaa klo 18.

keskiviikkona, lokakuuta 17, 2007

Aamulla Roomaan

Huomenna siis starttaamme Siirin kanssa aikaisin kohti Helsinki-Vantaata ja Roomaa. Viime vuotinen kolmen viikon reissu jätti sellaisen tuntuman, että on kiva palata ja viedä ryhmä mukana. Enää jännitetään sitä, miten hyvin perjantai-illan tapaaminen Sant'Egidion yhteisössä onnistuu. Tapaaminen sovittiin hyvissä ajoin jo viime talvena, mutta pari viikkoa sitten Leonardo soitti ja kertoi, että on ongelma. Yhteisön vuosittainen kokous on nimittäin Napolissa ja se alkaa sunnuntaina. Asialla ei alunperin pitänyt olla mitään merkitystä, mutta nyt yhteisö sai tietää, että paavi haluaa osallistua kokoukseen. Näin ollen kaikki yhteisön vastuuhenkilöt on komennettu Napoliin hoitamaan paavin vierailun aiheuttamia järjestelyjä. Onneksi vanha ystävämme Mauro Garofalo lupautui ajamaan perjantai-illaksi jostain Pohjois-Italiasta viisi tuntia vain meidän vuoksemme... Olemme siis tilanneet tutustumisen via Dandolon köyhien ruokailuun ja sen jälkeen yhteisön rukoushetkeen S. Maria in Trasteveressa. Ja sen päälle jälleen hyvä ateria Gli Amici -ravintolassa. Alkaakin tässä vesi tulla kielelle, joten on parasta siirtyä pakkaamaan.

tiistaina, lokakuuta 16, 2007

Nettirukousalttari käynnistyy

Sunnuntain Tuomasmessussa oli ekaa kertaa käytössä nettialttari. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että radiokuuntelija voi lähettää oman rukouspyyntönsä messun rukousjakson aikana joko nettisivun www.tuomasmessu.fi kautta tai tekstiviestillä. Ensimmäinen koekäyttö osoitti, että radion äärellä istuu paljon rukoustukea kaipaavia. Noin 12 minuutin rukousjakson aikana netin kautta saapui 20 ja tekstiviestillä 51 rukouspyyntöä.

Kysyntä on sen verran vahvaa, että palvelun vakituinen lanseeraaminen pitää siirtää toistaiseksi hamaan tulevaisuuteen. Tarvitaan nimittäin ensin joukko (3-4) ihmisiä, jotka ottavat siitä jokaviikkoisen vastuun. Jos asia kiinnostaa, ilmoittaudu minulle. Laitan tähän ihan lyhyen teknisen selostuksen, jotta tiedät, mitä homma sisältää.

Rukouspyynnöt otetaan vastaan Tuomasyhteisön kännykällä, jossa on nettiyhteys. Nettialttaripalvelija siis hakee kännyn itselleen ennen messun alkua ja varmistaa, että yhteys toimii. Rukousjakson aikana hän pyrkii lukemaan kaikki jätetyt rukouspyynnöt. Hän valitsee niistä kaksi, jotka hän lukee mikrofoniin rukousjakson päätteeksi. Messun jälkeen (tai jo sen aikana) rukouspyynnöt printataan ja liitetään messussa kirjoitettujen rukouspyyntöjen joukkoon rukousryhmiin jaettavaksi. Tämän jälkeen kännyn voi palauttaa ja homma on hoidettu. Ei ollenkaan hankalaa, mutta edellyttää pientä säännöllisyyttä. Salasanojen ja muiden yksityiskohtien vuoksi siihen ei kannata perehdyttää joka viikko uutta ihmistä, vaan hyvällä tiimillä vuoro voisi tulla kohdalle vaikkapa kerran kuussa.

sunnuntaina, lokakuuta 14, 2007

Kuopijossa


Perjantaina etelässä satoi räntää, mutta Savossa oli loistelias syysilma. Lensin Kuopioon ilta-auringon aikaan, kun varjot olivat pitkinä ja veden pinta heijasti syvää sinistä. Lauantaina aamulla nappasin oheisen kuvan, kun kävelin Tuomiokirkon ohi matkalla Alavan kirkkoon. Kirkon seinällä kasvava köynnös oli kauniin tummanpunainen, mutta se ei tässä kännykuvassa taida erottua.

Alavan seurakunnan pappi Pirjo Kuula oli järjestänyt ajankohtaisen ja kiinnostavan seminaarin karismaattisuudesta, jossa mulla oli ilo pitää osa luennoista. Ensimmäinen luento perjantai-iltana käsitteli Pyhän Hengen toimintaa eKr. eli Vanhassa testamentissa. Väkeä oli paikalla viitisenkymmentä, lauantaina kuutisenkymmentä. Mielestäni aika hyvään osallitujamäärään varmasti myötävaikutti Kuopion Kirkko ja koti -seurakuntalehden puffi seminaarin tiimoilta. Lauantain luennot käsittelivät Pyhän Hengen toimintaa evankeliumeissa, Paavalin kirjeissä ja ensimmäisten vuosisatojen kirkon elämässä. Iltapäivän lopuksi pidettiin vielä esirukousharjoitus, jossa kiinnitettiin huomiota sanojen valtaan rukoustilanteessa.

Oli ilo vierailla myös pappisperhe Kuulan kotona sekä lentokentältä tullessa että sinne mennessä. Kari Kuula on julkaissut ahkerasti kiinnostavia ja ajankohtaisia raamattuteologisia julkaisuja, viimeisimpänä Helvetin historia (Kirjapaja 2006), jolle Kari on parhaillaan kirjoittamassa jatko-osaa.

Viime viikko oli siis taas virkavapausviikko, mutta kirjoittamisen makuun en vielä ehtinyt. Tuomaspapin tehtävät ovat tietysti vain yksi rikka rokassa, mutta taitaa taas käydä niin, että erinäiset projektit vievät ajan ja energian kirjoittamiselta. Tänään illalla saamme toivon mukaan toimintaan Tuomasmessun nettialttarin, mikä on yksi pieni ja onneksi hyvin yksinkertaiseksi osoittautunut projekti. Jos et pääse messuun, voit siis kuunnella messua radiosta ja lähettää rukouspyynnön tuomasmessu.fi-sivulle, mistä se luetaan reaaliaikaisesti messun rukoushetken aikana. Tekniikkana on yksinkertaisesti Nokian N95 kännykkä datayhteydellä ja bluetooth-printterillä. Nettialttariprojektin yhteydessä lähdettiin myös selvittämään mahdollisuutta tehdä Agricolan kirkosta wlan-hotspot. Kuulin, että Oulun tuomiokirkossa on jo tällainen palvelu. Varsinkin Agricolan kiinteistö, jossa on hyvin monenlaisia tiloja, sopisi aivan erinomaisesti tällaisen palvelun kohteeksi. Sehän avaa kiinteistön käytölle ihan uudenlaisia ulottuvuuksia, kun voitaisiin luoda palveluja, joiden yhtenä osana on mahdollisuus vapaaseen netin käyttöön. Joku tosin jo ehti kavahtaa ajatusta siitä, että kirkosta luotaisiin langattomia yhteyksiä muilla keinoin kuin rukouksella. Ehkä ajatus voi vierastaa, jos sitä ajatellaan puhtaasti messun näkökulmasta. Tuskin kenelläkään on tarvetta nettisurffailuun messun aikana, mutta Tuomasmessu on vain 2 tunnin slotti kiinteistössä, jonka tilat on käytössä ainakin periaatteessa 24/7.

Tänään illlalla olen siis Tuomasmessussa. Ensi viikon alussa ainakin yritän ottaa päivän tai kaksi kirjoittamiselle. Torstaina aamulla starttaamme Siirin ja pyhiinvaeltajien ryhmän kanssa kohti Roomaa ja Assisia, mistä palaamme maantantain ja tiistain välisenä yönä seuraavalla viikolla.

Kohtaamispaikkana Krypta palaa mun ohjelmistoon ke 24.10., jolloin on taas tiedossa mukava ilta. Aasia-asiaa kertoo Thaimaasta kotiutunut Pekka Yrjänä Hiltunen ja Markus Bäckman musisoi. Seuraavat messuvuorot Tuomiokirkossa mulla on la 27.10. iltakirkko ja su 28.10., jolloin vietetään Cantores Minores poikakuoron 55-vuotisjuhlamessua. Samana iltapäivänä olen luvannut olla myös Lähetyskirkon messussa klo 14.

maanantaina, lokakuuta 08, 2007

Pisara - suurin käsky

Tämä on Pisaran käsikirjoitus, joka esitettiin YLE TV1:lle perjantaina ja tulee tänään uusintana. Käytin samaa ajatusta pohjana sunnuntain saarnassa, mutta lisäsin siihen pitkän jakson keskelle, jossa paneuduimme Psalmiin 119 ja sitä kautta päästiin paneutumaan aiheeseen käskyjen rakastaminen. Tarkkaavaisimmat huomaavat, että olen puhunut samasta aiheesta ennenkin, viimeksi Tuomasmessussa lähimmäisen sunnuntaina. Silloinhan evankeliumitekstinä oli kertomus laupiaasta samarialaisesta, joka on Jeesuksen vastaus kysymykseen lain suurimmasta käskystä. Mitä sitä siis lähestymistapaa vaihtamaan, kun tämä tuntuu nyt tärkeältä :-)

Suurin käsky – rakkauden kaksoiskäsky

Älä valehtele! Älä kerro muunneltua totuutta. Äläkä kaunistele ikäviä asioita. Pysy totuudessa. Älä ole puolueellinen köyhän hyväksi, mutta älä myöskään suosi mahtavaa. Älä varasta työnantajalta. Älä pidätä työntekijältä sitä, mikä hänelle kuuluu. Maksa verosi, älä ahnehdi sinulle kuulumatonta. Autoilija: pysähdy suojatien kohdalla, kun jalankulkija aikoo ylittää kadun. Se on laki.

Elämässä tarvitaan sääntöjä ja käskyjä. Ilman käskyjä heikoimmat joutuvat kärsimään. Vahva ja riippumaton voi tuntea pärjäävänsä omillaan, mutta heikko tarvitsee sääntöjä. Lapsi kaipaa koulumatkallaan sitä, että autoilijat noudattavat tieliikennelakia. Jos eivät noudata, heikompi kärsii.

Vaikka lait ovat hyviä, niitä ei ole helppoa laatia. Joskus hyvää tarkoittavasta säännöstä tulee rasite. Siksi meillä tulee olla taju siitä, mistä käskyt ovat peräisin. Mikä on se periaate tai käsky, joka selittää kaikki muut käskyt? Minkä käskyn varassa kaikki muut lepäävät?

Jeesukselta tultiin kysymään tätä. Kysymys lain syvimmästä perustuksesta on aina kiinnostanut ihmisiä. Jeesus vastasi: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi. Rakkauden kaksoiskäsky. On ymmärrettävä, mikä on oikein toista ihmistä kohtaan. Ja on ymmärrettävä ihmisen paikka Jumalan edessä. Näiden kahden käskyn varassa lepää kaikki.

Rakasta – ja tee sitten mitä tahdot. Lakien tulee kummuta rakkaudesta. Säännöt ovat osoitus välittämisestä. Hyvät tavat ovat osoitus kunnioituksesta, sekin on tapa rakastaa. Kunnioita isääsi ja äitiäsi, niin että pidät heistä hyvää huolta vanhoina. Kunnioita lapsia, niin että teet heille turvallisen koulumatkan. Opi rakastamaan, älä tyydy vain toteuttamaan omia tarpeitasi.

Rukous:

Jeesus, anna sydämeeni rakkaus, niin että noudattaessani lakia teen sen iloiten. Muuta itsekäs ja omistushaluinen rakkauteni Sinun kunnioituksesi kautta rakkaudeksi ja kunnioitukseksi toisia luotuja kohtaan. Kiitos rakkaudestasi.

sunnuntaina, lokakuuta 07, 2007

Kirkkoon matkalla

Istun työpöydän ääressä Meritullissa ja katselen kelloa. Se on 9.55 sunnuntaiaamuna. Mun vuoro on tänään viettää messua Agricolassa, jossa sen alkamisaika on klo 12. Saarna, esirukoukset ja liturgiset muistiinpanot on printattu. Tiedän silti, että ei ne printtaamalla ole hoidettu, vaan saarna ja liturgia tapahtuvat sitten vasta paikan päällä - käsikirjoituksen mukaan tai sitten siitä poiketen. En odotan kirkkoon paljon väkeä, sillä käsitykseni mukaan Agricolan nk. vanhan kaavan messussa on kai ollut keskimäärin viitisenkymmentä kävijää.

Selailin täällä toimistolla kirkollisia lehtiä, samalla kun pohdin tätä tilannetta. Kyrkpressenin kannessa oli otsikko kutakuinkin näin: Yhä harvemmat ymmärtävät raamatullisia aiheita (muistaakseni: Allt färre förstår bibliska motiv). Olen täydellisesti samaa mieltä oman kokemukseni pohjalta. Ne harvat, jotka ymmärtävät, käyvät kirkossa. Ne jotka eivät käy kirkossa, vastustavat usein voimakkaasti kaikkia viittauksia Raamatun ajatteluun. Raamattu on onnistuttu sukupolvessa muuttamaan elämän ohjeesta taantumuksen tavaramerkiksi.

Siihen on varmasti monta syytä. Yksi on se, että Raamatulla on protestanttisuudessa erilainen, keskeisempi asema kuin katolisessa tai ortodoksisessa perinteessä. Niinpä Raamatun nimiin on vannottu myös tavalla, joka ei ole ollut järkevää eikä totuudellista. Raamattufundamentalismi on itse syypää siihen, että Raamattua ei ymmärretä. Toinen syy on edellisen vastakohta. Biblismin norsunluutorni on haluttu purkaa tieteellisen raamatuntutkimuksen avulla. Ihmisille on haluttu kertoa, että ei se Raamattu ihan niin tärkeä ja hyvä kirja olekaan kuin innokkaimmat luulevat tai väittävät. Näyttää siltä, että tämä opetus on Suomen kansan parissa otettu hyvin vastaan. Nyt onkin enää mietittävä, mistä perinteestä ja mistä tematiikasta tulevat kansan suuret, kollektiiviset tulkintamotiivit, kun Raamattu on lakaistu maton alle.

Sekin on kyllä oma kokemus, että ihmisillä on suuri kyky ottaa vastaan Raamatun teksteissä olevaa viisautta, kun tulkinnalle annetaan aikaa. Ensin on vain tehtävä töitä väärien mielikuvien purkamiseksi. Vasta sitten voidaan löytää se "peltoon kätketty aarre", joka Sanasta kulloinkin nousee.

Perjantaina olin Vanhassa kirkossa NokiaMission tilaisuudessa. Kävin sakastissa tervehtimässä Markku Koivistoa ennen tilaisuuden alkua ja lopussa rukouspalvelun aikana rukoilin noin viiden ihmisen kanssa. Markun puhe oli rakenteellisesti ja tähtäyspisteeltään jopa erinomainen. Se oli yksinkertainen, selkeä ja aidosti evankeliumin mukainen. On tavallaan hyväkin, että Markku ei itse asiassa ole erityisen sujuvasanainen puhuja. Hänestä välittyy tavallisuus ja helposti lähestyttävyys, kun sanoja pitää joskus vähän hakea ja ajatus katkeilee. Musiikki oli konstailematonta ja puhtaasti yhteislaulullista. Tosin alussa eräs laulaja, jonka nimi jo unohtui, esitti kaksi itse säveltämäänsä psalmilaulua (Ps 121 ja 139). Ne olivat mielestäni sävellyksellisesti aikamoisia raakileita, eikä ehkä äänentoistokaan suosinut esitystä.

Yhteenvetona sanottakoon, että en itse kaipaa perjantai-illan kaltaisia tilaisuuksia, mutta ymmärrän hyvin, että moni kaipaa. Tai yhdessä mielessä kyllä kaipaan niitä itsekin: kirkko oli melkein täynnä! Vaikka kirkon ei pidä lähteä siihen, että ihmisten mielitekoja käytettäisiin toiminnan sisällön kriteereinä, ihmisten kaipauksen halveksiminen pitää joka tapauksessa lopettaa. Toivottavasti seurakuntaneuvostolla on järkeä antaa NokiaMissiolle jatkossakin oikeus kirkon käyttöön. En nähnyt tilaisuudessa mitään, mikä sotisi kirkon ja evankeliumin asiaa vastaan.

keskiviikkona, lokakuuta 03, 2007

Halleluja!

Enpä ole pitkään aikaan ollut niin virkistävässä ja koskettavassa tilaisuudessa kuin tämän illan Kohtaamispaikka Kryptassa. Leppilammen Jukka ja Jason Carter saivat kitarat soimaan ja sanat värähtelemään sellaisella taajuudella, että ainakin mun sydän resonoi.

Identifikaatio on yhteyden löytymistä. Minuus toteutuu sinän kautta. Synti on hengellinen käsite, joka kuvaa yhteyden katkeamista minuuden lähteeseen.

Olin aika väsynyt, kun tilaisuus alkoi klo 18 ja huomasin ajatusten harhailevan välillä kaukanakin. Toisaalta Jukan laulut oli sellaisia, että niiden tarkoituskin oli viedä tunnelmiin. Ja illan päätyttyä tunsin tosiaan itseni virkistyneeksi ja raikkaaksi! Väkeä oli melko kivasti, suntion mukaan 54 henkeä. Enemmänkin olisi tietysti mahtunut, mutta kivan kokoinen yleisö se oli.

Lopetettiin ilta "psalmikävelyyn", jolle on varmasti käyttöä tulevaisuudessakin. Psalmikävely tarkoittaa sitä, että musiikin soidessa luen psalmia, ihmiset voivat nousta paikoiltaa ja omaan tahtiin kävellä alttarin ääreen, polvistua, seistä hetken tai muuten vaan tuoda siihen asiansa. Sitten jokainen palaa paikoilleen jälleen omaan tahtiinsa. Siinä on joku katharsis, puhdistuminen, ja uuden voiman saamisen kokemus.

sunnuntaina, syyskuuta 30, 2007

Erkki Niinivaara -seuran juhlaseminaari

Tuntuu vähän ikävältä tunkea uutta tekstiä edellisen Leppilampi-mainoksen päälle. Siispä aloita tämän viestin muistuttamalla, että odotan sydän sykkyrällä, että saadaan keskiviikkona Tuomiokirkon krypta täyteen väkeä kuuntelemaan Jukka Leppilampea ja Jason Carteria. Siis keskiviikkona klo 18, kahvi- ym. tarjoilu 17.30 alkaen. Vapaa pääsy. TERVETULOA!


Kahden viikon virkavapausjakso huipentui (?) siihen, että vietin torstain ja perjantaiaamun Vihdissä mökillä luonnon ääniä kuunnellen, lauantaina osallistuin hiippakunnan lähetysseminaariin Järvenpäässä ja sunnuntaina Erkki Niinivaara -seuran juhlaseminaariin Vuosaaressa. Ja illaksi ehdin vielä Tuomasmessuunkin. Olihan aiemmin tiistaina Tuomasmessun hallituksessa tehty päätös. että tuomaspastorin virkaa hoitavat toistaiseksi tuomaspapisto Matti Amnelle, Pirjo Kantala, Olli Valtonen ja minä. No, palataan siihen myöhemmin.

Sunnuntain seminaari oli monella tavalla kiinnostava ja ajatuksia herättävä, kuten tällaiselle piikkinä kirkon lihassa –seminaarille sopiikin. Minua oli pyydetty osallistumaan päätöspaneeliin, jonka otsikkona oli vähän erikoinen kysymys Miksi pitäisi uskoa? Tartuin siksi alkupuheenvuorossani seminaarin yleisteemaan Onko kirkolla tulevaisuutta? Oikeastaan puheenvuoroni oli kokoelma kommentteja seminaarissa esitetyille ajatuksille ja voi olla, että ajatusta on vaikea seurata, jos ei ollut paikalla. Se taitaa nyt kuitenkin olla yksinkertaisin tapa kirjata ylös joitain seminaarin tunnelmia.

Lähden liikkeelle väitteestä, että ihmiset, jopa monet teologit, ovat sokeita sille erolle, joka on Suomen evlut kirkon ja maailmanlaajuisen kristillisen kirkon välillä. Tämä sokeus aiheuttaa kaikki keskeisimmät ongelmat kriittisessä kirkko-keskustelussa. Suomen evlut kirkko ei suinkaan ole kristillisen kirkon prototyyppi, vaan poikkeus, anomalia. Samalla kun kaikki kritisoivat sitä, kaikki myös vetoavat siihen, tosin vastakkaisista kulmista. Toisille se on palomuuri herätyskristillisyyttä, karismaattisuutta, amerikkalaisuutta tai vaikkapa katolilaisuutta vastaan. Toisille taas linnake new agea ja liberalismia vastaan. Kuka siis haluaa kirkkoa ja mihin tarkoitukseen?

Olisiko oikeastaan toivottavaa, että povattu kirkosta eroaminen kiihtyisi niin, että mahdollisimman pian jäsenmäärä alittaisi 50% rajan? Silloin jouduttaisiin purkamaan julkishallinnollinen asema, puolet viroista, puolet rakennuksista ja ylimielinen asenne. Yhdeltä kantilta katsoen tällainen kehitys tuntuisi minusta hyvin ilahduttavalta. Se lupaa paljon myönteistä ja raikasta uudistushenkeä. Toisaalta en ihan oikeasti ja järkevästi sittenkään osaa toivoa sitä. Enkä pidä sitä edes realistisena. Suomi on hyvin omalaatuinen maa, jossa kirkon julkisoikeudellinen asema kietoutuu vahvalla tavalla kansan kulttuuriin. Ihmiset arvostava kirkkoa paljon enemmän kuin annetaan ymmärtää.

Jos kirkon asema siis pieniä muutoksia lukuun ottamatta säilyy samanlaisena vielä vuosikymmenet eteenpäin, on kysyttävä kirkon ja valtion suhteesta. Aamupäivällä siteerattiin T. S. Elliotin ajatusta, että jos näillä on liian hyvät välit, kirkossa on jotain vikaa. Kirkon pitää siis esittää yhteiskuntakritiikkiä säilyttääkseen uskottavuutensa. Mutta mitä nykyisenlainen virkamieskirkko sitten yhteiskunnassa kritisoi? Talouselämää. Ja mihin tämä kritiikki lopulta osuu? Innovaatioon, luovuutteen! Eteenpäin katsovan luovuuden tilalle tämä ”yhteiskuntakritiikki” tarjoaa vahvaa valtiota ja virkamieskirkkoa. Ns. nuorten aikuisten taholta näissä yhteyksissä kuultu kritiikki talouden ylivaltaa vastaan on erityisen ristiriitaista ja naiivia, koska samanaikaisesti tämä kaiken saanut sukupolvi on tilastojen valossa konsumerismin kärjessä.

Hyvä on. Entä jos kaikki ne hyvät puheet, joissa toivotaan kirkon rakenteellista uudistumista, saisivat toteutua? Suomen evlut kirkon rakenteen tukipylväs on alueellinen (parokkiaalinen) seurakuntamalli. Se on sukua suomalaiselle kuntajaolle, koska kunnat ovat syntyneet seurakunnista. Parokkiaalisuudessa ei välttämättä ole sinänsä mitään vikaa. Sen kuristusotteesta päästään, kun irrottaudutaan kapeasta demokratian julkisoikeudellisesta tulkinnasta ja opetellaan joustavilta organisaatioilta, joissa demokratia toimii toisella tavalla. Seurakuntatoiminnan mallina ei siis tarvitse olla kunta ja valtio, vaan missionäärinen (yhteisen tehtävän määrittämä) yhteisö.

Sitten tarvitaan enää yhteinen missio. Onko Suomen evlut kirkolla sellainen? Kun ulkopuolisena katsoo ortodoksista ja katolista maailmaa, näyttää siltä, että siellä kirkko on kirkko. Protestanttinen kirkkoperhe sen sijaan on kriisissä, lukuun ottamatta herätyskristillistä ja karismaattista siipeä, jotka menestyvät kohtuullisen hyvin. Protestanttisuus on kriisissä, koska humaani protestanttisuus ei kiinnosta, eikä sillä ole omaa identiteettiä.

Kaikesta tästä seuraa se, että kirkolla on lopultakin valoisa tulevaisuus. Omillaan toimeen tuleva, itsenäinen, vahva ja hyvin koulutettu aikuinen ei ole kirkon toiminnan ensisijainen kohde tulevaisuudessakaan. Se kutsuu elämässä konkurssiin joutuneita, hajalla olevia, yksinäisiä, huonosti koulutettuja ja toisia tarvitsevia ihmisiä kohtaamaan Jeesuksen. Jeesuksesta ei tarvitse sanoa muuta kuin mitä kirkko on kaikkialla ja kaikkina aikoina sanonut, että Jeesus on Herra. Kutsu Jeesuksen seuraamiseen on yllätyksellinen, haastaa ottamaan kantaa siihen, kuka Jeesus on. Ilman tätä kutsua puhe kirkosta on turhaa hienostelua ja ajan hukkaa.



Itselleni jäi paneelista sellainen vaikutelma, että saatoin saada pari uutta vihamiestä - siis akateemisessa mielessä. No, ainakin itselleni päivän puheenvuorot olivat mielenkiintoisia ja laittoivat ajattelemaan.