keskiviikkona, joulukuuta 27, 2006

Joulupukin (uudet) vaatteet

Joulun alla silmiin pisti pikku-uutinen Englannista. Harkitsematon opettaja oli paljastanut alla 10-vuotiaille oppilailleen, että joulupukki on satuhahmo. Oppilaat olivat menneet järkyttyneinä kotiin, minkä johdosta vanhemmat valittivat opettajasta rehtorille. Opettajaa ojennettiin, laitettiin toisiin tehtäviin tai pidätettiin viranhoidosta joksikin aikaan. Uutisjutun pointtina oli kysymys: Miten on mahdollista, että opettajaa voidaan ojentaa siitä, että tämä kertoo asian, joka on kaikkien yleisessä tiedossa ja jonka todenperäisyyttä kukaan ei kiistä?

Tapaus vie pohtimaan H. C. Andersenin satua Keisarin uudet vaatteet. En tunne Andersenin omaa tulkintaa sadusta tai alkuperäisen sadun tarkkaa sanamuotoa. Oman tulkintani mukaan hoviväki ei suinkaan ollut tietämätöntä huijauksesta, jonka kohteena keisari oli, mutta heidän oli oman ja kansan yhteisen edun vuoksi ylläpidettävä väärää illuusiota. Kun huhu lapsen tokaisusta (”Mutta eihän hänellä ole vaatteita ollenkaan!”) alkoi levitä, yhteiskunnallinen järjestys joutui koetukselle. Jos keisari säilytti tapauksen jälkeen valtansa, kansa pantiin kärsimään huhun levittämisestä. Eikä huhun ilmoille möläyttänyttä lastakaan varmaan palkittu.

Sadulle on tietysti kaksi muutakin vaihtoehtoista jatkoa: vallankumous tai kaikki säilyi ennallaan keisarin kansansuosion vain kohotessa. Olisiko viimeksi mainittu vaihtoehto itse asiassa kaikkein todennäköisin? Olisiko yhteisöä yllä pitävä hulluus niin vahvaa, että edes keisarin paljastuminen narriksi ei sitä voi heiluttaa?

Missä määrin yhteiskunta siis perustuu valheelle, jonka paljastumista ei toivota ja jonka paljastamisesta ei kiitetä? Demokratia perustuu oletukseen kansalaisista ja ”kansasta”, joka käyttää valtaa kansalaisten yhteisesti sopimalla tavalla. Kuitenkin ainoa hetki, jolloin ”kansa” konkreettisesti valtaansa käyttää, on vaaleissa. Vaaleissa ”kansa” ei suinkaan toimi yhtenäisesti tai yhteisen edun mukaisesti (eikä kukaan edes oleta sellaista), vaan päinvastoin kaikki tietävät ja jopa olettavat äänestäjien toimivan henkilökohtaisen oman etunsa mukaisesti. Nämä yksittäiset, oman edun mukaiset päätökset sitten alistetaan määrälliselle laskutoimitukselle, jonka perusteella jo(i)lleku(i)lle luovutetaan valtaa päättää toistensa asioista. Jos joku ei tätä hyväksy, hänet suljetaan yhteisön ulkopuolelle (vankilaan, hullujenhuoneeseen, julkiseen häpeään). Demokratiaa onkin sanottu erityisen huonoksi yhteiskunnalliseksi järjestelmäksi, jonka ainoa etu on se, että ei ole mitään sen parempaakaan järjestelmää.

Vallan vaatteet ja niiden suhde alastomaan todellisuuteen näkyy tietysti paljon selvemmin siellä, missä yksilö ja roolit joutuvat ristiriitaan. Roolit saavat voimansa (vallan) siitä, että niihin uskotaan. Jos ja kun rooli kyseenalaistetaan, se riisutaan vallasta. Tästä seuraa yhteisöllisen järjestyksen järkkyminen, jota voidaan toivoa (vallankumous, sissit, terroristit) tai sitä vastaan voidaan taistella (valtajärjestelmän puolustus, poliisi, armeija). Anarkiassa ei ole rooleja, eikä valtaa. Periaatteessa. Siksi jotkut toivovat anarkiaa demokratian tilalle. Käytäntö tietysti osoittaa, että ihminen on itsekäs ja anarkiassa toteutuu vahvemman oikeus.

Postmodernissa yhteiskunnassa vallasta on pyritty tekemään läpinäkyvää (kuten keisarin vaatteet), jotta se voitaisiin myös kyseenalaistaa. Sen seurauksena lapset opetetaan koulussa kunnioittamaan sellaista, jolla ei ole mitään omaa kunniaa. Olemassaolomme in määritelty sopimusosakkuudeksi järjestelmässä, jota pitää koossa hauras, (itse)petokseen perustuva merkkijärjestelmä. Yhteisöllinen valta on lainannut kunniansa yksilöltä, jolla on milloin tahansa oikeus lakata kunnioittamasta.

Nykyajan kristitty huomaa tässä asetelmassa elävänsä rankasti kahden maailman kansalaisena. Raamattu on syntynyt maailmassa, jossa keisareilla oli vaatteet ja toisinajattelijat tapettiin. Ei se tietenkään tarkoita sitä, että Raamattu hyväksyy aikansa yhteiskunnallisen todellisuuden – oikeastaan päinvastoin. Mutta Raamattu on erottamattomasti ja ikuisesti kiinni tuon ajan kielipelissä ja ennakko-oletuksissa. Kun Raamattu vastustaa oman aikansa vallan väärinkäyttöä ja väärinkäyttäjiä, se tekee niin vetoamalla Jumalan valtaan, jota kuvaillaan majesteettisin, kuninkaallisin – ei, keisarillisin sanankääntein. Tästä seuraa huomaamatta ja automaattisesti, että valta, kunnia ja voima ovat niin keskeinen osa kristillistä puhetta, että sitä ei edes huomaa (”Isä meidän … sillä sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen.”). Miten meidän on ylipäänsä mahdollista keskustella tekstien kanssa, joiden käsitys vallasta on niin täydellisesti erilainen kuin omamme? Onko pakko ajatella, että Jumala on kuin keisari, jonka saa pudotettua valtaistuimeltaan yksinkertaisesti lakkaamalla uskomaan hänen hienoihin vaatteisiinsa?

Tietysti kristillisen puheen valtapainotteisuus on jo moneen kertaan huomattu erilaisissa dekonstruktiivisen teologian muodoissa (feminismi, ideologiakritiikki, sosiaaliantropologinen kritiikki jne.). Nämäkin tosin toistavat satoja vuosi aikaisemmin lausuttuja kysymyksiä. Ranskalainen Etienne de la Boétie kirjoitti 18-vuotiaana vuonna 1549 tutkielman Discours de la servitude volontaire (”Tutkielma vapaaehtoisesta orjuudesta”), joka käsitteli kaikenlaisen vallankäytön oikeutusta ja syitä vallalle alistumiseen. Erik Wahlströmin romaani Jumala vie tämän kritiikin erääseen päätepisteeseen: Jumala riisutaan vallasta ja paljastetaan narriksi. Jäljelle jää … Niin, mitä jää jäljelle? Hämmennys? Vai vapausko?

Unelma vapaudesta, absoluuttisesta vapaudesta lyö poskelle kaikkea kristillistä puhetta Jumalan vallasta ja rangaistuksesta. Jos annamme (meillä on valta!) Jumalalle oikeuden käyttää valtaansa meihin, tuomitsemme itsemme vapaaehtoiseen orjuuteen. Onko alaston totuus se, että absoluuttista valtaa ei ole ja että jokainen alamaisuuden osoitus on joko tietämättömyyteen (rahvas) tai sopimukseen (valistuneet) perustuvaa typeryyttä?

Jos Sinua, arvoisa lukija, alkaa tässä vaiheessa häiritä se, että annan näin suuren tilan jutustelulle aiheesta, josta on viimeisen sadan vuoden aikana kirjoitettu paljon fiksummin kaikkialla muualla, ymmärrän harmistumisen hyvin. Olisi sanottava jotain uutta. Mutta pelkään, että mitään uutta sanottavaa ei ole. Joko hyväksymme rousseaulaisen ajatuksen vallasta pelkkänä yhteiskunnallisena sopimuksena tai sitten väitämme uskovamme johonkin vallan ulkopuolella olevaan perusteluun. (Hyväksyn tosin senkin, että joko-tain lisäksi voi olla hyödyllistä pohtia vaihtoehtoa sekä-että.)

Koska tiedän, että ideologinen valinta aina edeltää sen perustelua (joka on yhteisen typeryyden hyväksymä keino oman auktoriteetin – eli valtapyrkimysten – pönkittämiseksi), ymmärrän jo etukäteen valinneeni jälkimmäisen vaihtoehdon. Valta ei perustu ihmisten väliseen sopimukseen, vaan luomisjärjestykseen, jota pitää yllä Luoja. Jokaisen ihmisen riippumatta jalkojen välistä, korvien välistä tai ihon väristä on alistuttava tähän järjestykseen – iloiten tai itkien, viimeistään kuolemassa. Luomakunnan järjestys ei ole yksiselitteistä eikä varsinkaan selvää. Se, mikä näyttää selvältä (että vahvempi syö heikomman), ei olekaan totta. Hyönteiset syövät kaikkein isoimmat pedot ja pehmeä vesi menee kiven läpi. Heikkous voittaa ja kaikki valta on annettu sille, jolla ei näytä olevan mitään valtaa.

Ymmärrän hyvin, että moni muu on valinnut oppi-isäkseen Rousseaun tai Nietzschen. Pidän tosin heidän valintaansa huonompana ja – tietyissä olosuhteissa – vaarallisempana samalla tavalla, kuin he pitävät minun valintaani vaarallisempana ja huonompana. Olen pienestä pitäen mieltänyt olevani tässä ideologisessa taistelussa vähemmistön edustaja. Mielikuvaa varmasti vahvisti osaltaan oppikoulun alussa luokanvalvojan sijaisuutta vuoden ajan tehnyt punapartaradikaali (hänellä oli punainen parta) matematiikan opettaja, joka katsoi asiakseen valistaa luokkaa uskonnollisten kotien kasvatuksen vaarallisuudesta.

Nykyään vähemmistössä oleminen on vaikeampaa, kun on liian monta kertaa nähnyt, minkälaisia ääliöitä siellä sikiää. Vähemmistö on täynnä höyrypäisiä idiootteja ja köyhää ajattelua. Enemmistö sen sijaan näyttää suosivan rauhaa ja rakkautta pitäessään yllä illuusiota yhteiskunnallisesta sopimuksesta. Mutta nauraessaan köyhälle idiootille enemmistö pettää itseään. Se väittää uskovansa oikeesti joulupukkiin, ei vain leikkinä lapsien. Olen pahoillani, että joskus luterilaisen kirkon papit, naispapit erityisesti, kuulostavat samanlaisilta isojen ihmisten sadunkertojilta. (Miespappien perisynti on yrittää kuulostaa auktoriteeteilta. Kaikkein pahinta on sadunkertojalta kuulostava miespappi tai auktoriteettia jäljittelevä naispappi.) Satujen kertominen on sopuisaa touhua ja sille on oma aikansa. Joskus on silti kirkossakin löydyttävä rohkeus astua satumaailmasta todellisuuteen.

Tämän pohdinnan inspiraationa toimi mainio kirja Matthijs van Boxsel: Tyhmyyden ensyklopedia (Atena 2005).

torstaina, joulukuuta 21, 2006

Varpunen pienoinen

Valkonauha-lehti pyysi kirjoittamaan rakkaimmasta joululaulusta. Kun kaivelin lapsuuden joulumuistoja, huomasin, että suosikkilistani on täysin mollipitoinen. Kärkeen yltivät Joulupuu on rakennettu, Sylvian joululaulu, Kun joulu on, Heinillä härkien kaukalon, Varpunen jouluaamuna ja uutena klassikkona Sydämeeni joulun teen. Muutamassa niistä ei puhuta Jeesus-lapsesta, vaikka haluaisin ajatella, että juuri siinä on joulun ydin. Paljastiko lista, että kristillisyyteni on vain päälle liimattua tunteellisuutta?

Ehkä ei sittenkään. Ehkä osasin lapsena ottaa joulun sanoman vastaan aidommin kuin nyt tiedostavana aikuisena. Valintani on siis sentimentaalinen Varpunen jouluaamuna, san. Z. Topelius, suom. K. A. Hougberg.

1. Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa,

järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.

Varpunen pienoinen syönyt kesäeinehen,

järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.

2. Pienen pirtin portailla oli tyttökulta:

Tule, varpu, riemulla ota siemen multa!

Joulu on koditon varpuseni onneton.

Tule tänne riemulla, ota siemen multa.

3. Tytön luo nyt riemuiten lensi varpukulta:

Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta.

Palkita Jumala tahtoo kerran sinua.

Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta.

4. En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta.
Olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.

Aikuisen kyynisyys minussa sanoo, että tämä laulu on nyyhkytarina, ja lisäksi se sisältää arveluttavaa sielunvaellusoppia. Metsän eläimet ja taivaan linnut on luotu elämään vuodenaikojen vaihtelun mukaan. Ei siinä yksi siemen tai edes kourallinen kesää tee. Sitä paitsi, miksi ihmeessä lintuja pitäisi ruokkia vain jouluna? Eikö sellainen ole itse asiassa petosta, jos arjen tultua ruokinta yhtäkkiä lakkaa? Viimeinen säkeistö on hämmentävä. Pitäisikö ajatella, että lapsesta tulee kuollessaan enkeli, joka sitten linnun muodossa liihottelee tervehtimään perhettään?

Vastustan ankarasti näitä sisältäni nousevia vähättelyjä. Varpunen jouluaamuna kertoo täsmälleen sen, mistä kristillisessä joulussa pohjimmiltaan on kysymys: Että siellä, missä joulua vietetään eli missä Jeesus-lapsi on vieraana, jaetaan se yksi siemen tai lyhde tai hyvyyden osoitus, joka silloin on käsillä, sen kanssa, joka sitä juuri silloin tarvitsee (2. säk.). Eikö joulu juuri siksi herätä ihmisessä niin syvää ilon, kiitollisuuden ja riemun tunnetta (3. säk.), että me itse olemme varpusia, jotka jäädymme ja nälkiinnymme maailman pakkasessa (1. säk.) ellei itse Jeesus tule meille siemeneksi ja ruokkijaksi? Ja eikö Jeesus itse sanonut: ”Minkä teette yhdelle näistä minun vähimmistäni, sen te teette minulle”? Vähäiselle linnulle annettu siemen on annettu itse Jeesukselle. Jeesus on läsnä tarvitsijassa, hän on meidän pieni veljemme, joka tuli taivahasta (4. säk.). Jouluna Jeesus tulee ovellemme köyhänä kerjäläisenä, mutta tuo tullessaan lahjat runsaimmat.

Varpunen jouluaamuna on rakkain joululauluni, koska se vie minut sille paikalle, jolla Jeesus minun tahtoo olevan: Sydän avoinna, täynnä antamisen ja saamisen hyvää mieltä.

maanantaina, joulukuuta 18, 2006

Viikon psalmi

Kahdeksan vuotta sitten eli vuonna 1998 olin tähän aikaan Kuopiossa valmistautumassa pappisvihkimykseen. Saarnanäytteeksi mun piti puhua jossain Kuopion tuomiokirkon iltakirkossa viikon psalmista, joka on Psalmi 85:9-14:

- - Laupeus ja uskollisuus kohtaavat, oikeus ja rauha suutelevat toisiaan.
Uskollisuus versoo maasta ja oikeus katsoo alas taivaasta.
Herra antaa kaiken hyvän, maa antaa satonsa.
Herran edellä kulkee oikeus, se valmistaa Herralle tien.


En suoraan sanottuna yhtään muista, mitä tästä silloin sanoin. Joka tapauksessa puheen piti olla 8 minuttia pitkä, mutta se taisi venähtää yli 12 minuuttiin. Ehkä siinä oli vähän eksegeesiä mukana, onhan kyseessä herkullisella tavalla eskatologinen ja profeetallinen teksti. Kolmannen adventtisunnuntain tekstit viittaavat Johannes Kastajaan, edelläkävijään. Tekstissä oikeastaan sanotaan, että "Herran edellä kulkee oikeus". Se voidaan käsittää kahdella tavalla: a) Herra tuo oikeuden mukanaan, tai b) Herra tulee sinne, missä oikeus kulkee edellä.

Jälkimmäinen vaihtoehto puhuttelee. Että Jumala tulee sinne, minne hänelle tehdään tietä olemalla oikeudenmukaisia. Tarkoittaako se sitä, että Jumala ei tule epäoikeudenmukaisuuden keskelle sitten ollenkaan? Tai että ihmisten pitäisi ensin tulla oikeudenmukaisiksi, että Jumala voisi tulla maan päälle? Aika monet psalmit sanovat, että Jumala tulee juuri sinne, missä epäoikeudenmukaisuus vallitsee. Mutta siinäpä se juuri on: missä epäoikeudenmukaisuuden keskelle tulee oikeus, sinne tulee Herra. Asiat kuuluvat yhteen, ei yhtä ilman toista. Näin ollen joulun odotuksen ja adventin paaston keskeinen kysymys onkin, toteutuuko tänä jouluna oikeus, niin että Herra voi tulla?

lauantaina, joulukuuta 16, 2006

Kotona

Keskiviikko oli sitten viimeinen päivä Roomassa. Pakkasin tavarani aamulla ja Alberto tuli noutamaan minua klo 10 tienoilla. Hän oli järjestänyt niin, että pystyin kirjoittamaan rauhassa heillä kotona vielä pari tuntia aamupäivällä ja pari iltapäivällä. Kun klo 16.06 laitoin läppärin kannen kiinni, käsikirjoitus oli valmis! Pitää olla tosi tyytyväinen ja kiitollinen Jumalalle.

Kun tulin kotiin torstaina aamuyöllä, oveen oli askarreltu iso plakaatti "Tervetuloa kotiin, isi!" Oli kiva viedä torstaiaamuna Alissa pitkästä aikaa kouluun ja jutella kaikista tärkeistä tapahtumista. Jotenkin vaan tajuaa jälleen, että Alissa on jo niin hirveän iso tyttö... Vaikka kyllä se onneksi vielä ilahduttaa meitä kotona yli kymmenen vuotta vielä ainakin, jHs.

Kävelin tänään Aleksin joulukadun päästä päähän ihan vaan muistuttaakseni itseäni, että Helsingissäkin on mahdollista saada väentungos aikaan. Stockan herkussa tapasin heti ensimmäiseksi Rollea vaimoineen punnitsemassa luomukasviksia. Ohjelmassa on valmistautumista jouluun ja uuteen vuoteen, joka alkaa seurakuntatyön merkeissä.

Kevään messuvuorot on jaettu Tuomiokirkossa ja mun osaksi tuli kaikkiaan neljä (!) saarnavuoroa. Voi siis kuvitella olevansa vierailevana tähtenä. Ensimmäinen vuoro on loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina 7.1. klo 10. Tervetuloa messuun silloin!

tiistaina, joulukuuta 12, 2006

Loppukiri

Viime päivinä kirjoitustahti on kiihtynyt ja tiivistynyt siihen malliin, että ei ole juurikaan jäänyt aikaa muille pohdinnoille. Tässä vaiheessa uskallan jo sanoa sen verran, että käsikirjoitus tulee sisältämään lyhyet selitykset kirkkovuoden helluntaijakson sunnuntaiden psalmeihin. Kaikkiaan selityksiä on 27 kappaletta, kun lasketaan sunnuntait Pyhän Kolminaisuuden päivästä tuomiosunnuntaihin ja lisätään Mikkelinpäivä. Jos jostain löytyy vielä voimia ja aikaa, on ehkä yritettävä lisätä määrää vielä neljällä: juhannuspäivä, pyhäinpäivä (molemmat lauantaita), luomakunnan sunnuntai ja perheen sunnuntai (siirtyviä pyhiä).

Kyseessä on työvoitto, koska tänne tullessa mulla oli mielessä paljon vaatimattomampi tavoite. Ajattelin saavani kasaan sekalaisen otoksen psalmeja kirkkovuoden eri ajankohdista. Ensimmäisen viikon aikana pääasiassa kokosin valmista materiaalia ja toimitin sitä yhtenäisempään muotoon. Kävin läpi myös muuta valmista tekstiä ja tein hahmotelman toisesta kirjasta, joka kuitenkin saa muhia nyt vain takaraivossa. Samalla alkoi tulla selväksi, että kannattaisi keskittyä juuri helluntaijaksoon. Vielä viime viikolla tähtäsin vain osaan helluntaijakson psalmeista, mutta viikonloppuna päätin lisätä tahtia ja pyrkiä kokonaisuuteen.

Jos kaikki menee hyvin, kirja voisi tulla ulos sopivasti loppukeväästä ennen helluntaita. Talven ja kevään aikana voisin samaa toteutustapaa noudattaen kirjoittaa kirkkovuoden juhlajakson psalmiselitykset adventista helluntaihin. Ne voisi julkaista syksyllä ennen seuraavan kirkkovuoden alkua. Tällä tavalla koko kirkkovuosi tulisi katettua kahdessa niteessä.

Oikeastaan tekstit ei ole psalmiselityksiä, vaan lyhyitä meditaatioita. Jonkin verran tekstiin on tullut mukaan myös taustatietoa ja alkutekstin selitystä, mikä tietysti laittaa miettimään kokonaisemman psalmikommentaarin kirjoittamista. Se on kuitenkin niin isotöinen ja haastava projekti, että en oikein uskalla vielä ajatella sellaista.

Nyt, tiistaina lounastauon aikaan, kun on jäljellä reilu vuorokausi aikaa Roomassa, käsittelemättä on vielä viisi psalmia. Se on paljon, jos ajattelee kokonaisuutta, mutta tosiasiassa kirjoitustahti on todellakin huomattavasti nopeutunut loppua kohti. Aamupäivällä kirjoitin kaksi ja eilen muistaakseni neljä selitystä. Takapuoli tosin puutuu ja tuoli alkaa natista, mutta on mahdollista, että kotiin tullessa käsikirjoitus on valmis.

Eilen illalla tapasin rukouksen jälkeen vihdoin Mauro Garofaloa, joka kävi silloin toukokuussa 2005 Suomessa Leonardon kanssa. Hän on vaihtanut arkeologin työnsä päätoimiseen tehtävään EU:n ja Sant’ Egidion yhteisön projektissa kuolemanrangaistuksen poistamiseksi. Kysyin häneltä, mitä ajatuksia hänellä on psalmien laulamisesta. Yhteisön rukoushetkissä psalmit lauletaan aina kokonaisina katolisen kirkon tapaan, eikä lyhennettyinä ja sensuroituina versioina kuten meidän jumalanpalveluksissa. Mauron vastaus vahvisti omaa motivaatiota kirjoittamiseen. Hän sanoi, että aluksi psalmit tuntuivat hänestä turhilta ja hyvin kaukaisilta. Vasta kun hänelle oli selitetty psalmien merkitystä Jeesuksen rukouksena ja kirkon yhteisenä rukouksena, ne alkoivat tuntua tärkeiltä. Vaikka psalmeja ei siis oikeastaan pidä selittää, vaan laulaa, selittämisellä on kuitenkin johdatteleva tehtävä.

En ehkä huomenna pääse nettiin, joten tämä saattaa jäädä viimeiseksi postiksi Roomasta tällä erää. Kolme viikkoa on tällaiselle oleskelulle oikein sopiva aika. Lyhyet turistivierailut on aina siinä mielessä pettäviä, että silloin harvemmin törmää kohdemaan päivittäisen elämän normaaleihin hankaluuksiin. Kolmessa viikossakaan ei vielä ihan voi sanoa asuvansa täällä, mutta alkaa kuitenkin tottua kaikkeen niin, että tulee ikävä koti-Suomeen. Olen vaihtanut läppärin taustakuvaksi talvisen otoksen Meritullin kodin ikkunasta jäiselle Kruunuvuorenselälle. Ehkä otan oheisen kuvan tästä pienen huoneeni puistonäkymästä taustakuvaksi sitten, kun alkaa taas tottua Suomen talveen.

sunnuntaina, joulukuuta 10, 2006

Messu hotellissa


Kun lähdin aamulla ulos aamukahville, sisar Ida sanoi ovella, että pihan toisella puolella olevan hotellin kirkossa on messu klo 11. Tammikuussa 2005 olin samassa kirkossa ortodoksisessa liturgiassa, jota vietettiin Sant’ Egidion yhteisön konferenssin yhteydessä. Koska mulla on sattumalta koneella kuvia myös kahden vuoden takaa, laitan vierekkäin kuvan tältä päivältä ja tammikuusta 2005. Paikka on siis Grand Hotel Palazzo Carpegna/Domus Marie. Alttarikuorin perällä näkyy molemmissa kuvissa iso neitsyt Marian patsas.

Messun toimitti kardinaali Gianbattista Re ja se oli osa kansallista katolilaista nuorisotapahtumaa Azione Cattolica dei Ragazzi. En perehtynyt aiheeseen riittävästi voidakseni sanoa, oliko keskimäärin pari-kolmekymppisiltä vaikuttava messukansa lähinnä opettajia vai nuoriso-ohjaajia vai mitä. Kirkko, johon mahtuu noin 500 henkeä, oli joka tapauksessa ääriään myöten täynnä ja messu televisioitiin suorana lähetyksenä. Tavallaan hassua, että kirkkojen surullisenkuuluisat äänentoisto-ongelmat ovat tuttuja myös täällä. Varmaan televisioon menevä signaali oli varmistettu hyvin. Sen sijaan salin äänentoisto oli vaatimaton. Mikrofoneja kyllä oli, mutta ne olivat joko liian kaukana puhujista tai puhujat eivät osanneet käyttää niitä. En siis juurikaan kuullut, mitä kardinaali Re saarnasi. Evankeliumiteksti oli Luukkaan alusta, missä enkeli ilmoittaa Johannes Kastajan syntymän.

Sunnuntain lehdissä etusivun uutisena on Italian valmisteilla oleva parisuhdelainsäädäntö, jota kirkko ankarasti vastustaa. Italia on perhe- ja parisuhdelaeissa kai melko konservatiivinen verrattuna muihin länsi-eurooppalaisiin maihin. Nyt siis ollaan laatimassa lakia, jonka perusteella muussa vakituisessa parisuhteessa kuin avioliitossa eläville taattaisiin muun muassa perimiseen ja sosiaaliturvaan liittyviä oikeuksia. Adoptio-oikeudesta ei tässä laissa kuitenkaan ole puhetta.

Toinen iso kirkkoa kiinnostava moraalinen kysymys, jota lehdet ovat seuranneet viime viikon aikana, on erään vaikeasti sairaan miehen toive saada kuolla. Kirkko tietysti vastustaa aktiivista eutanasiaa eli kuolinapua, mutta keskustelun alla on elämää keinotekoisesti pitkittävien hoitojen jatkaminen.

- -
Jäljellä on siis neljä päivää kirjoitusaikaa. Joudun tietysti luovuttamaan huoneen keskiviikkona jo aamulla, vaikka lento on vasta myöhään illalla. Alberto kuitenkin lupasi järjestää keskiviikoksi mulle työrauhan heillä kotona, joten viimeisetkin hetket tulee hyödynnettyä. Ei oikein enää tee mieli harrastaa turismiakaan, eikä siihen nyt enää ole aikaa. Sen verran kuitenkin olen ottanut vapaata, että perjantaina olin Piazza di Spagnalla todistamassa paavin kaupunkivierailua Marian tahrattoman sikiämisen kunniaksi. Espanjalaiset portaat olivat tupaten täynnä väkeä, kun oli kansallinen vapaapäivä (kuva, paavin autosaattue saapui via Condottilta). Lauantaina lounastin Alberton ja Irman seurassa Fregene-nimisessä merenrantakylässä aika lähellä Fiumicinon lentokenttää noin 30 km Roomasta. Heillä on siellä(kin!) erittäin tyylikkäästi sisustettu ja hyväkuntoinen loma-asunto. Lounaan jälkeen ehdin kuitenkin vielä kirjoittaa kuutisen tuntia, joten ei mennyt päivä ihan pelkäksi matkailuksi.

torstaina, joulukuuta 07, 2006

Lisää kulttuuria

Löysin netistä tiedon Piazza San Bernardolla olevasta Mooses-patsaasta. Sen on kuulemma veistänyt vuonna 1587 eräs Prospero Bresciano, joka oli niin pettynyt valmiiseen teokseen, että kuoli. Epäonnistuneen taideteoksen sanotaan inspiroineen monia tarinoita ja (pilkkarunoja). Veistos liittyy suihkulähteeseen, joka tunnetaan nimellä Felicen vesilähde (Fontana dell' Acqua Felice) paavi Sixtus V:n mukaan, jonka nimi oli Felice Peretti.

Mistä tulikin mieleeni, että olen pikkuisen ennen nukkumaanmenoa yrittänyt lukea erilaista italiankielistä kirjallisuutta. Viimeisimpänä hankintana kuuluisan kirjailijan (!) Marco Materazzin teos Che cosa ho detto veramente a Zidane (Mitä oikeasti sanoin Zidanelle). Joku saattaa muistaa, että kommentoin blogissani muutamalla sanalla heinäkuun 9. päivän tapahtumaa Berliinin stadionilla, missä Ranska ja Italia kamppailivat futiksen mestaruudesta. Nyt minulla on siis viimeinkin autenttinen todistusaineisto. Kirja sisältää 249 asiaa, jotka Materazzi kertoo oikeasti sanoneensa Zidanelle. Useat niistä liittyvät tukkaan tai sen puutteeseen ("Olet kuin shampanjapullon korkki Prozac-meressä"), ranskalaiseen kulttuuriin tai sen puutteeseen ("Eikö Ranskassa todellakaan ole enää kuningasta? Oletko ihan ihan varma?"), algerialaisuuteen tai sen puutteeseen ("Kutsu minua Ismaeliksi!") tai asioihin, joita en halua kommentoida blogissa. Bonuksena kirja sisältää 15 mahdollista muuta selitystä Zidanen puskulle ja kuusi ehdotusta jalkapalloliiton rangaistuksiksi verbaalisesta solvauksesta.

Mooseksen sarvet




Piazza San Bernardon reunalla on mahtava Moosesta esittävä patsas, jossa Mooseksen otsatukka nousee ylös sarvina. En tiedä, kenen veistos on kyseessä, mutta Michelangelon kuuluisa Mooses-patsas on käsittääkseni San Pietro in Vincolissa. Joka tapauksessa Mooseksen sarvet perustuu Hieronymuksen käännösvirheeseen kohdasta 2. Moos. 34:29, jossa Mooseksen kasvot säteilevät. Verbi "säteillä" on konsonanteiltaan sama kuin sarvia tarkoittava heprean sana qrn (qeren). Tavallisen kadun tallaajan näkökulmasta patsas on ankaruudessaan aika vaikuttava!


Tuorettaa kalaa on tarjolla kiitettävästi. Valitettavasti en täällä pääse itse kokkaamaan ja syön itse asiassa aika harvoin ravintolassa. Ehkä kuitenkin vielä ennen kotiin tuloa etsin oikein hyvän kalaravintolan.

Paavillista diplomatiaa




Paavi puhuu keskiviikkoisin kansalle nk. audienssissa, joka on usein tyyliltään katekismusopetusta, mutta sisältää myös kannanottoja ajankohtaisiin asioihin. Oheinen kuva on kuitenkin sunnuntain Angeluksesta. Paavi on se pieni valkoinen hahmo ylhäällä ikkunassa.




Benediktus XVI:n eilistä puhetta on kommentoitu lehdistössä. Puhe löytyy tietysti kokonaisuudessaan Vatikaanin sivuilta.) Päivälehti Il Messaggero nosti kokosivun artikkelikokonaisuudessa erityisesti esiin kolme ajatusta:

Yhteinen Jumala
”Pysähdyin muutamaksi hetkeksi mietiskelemään tuossa rukouksen paikassa ja käännyin taivaan ja maan ainoan Herran puoleen.”

Katolilaisille/kristityille
”Toivon rohkeaa evankelioivaa toimintaa herättämään uudelleen katolilaiset yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.”

Turkki
”Että Turkki voisi olla silta lännen ja idän välillä ja että valtio takaisi kansalaisille toimivan uskonnonvapauden.”

Sama lehti haastatteli piispa Vincenzo Pagliaa. Paglia on noussut merkittävään asemaan Vatikaanin uskontojenvälisen dialogin komission puheenjohtajana. Hän toimii Ternin piispana ja Sant’ Egidion yhteisön kirkollisena yhteyshenkilönä. (Tai en tiedä, mikä nimitys olisi oikea. Yhteisöhän toimii maallikkoliikkeenä, jonka perustaja ja johtohahmo on professori Andrea Riccardi. Alusta alkaen yhteisö on kuitenkin halunnut olla kiinteä osa Rooman kirkkoa, ja sillä on kirkon virallisesti tunnustaman maallikkoliikkeen asema. Yhteisön kotipaikka on Rooma ja sen oma piispa on siten Rooman piispa eli paavi. Piispa Paglia toimii siis yhteisön suuntaan paavin edustajana.) Paglian hartauskirja "Jumalan sana vuoden jokaiselle päivälle" on näkyvästi esillä kirjakaupossa – tosin oheisessa kuvassa alahyllyssä heti Maon veriteoista kertovan kirjan alapuolella.

Olen tavannut henkilökohtaisesti Paglian kolme vuotta sitten Sant’ Egidion yhteisön pappien ja piispojen konferenssissa täällä Roomassa, ja eilen näin hänet vilaukselta ennen yhteisön iltarukousta. Il Messaggeron haastattelussa näkyy hyvin katolilainen diplomatia. Paavin erehtymättömyydestä ja johdonmukaisuudesta pidetään kiinni ja pienille yksityiskohdille (rukoilivatko paavi ja mufti ”yhdessä” vai ”vierekkäin”) annetaan suuri teologinen merkitys. Kun katsoo tämän diplomaattisen hiustenhalkomisen taakse, taustalla näkyy kuitenkin vakava sitoutuminen islamin kohtaamiseen aidosti kristillisestä vakaumuksesta käsin. Paavi ei ole siinä kohtaamisessa yksityishenkilö Ratzinger, vaan käyttää koko katolisen kirkon ja kristikunnan ääntä.

Paglia: ”Paavin ele Sinisessä moskeijassa avaa uuden horisontin uskontojen väliselle dialogille. Se osoittaa, että rukous on eri uskontojen seuraajille etuoikeutettu kohtaamisen väylä. Askel eteenpäin Assisin hengessä.” (Assisin henki viittaa Johannes Paavali II:n vuonna 1986 Assisissa aloittamaan Rauhan rukoukseen, jonka 20-vuotisjuhlasta tämän vuoden lokakuussa mainitsin aiemmin. Tietysti Assisi viittaa aina myös Fransiskus Assisilaiseen, jonka henkistä perintöä yhteisö ja koko kirkko haluaa vaalia.) ”Ensimmäistä kertaa paavi nyt kääntyi Jumalan puoleen moskeijassa. Edes Johannes Paavali II ei tehnyt sitä Damaskon moskeijassa.”

Il Messaggero: Eikä tämä ollut vastoin sitä, mitä hän viimeksi sanoi Assisissa [paavin kirje rauhan rukoukselle lokakuussa 2006], että pitää välttää sekaannusta?
Paglia: ”Ehdottomasti ei. Tässä ei ole mitään ristiriitaa, ei myöskään myönnytystä relativismin tai sekaannuksen suuntaan. - - Paavi oli kääntyneenä itään päin, hän rukoili muftin vierellä, ei yhdessä hänen kanssaan, eikä samalla tavalla. Mutta vierekkäin oleminen edustaa sitä, miten eriuskoiset voivat olla yksi toisensa vierellä rukouksessa, joka on uskonnon puhtain ilmaisumuoto, ja voivat yhdessä uudistaa veljeyden, rauhan ja anteeksiannon. Nuo muutamat minuutit ovat uskontojen välisen konfliktin tappio. - - Tämä ele merkitsee sitä, että uskontojen välistä ymmärrystä ei voida saavuttaa ilman nöyrtymistä Jumalan edessä.”

Il Messaggero: Onko Benediktus muuttanut näkemystään Regensburgin jälkeen?
Paglia: ”En sanoisi niin. Saksalaisessa yliopistossa pidettyyn puheeseen nähden hän meni nyt perusteisiin. Pitäytyen samaan johtoajatukseen hän laskeutui syvälle. Mutta muuttamatta näkemystään. Tällä matkalla kaikki hänen aikaisemmin sanomansa saivat selkeän selityksen.”


- -


Kävin pistäytymässä Gregoriaanisessa yliopistossa, jossa on muun muassa erinomainen teologinen kirjakauppa. Onnistuin kuitenkin välttämään kiusauksen ostaa paljon isoja kirjoja. Sen sijaan ostin vain kaksi pientä katolisen kirkon hetkipavelukäytäntöä selittävää opusta. Hetkipalveluksissa on viimeistään 300-luvulta lähtien luettu säännöllisesti psalmeja, joten aihe liittyy psalmikirjaan, jota kirjoitan. Oheisessa kuvassa Pontificia Universitas Gregoriana ja lauma pappeja välitunnin tupakkatauolla.

keskiviikkona, joulukuuta 06, 2006

Rooman rautatieasemalla

Termini on Rooman päärautatieasema. Menimme sinne illalla noin parinkymmenen hengen ryhmän kanssa tapaamaan ystäviä ja viemään heille vähän ruokaa ja peittoja. Tässä joitakin välittömästi kirjattuja huomioita ja tunnelmia.

Aloitimme tapaamalla soppakeittiöllä Via Dandololla klo 19.40. Ruoka oli siellä valmiiksi pussitettuna ja merkattuna eri kohteisiin. Samoin lumppupeitteitä oli isot röykkiöt. Laskettiin sieltä meidän mukaamme nelisenkymmentä kappaletta. Kaikessa touhussa oli näin pohjoismaalaisen näkökulmasta selvä välimerellinen kiireettömyys. Vapaaehtoiset työntekijät (joista kaikki eivät olleet yhteisön jäseniä) käyttivät paljon aikaa toistensa kanssa jutteluun ja työtä tehtiin siinä sivussa. Pussitetut ruoat jaettiin kekoihin niiden osoitteen mukaan: Termini, Ostiense, San Pietro… Vapaaehtoiset pakkasivat niitä autoihinsa kuka mitäkin. Itse kannoin Leonardon Fiat Punton täyteen peitteitä.

Hieman yli kahdeksalta autot lähtivät yksitellen kohteisiinsa. Terminiin tulevat autokunnat ajoivat aseman kupeessa olevalle Santa Bibiana –kirkolle, missä pidettiin klo 20.30 iltarukous. Se noudatti täsmälleen samaa, yksinkertaista, kaunista kaavaa kuin S. Maria in Trasteveren rukoukset. Päivän teksti oli Ap.t. 20 luvusta, missä nuorukainen Eutykos nukahtaa Paavalin pitkään puheeseen, putoaa kolmannesta kerroksesta ja kuolee. Paavali ”meni alas, painautui häntä vasten, kietoi kätensä hänen ympärilleen” ja poika heräsi eloon. Tekstin luki eräs naisista, joka oli myös valmistellut pienen puheen. Sen lähtökohtana oli pojan traaginen kuolema. Viime lauantaina nimittäin kuoli traagisesti tulipalossa kaksi mustalaisnuorta, jotka olivat olleet yhteisön avustuksen kohteena aivan pienestä saakka ja viime aikoina myös itse vapaaehtoistyössä auttamassa. He olivat menneet naimisiin pari kuukautta sitten, poika 17- ja tyttö 16-vuotias. Heidän hökkelissään syttyi lämmityslaitteesta tulipalo, jonka poika havaitsi. Hän sai pelastettua toisesta huoneesta vanhempansa ja pikkulapset, jolloin hän huomasi, että tyttöä ei näkynyt missään. Poika ryntäsi sisään palavaan taloon, liekit tarttuivat häneen ja hän kuoli yhdessä nuorikkonsa kanssa. On itsestään selvää, että näin traagiseen tapahtumaan ei ole muuta lohdutusta kuin evankeliumin sisältämä toivo. Rukoushetki päättyi laulettuun rukouksiin köyhien puolesta ja päätöshymniin.

Rukoushetken jälkeen valuttiin kirkosta ulos ja pihalla alkoi uusi tarvikkeiden jakaminen. Meidän noin parinkymmenen hengen ryhmä jakautui nähdäkseni neljään pienempään ryhmään, joista kullakin oli oma kohteensa Terminin lähistöllä. Lisäksi tiesimme, että Terminillä meitä odottaa puolen tusinaan yhteisön edustajaa Malawista ja Mosambikista. En tiedä, miksi tavaroita ei ollut jaettu jo alun perin oikeisiin autoihin. Kun tämä vaihe oli valmis, ajettiin korttelin ympäri asemalle. Autoista kaivettiin ruokatarvikkeet yhteiseen läjään, josta ne taas jollain logiikalla, joka ei minulle selvinnyt, ja epämääräisellä arpomisella otettiin kantoon. Minulle tuli kaksi muovipussillista appelsiineja. Muissa kasseissa oli juustosämpylöitä, pieniä pasta-annoksia ja muovipulloihin pakattuna lämmintä maitoteetä. Kaikkiaan tuotteiden jakamiseen eri vaiheissa, siirtymisiin ja rukoushetkeen oli kulunut aikaa noin kaksi tuntia, sillä kun pääsimme aseman oven edustalle asemiin, kello oli noin 21.30.

Paikalle alkoi heti tulla selvästi yhteisön vanhoja tuttuja, mutta myös satunnaisia avun tarvitsijoita. Jokaiselle annettiin sämpylä, appelsiini ja teetä. Peitteitä ei jaettu, vaan ne jaettiin erikseen tarvitseville. Samoin pasta-annokset jaettiin sillä perustella, kuka niitä tarvitsi. Yhteisön ystävyyden periaate toimi ohjaavana tekijänä tässäkin. Tarkoituksena oli välittömän ruoka-avun lisäksi ja sen kautta luoda kontakteja. Käsitin niin, että sämpylän, appelsiinin ja teen tarkoituksena on kutsu ihmisiä tulemaan. Kun kontakti syntyy ja kyseisen ihmisen elämäntilanteesta opitaan lisää, on myös paremmat mahdollisuudet kohdentaa apua.

Sain tästä henkilökohtaisuudesta hyvän esimerkin. Jo matkalla Terminille olimme puhelimitse yrittäneet selvittää erään transseksuaalin olinpaikkaa. Hänelle oli saatu järjestymään majapaikka, mikä on joskus hyvin vaikeaa mies-naisille. Nyt yksi leipäjonossa olleista sanoi nähneensä hänet toisella puolella asemaa, joten lähdimme Leonardon kanssa etsimään. Toisella puolella asemaa olikin valtava hässäkkä jonkin toisen avustusorganisaation ruoka-auton ympärillä. Siellä tarjottiin lämmintä liharuokaa muovilautasilta. Oivalsin kyllä, että toimintaperiaate oli hyvin toisenlainen kuin Sant’ Egidion yhteisöllä: tuodaan hyvää ruokaa, mutta melko harvoin, ehkä kerran kuussa. Kontakteja ei synny, mutta saadaan muutama tyytyväinen vatsa.

Etsimämme henkilö istui siellä katukiveyksellä syömässä. Pienen selvittelyn jälkeen ohjasimme hänet bussiin, jolla hän toivon mukaan pääsi majapaikkaansa. Hänen vieressään katukiveyksellä istui toinen transseksuaali, joka pyysi peittoa. Hänkin oli yhteisön vanha tuttu. Pyysimme häntä toiselle puolelle asemaa, missä sitten haimme hänelle peiton. Hän vaikutti hyvin sairaalta (AIDS) ja yritimme rohkaista häntä ilmoittautumaan sairaalaan heti aamulla. Juttelin hänen kanssaan jonkin aikaa, sillä hän puhui saksaa, vaikkakin hyvin epäselvästi.

Kaiken kaikkiaan kokemus asemalla oli hyvin myönteinen. Yhteisön periaate seurata evankeliumin kutsua ystävyytenä köyhien kanssa ohjaa toiminnallisia ratkaisuja aivan katutasossa. Tarkoituksena ei selvästikään ollut mahdollisimman tehokkaasti jakaa mahdollisimman monelle mahdollisimman hyvää ruokaa mahdollisimman paljon, jotta heidät saataisiin mahdollisimman pian pois kadulta ja uskovaisiksi. Oli tärkeää, että yhteisön ihmiset tapaavat toisiaan ja heillä on aikaa vaihtaa kuulumisia. Oli tärkeää, että pidettiin yhteinen rukoushetki kaikessa rauhassa. Oli tärkeää, että jokainen halukas sai tehdä jotain. Oli tärkeää, että jokaiselle avun tarvitsijalle oli jotain annettavaa. Oli tärkeää, että tavattiin vanhoja tuttuja ja kuultiin kuulumisia. Oli tärkeää, että yhtä tai kahta pystyttiin auttamaan erityisesti tänä iltana. Ja oli tärkeää, että ehkä muutamaan uuteen ihmiseen syntyi kontakti, joka saattaa johtaa uuteen ystävyyteen.

Eroina suomalaiseen kristilliseen katulähetystyöhön näytti olevan se, että italialaiset organisoivat huonosti, pysäköivät autonsa vielä huonommin, eivät ole kovin täsmällisiä, kukaan ei näyttänyt pomoilevan, pätevän tai osaavan toisia paremmin, evankeliumi oli näyttävästi ja luovuttamattomasti mukana, mutta kadulla se näkyi vain tekoina…

Jotta ei synny sellaista käsitystä, että olen Roomassa vain jonkinlaisena sosiaalituristina, sanottakoon, että kirjoitustyö sujuu kohtalaisesti. Elättelen toiveita, että ensi keskiviikkona, kun pakkaan laukut ja lähden takaisin Suomeen, käsikirjoitus on jokseenkin valmis. Siihen tarvitaan kuitenkin vielä melkoinen rykäisy, joten vapaapäiviä tuskin on enää varaa pitää. Keskiviikkona ja perjantaina olen kuitenkin luvannut mennä auttamaan soppakeittiöön, joten vaihtelua kuitenkin piisaa.

Näyttää siltä, että Blogger ottaa jälleen kuvia vastaan. Yritän laittaa jotain viimeisimpiä otoksia näkyviin lähiaikoina. Ainiin. Blogger näyttää täällä kaikki ohjeet, valikot, painikkeet pelkästään italiankielisinä. Esikatselu on Anteprima, Tallenna luonnos on Salva come bozza ja Asetukset on Impostazioni...

maanantaina, joulukuuta 04, 2006

Bloggerin ihmeellisyyksiä

Sain Aukulta ystävällisen viestin, että Bloggerissa on ollut yleisemminkin ongelma asetusten kanssa. Omat ongelmani alkoivat siitä, kun vaihdoin Beta Bloggeriin vähän ennen Rooman-matkaa. Valitettavasti vaihtoa ei voi tehdä takaisin aikaisempaan versioon :-(

Tällä hetkellä a) en pysty kirjoittaumaan Bloggeriin Firefox-selaimella ollenkaan (herjaa evästeistä, vaikka asetukset on oikein), b) Internet Explorer avaa tilin, mutta ei anna tehdä viesteihin mitään asetuksia, kuvia, linkkejä tms. Saa nähdä, jos on jossain vaiheessa aikaa perehtyä tilanteen korjaamiseen. En kuitenkaan viitsi enkä voi roikkua netissä täällä kovin kauan kerrallaan, joten homma varmaan jää sitten Suomeen ja joulunpyhiin.

Tarkistin kuitenkin tietoni kardinaaleista Sodano ja Bertone ja liitin heitä koskevat linkit viestiin "Bussilakko". Samalla voisin suositella hauskana ja joskus hyödyllisenäkin linkkinä osoitetta www.catholic-hierarchy.org. Sieltä löytyy nimittäin noin 1500-luvulta alkaen ja hieman aikaisemminkin jokaisen katolisen kirkon piispan henkilötiedot, siis tiedot syntymä- ja kuolinpäivästä, pappisvihkimyksestä, piispanvihkimyksestä, kardinaaliksi nimityksestä, eri viroista jne. Nähdäkseni ennen 1500-lukua tiedot alkavat harventua ja 1200- ja 1300-luvuilta löytyy tietoja vain muutamista hiippakunnista (Saint-Malo, Ranska, ja Valencia, Espanja, ja joitakin saksalaisia piispatietoja). On siellä kyllä sellainekin tieto, että Ralph de Bristol on nimitetty Kildaren (Irlanti) piispaksi vuonna 1223. Paavien osalta päivämäärätiedot loppuvat Gregorius XII:een (s. 1327). Aikaisempien paavien kohdalla on merkitty vain järjestysnumero (1 Pietari, 2 Linus, 3 Cletus jne.)

Jos joku raportointini perusteella pelkää (tai toivoo), että olen täällä liittymässä katoliseen kirkkoon, niin voin rauhoitella mieliä: olen Roomassa vain fyysisesti, en hengellisesti. Totta kai kovasti arvostan katolista kirkkoa, jonka pienenä, joskin toistaiseksi vielä erillisenä osana pidän myös Suomen kirkkoa. Loppujen lopuksi nimittäin voi olla vain yksi kirkko, jos Jeesuksen sanat otetaan tosissaan. Ja yleensä ne kannattaa ottaa tosissaan.

sunnuntaina, joulukuuta 03, 2006

Adventin Angelus

Olin tänään sunnuntaina kuuntelemassa paavi Benediktus XVI:n lausuman Angelus-rukouksen Pietarinkirkon aukiolla klo 12.

Paavi toi terveiset Turkista kiittäen saamaansa vieraanvaraisuutta ja esitti rohkaisun sanoja Turkin katoliselle kirkolle. Hän muistutti, että Turkin pieni katolilaisten lauma elää jatkuvasti adventissa, odotuksessa, jota pitää yllä toivo. Puhe toisti adventin perussanomaa, sydämen valmistamista Jeesuksen tulemiselle. Hän nosti Marian esimerkiksi tästä odotuksesta viitaten samalla perjantaina 8.12. vietettävään Marian tahrattoman sikiämisen juhlaan, joka on Italiassa kansallinen juhlapäivä. Koko tilaisuus kesti vajaan varttitunnin: puhe, Angelus, tervehdykset eri kielillä eri ryhmille (italia, ranska, englanti, saksa, espanja, puola). Kansainvälinen nuorten ryhmä (Focolari), joka mainittiin ensimmäisenä, reagoi tervehdykseen rytmikkäillä huudolla.

Eilisen eli lauantaipäivän vietin vaihteeksi vapaalla, mitä nyt illalla kirjoittelin vielä pari tuntia. Ajoimme Alberton ja Irman kanssa noin 100 km päähän Roomasta Bolsena-järvelle. Irmalla on siellä pieni, sievä talo pienessä, sievässä kylässä nimeltään Marta. Lounas syötiin Montefiasconessa, korkealla järven yläpuolella, mistä olisi ollut upea näkymä koko järven yli ellei olisi ollut hieman usvainen ja pilvinen sää. Seutu tunnetaan erinomaisesta valkoviinistään nimeltä Est! Est!! Est!!! ja siitä, että sen läpi kulkee pyhiinvaellusreitti pohjoisemmasta Euroopasta Roomaan. Tarina kertoo (Irman mukaan), että joku pyhiinvaellukselle lähtenyt ranskalainen ruhtinas lähetti airueet edellään valmistelemaan tietä. Hän käski näitä merkitsemään paikat, joissa saa hyvää viiniä, laittamalla tien viereen näkyville kyltin, jossa lukee Est (suom. ”On”). Montefiasconen kohdalla airueet kuitenkin ihastuivat niin ikihyviksi, että kirjoittivat sanan kolminkertaisesti.

Bolsano-järven alue kuuluu samaan Lazion (Latium) maakuntaan, johon Roomakin. Seutu tunnetaan myös perinteisellä nimellä Tuscia. Suurin kaupunki on paavien kylpyläkaupunkina tunnettu Viterbo, jossa teimme pienen kävelyn lounaan jälkeen. Viterboon liittyy kertomus paavin valinnasta muistaakseni vuodelta 1271. Kardinaalit tulivat Viterboon valitsemaan paavia, mutta heitä pidettiin niin hyvänä, että mitään kiirettä ratkaisun löytymiseen ei tuntunut olevan. Kun kardinaalikollegion kestittäminen oli rasittanut viterbolaisia kuukausitolkulla, nämä kuitenkin päättivät sulkea kardinaalit katedraaliinsa. Ruokaa laskettiin vain pieniä määriä katon läpi. Uusi paavi (Gregorius IX?) löytyikin tällä menetelmällä aika nopeasti.

Otin joitain kuvia Viterbon katedraalista, mutta syystä tai toisesta Blogger ei nyt anna liittää kuvia tähän viestiin... Itse asiassa mielenkiintoisempi kirkko oli Montefiasconen rinteessä oleva S. Flavianon kaksikerroksinen, samaa romaanista tyyliä edustava pyhiinvaellusbasilika. Kirkon keskilaivassa ei olekaan seurakunnan tilaa, vaan takorautaisella aidalla erotettu kuori(?)osa. Remontista johtuen kuorialue oli peitetty pressulla, joten emme nähneet sen kiveystä. Alttarin vastakkaisella päätyseinällä oli modernit urut. Paljon muuta kirkkosalissa ei ollutkaan, ei kuvia, penkkejä, ei liturgisia esineitä. Ehkä salia käytetään vain konsertteihin. Alttarin puoleisessa päätyseinää oli kivestä hakattu istuinrakennelma, todennäköisesti piispanistuin.

Alakirkko oli koristeellisempi ja lämpimämpi. Siellä oli myös saatu pelastetuksi joitakin 1200-luvun freskoja, jotka oli maalattu hyvin samaan tyyliin kuin P. Fransiskuksen basilikan yläkirkossa Assisissa. Muutenkin kahden rinteeseen päällekkäin rakennetun kirkon idea toi vahvasti mieleen P. Fransiskuksen basilikan.

lauantaina, joulukuuta 02, 2006

Bussilakko

Kävelin eilen jälleen Trastevereen, koska reitti menee kauniin Doria Pamphilii puiston kautta. Tällä kertaa löysin jopa reitin, jossa vältyin lähes kokonaan kävelyltä ahtaassa kuilussa autojen seassa. Vapaaehtoisväki köyhien ruokalassa oli paria vastuuhenkilöä lukuun ottamatta vaihtunut. Kuudelta sinne tuli muiden muassa kuusi amerikkalaista opiskelijatyttöä opettajansa kanssa, joka oli samalla yhden tytöistä isä. Palvelin jälleen kuudesta kahdeksaan, väkeä oli jonkin verran vähemmän liikkeellä kuin keskiviikkona. Viimeiset ruokailijat tulivat vähän seitsemän jälkeen ja käytännössä saimme alkaa siivouksen puoli kahdeksalta.

Kuulin vasta pois lähtiessäni, että kahdeksalta illalla on alkamassa bussilakko. Menin kuitenkin rukoushetkeen ja sen jälkeen Leonardon kanssa illalliselle. Kyselin häneltä muun muassa yhteisön ja paavin välisten suhteiden kehittymisestä. Leonardo kertoi, että ei ole mikään salaisuus, että Ratzinger suhtautui kriittisesti edellisen paavin, Johannes Paavali II:n, aloitteeseen uskontojen välisestä Rauhan rukouksesta (Preyer for Peace, Assisi 1986). Sant’ Egidion yhteisö oli juuri se joukko, joka teki paavin aloitteesta perinteen kutsumalla koolle vastaavan rukouksen Roomaan myös seuraavana vuonna 1987. Tähän yhteisö sai paavin täyden tuen ja Rauhan rukouksesta tuli merkittävä vuosittainen perinne. Ratzingerin kriittisyys oli jo silloin tiedossa. Käsittääkseni juuri tämä perinne teki mahdolliseksi sen, että 11.9.2001 terrori-iskun jälkeen islamilaisten ja kristittyjen edustajat saatiin niin nopeasti yhteen.

Kun Ratzingeristä tuli paavi, yhteisö tietysti odotti mielenkiinnolla, miten suhde kehittyisi. Vuonna 2005, jolloin hänet oli juuri valittu, Ratzingeriltä ei tullut Rauhan rukoukselle mitään viestiä. Johannes Paavali oli lähettänyt sellaisen aina, joka vuosi. Tämä jonkin verran mietitytti yhteisöä. Katkos kuitenkin johtui vallanvaihdokseen liittyvästä perinteen katkeamisesta. Tänä vuonna, kun vietettiin Rauhan rukouksen 20-vuotisjuhlaa Assisissa 4.10., Ratzingerilta tuli tapahtuman osallistujille 6-sivuinen yksityiskohtainen ja teologinen kirje, jossa hän antoi täyden tukensa. Regensburgin puheen jälkeen paavi joutui myös pyytämään yhteisöltä diplomaattista apua, kun islamilaisessa maailmassa alkoi kuohua. Sattumalta kardinaali Sodano (http://www.catholic-hierarchy.org/bishop/bsodano.html) oli juuri mielenosoituksia edellisenä päivänä jättänyt tehtävänsä Vatikaanin pääministerinä ja uusi Bertone (http://www.catholic-hierarchy.org/bishop/bbertone.html) oli pihalla kuin lumiukko. Kohu ainakin opetti uudelle Rooman piispalle, että professorina voi ja saa ajatella asioista eri tavalla kuin paavina. Paavin vaikuttaa tekemisillään jopa enemmän kuin puheillaan. Kardinaalien tekemisistä kukaan ei pidä lukua.

Kävelin illallisen päätteeksi reippaan tunnin kävelyn takaisin majapaikkaan. Puisto oli suljettu, joten oli pakko ottaa Via Aurelia Antica, joka on suurimman osan matkaa viisi metriä leveä ränni, jossa autot ajavat tajutonta vauhtia millin päässä toisistaan. Jännittävä kokemus!

perjantaina, joulukuuta 01, 2006

Yllätysvieras Trasteveressä

Sant’ Egidion yhteisöä on sanottu Trasteveren YK:ksi, eikä ihan syyttä. Eilisessä rukoushetkessä puheen piti yllättäen arkkipiispa Desmond Tutu. Leonardo kertoi rukoushetken jälkeen, että vierailu oli täysin ennalta suunnittelematon, vaikka se sattui sopivasti yhteen yhteisön organisoiman kansainvälisen kuolemanrangaistuksen vastaisen päivän ohjelmaan.

Eilen 30. marraskuuta kymmenet kaupungit ympäri maailmaa osallistuivat Kaupungit elämän puolesta -kampanjaan valaisemalla jonkin muistomerkin. Helsinki ei vielä ole osa ketjua, vaikka vuosi sitten hieman yritinkin viedä asiaa eteenpäin. Tarvittavaa aikaa ja energiaa tapaamisten, lobbauksen ja järjestelyjen hoitamiseksi ei kuitenkaan löytynyt minulta tai niiltä, joita pyysin mukaan. Ehkä ensi vuonna sitten… Aiheesta löytyy lisää tietoa Sant’ Egidion yhteisön sivuilla (Cities for Life/Città per la vita, linkki vieressä).

Roomassa tapahtuman ohjelmaan kuului kaksi kansainvälistä kollokviota yhteisotsikolla No Justice Without Life, järjestäjinä Rooman kaupunki (SPQR), Sant’ Egidion yhteisö ja Università Roma Tre. Keskusteluihin osallistui Rooman kaupunginjohtaja, yliopiston rehtori, humanistisen ja filosofisen tiedekunnan dekaani, oikeustieteen professoreita, Sant’ Egidion yhteisön edustajia sekä Yhdysvalloista kaksi murhattujen omaista ja kaksi entisiä kuolemaantuomittua (jotka ilmeisesti olivat siis vielä elossa). En osallistunut kumpaankaan, koska muuten aika menisi täällä kaikenlaisissa tapahtumissa hyppimiseen…

Desmond Tutulla oli ilmeisesti muista syistä välipysähdys Roomassa ja hän pyysi saada osallistua yhteisön rukoushetkeen, mikä hänelle tietysti mieluusti suotiin. Illan tekstinä luettiin Joh. 8:1-11, Jeesus ja aviorikoksesta tavattu nainen. Olisin mielelläni kuullut, mitä Tutu ajattelee tästä kohdasta, sillä jo pari päivää sitten päätin lukea kohdan ystävälleni Albertolle ja erityisesti vaimolleen Irmalle, jotka ovat toisen avioliittonsa takia kirkon sakramenttien ulkopuolella. Olen saarnannut tästä tekstistä useammin kuin kerran ja pidän sitä hyvänä osoituksena Jeesuksen tavasta elää todeksi laki ja armo. Evankeliumiteksti päättyy Jeesuksen ja naisen väliseen vuoropuheluun: ”Nainen, missä kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?” - ”Ei, herra.” - ”En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.”

Katolisen kirkon tulkinnassa ilmeisesti Jeesuksen viimeinen lause ”älä enää tee syntiä” peittää kaiken muun alleen. Toisen kerran avioitunut tekee tässä pirullisen älykkäässä logiikassa jatkuvasti syntiä, joten hänelle ei Jeesuksen sana ”en tuomitse minäkään” kuulu. Hänet voidaan ja hänet pitää sulkea ulos. Protestanttina tekee mieli sanoa, että sitä se liiallinen auktoriteetti teettää. Juuri näiden uskonnollisten auktoriteettien kanssa Jeesus joutui painimaan vaikeimmat paininsa ja päätyi lopulta ristille riippumaan. Kertomuksen fariseuksilla oli sentään itsekritiikkiä poistua paikalta.

Teksti tarjosi myös yhtymäkohdan kuolemantuomiolle, sillä Mooseksen lain mukaan ”tällaiset on kivitettävä”, mutta Tutu ei puheessaan viitannut tekstiin. Puheessa oli vanhan patriarkan tuhannennen kerran samasta aiheesta puhumisen patinaa. Ei tarvitse puhua paljon ja perustella vaikeasti, kun tietää, mitä aikoo sanoa.

Hän aloitti kehumalla S. Egidion yhteisön ja sen ihmiset sananmukaisesti maasta taivaaseen. ”On surullista kuulla ja lukea kaikesta siitä pahuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta, jonka keskellä elämme. Jumalakin itkee. Mutta sitten Hän katsoo alas taivaasta ja näkee S. Egidion yhteisön. Ja Jumala alkaa hymyillä. Pieni enkeli lentää Jumalan luokse ja pyyhkii kyyneleet Hänen silmistään. Te olette hyviä ihmisiä. Te teette Jumalan iloiseksi. Jumala pitää teistä. Ja te laulattekin kuin enkelit!” Tutu alkoi ensin itse taputtaa kauniille psalmilaululle ja sitten vaati, että kaikki muutkin taputtavat. Jää oli murrettu ja ihmisten sydämet voitettu.

Varsinainen teema eli kuolemantuomion vastustaminen kiteytyi Tutun puheessa kahteen lyhyesti ja vapaasti esitettyyn argumenttiin. 1. Kuolemantuomion kannattajat sanovat, että he haluavat puolustaa elämän kunnioitusta. Kuinka outoa! Kuinka elämän kunnioitusta voi opettaa lopettamalla toinen elämä? Ihan kuin varasta opetettaisiin olemaan varastamatta varastamalla tämän omaisuus. 2. Ihmiset vetoavat joskus Vanhan testamentin lakiin ”silmä silmästä”. Mutta se ei ole koston laki, vaan koston rajoittamisen laki. Siihen aikaan oli tavallista, että loukattu osapuoli otti koston omiin käsiinsä, eikä vahingonteolla ollut rajaa. Silmä silmästä määräsi rajoittamaan koston vain siihen, mitä oli loukattu. Mutta Jeesus opetti vielä korkeamman lain: ”Rakastakaa vihollisianne”. Mahatma Gandhi on sanonut: ”Missä toimitaan silmä silmästä –lain mukaan, siellä on paljon sokeita.”

Tutu päätti puheensa vetoomukseen seistä lujana vastustamassa jotain niin kauheaa kuin kuolemantuomio. Jeesus on rauhan ruhtinas, joka antaa anteeksi. Evankeliumi on rauhan, ei koston evankeliumi.

Mitäpä siihen lisäämään. Detto fatto. Sanottu ja tehty. Ehkä tämä sittenkin oli myös tulkinta aviorikoksesta tavatun naisen tapaukselle.

Tänään perjantaina on taas tarjoiluvuoro ruokalassa klo 18-20. Rukoushetken jälkeen menen illalliselle Leonardon ja ystävien kanssa. Tarkoitus on yrittää jollain keinolla vakuuttaa heidät, että Andrea Riccardi pitää saada puhumaan Global Leadership Summitissa 80.000:lle evankelikaaliselle pastorille…