keskiviikkona, marraskuuta 15, 2006

Konfirmaatiosta vielä

En ole täysin tyytyväinen siihen näkökulmaan, josta kirjoitin konfirmaatiomessun jälkitunnelmissa. Jätin tietoisesti käsittelemättä kysymyksen siitä, millä ehdoilla rippikoululainen voi ilman sosiaalisen rangaistuksen pelkoa jättää tulematta konfirmaatioon, jos hän ei katso voivansa lausua uskontunnustusta. Rippikoulupappina en voi ratkaista asiaa konfirmoitavan puolesta, eikä kirkolla ole tietääkseni tilanteen varalta mitään toimintaohjetta. Vastuu ratkaisusta jää yksin 14-15-vuotiaan omille harteille.

Rippikouluopetuksen oletusarvoina on, että 1) vanhemmat ovat antaneet lapselleen kristillisen kasvatuksen, 2) rippikoulu vahvistaa tätä kasvatusta kertomalla, mistä kristillisessä uskossa on kysymys ja 3) rippikoululaiset haluavat sitoutua tähän uskoon tunnustamalla sen julkisesti. Jos joku tai jotkut näistä oletusarvoista ei toteudu, systeemi on vaarassa pettää.

1) Kristillinen kasvatus on tutkimusten mukaan kovaa vauhtia katoamassa Suomen kodeista. Ensimmäinen oletus on siis jatkossa entistä hatarammalla pohjalla. Jo nyt on selvää, että vain harvoilla nuorilla on selkeästi kotoa välittynyt kristillinen vakaumus rippikouluun tullessaan. Joidenkin omien leiriläisteni kommenteissa viime kesältä paistoi läpi yllättyneisyys siitä, että usko voi olla ihan positiivinen juttu. Kotona varmasti kuullaan kirkkoa ja uskovia kritisoivia aamiaispöytäkeskusteluja, mutta kristillistä uskoa selittävää tai käytännössä toteuttavaa viestintää ei aina tapahdu. Toistaiseksi kuitenkin kotien asenne rippikoulua kohtaan on kai hyvin positiivinen, koska melkein kaikki sinne haluavat. Toivotaan, että lapsi siellä hieman aikuistuu. Toisaalta leiriläisten vanhemmat myös toivoivat, että heidän lapsensa suhtautuisi kriittisesti rippikouluopetukseen ja pitäisi kiinni omista mielipiteistään. Rivien välistä lukien tästä voi päätellä, että vanhemmat eivät kaikilta osin luota kirkon opetukseen. On hyvä oppia kansalaistaitoja ja saadaan kavereita, mutta ei ole hyvä omaksua liian uskovaisia (= kirkollisia) näkemyksiä. Vanhemmat eivät siis välttämättä ole sitoutuneet kristilliseen uskoon tai eivät tiedä, millä tavalla se liittyy heidän arvomaailmaansa (”uskon kyllä, mutta en niin kuin kirkko opettaa”, Antti Eskolan yksinkertainen usko). Valitsin tietoisesti hyväntahtoisen tavan lukea vanhempien toiveita. Nehän ovat sisällöllisesti täysin linjassa rippikoulun tavoitteiden kanssa: hyvää itsetuntoa, toisten kunnioittamista, lähimmäisen auttamista, sisäistä rauhaa. Rippikoulun erityistehtäväksi jää ainoastaan kertoa, miten nämä asiat ankkuroituvat sanomaan Jeesuksesta, koska kodeissa ei tätä välttämättä (useimmiten?) enää osata kertoa. Mahdollinen ristiriita uskontunnustuksen ja kotona saadun kasvatuksen välillä on todellisuutta yhä useammin.

2) Rippikouluopetus toteutetaan varmasti pääpiirteissään laadukkaasti. Rippikoulun rukouselämä vie jumalasuhteen ytimeen, vaikka opetuksen tavat vaihtelevatkin paikallisesti. Silti on aivan mahdollista, että rippikoulussa kaikki menee pieleen, eikä kristillisen sanoman ydin tavoita. Kalliossa tehdyn nuorten aikuisten uskonnollisuutta kartoittaneen tutkimuksen mukaan yllättävän usealla nuorella rippikouluun liittyvät muistot olivat kielteisiä. Tiedämme siis varmasti, että rippikoulun toinen oletusarvo jää joskus toteutumatta. (Logiikkani on tässä ehkä hieman yksinkertaista: Jos kokemus rippikoulusta on ollut huono, evankeliumin ilosanoman ydin on jäänyt tavoittamatta. Näin ei tietenkään välttämättä ole, voi olla muitakin syitä huonoille kokemuksille. Rippikoululla ei kuitenkaan ole muita tavoitteita kuin kristillisen uskon välittäminen. Jos kokemus tästä on huono, kristillisen uskon sisältö on hyvin todennäköisesti peittynyt tämän kokemuksen alle.) Entä jos nuori kuuluu ryhmään, jossa sekä ensimmäinen että toinen oletusarvo ovat pettäneet? Tulemme asian ytimeen.

3) Tiedän varmasti, että osa rippikoululaisista ei vakaumuksensa vuoksi halua tunnustaa kristillistä uskoa sen enempää yksityisesti kuin julkisestikaan. Syitä on tietysti monia. Voi olla, että kotona on vahvistettu toisenlaista arvomaailmaa tai että rippikoulu on epäonnistunut tavoitteissaan (kohdat 1 ja 2). Mutta voi myös olla, että nuori on päätynyt antikristilliseen vakaumukseen kodista ja rippikoulusta riippumatta. Pappina on aika helppoa pitää suurena voittona sitä, että nuori tästä huolimatta pukee alban päälleen, tulee alttarin ääreen, on tunnustavinaan uskonsa ja nauttii ehtoollisen. Aivan varmasti nuorelle jää tästä kokemuksesta elinikäinen muistijälki. Jos tilanne hoidetaan hyvin ja nuorta kunnioittaen, tällä muistolla voi olla ratkaiseva merkitys myöhemmässä elämässä.

Mutta, ja tämä on iso mutta, onko mahdollista, että tällä tavalla myös joidenkin kohdalla vahvistetaan sellaista väärää viestiä, että vakaumuksella ei ole väliä? Jos ja kun nuorelle ei tarjota kunniallista mahdollisuutta kieltäytyä uskontunnustuksen lausumisesta ja ehtoollisesta, tullaanko samalla opettaneeksi, että tilanteista selviää parhaiten näyttelemällä? Voiko olla mahdollista, että siirtymäriitin juhlallisuus peittää alleen huomattavan määrän petosta ja kaksinaismoraalia?

Kirjoitan tässä ikään kuin kyseessä olisi teoreettinen mahdollisuus, koska asiaa ei tietääkseni ole tutkittu. Ja mielikuvat haistattelevista evvk-riparilaisista voivat olla harhaanjohtavia. Varsinkin poikien kohdalla uhoaminen, koviksen näytteleminen ja piittaamattomuus kertovat paljon enemmän urospuolisen seksuaalikäyttäytymisen varhaisvaiheista kuin uskonnollisesta vakaumuksesta. Olen kuitenkin oman kokemukseni perusteella varma, että joka vuosi alttarin ääreen raahautuu epälukuinen määrä rippikoulun käyneitä jumalankieltäjiä, joilla ei ole sosiaalisen paineen vuoksi kanttia jäädä tilaisuudesta pois.

En tiedä, mitä asialle pitäisi tehdä. Rippikoulupastorilla on tietysti sielunhoidollinen ja pastoraalinen vastuu. Entä jos nuori rakentavan keskustelun jälkeen selvästi itse sanoo, että ei missään tapauksessa aio tunnustaa uskoaan, mutta tulee paikalle, koska vanhemmat sitä odottavat? Pitääkö minun kirkon uskottavuuden nimissä rohkaista häntä hakemaan selkärankansa lelulaatikosta ja seisomaan vakaumuksensa takana sosiaalisesta tuomiosta huolimatta? Vai onko sittenkin ainoa mahdollisuus uskoa ja toivoa parasta ja kehottaa häntä tulemaan alttarille?

Rohkaiseminen oman vakaumuksen mukaiseen käyttäytymiseen ja rohkaiseminen alttarille tulemiseen epäilevälläkin mielellä eivät tietenkään sulje toisiaan pois. Jokainen, joka haluaa, on tervetullut. Kirkko sanoo aina kaikille – epäilijöille, avionrikkojille, murhamiehille, laiskureille, yritysjohtajille, homoille, perheenäideille, yksinhuoltaja-isille jne. – Jeesuksen valtuuttamana: ”Tulkaa!” Mutta kutsu voi jonkun korvaan kuulostaa myös käskyltä: ”Tulkaa, mars!”, koska tuleminen on sitoutumista. Ja kun komento annetaan sosiaalisen paineen ja 90% ikäluokasta painoarvolla, yksilö voi jäädä siinä heikoille. Ongelma on mielestäni vain se, että nuori jää täysin yksin ratkaisunsa kanssa, kun pastori ei sitä voi hänen puolestaan tehdä.

Ehkä niin on hyvä. Ehkä nuoret pitää asettaa koville vakaumustensa kanssa. Ehkä on joka tapauksessa parempi, että jumalankieltäjä tulee alttarille. Hän joutuu kuitenkin pukemaan albansa itse, kävelemään alttarille itse ja ottamaan ehtoollisen vastaan itse. Mitä siihen on kenelläkään sanomista? Sitä henkistä haavaa tai jälkeä, jonka perusteella nuori pari vuotta myöhemmin eroaa kirkosta ja alkaa pitää kirkkoa kaksinaismoralistisena laitoksena, on vaikea arvioida. Ja ehkä hän juuri tämän Kristukselta saadun haavan takia liittyy takaisin kirkkoon, kun omat lapset on murrosiässä.

Ei kommentteja: