sunnuntaina, marraskuuta 05, 2006

Konfirmaatio - siirtymäriitti vai uskovaksi tunnustautuminen?

Oikea vastaus on: Molemmat. Konfirmaatio on sekä siirtymäriitti että tunnustautuminen uskovaksi.

Tällaiseen johtopäätökseen tulin aamun konfirmaatiomessun jälkeen. Vielä aamulla ennen messua kävin yhden syvällisen keskustelun ripille menemisen sisällöstä ja tarkoituksesta. Onko siinä ihan pakko ihan oikeasti tunnustaa uskovansa Jeesukseen ja kaikkeen, mitä siihen liittyy? Olin tosi iloinen keskustelusta. Se kertoi, että toimitus ei takuulla jättänyt siihen osallistuvia kylmäksi. Tietysti olin jo keväällä heti aluksi ja myös rippileirin aikana sanonut, että konfirmaatioon ei kannata tulla, jos kokee sen selvästi olevan vastaan sitä, mihin itse uskoo. Itsensä pettäminen sosiaalisen paineen vuoksi ei kannata. Samalla kuitenkin rohkaisin nuoria tulemaan alttarille, vaikka älyllisellä tasolla olisi paljon kysymyksiä ja epäilyksiä. Riittää, että haluaa sitoutua siihen yhteisöön, joka kutsuu itseään Jeesuksen seuraajiksi.

Tänään on uskonpuhdistuksen muistopäivä ja teemana on "uskon perustus". Se antoi hyvän mahdollisuuden tutkia tätä kysymystä jonkin verran myös saarnassa. Lähdin liikkeelle konfirmoitavien ja heidän vanhempiensa toiveista ja kokemuksista. Nostin esiin yhden äidin tai isän listan siitä, mitä hän toivoi lapsensa saavan riparista: 1) oppia kunnioittamaan toisia ihmisiä ja erilaisuutta, 2) oppia arvostamaan itseään sellaisena kuin on, 3) löytää oma sisäinen rauha, 4) oppia auttamaan lähimmäisiä ja ympäröivää yhteisöä. Mielestäni tämä lista olisi kelvannut hyvin ilmaisemaan koko rippikoulun tavoitteet.

Listasta tosin puuttuu viittaukset Jeesukseen ja muihin uskontunnustuksen kohtiin. Mihin niitä sitten oikein tarvitaan, jos rippikoulun tavoitteet voi ilmaista ilman Jeesusta? Yritin selittää asian lyhyesti ja omin sanoin. Hyödyllinen harjoitus, ainakin itselleni. Miten tiivistään kristillisen uskon puolustus juuri sille kuulijakunnalle juuri siinä hetkessä?

Lähdin liikkelle siitä, että Jeesus oli suuri opettaja, joka liittyi opetuksessaan paitsi Israelin profeettoihin myös muihin ihmiskunnan suuriin opettajiin. Hän puhui oikeudenmukaisuudesta, laupeudesta, rakastamisesta ja hyvästä Jumalasta. Hän puhui myös ihmisen sisäisistä ristiriidoista, pahuudesta ja kaipauksesta. Hän käytti kertomuksia ja vertauksia.

Esimerkkinä suurten ihmiskunnan opettajien yhteisestä perinnöstä nostin esiin jälleen kiinalaisen Lao-tse'n (600 eKr.). Hän opetti, että vaikka vesi on taipuisin kaikista aineista, kovan voittamisessa se on verraton. Vaikka kaikki tietävät tämän (siis että vesi hioo kiveä ja menee siitä lopulta läpi), kukaan ei näytä ymmärtävän sitä, eikä osaavan panna sitä täytäntöön. Elämässä toimii siis sellainen oma laki, että kovuus ja itsekkyys joutuu murtumaan pehmeän ja joustavan edessä. Silti ihminen aina sortuu tavoittelemaan omaa hyväänsä ja kovettaa sydämensä muilta. Ihminen, joka ymmärtää elämän lain, yrittää sovittaa virheensä ja pärjätä elämässä parhaansa mukaan.

Jeesus opetti tästä elämän laista monessa kohtaa. Hän muun muassa sanoi, että kamelin on helpompi käydä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä taivasten valtakuntaan. On vaikea luopua omastaan ja olla epäitsekäs, vaikka tietäisi menettävänsä taivasten valtakunnan.

Mutta Jeesuksella oli opetuksen lisäksi toinenkin tehtävä. Hän tuli panemaan täytäntöön sen, mitä kukaan ei Lao-tsen'n mukaan näyttänyt ymmärtävän. Hän antoi itsensä siemeneksi, joka haudataan maahan, jotta se kantaisi runsaan sadon. Tällä teollaan hän käänsi elämän lain ympäri ja antoi uuden mahdollisuuden jokaiselle, joka on omilla teoillaan tuominnut itsensä kovuuteen ja itsekkyyteen. Jeesuksessa elämän kovan lain rinnalle astji Jumalan armon laki.

Siinä on ilosanoma, jota julistamaan kirkko on asetettu. Vuorisaarnassa Jeesus sanoi: "Te olette maailman valo." Ja Paavali muistuttaa roomalaiskirjeessä: "Kuinka ihanat ovatkaan ilosanoman tuojan jalat!" Se, joka julkisesti tunnustaa uskonsa tähän Jeesukseen, on siis tuomassa valoa ja iloa siihen perheeseen, kaupunkiin ja yhteiskuntaan, jonka keskellä hän elää.

Siinä saarnan sisältö - tai ainakin ajatuskulku - lyhennettynä. Vaikea tietysti sanoa, mitä asioita kuulijat saivat irti tai mitä jäi mieleen. Ainakin tunsin itse puhuvani sydämeltä sydämelle. Saarnassa joutuu aina tyytymään siihen, että ei ole mahdollista pohdiskella asioiden kaikkia puolia puoluettomasti ja kiinnittää huomiota vasta-argumentteihin. Toisaalta on myös yritettävä ymmärtää, mitä vasta-argumentit ovat juuri tämän kuulijakunnan kannalta merkityksellisiä ja nostettava niitä esiin.

Oli kiva messun jälkeen vierailla viidessä rippijuhlassa eri puolilla kaupunkia. Riparista oli koteihin välittynyt innostunut ja pelkästään positiivinen henki, mikä tuntui tosi ylelliseltä. Ei siis ole varaa sanoa, etteikö tällä "kulttuuri-instituutiolla" (lähes 90% ikäluokasta käy riparin) olisi isoa merkitystä sille, miten tämä maa makaa tulevaisuudessakin.

- -

Kuluneen viikon tapahtumiin kuului myös tiistain seminaari, jossa pohdittiin karismaattisen liikkeen merkitystä ekumenialle. Valitettavasti seminaarin anti oli köykäinen, vaikkakin ekumeeninen henki oli hyvä. Tyypillistä helluntailaisten järjestämille jutuille. Totta kai henki on tärkeä, mutta joskus on myös keskustelun sisällössä päästävä syvemmälle sellaisiin kysymyksiin, jotka oikeasti koskettelevat kirkon opetusta ja itseymmärrystä. Voi olla, että Suomessa ei vieläkään ole siihen riittäviä valmiuksia helluntailaisten puolelta. Liian moni nuori helluntailainen on päätynyt jättämään oman yhteisönsä, kun on alkanut ajattelemaan omilla aivoillaan. Tällainen resurssien vuoto suoraan vaikuttaa siihen, minkätasoista keskustelua liikkeen piirissä pystytään käymään. Enkä tätä sanoessani millään tavalla halua tai voi vähätellä niitä, jotka ovat jääneet liikkeen sisälle. Keskustelun tasossa määrällä ja laadulla on nimittäin positiivinen korrelaatio. Helluntaiherätyksen "farmiliigassa" eli nuorisotyössä siis kasvatetaan huippuhyviä osaajia, mutta kun he tulevat siihen ikään, että olisi kykyä noustaa pääsarjaan, heidät myydään isommille seuroille. Helluntailaisuuden sisäisen struktuurin vuoksi on kaiken lisäksi vaikea nähdä, millä tavalla asia olisi lähiaikoina muuttumassa positiivisempaan suuntaan. Tai ehkä sittenkin olen väärässä. Ja ehkä on hyvä, että helluntailiike toimii luterilaisen kirkon farmiliigana. Mistä kirkko muuten saisi tuoretta verta riveihinsä?

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä blogi, Arto!

Farmiliigassa on vähän eri säännöt kuin pääsarjassa. Siellä joutuu jäähylle paljon helpommin kuin pääsarjassa (ja voi olla että se on siksi kun siellä myös tapellaan enemmän). Ja voit olla myös varma, että pääsarjassa maksetaan yhä myös paremmat liksat kuin näille farmareille.
terv. Eero

Arto kirjoitti...

Totta! Tunnen farmiliigan säännöt aika hyvin omakohtaisestikin. Tosin liksan suhteen erot eivät ole ihan niin erilaiset kuin vaikkapa jääkiekossa. Sinänsä kyllä hyvä huomio, joka tukee tätä vähän kieli poskella keksittyä vertausta. (Toivottavasti jokainen ymmärtää, että vertausta ei pidä venyttää ad absurdum.)