torstaina, marraskuuta 30, 2006

Tarjoilijana

Mulla on nyt sitten kokemusta myös tarjoilijan työstä Roomassa. Olin siis eilen kaksi tuntia S. Egidion yhteisön köyhien ruokalassa avustamassa.

Ruokala sijaitsee Via Dandololla keskellä asuinkorttelia talossa, joka näyttää 1900-luvun alussa rakennetulta. Sisään tullaan rautaportista valaistuun porttikongiin, jossa on odotustilaa ja jossa tapahtuu vastaanotto. Jokainen ruokailija kirjataan ylös ja he saavat leimatun ateriakupongin. En ole vielä ihan varma tämän käytännön tarkoitusperistä, mutta käsittääkseni siihen liittyy kaupungin vaatimuksia. Ateriakupongilla ruokailijat päästetään sisään ruokalaan sitä mukaan, kun paikkoja pöydissä vapautuu. Mensa on auki kolmena päivänä viikossa neljästä kahdeksaan. Kunakin iltana ruokitaan noin 1000 kävijää.

Ruokasaleja on kaksi vierekkäin ja niissä on kussakin tilaa noin sadalle ruokailijalle kerrallaan. Italialaisten puolelle mahtuu ehkä hieman enemmän ja sillä puolella sijaitsee myös tarjoilutiski. Itse palvelin maahanmuuttajien puolella, koska minulle sanottiin, että italialaiset voivat joskus olla vaativia ja silloin tarvitaan hyvää kielitaitoa. Maahanmuuttajat sen sijaan eivät osaa italiaa paljon sen paremmin kuin minäkään. Venäjän taidosta olisi ollut hyötyä. Afrikkalaisia en sen sijaan kovin paljon nähnyt, mitä vähän ihmettelin. En kuitenkaan ehtinyt kysyä keneltäkään tähän syytä.

Vapaaehtoiset ovat joko neljän tai kahden tunnin vuoroissa sen mukaan, miten itse kullekin sopii. Kullekin vapaaehtoiselle nimetään oma kahdeksan tai neljän hengen pöytä, jota hän palvelee. Kun tulin paikalle noin varttia vaille 18, minut laitettiin harjoittelemaan Martina-nimisen amerikkalaisen tytön kanssa. Hänen vuoronsa päättyi klo 18.30, joten loppuajan palvelin kahdeksan hengen pöytää yksin.

En käynyt tutustumassa varsinaiseen keittiöön, mutta aika simppeliltä kaikki vaikutti. Ruoka tulee kuumennettuna suurin piirtein läppärin kokoisissa folioastioissa tarjoilutiskille, jossa se jaetaan lautasille. Muutenkin toiminnassa oli koko ajan improvisaation maku, vaikka ilmiselvästi yksityiskohdat oli mietitty tarkkaan.

Tarjolla on aina kahta ruokalajia sekä leipää ja hedelmän sisältävä ateria, joka tarjoillaan pöytiin. Minulle sanottiin, että tulijoilta kannattaa kysyä vain ”Primo e secondo?”, mikä tarkoittaa suurin piirtein: ”Otatko molemmat ruokalajit?” Primo oli joko pastaa papu-tomaattikastikkeessa tai minestronekeittoa. Pääruokana tarjottiin kanaa tai vaihtoehtoisesti juustoa. Melkein kaikki ottivat pastaa ja kanaa. Pastan kanssa oli tarjolla parmesan-raastetta pienissä tarjoilupusseissa. Yksi halusi ”senza pasta”, ilman pastaa, joten vein hänelle kanaa ja juustoa. Hedelmänä oli tällä kertaa omena. Hyvin kuvaavaa toiminnan eettiselle laadulle oli se, että omenaan ei saanut tarttua käsillä, vaan se noukittiin korista ottimilla pieneen koriin, josta se tarjottiin ruokailijalle. Grillattua kanaa salaatilla riitti noin klo 18.00 saakka, jonka jälkeen sen tilalla tarjottiin leivitetty kanapihvi ja perunanuggetteja.

Homma toimi mahdollisimman ravintolamaisesti: Tarjoilija kattaa vapaalle paikalle aluspaperin, kertakäyttömukin ja pussitetun veitsi-haarukka-servetti-yhdistelmän. Kun paikalle istuu uusi ruokailija, häneltä kysytään tilaus. Tarjoilija hakee tilauksen mukaisen aterian tiskiltä ja tuo sen tarjottimella pöytään. Syötyään kaiken ruokailijat vievät kertakäyttöastiansa roskiin. Tarjoilija pyyhkii pöydän ja kattaa sen uutta ruokailijaa varten. Jotkut tulivat yksinään, ehkä hieman useammin ruokailijat saapuivat parin, kolmen, joskus neljänkin ystävyksen ryhmä.

Kun tulin paikalle, väkeä tuli sisään niin paljon kuin pöytiin mahtui. Tilanne alkoi tasaantua vähittäin klo 18.30 jälkeen ja viimeiset taisivat tulla sisään 19.30 tai 19.40.
Silmiinpistävää oli heti sisälle tullessa, että melkein kaikki asiakkaat olivat miehiä. Muistaakseni kahden tunnin aikana palvelin vain kahta naispuolista asiakasta, jotka molemmat olivat miesseurassa. Leonardon vaimo Annalisa, joka organisoi vapaaehtoisjoukkoa, kertoi, että maahanmuuttajista naiset ovat tietysti ensinnäkin vähemmistö. Lisäksi he usein tekevät palvelijan töitä kodeissa, missä saavat ruokaa. Miehiä on enemmän ja he työskentelevät ulkona.
Suuri osa ruokailijoista näytti itä-eurooppalaisilta. Lisäksi oli etelä-amerikkalaisia, arabeja ja Kaukoidän ihmisiä. Oli joukossa muutama afrikkalainenkin, mutta olin kuvitella Rooman maahanmuuttajaväestä suurimman osan tulevan sieltä. Kaikki vaikuttivat joka tapauksessa hyvin kiitollisilta ja melko hiljaisilta. Ehkä se, että homma on selvästi melko suuren vapaaehtoisjoukon käsissä ja asiakkaiden tehtävänsä on vain istua ja saada palvelua, luo tämän tunnelman. Huijausyrityksiä ilmeisesti jonkun verran on, mutta eipä ole paljon huijattavaa. Jos joku saa ylimääräisen pasta-annoksen, siitä tuskin on a) haittaa yhteisölle ja b) rahallista hyötyä asianosaiselle.

Myös vapaaehtoisjoukko oli kansainvälistä. Oli yksi pitkänhuiskea afrikkalainen fransiskaaniveli kaavussaan, ainakin neljä amerikkalaista nuorta, pari itämaalaista, suurin osa fiksun näköisiä italialaisia ja yksi suomalainen – siis minä :-)

Kysyin, mitä tapahtuu, jos avustajia tulee jonain päivänä liian vähän paikalle. Minulle nimittäin jäi jälleen se kuva, että homma hoidetaan uskonvaraisesti: uskotaan, että ihmiset tulevat. Martina sanoi, että sitten on vaan vähän enemmän kiirettä. Tietysti ruokasalien koko ja kellonajat asettavat tarjoilulle rajat, niin ettei se voi ainakaan holtittomasti riistäytyä käsistä. Keittiöön tarvitaan toki kokeneita vapaaehtoisia, joiden vuorot varmaan sovitaan jotenkin etukäteen.

Tästä tuli nyt pitkä selvitys, mutta laitan lopuksi vielä tämän vaikutelman. Kun kävelin vuoroni jälkeen kirkkoon istumaan ja odottamaan klo 20.30 rukoushetken alkua, se tuntui jotenkin erilaiselta kuin ennen. Kirkon kauneus, upeat mosaiikit, alttari, kynttilät, tila, taustalla hiljaa soivat urut, tuntuivat yhtäkkiä ylellisyydeltä. Monia kirkkoja nähneelle, oman työhuoneen rauhasta tulevalle kirkkovieraalle ei voi syntyä samaa kokemusta. Kirkko tuntui jotenkin arvokkaammalta ja merkittävämmältä. Ei ihminen elä pelkästä leivästä.

En ottanut ruokalasta kuvia, koska siihen pitäisi tietysti korrektisti olla asianosaisten lupa. Katsotaan, jos sellainen tilanne vielä tulee. Tosin kännykameralla ei sisäkuvat juuri onnistu. Päätin tänään kävellä koko matkan täältä hotellilta Trastevereen, joten laitan tähän pari kuvaa mahtavan suuresta Villa Doria Pamphilii –puistosta, jonka läpi tunnin patikkamatkani kulki. Ilta alkaa täällä hämärtää heti viiden jälkeen, minkä kuvistakin huomaa. Lokakuun Rooman-matkalla oppaamme kertoi, että Doria Pamphilii –suvun nykyinen edustaja on kuulemma poikamies. Hän ei kuitenkaan asu puistossaan, vaan jossain linnassa keskellä kaupunkia.

keskiviikkona, marraskuuta 29, 2006

Paavalin pää


Kun pääosin viettää aikaansa neljän seinän sisällä, ei tule niin kauheasti uusia elämyksiä. Eilen tosin vierailin Kolmen lähteen luostarissa (Abbazia di Tre Fontane). Se on paikalla, johon tradition mukaan Paavalin pää vieri, kun hänet oli mestattu. Paikkaan aukesi kolme lähdettä, joista saa parantavaa vettä. Luostari on trappistimunkkien hoidossa nykyään ja siellä tehdään muun muassa erinomaista suklaata. Heillä näytti olevan myös taidekoulu ja maahanmuuttajien lapsille tarkoitettu päiväkoti. Oheinen kuva on Paavalin marttyyrikuoleman paikalla olevasta kirkosta (Luogo del martirio dell’apostolo Paulo). Luostarilla oli paljon ispmpikin kirkko, joka oli erittäin luostarimaiseen tyyliin hyvin hämärä, tyhjä ja jotenkin kolkonkin tuntuinen. Alttari tosin oli valaistu ja tietysti peitetty kankailla, joten se loi ison vastakohdan kirkon ankeudelle. Valitettavasti sisällä otetut kuvat eivät ole tällä Nokian kännykällä otettuina julkaisukelpoisia.

Tulin kirkolle yhden jälkeen, kun se oli juuri suljettu siestan ajaksi. Niinpä istuin ylemmässä kuvassa oikealla näkyvään aurinkoiseen nurkkaukseen istumaan Erich Zengerin kirjan The God of Vengeance (Koston Jumala) kanssa. Zenger on katolilainen Vanhan testamentin professori, jonka mukaan Vatikaanin II konsiili teki teologisen ja runollisen barbarismin, kun se pudotti pois päivittäisten hetkipalveluiden psalmeista pois kaikkein raaimmat kohdat. Kirjassa Zenger tarttuu juuri näihin kaikkein vaikeimpiin psalmeihin.

Sama pointti on aika vahvasti mukana myös kirjassa, jota yritän kirjoittaa. Jos on eri mieltä jonkun kanssa, pitää kuitenkin olla malttia oikeasti kuunnella, mitä toisella on sanottavaa. Psalmien ylenmääräinen kristillistäminen aiheuttaa sen, että kostonhimoisia kohtia ei osata lukea. Zenger tekee myös sen mielenkiintoisen havainnon, että kiistämättömästä kostonhimoisuudestaan huolimatta psalmit jollain tavalla myös viehättävät tämän päivän aika liberaalia kristittyä. Niiden äärellä ehkä tunnetaan pientä ylemmyyden tunnetta, mutta samalla ne tuntuvat tosilta.

Päivän ja viikon uutisten ehdoton ykkösaihe on Benedictuksen vierailu Turkissa. TIMEssa oli itse asiassa aika hyvä artikkeli vierailun taustoista, jännitteistä ja mahdollisuuksista. Oli kiva nähdä tuttu nimi, Jeff Chu, artikkelin perässä. Jeff haastatteli aikoinaan minua ja Valtosen Ollia, kun TIME teki jutun eurooppalaisesta kristillisyydestä otsikolla Where Has God Gone in Europe. Tapasin Jeffin myöhemmin Lontoossa, erittäin sympaattinen kaveri. Nyt hän on nähtävästi siirtynyt New Yorkiin.

Viime viikon TIMEn artikkelissa nostetaan esiin Benedictuksen puhe 12.9. Regensburgissa, jossa hän nosti esiin kysymyksen järjen asemasta kristinuskossa ja islamissa. Kun olen tässä samalla selaillut katolisen kirkon katekismusta iltalukemisenani, aihe nousee sieltäkin vahvasti esiin. Tiedolle esitetään nähdäkseni katekismuksessa kolme auktoriteettia: järki, ilmoitus ja kirkko. Protestantin on vielä helppo nähdä, että järki tarvitsee tasapainokseen käsityksen ilmoituksesta. Sen sijaan kirkon auktoriteettivaatimus tuntuu kohtuuttomalta. Erään kirjakaupan hyllyssä huomasin parikin katekismusta kriittisesti arvioivaa kirjaa. Yksi niistä näytti pureutuvan juuri tähän ongelmaan. Samalla, kun kirkko sanoo, että järki on luotettava tiedonhankintakanava, koska luonto ei voi olla Jumalan ilmoitusta vastaan, se kuitenkin toisaalla sanoo, että viime kädessä kirkko päättää, mikä on totuus. Totuus ei siis olekaan salaisuus, jonka Jumala ilmoittaa Sanassaan eli Jeesuksessa Kristuksessa, vaan kirkon hallitsema järjestelmä.

Ymmärrän ajatuksen kuitenkin niin, että näillä kolmella ymmärryksen auktoriteetilla on katolisen kirkon ajattelussa toisiaan täydentävä merkitys. Kirkon auktoriteetti liittyy sosiaalisiin ja eettisiin kysymyksiin, joissa järki ja ilmoitus eivät suoraan auta. Ihmiset elävät yhteisöissä, joissa on tultava toimeen keskenään. Järki voi tuottaa myös erittäin vaarallisia ja häikäilemättömiä järjestelmiä, jos sillä ei ole moraalista koodia. Tietysti tämä moraalinen koodi voi periaatteessa tulla mistä tahansa muualtakin kuin kirkolta, mutta periaate on silti sama. Näin ollen kirkon auktoriteetin voisi protestanttisesti ymmärtää kristillisen yhteisön eettiseksi tajuksi, joka on järjen ja ilmoituksen informoima.

Voi tosin olla, että olen jälleen sotkeutunut sellaiseen filosofiseen pohdintaan, joka ei ole omaa aluettani ja se voi vaikuttaa asiantuntijasta kömpelöltä. Mutta onpahan tullut ainakin jotain pohdittua.

Eilen jouduimme valitettavasti peruuttamaan kierroksen aseman asunnottomien luona, mutta tänä iltana odotan pääseväni tiskaamaan astioita yhteisön soppakeittiöön.

maanantaina, marraskuuta 27, 2006

Kaunis ja ruma elämä

Maanantaiaamu valkeni kirpeän sumuisena, mutta yhdeksään mennessä aurinko voitti usvan. Perjantai on itse asiassa ollut tähän mennessä ainoa päivä, jolloin täällä on ollut pilviä.



Aloitan aamuni pienellä lenkillä ja käyn samalla ostamassa viereiseltä torilta aamiaisleivät. Kojua pitää perhe, jossa sekä äidillä että isällä on oikea käsi osittain halvaantunut. Yksinkertaisen, mutta ahkeran tuntuinen kolmekymppinen poika tekee pääosan työstä. Tänä aamuna äiti sanoi minulle hymyillen: "Eikö elämän kuuluisi olla kaunis. Miksi se sitten on näin rumaa?" En osaa italiaa tarpeeksi, että olisin voinut ryhtyä filosofiseen keskusteluun. Sanoin vain, että onhan niitä kauniitakin asioita, kuten nyt vaikka aurinko. Olisin voinut tietysti sanoa, että ystävät ja perhe tai jotain muuta fiksua. Jotenkin tuntuu, että sillä ei ollut väliä. What would Jesus do? Ehkä Jeesus olisi sanonut: "Nainen, sinun syntisi on annettu anteeksi."




Eilinen sunnuntai alkoi messulla Pietarinkirkossa. Olin paikalla jo puoli kymmenen aikaan, kun siellä oli vielä käynnissä kuoroharjoitus. Vatikaanissa on parhaillaan suuri kirkkomusiikin konferenssi, jonka pari-kolmetuhatta laulavaa osallistujaa olivat vallanneet kirkon keskilaivan ja sivuristien istumapaikat. Messussa toimi selebranttina kardinaali Tarcisio Bertone. Jos nyt ihan rehellisesti sanon, niin olen ollut paljon koskettavimmissakin messuissa ihan kotisuomessa. Ison kuoron laulu ei oikeastaan tuottanut suurta taiteellista elämystä. Ääni ehkä jopa hieman hävisi valtavan kupolin rakenteisiin. Suuressa tilassa messun toimittamisesta puuttui intensiteetti, joka syntyy kohtaamisesta. Kardinaalin saarna oli kohtelias esitelmä kirkkomusiikin merkityksestä Kristuksen kuninkuuden todeksi tekemisessä (tuomiosunnuntai = Kristuksen kuninkuuden sunnuntai = Christo, Re dell'Universo).




Ulos mennessäni ostin L'Osservatore Romanon (Vatikaanin oma päivälehti), jonka kylkiäisenä sain hieman A4-kokoa suuremman valokuvan Paavi Benedictuksesta. Lehdellä on virallisen lehden uskottavuusongelma: se tiedottaa, mutta ei analysoi. Keskiviikkona alkava paavin Turkin-vierailu oli tietysti suurimpana aiheena. Kahden edellisen paavin, Paavali VI ja Johannes paavali II, vierailut turkista esitellään yhdellä isolla sivulla molemmat. Istanbulin katolisen katedraalin historia kerrotaan piinallisen tarkkaan jokaista vihkimysseremoniaa ja statuksen muutosta myöten omassa kolumnissaan.




- -




Lauantai-iltana pidin vapaata. Ystävieni Alberto tuli vaimonsa Irman kanssa hakemaan minut neljän aikaan. Vierailimme parissa hieman tuntemattomammassa kirkossa ja illan päätteeksi menimme syömään hyvän roomalaisen illallisen: linguineja tomaattikastikkeessa ja tonnikalapihvi. Se olikin toistaiseksi ainoa ihan kokonainen lämmin ateria, jonka olen täällä syönyt. Päätteeksi käytiin syömässä mielettömän hyvät jäätelöt Piazza Risorgimenton vieressä olevalla kioskilla, joka on kuulemma avoinna melkein koko vuorokauden. Eli todennäköisesti siellä tulee käytyä toistekin!


Kirjoittaminen sujuu kohtalaisesti. Tosin ihmettelen sitä, mihin olen onnistunut hukkaamaan monet hyvät psalmiselitykset, kun en löydä niitä mistään. Tällä hetkellä kasassa on noin kahdeksan psalmia ja niiden lisäksi muutamia vireillä. Tähtään 25 psalmiin, joten työtä on vielä tehtävä...

lauantaina, marraskuuta 25, 2006

Suore della Riparazione


Tässä siis muutama kuva huoneestani. Työskentelyolosuhteet ovat kaikkea sitä, mitä voisin toivoa. Talo on rauhallinen. Huone on vaatimaton, mutta riittävä. On helppo lähteä aamulenkille puistoon. Langaton verkkoyhteys toimii pihan toisella puolella olevan loistohotellin aulassa. Aivan vieressä on posti, kaupat, bussi- ja metropysäkit.


Eilisestä lehdestä huomasin, että ensi viikolla täne odotetaan talven tuloa. Saa nähdä, mitä se sitten tarkoittaa.


Olen luvannut tiistaina mennä Sant' Egidion yhteisön ryhmän kanssa rautatieasemalle tapaamaan asunnottomia. Keskiviikkona ja perjantaina saan palvella pari tuntia soppakeittiössä. Tänään lauantaina menen kuitenkin ystäväni Alberton ja hänen vaimonsa Irman luokse illalliselle. Mikäli Albertoa yhtään tunnen, iltaan sisältyy jotain yllätysohjelmaa...

perjantaina, marraskuuta 24, 2006

Ensimmàisià tunnelmia

Kaikki hyvin tààllà Roomassa (paitsi ettà skandinaaviset merkit puuttuu)!

Ystàvàni Alberto oli kentàllà vastassa ja toi minut itse asiassa ihan tuttuun paikkaan. Suore della Riparazione -instituutti sijaitsee ison Palazzo Garpegna -hotellin pihapiirissà. Samassa hotellissa jàrjestettiin tammikuussa 2003 Sant' Egidion yhteisòn seminaari ja olin silloin majoitettuna Via Aurelia -kadun toisella puolella Fratelli delle Scuole Cristiane -instituutissa.

Sain huoneen puiston puolelta. Huoneessa on pieni parveke, josta on rauhallinen puistonàkymà, mutta en vielà keksinyt helppoa ja halpaa tapaa, millà saan kànnykàn kuvat liitettyà tàhàn blogiin. Hotellin aulassa on maksullinen HiPort-nettipààte, jota nyt kàytàn. Todennàkòisesti voin kirjautua tàhàn sisààn myòs WLAN:illa langattomasti omalta koneelta, mutta en vielà viitsinyt kantaa làppàrià mukanani. Harmittaa, ettà unohdin pakata mukaan kameran, vaikka tarkoitus oli ottaa kuvia varsinkin yhteisòn elàmàstà. Olen siis puhelimen kameran varassa ainakin toistaiseksi.

Torstain eli ensimmàisen kokonaisen pàivàn saldo oli ihan kohtuullinen. Aamupàivàn hoidin asioita, kàvin kaupassa jne. Oli hauska muun muassa jonottaa postissa noin 20 minuuttia postimerkkejà. Kun tulin luukulle, tyttò vaikutti siltà, kuin ei olisi koskaan kuullutkaan Suomesta. Piti oikein viereisen kassan kanssa tietsikalta katsoa, kuuluuko se Euroopan unioniin ja paljonko postimerkki maksaa. Ja postimerkkien hintakin piti laskea ensin kàsin paperin kulmaan ja sitten varmuuden vuoksi vielà tietsikan laskurilla. 15 postimerkin osto kesti siis kaikkiaan puolisen tuntia.

Huoneessani on pieni tyòpòytà ja kirjahylly, joten pystyn hyvin kirjoittamaan siellà. Sain eilen làhes valmiiksi Psalmin 127 kommentit. Lisàksi tein yhteenvedon muista làhes valmiista tai valmiista psalmiteksteistà. Kirjoitin illalla vielà kolme tekstià joulukuussa àànitettàvàà podcast-pàivàn tunnussanaa varten. Lepa eli Lehdon Mika, joka on God's Gas nuorisotilan isàhahmo, on tuottamassa tàllaisen uusia uria avaavan palvelun vuoden alusta. Sain tànne mukaani tammi-helmikuun tunnussanat, joihin mun tehtàvà on siis lisàtà muutaman lauseen, ehkà 10 sekunnin, mietiskelyteksti.

Illalla olin tietysti Santa Maria in Trasteveren rukouksessa. Lainasin sieltà Sant' Egidion yhteisòn rukouskirjaa ja iltapuhteeksi tein joistain tàrkeimmistà rukouksista suomennoksia. Vaikka ne eivàt kielellisesti olekaan ihan viimeisen pààlle julkaisukelpoisia, tekee kuitenkin hyvàà tàssà samalla verrytellà italian taitoja. Ehkà jonkun niistà voin myòhemmin julkaista tàssà blogissa.

Kaikkiaan olen siis hyvin tyytyvàinen siihen, miten hommat on làhteneet tààllà liikkeelle. Yritàn pàivittàà blogia pari kertaa viikossa.

tiistaina, marraskuuta 21, 2006

Valon lapset

Aamuhartaus YLE Radio 1 24.11. klo 6.15 ja 7.50

Talven hämärin aika alkaa olla käsillä, joten huomaan ajattelevani aika paljon valoa ja sen puuttumista. Meidän kuopus on ekaluokkalainen ja hänen iltapäiväkerhossa on ollut teemana valo. Lasten ajatuksia on kiva kuunnella ja kirjoittaa muistiin. Hän pohti asiaa muun muassa näin: ”Valo on kirkas ja valoa tarvitaan näköön. Valo tulee joskus taivaalta, kun aurinko paistaa ja se voi myös syntyä sähköstä.” Pienempien tarhalasten ajatukset on vielä konkreettisempia: ”Valoa tarvitaan et näkee mitä kuvia on seinällä ja mitä tavaroita on.” Tai: ”Ihminen tarvii valoa. Kirja tarvii valoa et sen näkee.” Yksi lapsi kiteytti havaintonsa valosta kolmeen lauseeseen: ”Valo valaisee. Valo lämmittää. Valo näyttää tien.” Oli ollut myös puhetta valon voimasta: ”Valon voimat on hyviä.” Mutta joku oli sitäkin mieltä, että ”valolla ei ole voimia”.

Valo on ilmiö, jonka lapsikin tuntee, mutta sen merkitystä on vaikea määritellä tyhjentävästi. Ei mikään ihme, että varhaisimmista ajoista lähtien kaikki valoon liittyvät ilmiöt ovat kiehtoneet ihmisiä. Valolla näyttää olevan valtavat voimat, kun se saa kaiken kasvamaan, värit loistamaan ja kullan kiiltämään. Toisaalta se näyttää olevan hyvin heikko. Valon voi sulkea pois laittamalla verhot eteen tai oven kiinni. On hyvin ymmärrettävää, että siellä missä on puhuttu valosta, on ajateltu myös Jumalaa.

Vanha itämainen viisaus vastaa kysymykseen Haluatko todisteita Jumalasta? toisella kysymyksellä: Sytytetäänkö lamppu että nähtäisiin aurinko? Jumalan suhde tietoon on samanlainen kuin auringonvalon suhde lampun valoon. Ei Jumalan olemassaoloa voi todistaa. Hän on se, jonka vuoksi ylipäänsä näen ja ymmärrän mitään. Hän on järki ja valo.

Mutta nyt joudun hankalan kysymyksen eteen. Entä jos järki pimenee ja valo sammuu? Vuoden pimeimpänä aikana aurinkoa tuskin näkee. Ei auta, vaikka kuinka avautuisi auringon läsnäololle, jos aurinko jää taivaanrannan taakse. Voiko Jumala olla samalla tavalla poissa?

Juutalaiset rabbit ovat opettaneet: Jumala on kaikkialla siellä, minne hänet päästetään. Ei Jumala ole poissa pimeydestäkään. Psalminkirjoittajalla on tästä omakohtainen kokemus: Vaikka sanoisin: ”Nyt olen pimeyden kätkössä, yö peittää päivän valon”, sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.

Voin siis olla pimeässä, mutta en ole sielläkään yksin. Jos Jumala ei tunnu olevan läsnä, voin aina kysyä, minkä verhon olen laittanut hänen eteensä tai miksi en päästä häntä pimeyteeni. Ihminenhän tarvitsee pimeää ja yksinäisyyttä, jotta saisimme levätä. Ei ihminen voi elää jatkuvassa auringonpaisteessa ja vuorovaikutuksessa. Lapsikin sen tietää. ”Ei saa katsoa aurinkoon, muuten loistaa liian paljon silmiin. Sellaista voimaa siinä on.” Joskus on parempi katsella kuutamoa ja tähtiä.

Juuri tässä on se hengellinen viisaus, jonka pimeä vuodenaika minulle opettaa. Lapsen suulla sanottuna: ”Valoa tarvitaan siihen et ei ole yö. Kun tulee yö sit nukutaan.” Jumala hoitaa lapsiaan niin päivällä kuin yöllä. Yöllä vain emme tiedä siitä mitään, kun emme näe mitään. Eihän lapsikaan tiedä, miten hänen äiti ja isä hoitavat häntä vielä pitkään iltarukouksen ja unihiekan jälkeen.

Jos elämässä tuntuu siltä, että aurinko ei nouse, eikä pimeässä ole ketään, voi rukoilla tämän pimeän ajan rukouksen: ”Taivaallinen Isä. Tule minun pimeyteeni ja poista pelko. Anna minun levätä rauhassa ja virkistyä, kunnes tulee aamu ja näen sinut selvästi. Kiitos kuusta ja tähdistä, niistä ihmisistä, jotka tuovat valoa elämääni. Siunaa tämä päivä.”

Uusille ja vanhoille lukijoille

Viime viikon jutut taisivat olla sen verran paksua tekstiä, että sain paljon uusia lukijoita - joista kaikki eivät suinkaan pitäneet lukemastaan. Erityisesti kommentit Tulkaa kaikki -liikkeestä on koskettaneet syviä kansanrivejä. Vaikka mulla tunnetusti onkin tarve ajoittain kaivaa verta nenästäni, en ainakaan nyt ole tehnyt sitä ilkeilymielessä. Tulkaa siis kaikki jatkossakin lukemaan tätä blogia!

Ulkomailla asuville perheenjäsenille, joille "tulkaa kaikki" ja muut luterilaisen kirkon jutut ei auenneet, sanottakoon, että pienet sanavalinnat aiheuttavat joskus isoja myrskyjä. Tässä tapauksessa tosin lähinnä vesilasissa.

Olen lähdössä huomenna keskiviikkona 21.11. illalla klo 20.10 lennolla Roomaan ja palaan sieltä 14.12. takaisin kotiin. Tarkoitus on a) kirjoittaa, b) lukea ja c) elää jonkin verran Sant' Egidion yhteisön mukana vapaaehtoistyössä. Majapaikkani osoite on Suore della Riparazione ("Nell' amore di redenzione"), Via Aurelia 481, 00165 Roma. En vielä tiedä, kuinka usein luen sähköposteja. Toivottavasti en liian usein, koska tarkoitus on päästä kunnolla eroon päivittäisistä rutiineista. Yritän kuitenkin päivittää blogia, jos se on mahdollista.

Perjantaina tulee taas mun aamuhartaus YLE Radio 1 klo 6.15 ja 7.50. Sen otsikko on Valon lapset ja se sisältää muun muassa Vironniemen tarhalaisten kommentteja valosta. YLEn kanssa on sovittu, että tekstejä ei julkaista netissä ennen lähetystä, joten yritän laittaa tekstin näkyville joskus viikonlopun aikana.

Tänään tiistaina ja eilen maanantaina olen sormet solmussa sähköpostitellut ja muutenkin yrittänyt koostaa ensi kevään keskiviikkoiltojen ohjelmaa Tuomiokirkon kryptaan. Siitä tuleekin erittäin mielenkiintoinen kokonaisuus. Ennakkotietoina 24.1. Bonon videohaastattelu osana ekumeenisen rukousviikon teemailtaa, 31.1. Päivi Sini Virtanen ja Joonatan Rautio, 14.2. Jukka Leppilampi, 21.2.-4.4. kuuden illan keskustelusarja "Hyvä kuolema", 18.4. suuri keskustelu evoluutiosta ja kreationismista (erittäin nimekäs joukko tiedemiehiä mukana), 9.5. Sopiiko bisnesajattelu kirkkoon? Jim Collinsin videoluento asiantuntijoiden kommenttipuheenvuorilla höystettynä jne. Muutamia palasia on vielä irrallaan, joten ihan julkaisukelpoinen koko kevään osalta ohjelma ei vielä ole.

sunnuntaina, marraskuuta 19, 2006

Villimiehen teologiaa

Tämän viikonlopun ensimmäinen lukukappale on Ilta-sanomien viikonloppunumerosta (IS 18.-19.11.2006), sivuilta 2-3 ja 8-9.

Miehet ja keski-ikäiset ovat keskimääräistä väestöä suvaitsevaisempia. Suomen Gallup on selvittänyt suomalaisten suhtautumista kuolemantuomioon. Tutkimuksessa kävi ilmi, että jopa 29 prosenttia suomalaisista pitää kuolemantuomiota joissain tapauksissa oikeana. Miehen ja keski-ikäiset ovat kuitenkin tässä asiassa keskimääräistä väestöä suvaitsevampia. Miehistä 36 prosenttia ja ikäryhmästä 35-49-vuotiaat jopa 41 prosenttia suhtautui suvaitsevaisesti kuolemantuomioon.

Koska olen keski-ikäinen mies, on parasta tulla kaapista ja tunnustaa julkisesti: suhtaudun kuolemantuomioon ehkä noin 35-40 prosentin suvaitsevaisuudella. Se tarkoittaa suomeksi sanottuna, että suhtaudun siis siihen enemmän kielteisesti kuin myönteisesti. Olen jopa mukana verkostossa, joka aktiivisesti taistelee kuolemantuomiota vastaan (No to Death Penalty). Viime kesänä välitin arkkipiispa Jukka Paarmalle Sant’ Egidion yhteisön pyynnön vedota Teksasin kuvernööriin erään mielenvikaisen tappajan Angel Maturinon teloituksen lykkäämiseksi. Arkkipiispalla on hoksottomet kohdallaan ja hän lähetti välittömästi kirjeen Yhdysvaltoihin. Valitettavasti teloitus vetoomuksista huolimatta toteutettiin. Olisi hyvä, jos kaikki maailman maat luopuisivat kerta kaikkiaan kuolemantuomiosta, Irak mukaan lukien.

Tästä näennäisestä sivistyneisyydestäni huolimatta minulla on vahvat villi-ihmisen vietit: reviiriajattelu, omistamisen halu, kilpailuvietti, kostonhalu jne. Jos villi-ihmisen impulssit pysyvät häviöllä vaikkapa suhteessa 40/60, olen kohtuullisen tyytyväinen elämääni. Paras paikka testata omaa sivistyksen tasoa on liikenne. Vietit ovat siis tallella, jos niitä sattuisin tarvitsemaan, mutta ne eivät normaalisti hallitse päätöksentekoani. Ymmärrän hyvin halun diktaattorin hirttämiseen, vaikka pidänkin kuolemantuomiota osoituksena kehittymättömästä oikeuslaitoksesta. Ja kehittymättömille yhteiskunnille ei tietenkään pidä antaa vapaita käsiä kuolemanrangaistukseen sen vuoksi, että ne eivät muka voisi ylläpitää järjestystä ilman sitä. Mutta ymmärrän kontekstin. Olen suvaitsevainen, koska haluaisin olla armollinen itselleni. Luulen, että samoista syistä ihmiset yleensäkin valitsevat suvaitsevaisuutensa kohteet.

Tässä tulemme lukukappaleen toiseen kohtaan, kysymykseen Imatran kappalaisesta, joka nyt on tuomittu menettämään virkansa, maksamaan korvauksia uhrilleen ja ehdolliseen vankeuteen. Uhrin kokema vääryys ja kärsimys ovat tässäkin surullista kuultavaa. Minua kiinnostavat ennen kaikkea tapaukseen liittyvät yleiset näkökohdat. Se herättää ensinnäkin klassisen kysymyksen (pappis)miehen seksuaalisuudesta ja sen hallinnasta. Toiseksi on pakko pohtia kysymystä piispan kaitsentavastuusta ja puuttumiskynnyksestä.

Lappeenranta, Vilmanstrand, on tunnettu Matti J. Kurosesta ja villin miehen teologiasta. En ole varma siitä, mitä kaikkea kyseinen teologian osa-alue sisältää, mutta ainakin Kuronen on kiinnostunut miehenä olemisen mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista tässä ajassa. Siis miten olla samaan aikaan (villi)mies ja sivistyneen yhteiskunnan tukipilari. Kaikki eivät Kurosen tyylistä ja missiosta pidä. Kalevan kriitikko Markku Siivola arvioi Kurosen varhaista teosta Suojelkaa Suomen miestä (WSOY 1979): ”Kirja on pinnallinen, sen sanoma on uhrattu päkistetylle alatyyliselle väliin pikkupornahtavalle vitsin iskennälle. Hän vyöryttää väsyttävän määrin pikkuhauskuuksia, jotka eivät ajatussisällöllisesti liity toisiinsa, vaan rönsyilevät puhtaasti ulkonaisten muotoassosiaatioitten kautta eteenpäin.” Kuronen tietysti sivaltaa takaisin, mutta ongelma on tunnistettu. Mitään paluuta protestanttiseen, porvarillisen avioliittomallin yksinvaltaan ei näytä olevan ja mies on hukassa. Mitä siitä kirjoittamaan.

Sekä yhteiskunta että kirkolliset uudistuksen tuulet kertovat ilosanomaa paljon monimuotoisemmasta seksuaalisesta täyttymyksestä. On mahdollista vaihtaa vaimoa, elää vakiintumattomassa suhteessa, harrastaa seksiä ilman vakavaa suhdetta ja valita seksuaalinen ilmaisutapansa sen mukaan, mikä tulee luonnostaan. Tällä tavalla kumarretaan kauniisti niiden suuntaan, joiden elämä ei syystä tai toisesta ole asettunut perinteisen avioliiton uomiin. Puheen avioliitosta ja perinteisestä perhemallista on nimittäin huomattu ahdistavan ja jopa syyllistävän sinkkuja ja yksinhuoltajia. Siksi tuomiokapitulejakin on syytetty siitä, että ne pakottavat papiksi vihittäviä huonoin raamatullisiin perustein porvarillisen avioliittoon. (Avioliiton juridiikka ja verotuskäytäntö on monelta osin täysin vierasta Uuden testamentin ajan yhteiskunnalliselle tilanteelle, kuten pastori Juha Molari viimeisessä Vartijan numerossa pyrkii osoittamaan. Toinen asia kokonaan on, mistä suunnasta tähän kysymykseen ylipäänsä kannattaa ottaa raamatullinen näkökulma.)

Kumarruksen kääntöpuolena eli takapuolena on se, että samaan aikaan asenteet poikkeavaa seksuaalista käyttäytymistä kohtaan kovenevat. Huonosti käyttäytyvät miehet ja heidän infantiili tunne-elämänsä on paljastettu kaikessa raadollisuudessaan. Heidän osansa on häpeä ja halveksunta. Perheväkivalta, pedofilia ja seksuaalinen ahdistelu ovat nykyään rikoksia, eivätkä vitsejä.

Opiskelija Pekka Kaasisen mielipidekirjoitus tämän aamun Helsingin Sanomissa (HS 19.11.2006, sivu C7) oli tässä suhteessa paljastava. Seksin ylitarjonnan kääntöpuolena on hänen mukaansa se, että ”tällaisessa kehityksessä ihmisen on vaikea hallita arvomaailmaansa - - kenestä tahansa kunnon kansalaisesta voi tulla stressaavassa elämäntilanteessa maksava osapuoli, lehtien kauhistelema nuoren hyväksikäyttäjä ja sadannen kerran tekonsa uusiva seksuaalirikollinen.”

En tosiaan tiedä mitään Imatran tapauksen yksityiskohdista, enkä ole pätevä arvioimaan viralta pannun kollegani motiiveja. Harkintakyky on kuitenkin tavalla tai toisella pettänyt. Samalla on pakko ajatella, mitkä tekijät aiheuttavat harkintakyvyn menetyksen. Voisiko tässä raadollisessa maailmassa sittenkin olla hyötyä siitä, että kirkko on avoimesti ja häpeilemättä hieman konservatiivisempi ja suvaitsemattomampi kuin siltä odotetaan? Itse toivoisin niin.

Ennen kaikkea on tietysti pohdittava, mitä pappien harkintakyvylle ja sen kontrollille voi tehdä. Piispan asema ei ole kadehdittava. Hänellä on ehdoton salassapitovelvollisuus pappiensa asioihin, varsinkin silloin, kun ne ovat sielunhoidollisia ja kaitsennallisia. Siinä vaiheessa, jos ja kun jokin asia siirtyy maallisen viranomaisen käsittelyyn, se siirtyy piispalta pois. Silloinkaan hän ei voi paljastaa, mitä tietää. Ainoa johtopäätös, joka näyttää luontevasti seuraavan tästä tilanteesta, on, että asioihin on puututtava jämäkämmin. Jämäkkyyden puutteesta piispoja nimittäin taannoisen Kotimaan piispantarkastuksen perusteella helpoimmin voi moittia.

En voi sille mitään, että mieleen tulee Patrick Lencionin pitämä luento Global Leadership Summitissa. Konfrontaatioiden välttely on vakava ongelma yhtä hyvin yritysmaailmassa kuin kirkossakin. Kunpa joku saisi piispat ja kirkkoherrat joukolla koulun penkille yhdessä opiskelemaan! Valitettavasti teologiset ennakkoluulot estävät edelleen monien kirkonmiesten ja –naisten uudistumisen. En väitä, etteikö piispoilla olisi tietoa johtamisen kysymyksistä. Mutta tarvitaan yhteistä ongelmakohtien tunnistamista, sitoutumista niiden ratkaisemiseen ja mittareita, joilla edistys voidaan todentaa.

Lukekaamme lopuksi Pyhää evankeliumia:
”Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee. Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, mihin aikaan yöstä varas tulee, hän valvoisi eikä antaisi murtautua taloonsa. Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.” (Matt. 24:44).

perjantaina, marraskuuta 17, 2006

Viisas sydän

Aamuhartaus YLE Radio 1 perjantaina 17.11.2006

(Aamuhartaus on mielenkiintoinen ja haastava genre eli tyylilaji. Se toistuu joka aamu ja tavallaan siis toteuttaa aina samaa tehtävää antamalla ihmisille voimia alkavaan päivään. Toisaalta sen tulee olla aina tuore ja uusi sekä teemaltaan että käsittelytavaltaan. Meiltä luterilaisilta puhujilta edellytetään lisäksi liittymistä kirkkovuoden teksteihin, mikä on tietysti hyvä tapa tarjota vaihtelua ja samalla pysyvyyttä. Päädyin itse siihen tällä kertaa, että otin lähtökohdaksi edellisen sunnuntain isänpäivän, mutta liitin pohdintani tulevan sunnuntain psalmitekstiin Ps 90:1-6,12-15.)


Mukavan isänpäivä jälkimainingeissa tuli mieleen tietty haikeus. Oli tietysti kiva saada lapsilta huomionosoituksia ja viettää päivää heidän kanssaan. Illalla kuitenkin huomasin miettiväni ajan kulumista ja omaa nuoruutta. Minusta kai piti tulla jotain tärkeää. Piti muuttaa maailmaa. Sen sijaan olenkin vain kiertänyt maailmaa. Piti ryhtyä muusikoksikin, mutta nyt musisoin lähinnä itsekseni. Elämässä tuntuu olevan liian paljon asioita, että voisi keskittyä nuoruuden haaveisiin. Lapset kasvaa melkein huomaamatta, kun yrittää ottaa sitä vastuuta, mitä työelämässä välttämättä tulee eteen. Ja koko ajan tuntuu tulevan eteen enemmän kuin mihin voi tarttua. Elämä pirstaloituu pieniksi pyrähdyksiksi erilaisissa projekteissa, joiden välissä käydään kaupassa, pestään pyykit ja nukutaan.

Ihmiset reagoivat eri tavalla elämän ruuhkavuosiin. Joku tarrautuu työhön ja uraan, koska se luo elämään rakennetta. Toinen sinnittelee yrittäen olla kaikille kaikkea. Luulisin, että useimmat meistä joutuvat lasten ja vastuiden kasvaessa miettimään omaa arvojärjestystä. Mitkä asiat elämässä on tärkeitä ja mitkä todella tärkeitä? Ei ole mikään ihme, että villissä ja vapaassa nuoruudessa kirkosta eronnut perheenisä pitää tärkeänä liittyä takaisin kirkkoon, kun lapset kasvavat ja vastuu alkaa painaa. Kun hötkyilyn ja biletyksen vetovoima on kadonnut, tilalle hiipii rauhan ja tasapainon kaipuu. Nuoremmat sanoo meitä tietysti konservatiiveiksi, koska haluamme mennä illalla nukkumaan ajoissa. Mutta kyllä me tiedämme, mitä on valvoa myöhään etsimässä itseään vieraiden seurasta.

Luen hautajaisissa aika usein erään jakeen psalmista 90: ”Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.” En lue sitä pitkän elämän elänyttä vainajaa tai hänen läsnä olevia ikätovereitaan varten, vaan tajuan lukevani sen itselleni ja ikäisilleni. Meille, joilla on – jos Jumala suo – vielä vastuita ja vuosia jäljellä. Että saisimme viisaan sydämen jo nyt, eikä vasta sitten joskus. Viisas sydän on jotain muuta kuin tietoja, taitoja, tekniikkaa, kykyä kontrolloida ja käyttää valtaa. Niitä tietysti tarvitaan. Mutta viisas sydän on kykyä antaa tilaa, hyväksyä elämän mitta ja antaa siitä Jumalalle kunnia. Elämään kuuluu molemmat: ihmiselle annettu suuri valta, vapaus ja vastuu sekä sen vastapainona asioiden järjestys ja toisiinsa kietoutuminen tavalla, jota ei voi pitää pilkkanaan pilkkaamatta itse Jumalaa.

Mooseksen rukouksena tunnettua psalmia 90 pidetään yleensä vanhan ihmisen rukouksena, koska siinä puhutaan ihmisen katoavaisuudesta: ”Me katoamme kuin uni aamun tullen, kuin ruoho, joka hetken kukoistaa, mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois. Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää.” Mutta oikeastaan Psalmi 90 on aivan loistava keski-ikäisen – miehen tai naisen, työssäkäyvän tai työttömän, perheellisen tai sinkun – aamurukous. Kun ihmisen asema ruohonkortena on todettu, psalminkirjoittaja rukoilee: ”Jumala, ravitse meitä armollasi joka aamu, niin voimme iloita elämämme päivistä. Niin kuin annoit murheen, anna meille ilo yhtä monena vuotena kuin vaivamme kesti.”

Jokainen päivä alkaa aamusta. Jokainen päivä tarvitsee ravinnon. Vararavinnolla kulkeva työtoveri, ystävä tai puoliso polttaa itseään loppuun. Ja minä palan loppuun, ellen saa joka aamu uutta armoa, siis uutta vahvistusta sille, että Jumala on uskollinen ja hyvä luotujaan kohtaan.

Siksi aamu on hyvä alkaa rukouksella: ”Anna meidän nähdä tekosi, anna lastemme nähdä sinun olemuksesi. Ole lempeä meille, anna töillemme menestys, siunaa kättemme työt. Anna viisas sydän keskittyä siihen, mikä on todella tärkeää. Herra, sinä olet meidän turvamme polvesta polveen.”

Virsi 547
(Lina Sandell 1865, suom. 1880-luvulla, 1900. Uud. Herkko Kivekäs virsikirjaan 1986.
Tämän virren voi veisata raskaasti ja mitättömästi, kuten liian usein tehdään, tai sitten kevyesti ja merkitsevästi, kuten mielestäni Carola tekee levyllä Blott en dag, 1998. Toisen säkeisön suomennoksesta olen eri mieltä Herkko Kivekkään kanssa. Mielestäni vanha sanamuoto oli uskollisempi Lina Sandellin ajatukselle: "Rangaistuksenkin ankaruus on vain armoa Herran. / Herrens röst mitt i stormens gny blandar nåd uti agan." Tosin Lina Sandell ei puhu mitään rangaistuksesta, vaan myrskyn silmästä. Hänen isänsä hukkui järvellä riehuneessa pahassa myrksyssä muutamaa vuotta ennen tämän runon syntyä.)

Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa!
Varjot väistyy ja vajavuus, Jeesus voimansa antaa.
Kiitos Herran, hän auttaa tiellä, meidän kanssamme nyt ja aina on,
täällä suo Isän suosion, rauhan luonansa siellä.

Joka aamu on armo uus, huolet voimme siis heittää.
Rangaistuksenkaan ankaruus ei voi armoa peittää.
Herran hoidosta kiittäkäämme, kun hän taivasta varten kasvattaa,
murheen allakin armahtaa, hänen turviinsa jäämme.

Kaikki entinen katoaa, itkun, riemunkin aiheet,
moni arvoitus ratkeaa, uudet alkavat vaiheet.
Kohta koittaa jo päivä Herran, se on hänellä yksin tiedossaan.
Siksi kiitosta veisaamaan, hänen voitto on kerran!

keskiviikkona, marraskuuta 15, 2006

Konfirmaatiosta vielä

En ole täysin tyytyväinen siihen näkökulmaan, josta kirjoitin konfirmaatiomessun jälkitunnelmissa. Jätin tietoisesti käsittelemättä kysymyksen siitä, millä ehdoilla rippikoululainen voi ilman sosiaalisen rangaistuksen pelkoa jättää tulematta konfirmaatioon, jos hän ei katso voivansa lausua uskontunnustusta. Rippikoulupappina en voi ratkaista asiaa konfirmoitavan puolesta, eikä kirkolla ole tietääkseni tilanteen varalta mitään toimintaohjetta. Vastuu ratkaisusta jää yksin 14-15-vuotiaan omille harteille.

Rippikouluopetuksen oletusarvoina on, että 1) vanhemmat ovat antaneet lapselleen kristillisen kasvatuksen, 2) rippikoulu vahvistaa tätä kasvatusta kertomalla, mistä kristillisessä uskossa on kysymys ja 3) rippikoululaiset haluavat sitoutua tähän uskoon tunnustamalla sen julkisesti. Jos joku tai jotkut näistä oletusarvoista ei toteudu, systeemi on vaarassa pettää.

1) Kristillinen kasvatus on tutkimusten mukaan kovaa vauhtia katoamassa Suomen kodeista. Ensimmäinen oletus on siis jatkossa entistä hatarammalla pohjalla. Jo nyt on selvää, että vain harvoilla nuorilla on selkeästi kotoa välittynyt kristillinen vakaumus rippikouluun tullessaan. Joidenkin omien leiriläisteni kommenteissa viime kesältä paistoi läpi yllättyneisyys siitä, että usko voi olla ihan positiivinen juttu. Kotona varmasti kuullaan kirkkoa ja uskovia kritisoivia aamiaispöytäkeskusteluja, mutta kristillistä uskoa selittävää tai käytännössä toteuttavaa viestintää ei aina tapahdu. Toistaiseksi kuitenkin kotien asenne rippikoulua kohtaan on kai hyvin positiivinen, koska melkein kaikki sinne haluavat. Toivotaan, että lapsi siellä hieman aikuistuu. Toisaalta leiriläisten vanhemmat myös toivoivat, että heidän lapsensa suhtautuisi kriittisesti rippikouluopetukseen ja pitäisi kiinni omista mielipiteistään. Rivien välistä lukien tästä voi päätellä, että vanhemmat eivät kaikilta osin luota kirkon opetukseen. On hyvä oppia kansalaistaitoja ja saadaan kavereita, mutta ei ole hyvä omaksua liian uskovaisia (= kirkollisia) näkemyksiä. Vanhemmat eivät siis välttämättä ole sitoutuneet kristilliseen uskoon tai eivät tiedä, millä tavalla se liittyy heidän arvomaailmaansa (”uskon kyllä, mutta en niin kuin kirkko opettaa”, Antti Eskolan yksinkertainen usko). Valitsin tietoisesti hyväntahtoisen tavan lukea vanhempien toiveita. Nehän ovat sisällöllisesti täysin linjassa rippikoulun tavoitteiden kanssa: hyvää itsetuntoa, toisten kunnioittamista, lähimmäisen auttamista, sisäistä rauhaa. Rippikoulun erityistehtäväksi jää ainoastaan kertoa, miten nämä asiat ankkuroituvat sanomaan Jeesuksesta, koska kodeissa ei tätä välttämättä (useimmiten?) enää osata kertoa. Mahdollinen ristiriita uskontunnustuksen ja kotona saadun kasvatuksen välillä on todellisuutta yhä useammin.

2) Rippikouluopetus toteutetaan varmasti pääpiirteissään laadukkaasti. Rippikoulun rukouselämä vie jumalasuhteen ytimeen, vaikka opetuksen tavat vaihtelevatkin paikallisesti. Silti on aivan mahdollista, että rippikoulussa kaikki menee pieleen, eikä kristillisen sanoman ydin tavoita. Kalliossa tehdyn nuorten aikuisten uskonnollisuutta kartoittaneen tutkimuksen mukaan yllättävän usealla nuorella rippikouluun liittyvät muistot olivat kielteisiä. Tiedämme siis varmasti, että rippikoulun toinen oletusarvo jää joskus toteutumatta. (Logiikkani on tässä ehkä hieman yksinkertaista: Jos kokemus rippikoulusta on ollut huono, evankeliumin ilosanoman ydin on jäänyt tavoittamatta. Näin ei tietenkään välttämättä ole, voi olla muitakin syitä huonoille kokemuksille. Rippikoululla ei kuitenkaan ole muita tavoitteita kuin kristillisen uskon välittäminen. Jos kokemus tästä on huono, kristillisen uskon sisältö on hyvin todennäköisesti peittynyt tämän kokemuksen alle.) Entä jos nuori kuuluu ryhmään, jossa sekä ensimmäinen että toinen oletusarvo ovat pettäneet? Tulemme asian ytimeen.

3) Tiedän varmasti, että osa rippikoululaisista ei vakaumuksensa vuoksi halua tunnustaa kristillistä uskoa sen enempää yksityisesti kuin julkisestikaan. Syitä on tietysti monia. Voi olla, että kotona on vahvistettu toisenlaista arvomaailmaa tai että rippikoulu on epäonnistunut tavoitteissaan (kohdat 1 ja 2). Mutta voi myös olla, että nuori on päätynyt antikristilliseen vakaumukseen kodista ja rippikoulusta riippumatta. Pappina on aika helppoa pitää suurena voittona sitä, että nuori tästä huolimatta pukee alban päälleen, tulee alttarin ääreen, on tunnustavinaan uskonsa ja nauttii ehtoollisen. Aivan varmasti nuorelle jää tästä kokemuksesta elinikäinen muistijälki. Jos tilanne hoidetaan hyvin ja nuorta kunnioittaen, tällä muistolla voi olla ratkaiseva merkitys myöhemmässä elämässä.

Mutta, ja tämä on iso mutta, onko mahdollista, että tällä tavalla myös joidenkin kohdalla vahvistetaan sellaista väärää viestiä, että vakaumuksella ei ole väliä? Jos ja kun nuorelle ei tarjota kunniallista mahdollisuutta kieltäytyä uskontunnustuksen lausumisesta ja ehtoollisesta, tullaanko samalla opettaneeksi, että tilanteista selviää parhaiten näyttelemällä? Voiko olla mahdollista, että siirtymäriitin juhlallisuus peittää alleen huomattavan määrän petosta ja kaksinaismoraalia?

Kirjoitan tässä ikään kuin kyseessä olisi teoreettinen mahdollisuus, koska asiaa ei tietääkseni ole tutkittu. Ja mielikuvat haistattelevista evvk-riparilaisista voivat olla harhaanjohtavia. Varsinkin poikien kohdalla uhoaminen, koviksen näytteleminen ja piittaamattomuus kertovat paljon enemmän urospuolisen seksuaalikäyttäytymisen varhaisvaiheista kuin uskonnollisesta vakaumuksesta. Olen kuitenkin oman kokemukseni perusteella varma, että joka vuosi alttarin ääreen raahautuu epälukuinen määrä rippikoulun käyneitä jumalankieltäjiä, joilla ei ole sosiaalisen paineen vuoksi kanttia jäädä tilaisuudesta pois.

En tiedä, mitä asialle pitäisi tehdä. Rippikoulupastorilla on tietysti sielunhoidollinen ja pastoraalinen vastuu. Entä jos nuori rakentavan keskustelun jälkeen selvästi itse sanoo, että ei missään tapauksessa aio tunnustaa uskoaan, mutta tulee paikalle, koska vanhemmat sitä odottavat? Pitääkö minun kirkon uskottavuuden nimissä rohkaista häntä hakemaan selkärankansa lelulaatikosta ja seisomaan vakaumuksensa takana sosiaalisesta tuomiosta huolimatta? Vai onko sittenkin ainoa mahdollisuus uskoa ja toivoa parasta ja kehottaa häntä tulemaan alttarille?

Rohkaiseminen oman vakaumuksen mukaiseen käyttäytymiseen ja rohkaiseminen alttarille tulemiseen epäilevälläkin mielellä eivät tietenkään sulje toisiaan pois. Jokainen, joka haluaa, on tervetullut. Kirkko sanoo aina kaikille – epäilijöille, avionrikkojille, murhamiehille, laiskureille, yritysjohtajille, homoille, perheenäideille, yksinhuoltaja-isille jne. – Jeesuksen valtuuttamana: ”Tulkaa!” Mutta kutsu voi jonkun korvaan kuulostaa myös käskyltä: ”Tulkaa, mars!”, koska tuleminen on sitoutumista. Ja kun komento annetaan sosiaalisen paineen ja 90% ikäluokasta painoarvolla, yksilö voi jäädä siinä heikoille. Ongelma on mielestäni vain se, että nuori jää täysin yksin ratkaisunsa kanssa, kun pastori ei sitä voi hänen puolestaan tehdä.

Ehkä niin on hyvä. Ehkä nuoret pitää asettaa koville vakaumustensa kanssa. Ehkä on joka tapauksessa parempi, että jumalankieltäjä tulee alttarille. Hän joutuu kuitenkin pukemaan albansa itse, kävelemään alttarille itse ja ottamaan ehtoollisen vastaan itse. Mitä siihen on kenelläkään sanomista? Sitä henkistä haavaa tai jälkeä, jonka perusteella nuori pari vuotta myöhemmin eroaa kirkosta ja alkaa pitää kirkkoa kaksinaismoralistisena laitoksena, on vaikea arvioida. Ja ehkä hän juuri tämän Kristukselta saadun haavan takia liittyy takaisin kirkkoon, kun omat lapset on murrosiässä.

maanantaina, marraskuuta 13, 2006

Kaikki tulkaa = tulkaa kaikki?

Seurakuntavaalien tulokset on juuri julkistettu internetissä. Näiden vaalien ehdoton ilmiö oli Tulkaa kaikki -lista, joka keräsi ehdokkaita samoilla teemoilla ympäri maata. Tai ainakin isoimmissa kaupungeissa. Lyhyen selailun perusteella näyttää siltä, että lista on menestynyt Helsingissä hyvin. Tuomiokirkkoseurakunnan 18-henkiseen seurakuntaneuvostoon listalta valittiin kuusi ehdokasta. Lisäksi seurakunnan kuudesta edustajasta yhteisessä kirkkovaltuustossa kolme valittiin kyseiseltä listalta. Alppilassa Tulkaa kaikki -lista näytti saavuttaneen puolet seurakuntaneuvoston paikoista. Tosin suurimmassa osassa seurakuntia Tulkaa kaikki -listalla ei ollut ehdokkaita.

Sikäli kun olen oikein käsittänyt listalla olevien motiiveja oikein, varsinainen tähtäyspiste on seuraava kirkolliskokouksen maallikkoedustajien valinta. Suurena tavoitteena on muuttaa kirkon seksuaalieettisiä kannanottoja paremmin nyky-yhteiskunnan käsityksiä vastaaviksi. Aivan kuten naispappeuskysymyskin saatiin ratkaistuksi pitkällä viivytystaistelulla ja sitkeydellä, myös homosuhteiden erilaiset hyväksymisen tasot halutaan viedä läpi kirkon päättävissä elimissä. Samalla liike lupaa asettaa kirkon perinnäissäännöt ja ihmiskuvan suurennuslasin alle. Ehkä saamme lähiaikoina uudistetut versiot myös luterilaisista tunnustuskirjoista ja katekismuksesta. En tiedä, mitä liike aikoo tehdä Raamatulle. Ehkä Vanha testamentti jätetään pois, paitsi kivat psalmit.

Koen itseni (jälleen) hieman ulkopuoliseksi, mistä johtuu lievä sarkasmini. Olisi toivottavaa, että kirkon elämässä vaikuttavat liikkeet hakisivat innoituksensa hengellisestä uudistumisesta. Mutta ehkä niin onkin, sitä vain ei vielä näy. Keskustelu homosuhteiden hyväksymisen tasoista on ehkä sittenkin vain näivettyvän, hieman impivaaralaisen ja nationalistisen kansankirkon korahtelua ennen suurta mullistusta. Kotien kristillinen kasvatus on Suomessa tutkimusten mukaan lähes lakannut, joten voimme odottaa seuraavien vuosikymmenien aikana tilannetta, jossa seurakuntavaaleissa äänestävien suurella enemmistöllä ei ole muuta kosketusta kristilliseen sanomaan kuin rippikoulun seksuaalieettinen hämmennys. Kirkollisvaalien äänestysikärajakin laskettiin sopivasti 16 vuoteen, joten voidaan olla varmoja, että äänetyspäätöksiin tulee jatkossa vaikuttamaan entistä enemmän se, mitä nuorison mielipidejohtajat sanovat. Ja kun kirkko huomaa epäonnistuneensa demokratiakokeilussaan, se on jo sopivasti sisältä ontto ja valmis reformoitavaksi.

Vaalitaistelua seurakuntavaaleissa on perinteisesti käyty melko sammutetuin lyhdyin. Sain itse muutaman sähköpostiviestin ja tekstiviestin muistutuksena ehdokkailta. Pidin sitä korrektina tapana lähestyä äänestäjiä, kun viesteissä lähinnä vain muistutettiin vaalista ja omasta ehdokkuudesta. Tietysti kulissien takana kävi monenlainen kuhina, kuten aina siellä, missä valtaa jaetaan. Olkoonkin, että seurakuntaneuvoston valta on melko marginaalista.

Erikoisin yhteensattumus näissä vaaleissa oli Tuomasmessun uusia lauluja sisältävän levyn ilmestyminen. Juuri vaaliviikolla ilmestyi Tuomasmessu uutiset, jossa mainostettiin näkyvästi levyä, jonka nimi on Kaikki tulkaa. Tuomasmessulaisia oli ehdolla sekä Tulkaa kaikki -listalla että muilla listoilla. Levyn nimi oli kuitenkin päätetty jo paljon ennen vaaleja, joten kyseessä oli todella sattuma. Monen mielestä tosin erittäin sopiva sattuma.

Olen iloinen monista nimistä, jotka näyttävät menestyneen vaalissa. Tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvostoon nousi uutena muiden muassa Leppilammen Jukka, joka on poikkeuksellisen esimerkillisesti osallistunut seurakuntansa toimintaan. On hyvä myös tietää, että Kotilan Heikki jatkaa neuvostossa ja tuo lajaa asiantuntemustaan oman seurakunnan käyttöön. Ja valittiinhan myös Ahlströmin Martti, jolla on sydän paikallaan. Ja monta muuta hyvää. Osa neuvostoon valituista on ihmisiä, joita en tunne, enkä tiedä, miten he osallistuvat oman seurakuntansa toimintaan. On siis aihetta sekä polvirukoukseen että kiitokseen.

P.S. Aamulla on taas vuorossa kahden aamuhartauden äänitys Pasilassa. Ensimmäinen niistä lähetetään pe 17.11. ja toinen pe 24.11. Siis Yle Radio1 klo 6.15 ja 7.50.

sunnuntaina, marraskuuta 12, 2006

Isänpäivä

Isänpäivä herättää pohdintoja isyydestä ja isänä olemisesta. Ovatko ne sama asia? Siis isyys ja isänä oleminen? Isyys on abstraktio, joka ei herätä mitään tunteita. Isänä oleminen taas on olemista eräässä tietyssä suhteessa. Se tarkoittaa sitä, että on lapsia ja on tekemisissä niiden kanssa. Esimerkiksi sitä, että saa pari kertaa vuodessa "aamukahvit sänkyyn". Tosin meillä on siirrytty viime vuosina siihen järkevään käytäntöön, että aamiainen tarjoillaan ruokapöydässä, ettei kahvi kaadu sänkyyn.

Tiina oli omaa isäänsä tapaamassa Hangossa, joten tytöt hoitivat isänpäivätarjoilun ja -järjestelyt ihan itse. Oheinen kakku on Saaran käsialaa. Oikein herkullinen mansikka-omena-kiivi-kermakakku. Lisäksi sain erittäin hyvin valitun yöpuvun ja pari isälle sopivaa kevytlukemistoa (Alivaltiosihteeriä ja Blondien historian). Kävimme pienellä kävelyllä Honkanummen hautausmaalla, jonne on haudattu vaarini Einar Antturi ja mummo Lempi Antturi sekä serkkuni Katariina. Iltapäivällä söimme maukkaan italiailaisen lounaan ravintola Gastonessa (kiitos Kymäläiset!) ja illan kruunasi Ritva Oksasen konsertti Finlandia-talolla (kiitos Ritva ja Hannele!).

Parasta isänä olemisessa on siis se, että joutuu vedetyksi omista ajatuksista mukaan vuorovaikutukseen. (Ei tarvitse olla isä, saadakseen tämän saman ilon osakseen. Mutta on oltava jossain suhteessa.) On jännä huomata, että vuorovaikutuksella on tietyt muodot, joiden puitteissa se tapahtuu: puhutaan tietyistä asioista, nauretaan tietyinlaisille vitseille, toistetaan tiettyjä tarinoita... Nämä muodot ovat syntyneet huomaamatta lasten kasvaessa. Ne muodostavat perheen sisäisen tunnelman, yhteishengen. Vanhana ihminen kai arvioi näitä muistoissaan. Mutta nyt on nyt on nyt. Menen siis vielä juttelemaan Alissan ja Saaran ja Siirin kanssa ennen nukkumaanmenoa. Oli kiva päivä olla isä.

keskiviikkona, marraskuuta 08, 2006

Kuolema ja kohtalo

Tämän illan kohtaamispaikassa Tuomiokirkon kryptassa oli aika marraskuinen aihe. Professori Juha Pentikäinen puhui siitä, mistä osaa puhua parhaiten eli suomalaisesta kansanuskosta, erityisesti kuolemasta ja kohtalosta. Väkeä oli paikalla vähänlaisesti, mutta alustus herätti paljon ajatuksia. Sellaisenkin ajatuksen, että olisi syytä ehkä puhua kuolemisesta ja poismenosta enemmänkin näinä uusavuttomuuden aikoina. Varsinkin kaupunkilaisessa ympäristössä tuntuu usein, että hautajaisia ei oikein osata eikä ehkä aina edes haluta järjestää kunnolla. Ihmiset kaipaavat jotain mallia, rohkaisua, ohjeita, virikkeitä.

Pentikänen sivusi myös kulttuurien aikakäsityksiä. Syklinen, vuoden ja ihmiselämän kiertoon perustuva aikakäsitys on syrjäytynyt pois nykyihmisen lineaarisen aikakäsityksen alta. Ihmiset mieltävät elämänsä alusta loppuun, mutta eivät itseään osana kiertokulkua. Olen varmaan vähän tyhmä, mutta tällainen puhe on minusta tuntunut aina jotenkin hassulta. Muistan opiskelijana monta kertaa tuskaisena miettineeni, mitä järkeä tällaisessa erittelyssä oikein on. Ei kai syklisen aikakäsityksen mukaankaan ihmiset elä uudestaan jotain sellaista, joka on aikaisemmin eletty, vaikka aurinko kiertääkin rataansa? Eikö jokainen ihminen - tai puu tai pensas - kuitenkin ole uusi?

Jostain syystä vasta nyt ensimmäistä kertaa yhdistin syklisen aikakäsityksen sielunvaellukseen. Jos nimittäin ihminen elää hyvin staattisessa yhteiskunnassa, jossa muutos elämän olosuhteissa ei ole - tai ainakaan näytä olevan - mahdollista, ja jos ihmisen osa eli kohtalo näyttää vääjäämättömältä, niin eikö silloin ole luontevaa ajatella, että oma elämä on vain jonkinlainen heijastuma tai representaatio jostain yleisemmästä elämänkulusta?

Yhtäkkiä tajusin ymmärtäväni paremmin, millä tavalla itse hahmotan maailmaa. Ajattelen, että olen ainutlaatuinen yksilö, jollaista ei ole koskaan aikaisemmin ollut eikä koskaan tule. Minulla on ainutlaatuinen tehtävä, jota kukaan muu ei voi tehdä. Se ei ehkä ole erikoisen tärkeä tai näyttävä tehtävä, mutta kuitenkin ainutkertainen. Elämäni on monessa suhteessa ennalta määrättyä, mutta siinä on myös huima määrä asioita, joihin voin suoranaisesti tai epäsuorasti vaikuttaa. Asiat eivät välttämättä mene samalla tavalla kuin ne ovat aikaisemmin menneet. Tästä seuraa se, että pidän itsestään selvänä ja hyväksyttävänä tavoitella asioita. Pidän itseäni vastuussa teoistani enemmän kuin tekojani osana yhteisön elämäntapaa. Koen pettymykset ja saavutukset henkilökohtaisesti, en osana yhteisöä.

Ehkä olen yltiöindividualisti. Ainakin tunnen sellaiseen ajattelutapaan liittyvän paineen. Aikuiselle kasaantuu liikaa vastuuta, kun hän ei elä elämäänsä osana suurempaa kokonaisuutta. Olen moneen kertaan eri yhteyksissä puhunut yhteisön merkityksestä, varmaankin itselleni ennen kaikkea. Samaan aikaan koen muodikkaan puheen "yhteisöllisyydestä" puistattavana piirileikkinä, jolla lauma individejä yrittää viihdyttää itseään. Yhteisö joko on tai sitten ei. Yhteisöllisyys piirileikkeinä ei sitä voi luoda. Ihmisenä olemiseen kuuluu joka tapauksessa se, että oppii hyväksymään sen, mikä on. Sen, että kuuluu yhteisöön, jota ei ole valinnut ja joka sanelee suuren osan ratkaisuistani. Myös sen, että joudun tekemään valintoja ilman yhteisön tukea tai jopa sen arvoja vastaan. Seuraava kysymys on, osaanko hyväksyä sen, että elämäni on osa isompaa kiertokulkua, jossa nyt vain sattuu olemaan minun vuoro.

Ja ehkä sen jälkeen tulee valaistumisen hetki: Juuri minulla on nykyhetki! Vain nykyhetki on olemassa. En ole valinnut sitä, mutta minut on valittu elämään juuri tässä. Enkeli odottaa miekka kädessään taivaan portilla, milloin on aika hakea minut taivaalliseen kaupunkiin. Kun se hetki tulee, nykyhetki muuttuu ikuisuudeksi ja aika menettää merkityksensä.

(En arvannut alkaessani kirjoittamaan, että ryhtyisin filosofoimaan. Olen kuitenkin suostunut tämän sähköisen päiväkirjan kanssa siihen, että on annettava vain se, minkä kunakin päivänä ehtii ja pystyy. Huomenna torstaina lähden Vivamoon kahden päivän kurssille pohtimana kirkkolakia, virkaehtosopimuksia ja kirkon hallintoa. Siellä filosofointi saa ihan uuden merkityksen...)

maanantaina, marraskuuta 06, 2006

Lunta ja pimeää


Oheinen kuva on otettu Meritullin kodin ikkunasta tänään maanantaina jokseenkin tasan puolenpäivän aikaan. Sankan lumipyryn myötä oli siis myös aika synkkä päivä. Monille tosin lumen tulo on ihana, aikainen joulun merkki. Saara oli viime yönä nähnyt unta, että minä herätän hänet jouluaattona, eikä hän ole muistanut ostaa vielä yhtään joululahjaa. Ja klassiset amerikkalaiset joululaulut (Jingle bells, jingle bells...) on soineet Saaran huoneessa jo ainakin viikon. Lumi siis tuo joulun mieleen...

Tiina ja Alissa keksivät pimeän illan ratoksi maalausleikin, jonka tuloksena syntyi oheinen naama, Hassu-Nalle.
Alissalla oli aamulla hammaslääkäri, jossa oli kuulemma kivaa. Hammashoitolan tädeillä tosin ei maanantaiaamun huumori ollut kukkinut.

sunnuntaina, marraskuuta 05, 2006

Konfirmaatio - siirtymäriitti vai uskovaksi tunnustautuminen?

Oikea vastaus on: Molemmat. Konfirmaatio on sekä siirtymäriitti että tunnustautuminen uskovaksi.

Tällaiseen johtopäätökseen tulin aamun konfirmaatiomessun jälkeen. Vielä aamulla ennen messua kävin yhden syvällisen keskustelun ripille menemisen sisällöstä ja tarkoituksesta. Onko siinä ihan pakko ihan oikeasti tunnustaa uskovansa Jeesukseen ja kaikkeen, mitä siihen liittyy? Olin tosi iloinen keskustelusta. Se kertoi, että toimitus ei takuulla jättänyt siihen osallistuvia kylmäksi. Tietysti olin jo keväällä heti aluksi ja myös rippileirin aikana sanonut, että konfirmaatioon ei kannata tulla, jos kokee sen selvästi olevan vastaan sitä, mihin itse uskoo. Itsensä pettäminen sosiaalisen paineen vuoksi ei kannata. Samalla kuitenkin rohkaisin nuoria tulemaan alttarille, vaikka älyllisellä tasolla olisi paljon kysymyksiä ja epäilyksiä. Riittää, että haluaa sitoutua siihen yhteisöön, joka kutsuu itseään Jeesuksen seuraajiksi.

Tänään on uskonpuhdistuksen muistopäivä ja teemana on "uskon perustus". Se antoi hyvän mahdollisuuden tutkia tätä kysymystä jonkin verran myös saarnassa. Lähdin liikkeelle konfirmoitavien ja heidän vanhempiensa toiveista ja kokemuksista. Nostin esiin yhden äidin tai isän listan siitä, mitä hän toivoi lapsensa saavan riparista: 1) oppia kunnioittamaan toisia ihmisiä ja erilaisuutta, 2) oppia arvostamaan itseään sellaisena kuin on, 3) löytää oma sisäinen rauha, 4) oppia auttamaan lähimmäisiä ja ympäröivää yhteisöä. Mielestäni tämä lista olisi kelvannut hyvin ilmaisemaan koko rippikoulun tavoitteet.

Listasta tosin puuttuu viittaukset Jeesukseen ja muihin uskontunnustuksen kohtiin. Mihin niitä sitten oikein tarvitaan, jos rippikoulun tavoitteet voi ilmaista ilman Jeesusta? Yritin selittää asian lyhyesti ja omin sanoin. Hyödyllinen harjoitus, ainakin itselleni. Miten tiivistään kristillisen uskon puolustus juuri sille kuulijakunnalle juuri siinä hetkessä?

Lähdin liikkelle siitä, että Jeesus oli suuri opettaja, joka liittyi opetuksessaan paitsi Israelin profeettoihin myös muihin ihmiskunnan suuriin opettajiin. Hän puhui oikeudenmukaisuudesta, laupeudesta, rakastamisesta ja hyvästä Jumalasta. Hän puhui myös ihmisen sisäisistä ristiriidoista, pahuudesta ja kaipauksesta. Hän käytti kertomuksia ja vertauksia.

Esimerkkinä suurten ihmiskunnan opettajien yhteisestä perinnöstä nostin esiin jälleen kiinalaisen Lao-tse'n (600 eKr.). Hän opetti, että vaikka vesi on taipuisin kaikista aineista, kovan voittamisessa se on verraton. Vaikka kaikki tietävät tämän (siis että vesi hioo kiveä ja menee siitä lopulta läpi), kukaan ei näytä ymmärtävän sitä, eikä osaavan panna sitä täytäntöön. Elämässä toimii siis sellainen oma laki, että kovuus ja itsekkyys joutuu murtumaan pehmeän ja joustavan edessä. Silti ihminen aina sortuu tavoittelemaan omaa hyväänsä ja kovettaa sydämensä muilta. Ihminen, joka ymmärtää elämän lain, yrittää sovittaa virheensä ja pärjätä elämässä parhaansa mukaan.

Jeesus opetti tästä elämän laista monessa kohtaa. Hän muun muassa sanoi, että kamelin on helpompi käydä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä taivasten valtakuntaan. On vaikea luopua omastaan ja olla epäitsekäs, vaikka tietäisi menettävänsä taivasten valtakunnan.

Mutta Jeesuksella oli opetuksen lisäksi toinenkin tehtävä. Hän tuli panemaan täytäntöön sen, mitä kukaan ei Lao-tsen'n mukaan näyttänyt ymmärtävän. Hän antoi itsensä siemeneksi, joka haudataan maahan, jotta se kantaisi runsaan sadon. Tällä teollaan hän käänsi elämän lain ympäri ja antoi uuden mahdollisuuden jokaiselle, joka on omilla teoillaan tuominnut itsensä kovuuteen ja itsekkyyteen. Jeesuksessa elämän kovan lain rinnalle astji Jumalan armon laki.

Siinä on ilosanoma, jota julistamaan kirkko on asetettu. Vuorisaarnassa Jeesus sanoi: "Te olette maailman valo." Ja Paavali muistuttaa roomalaiskirjeessä: "Kuinka ihanat ovatkaan ilosanoman tuojan jalat!" Se, joka julkisesti tunnustaa uskonsa tähän Jeesukseen, on siis tuomassa valoa ja iloa siihen perheeseen, kaupunkiin ja yhteiskuntaan, jonka keskellä hän elää.

Siinä saarnan sisältö - tai ainakin ajatuskulku - lyhennettynä. Vaikea tietysti sanoa, mitä asioita kuulijat saivat irti tai mitä jäi mieleen. Ainakin tunsin itse puhuvani sydämeltä sydämelle. Saarnassa joutuu aina tyytymään siihen, että ei ole mahdollista pohdiskella asioiden kaikkia puolia puoluettomasti ja kiinnittää huomiota vasta-argumentteihin. Toisaalta on myös yritettävä ymmärtää, mitä vasta-argumentit ovat juuri tämän kuulijakunnan kannalta merkityksellisiä ja nostettava niitä esiin.

Oli kiva messun jälkeen vierailla viidessä rippijuhlassa eri puolilla kaupunkia. Riparista oli koteihin välittynyt innostunut ja pelkästään positiivinen henki, mikä tuntui tosi ylelliseltä. Ei siis ole varaa sanoa, etteikö tällä "kulttuuri-instituutiolla" (lähes 90% ikäluokasta käy riparin) olisi isoa merkitystä sille, miten tämä maa makaa tulevaisuudessakin.

- -

Kuluneen viikon tapahtumiin kuului myös tiistain seminaari, jossa pohdittiin karismaattisen liikkeen merkitystä ekumenialle. Valitettavasti seminaarin anti oli köykäinen, vaikkakin ekumeeninen henki oli hyvä. Tyypillistä helluntailaisten järjestämille jutuille. Totta kai henki on tärkeä, mutta joskus on myös keskustelun sisällössä päästävä syvemmälle sellaisiin kysymyksiin, jotka oikeasti koskettelevat kirkon opetusta ja itseymmärrystä. Voi olla, että Suomessa ei vieläkään ole siihen riittäviä valmiuksia helluntailaisten puolelta. Liian moni nuori helluntailainen on päätynyt jättämään oman yhteisönsä, kun on alkanut ajattelemaan omilla aivoillaan. Tällainen resurssien vuoto suoraan vaikuttaa siihen, minkätasoista keskustelua liikkeen piirissä pystytään käymään. Enkä tätä sanoessani millään tavalla halua tai voi vähätellä niitä, jotka ovat jääneet liikkeen sisälle. Keskustelun tasossa määrällä ja laadulla on nimittäin positiivinen korrelaatio. Helluntaiherätyksen "farmiliigassa" eli nuorisotyössä siis kasvatetaan huippuhyviä osaajia, mutta kun he tulevat siihen ikään, että olisi kykyä noustaa pääsarjaan, heidät myydään isommille seuroille. Helluntailaisuuden sisäisen struktuurin vuoksi on kaiken lisäksi vaikea nähdä, millä tavalla asia olisi lähiaikoina muuttumassa positiivisempaan suuntaan. Tai ehkä sittenkin olen väärässä. Ja ehkä on hyvä, että helluntailiike toimii luterilaisen kirkon farmiliigana. Mistä kirkko muuten saisi tuoretta verta riveihinsä?