maanantaina, lokakuuta 30, 2006

GLS yhteenveto

Global Leadership Summit 2006 Helsinki onnistui siis yli odotusten - paitsi ehkä väkimäärän suhteen, vaikka ei 350 ole huono saavutus. Etukäteen oli kohtuuttoman vaikea saada ihmisiä tajuamaan, että siellä kannatti todella olla. Jälkikäteen ne, jotka olivat sinne tulleet, eivät olisi mistään hinnasta jääneet pois. Luulisin, että merkittävin syy tähän johtopäätökseen oli se, että Summit haastoi. Luentoja ei voinutkaan kuunnella vain vähän takakenossa arvostellen. Ne veivät ihan vakavasti pohtimaan, olenko käyttänyt omaa potentiaaliani oikein, olenko käyttänyt aikani oikein, mihin minun seuraavaksi pitää keskittyä, mikä on minulle ja seurakunnalleni ja kirkolle todella tärkeää. Ja teemmekö sitä. Näiden lisäksi huippuluennoitsijat antoivat ihan selkeitä välineitä asioiden käsittelyyn. Yleisössä oli mukana myös liikkeenjohdon ammattilaisia, jotka antoivat varauksettoman ja jopa aika ylistävän arvioin sisällöstä.

Jää nähtäväksi, osaammeko ensi vuonna vakuuttaa tuomiokapitulin, seurakuntayhtymän ja kirkkohallituksen väkeä paremmin. Kova työ siinä on tietysti, koska ennakkoluulot amerikkalaisia evankelikaaleja kohtaan ovat huikeat - ja syystäkin. Mun ajatus on, että tulee laatia kriittinen arviointi Summitista, jossa asetetaan rinnakkain teologiset, seurakuntanäkemykselliset ja kulttuuriset erot sekä toisaalta yksilöllinen ja ammatillinen anti. Ei ole epäilystäkään, että vaaka kallistuu huimasti plussan puolelle. Kaiken lisäksi on helppo sanoa, että GLS:n taustalla ei edes ole jonkin teologisen tai seurakunnallisen tai kulttuurisen mallin markkinointi, joten siinä mielessä ennakkoluulot ovat oikeastaan turhia. Kriittisyyttä toki tarvitaan jatkossakin, mutta luennoitsijoiden taso tulee olemaan huippuluokkaa.

- -

Sunnuntaina vietimme jälleen kirjamessukirkkoa. Väkeä oli kivasti. Tilaisuuden lopussa 200 hengen sali näytti olevan melkein täynnä. Ovet suljettiin tilaisuuden alussa, mutta pyysin ne uudestaan auki puheeni alussa. Ajatus siitä, että hartaushetki täytyy pitää suljettujen ovien takana, kun muualla messuilla osastot huudattavat äänentoistolaitteitaan päällekkäin, tuntui epäoikeudenmukaiselta. Kun ovet avattiin, ihmisiä alkoikin valua sisään.

Tekstinä oli Johannes 13:16-20, josta aion puhua myös huomenna Aamupiirissä, jos aikaa jää. (Olli on nimittäin Virossa kylpylämatkalla, joten juontovastuu on mulla.)
Jeesuksen sanat toimivat ihan sellaisenaan:

- "Ei ole palvelija herransa suurempi." Ei niin. Helppo hyväksyä.

- "Eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi." No, sekin taitaa olla ihan totta kyllä.

- "Te olette autuaat..." Jeesus puhuu autuudesta eli onnesta ikäänkuin se olisi ihmisen elämän tavoite. Ehkä se tarpeeksi köyhälle ja kärsivälle riittääkin. Kaikista Jeesuksen autuaaksijulistuksista näyttää nousevan yhteiseksi tekijäksi jonkinlainen palvelijan asenne, vastaanottajan ja käskyläisen sisäinen mieliala. Mutta keitä Jeesus tässä kohtaa sanoo autuaaksi?

- "... kun tämän tiedätte". Siis tiedätte sen, että palvelija ei ole herransa suurempi, eikä lähettiläs lähettäjäänsä. Tietäminen tarkoittaa sisäistämistä. Se on enemmän kuin asian olemassaolon hyväksyminen.

- "... ja myös toimitte sen mukaisesti". No, siinä se tuli. Onnellinen se ihminen, joka ymmärtää ja toteuttaa omassa elämässään palvelijan asennetta suhteessa tehtävän antajaan. Ei ketään viime kädessä tyydytä pelkästään tehdä työtä itsensä hyväksi. Ihminen voi tosin olla sisältä sairas ja haalia pahan olonsa peitoksi mahdollisimman tehokkaasti kaikkea mahdollista. Mutta ei se tee ihmistä onnelliseksi. Vasta sitten ihminen on onnellinen, kun haaliminen on loppu ja herää kysymys tehtävästä, jota olen toteuttamassa.

Jeesuksella on tämä suhde jokaisen ihmisen sisäiseen kutsumukseen:
1. Jeesus oli itse lähetetty, apostoli, ja minister, palvelija. "Se joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt." Jeesuksen vastaanottaminen on siis tie Jumalan luo.
2. Jeesus antaa tehtävän sille, joka häntä seuraa. "Joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut."

Jeesuksen seuraaminen on tie ajalliseen "autuuteen" ja Jumalan luo. Seuraaminen on prosessi, jossa riittää mielenkiintoista opeteltavaa ja hyvää matkaseuraa koko elämän ajaksi. Miksi kirkko viitsisi puhua edes mistään muusta?

Mutta seuraaminen on hankalaa, koska se asettaa vaatimuksia. Sellaisesta on tullut poliittisesti epäkorrektia, koska 'ihmiset elävät tänä päivänä niin suurten vaatimusten ristipaineessa', kuten usein kuulee sanottavan. Seuraamisen tilalle tarjotaan moniarvoisuutta, itsensä arvostamista, hemmottelua, ja sitä kautta itsekkyyttä, tyhjyyttä, merkityksettömyyttä ja kaikkea sitä, mistä Jeesus halusi ihmiset vapauttaa. Ehkä siksi seurakuntavaaleissa jotkut kohkaavat ajatuksella, että kaikkien täytyy saada olla ihan mitä tahansa ja mitä mieltä tahansa, kunhan vain ovat kiinnostuneita kirkon rahoista riittävästi äänestääkseen jonkun protestiehdokkaan "päättämään" niiden käytöstä. Toivottavasti äänestäjillä on enemmän kunnioitusta Kristuksen kirkkoa kohtaan.

perjantaina, lokakuuta 27, 2006

GLS ensimmäinen päivä takana

Global Leadership Summit pyörähti siis käyntiin tänään perjantaina aamulla klo 9. Toimin Markus Österlundin kanssa tapahtuman juontajana, joten olin aika intensiivisesti läsnä koko ajan klo 9-17.30. Ensivaikutelmat kovan päivän iltana?

- Ihmiset oli innoissaan, paljon enemmän innoissaan, kuin olisin kuvitellut. Puheet tuli dvd:ltä isolle valkokankaalle, mutta se ei etäännyttänyt, vaan itse asiassa toi puhujat erittäin lähelle. Olin yllättynyt, kuinka voimakkaasti Hybelsin, Stanleyn ja Bonon puheet kolehtivat itsellenikin, vaikka olen nähnyt ne jo monta kertaa.

- Harmittaa vietävästi, että en saanut omia kolleegoita luterilaisesta kirkosta vakuuttuneeksi suuremmalla joukolla. Onneksi paikalla oli muutamia, jotka takuulla vie asiaa eteenpäin.

- Tuomasyhteisöstä oli myös paikalla vain yksi, tosin sitäkin tärkeämpi henkilö. Tunnelma oli se, että ensi vuonna väkeä tulee reilusti enemmän, koska jokainen tämän vuoden osallistuja tuo mukanaan useita uusia.

Nyt pitää siis saada unta ja herätä innolla toiseen päivään!

sunnuntaina, lokakuuta 22, 2006

Pisara rauhaa

Tällaisia ajatuksia mielessäni on pyörinyt Italian matkan jälkeen. Kirjoitin näistä lyhyen tekstin Kirkon tiedotuskeskuksen tuottamaan ohjelmaan Pisara - ajatus uskosta (KT:n sivut näyttää olevan pahasti päivittämättä). Ohjelma lähetettiin YLE1 kanavalla perjantaina 20.10.2006.


Herra, tee minusta rauhasi välikappale

Rauha on tasapainotila. Se mitä odotetaan ja toivotaan, on tasapainossa sen kanssa, mitä on ja tapahtuu. Kun ihmiseltä viedään pois se, mitä hän pitää arvokkaana, syntyy tyhjä tila, jonka pelko ja viha pyrkivät täyttämän. Niin syntyvät riidat ja sodat. Ja ne synnyttävät lisää eroja, lisää riistoa, lisää pelkoa ja vihaa. Ihmiskunta elää jatkuvasti vaarassa luisua omistamisen, riistämisen, pelon ja vihan kierteeseen. Monissa paikoissa vihan ja väkivallan kierre on synkkää todellisuutta. Ei pelkästään kaukaisissa maissa, joista kuullaan uutisissa, vaan myös suomalaisissa kodeissa.


Jos on olemassa rauha, joka katkaisee tämän kierteen, siitä pitää kertoa. Jos on olemassa rauha, joka kestää elämän pettymykset, rikkoutuneet ihmissuhteet ja suuren surun, siitä pitää kertoa. Jos on olemassa rauha, joka ylittää edes kaikkein arkisimmat harmit, kiireen ja stressin, siitä pitää kertoa.


Opetuslapsilla oli ollut hyvä olla Jeesuksen kanssa. Sitten Jeesus kertoi menevänsä pois. Opetuslapsille tuli eroahdistus. He olivat hämmentyneitä ja rauhattomia. He olivat jättäneet kaiken seuratakseen Mestaria. Ja nyt se kaikki olisi lopussa. Kaikki hyvä oli kuolemassa pois, lopullinen ero. Silloin Jeesus sanoi: "Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä jätän teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon." Jeesus tarjosi rauhaa, joka kestää eron, riiston ja kuoleman. Jumalan rauha ei ole ihmisen omaisuutta, eikä sitä voi ihminen riistää pois. Rauha alkaa yhteydessä Jumalaan, jonka hyvä tahto on, että maassa vallitsee rauha ihmisten kesken. Rauhaton sydän löytää lepopaikkansa yhteydessä, joka ulottuu iankaikkisuuteen.


Sama tarjous on edelleen voimassa: Jätä elämäsi Jumalan käsiin. Syntyy tasapaino, jossa vaatiminen muuttuvat siunaamiseksi. Kansojen ja naapurien välille syntyy rauha, kun ihmisten sydämiin saapuu rauha.


Herra, tee minusta rauhasi asuinpaikka ja välikappale. Niin että en haluaisi niin paljon omistaa kuin antaa, tulla niin paljon rakastetuksi kuin rakastaa. Sillä antaessaan saa, anteeksi antaessaan saa itse anteeksi. Sinun rauhasi täyttäköön sydämeni ja koko maan.

keskiviikkona, lokakuuta 18, 2006

Psalmi-meditaatio


Odotan kiihkeästi sitä hetkeä, kun pääsen toden teolla keskittymään kirjoittamiseen. Nythän tämä on ollut aika satunnaista, kun aina on jotain muuta tärkeämpää tekeillä. Tarkoitus on ainakin kirjoittaa puhtaaksi joitakin psalmi-meditaatioita Aamupiiristä. Tässä ajatus tälle viikolle Psalmista 119.

Jumalan lakia ja säädöksiä ylistävä Raamatun pisin psalmi 119 alkaa sanoin:

Onnellisia ovat ne, joiden vaellus on nuhteetonta,

ne jotka seuraavat Herran lakia.

Ajatus on hyvin ajankohtainen. Kansa - tai ainakin osa siitä - on ottanut nokkiinsa pääministeri Vanhasen nettipäiväkirjan lausunnosta viime perjantailta, jossa hän sanoi, että riittää, kun "ministeri osaa tehtävänsä, on hyvämaineinen ja mikä tärkeintä - nauttii eduskunnan luottamusta".

Vanhasen ajatus näyttää olevan, että erehdykset kuuluvat elämään, eikä niiden perusteella pidä vetää julkiseen häpeäpaaluun. Sattumoisin piispa Ilkka Kantola antoi samansisältöisen lausunnon tämän päivän Iltalehdessä, jossa hän paljasti asettuvansa demareiden ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa (haastattelu ei nähdäkseni ole luettavissa nettilehdessä). Vanhasen lausuntoa on arvosteltu, koska ilmiselvästi arvostelijoiden mukaan Psalmi 119:1 pitää paikkansa, ministerin vaelluksen on oltava nuhteetonta.

En tiedä, kuvittelenko vain, vai onko asia niin, mutta minusta tuntuu, että ihmiset ovat moraaliltaan paljon ahdasmielisempiä kuin he Raamatun sanan ja kirkon julistuksen edessä väittävät olevansa? Kun Raamattu sanoo, että pitää pyrkiä nuhteettomuuteen, sitä pidetään osoituksena kristinuskon tuomitsevuudesta. Kirkkohan ei enää sellaista edes sano. Mutta kun pääministeri sanoo, että ei pidä vaatia liikaa nuhteettomuutta, häntä pidetään moraalittomana.

Mutta mennään nyt jo viimein psalmin tekstiin. Vanha käännös on tällä kohtaa hyvin sananmukainen:

Autuaat ne, joiden tie on nuhteeton,

jotka Herran laissa vaeltavat.

Ensimmäisessä puolisäkeessä alkuteksti siis käyttää metaforaa tie, vaeltaminen eli kulkeminen sisältyy vasta toiseen puoliskoon. Vuoden 1992 kirkkoraamattu sen sijaan puhuu ensin nuhteettomasta "vaelluksesta" ja sitten lain "seuraamisesta".

Tie on Vanhassa testamentissa ja juutalaisuudessa keskeinen moraalista vaellusta kuvaava metafora. Tässä siis sanotaan, että onnellisuus tulee siitä, että on sellaisella tiellä, jonka ominaisuus on nuhteettomuus, moraalinen puhtaus. Toinen puolisäe tarkentaa, että kyseessä on Herran laissa vaeltaminen.

Psalminkirjoittajan ajatus on varmasti luettava niin, että onnellisuus liittyy kykyyn noudattaa Jumalan lakia oman elämän valinnoissa. Ja voi sitä, joka ei siinä onnistu. Mutta ilmaisu antaa mahdollisuuden viedä ajatusta pidemmälle. Olennaisinta onkin se, millä tiellä ihminen on. Koska Herramme Jeesus itse sanoi: "Minä olen tie", meidän on luettava psalmi 1119:1 kehotukseksi pysyä tällä tiellä. Se on kaita tie, jolta ihminen helposti ja monista syistä voi langeta pois. Mutta se on myös tie, joka ottaa vastaan langenneen, parantaa ja antaa elämän.

Tie on jalkojesi alla, sanoo juutalainen viisaus. Tie ei ole suoritus, vaan valinta. Jos tie, jota kuljen on nuhteeton, myös minun ei-aina-niin-nuhteeton vaellukseni asettuu oikeaan kurssiin. On siis parempi pysyä nuhteettomalla tiellä ja hyväksyä omat lankeemuksen mahdollisuudet, kuin etsiä niin leveä tie, että oma vaellus alkaa näyttää nuhteettomalta. Sama pätee ministereihin.

tiistaina, lokakuuta 17, 2006

Viivi-meditaatio


Vaihdoin tänään aamupäivällä erään ystävän kanssa pari ajatusta Viivi Avellanista, joten ajattelin rehellisyyden nimissä jakaa ne julkisesti. Tämän jutun otsikkona voisi siis olla "Mitä tänään ajattelin Viivi Avellanista". Rohkaisuna toimi myös kirja Minuutissa mystikoksi, joka sisältää lyhyitä mietiskelytekstejä. Yksi niistä on blondi-meditaatio. Jo nuorena poikana rakastuin blondiin, joten aihe on tuttu. En ole koskaan (vielä) tavannut Viiviä, joten en valitettavasti voi tietää, millainen ihminen hän todellisuudessa on. Joudun ajattelemaan hänestä pelkästään sen perusteella, millaisen kuvan pystyn muodostamaan viestimien kautta. Toivon, että muistat tämän, jos nämä ajatukset tuovat ryppyjä otsallesi.

Viivin silmissä ja olemuksessa näkyy lähes lapsenomainen luottamus siihen, että elämä on hyvää ja kaunista. Kaikki se mahdollinen ikävä ja paha, jonka hän on joutunut elämässään kokemaan, ei ole pystynyt kumoamaan tai viemään pois elämänuskoa. Kaunis lapsi saa osakseen paljon myönteisiä suosionosoituksia. Kaunis ja lahjakas nuori nainen erityisen paljon. Erikoisen näköisen ihmisen lähtökohdat elämään ovat hyvin toisenlaiset. Elämä ei ole tässä mielessä oikeudenmukaista. Luulen, että kauniin ja lahjakkaan ihmisen iloinen velvollisuus muita ihmisiä kohtaan on levittää sitä, mitä on lahjaksi saanut.

Viivistä saa sen vaikutelman, että hänellä on ollut hyvä, tasapainoinen ja kestäviin arvoihin perustuva kotikasvatus. Sitten hän on tullut viihdemaailmaan, jossa vallitsevat osittain toisenlaiset arvot. Tämä ristiriita näkyy ulospäin. (Voin olla tässä arviossani täysin väärässä, se perustuu pelkästään vaikutelmiin.) On vaikeaa säilyttää sisäinen puhtaus maailmassa, jossa itsekkyys, piittaamattomuus ja nautinnonhalu usein syrjäyttävät toisten kunnioittamisen, aidon välittämisen ja kärsivällisen odotuksen.

Ristiriidat ovat kuitenkin myös luovuuden lähteitä. Keskellä ristiriitoja ihmisen on löydettävä uudestaan se, kuka hän on, aidoin minuus. Toivon, että Viivin tielle osuu ihmisiä, jotka ovat aitoja, viisaita ja epäitsekkäitä pyrkimyksissään. Ja rukoilen, että lapsen usko elää ja kasvaa Viivin sydämessä niin, että se säilyy aikuisen elämän voimavarana ja ilona.

Oikeastaan samaa voi toivoa ja rukoilla kenelle tahansa muullekin. Ehkä juuri siitä onkin kysymys Jeesuksen käskyssä rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään. Aamen.

sunnuntaina, lokakuuta 15, 2006

Rakkaus vai kaste - kirkko vai Jeesus?

SAARNA 15.10.2006 klo 14 Lähetyskirkon messussa

19. sunnuntai helluntaista: Rakkauden kaksoiskäsky Joh. 13:31-35

Päivän evankeliumiteksti päättyy Jeesuksen sanoihin: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” Sanat herättävät kaksi kysymystä:

  1. ”Kaikki tuntevat teidät… jos te rakastatte toisianne.” Onko keskinäinen rakkaus kristittyjen tunnusmerkkinä tärkeämpi tai jopa oikeampi kuin kaste, joka virallisen kirkon mukaan määrittelee, kuka on kristitty?
  2. ”Jos te rakastatte toisianne”. Miksi käsketään rakastaa vain toisiamme, eikö ketä tahansa lähimmäistä myös ja jopa vihamiestä?

Molemmat kysymykset liittyvät siihen, millä tavalla Johanneksen evankeliumi poikkeaa muista, ns. synoptisiista eli yhdessä katsovista evankeliumeista (Matteus, Markus, Luukas).

(1) Johanneksen evankeliumista näyttää kokonaan puuttuvan käsitys kirkosta ja sen organisaatiosta virkoineen, erilaisine armolahjoineen, jumalanpalvelusjärjestyksineen, sakramentteineen (edes Jeesuksen lausumia sanoja viimeisellä ehtoollisella ei toisteta, vaan ateriayhteys perustellaan ihan toisella tavalla, Jeesuksen sanalla: "minä olen elämän leipä", Joh 6). Johannes ei puhu apostoleista, vaan ystävistä ja, tässä, ”lapsukaisista”. Joh ei puhu kristityksi tulemisesta kasteen välityksellä, vaan tulemalla Jeesuksen luokse (6:44 ”Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä vedä häntä” ja 6:37 ”sitä joka luokseni tulee, minä en aja pois”.)

(2) Joh:ssa on myös synoptikkoja selkeämpi raja Jeesukseen uskovien ja maailman välillä. Kehotus ”rakastakaa toisianne” koskee uskovia. Maailman kanssa uskovilla ei sen sijaan ole yhteyttä, vaan maailmaa vihaa heitä. ”Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät siitä omikseni valinnut, ja siksi maailma vihaa teitä” (Jh 15:19). Siinä missä Matteus ja Luukas kertovat Jeesuksen opettaneen rakastamaan jopa vihamiestä, Joh:n Jeesus todistaa juutalaisille ”minä olen tullut Isäni nimissä, ettekä te ota minua vastaan”.

Älkää käsittäkö väärin. Ei Joh:n Jeesus kehota vihaamaan vihamiehiä, eikä hän ole mikään ahdasmielinen kiihkoilija. Jos – toivottavasti – luet Joh:a itsenäisesti, huomaat, että siellä puhuu Jeesus, jolla riittää ymmärtämystä ja armoa niin aviorikoksesta tavatulle naiselle kuin samarialaiselle naisellekin. Hän on Hyvä Paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaittensa puolesta. Hän on vehnänjyvä, joka putoaa maahan ja kuolee antaakseen muille elämän. Aikansa uskonoppineiden kannalta hän on kyllä hyvin hankala vastaväittelijä, tinkimätön ja joskus ankarakin sanoissaan ulkokultaisuutta kohtaan. Joh kertoo samasta Jeesuksesta, josta synoptikot, vaikkakin eri painotuksin.

Evankeliumien eroista tekee mielenkiintoisen se, että seurakunta käy edelleen samoja keskusteluja. On paljon niitä, jotka kannattavat – ainakin intuitiivisesti – yksinkertaista Jumalan lapseutta ilman kirkon hierarkiaa, jumalanpalveluksia, riittejä, sakramentteja. Tällaista uskoa hahmottelee muiden muassa prof. emer. Antti Eskola kirjassaan Yksinkertainen usko. Tosin ihan johannekselaista hänestä ei saa, sillä Eskola antaa kirkon organisaatioineen ja menoineen olla sellainen kuin on. Ehkä hän tajuaa, mihin täysin sisäinen ja muodoista vapaa hengellisyys voi johtaa.

Eräässä mielessä Eskola näyttää jopa kuuluvan vastakkaiseen leiriin, niihin, jotka haluaisivat kirkon olevan kirkko ilman, että se yrittää sanoa liikaa uskon todellisuudesta tai olla liian hengellinen. Eskolaan on helppo viitata, koska hän on pukenut ajatuksensa kauniilla tavalla sanoiksi. Missään tapauksessa hän ei ole yksin ajatuksineen.

Kumpaan leirin sinä kuulut? Niihin, joille riittää yksinkertainen Jeesuksen luokse tuleminen ilman ulkoisia muotoja? Vai niihin, joille uskon salaisuus säilyy parempana ja tuoreempana, kun sen annetaan elää sovittujen muotojen ja menojen kautta? Tämä on hyvin omakohtainen kysymys. En edes oikein tiedä, kumpaan leiriin haluaisin kuulua tai kuulun. Jossain mielessä tunnen viehtymystä molempiin.

Olin viime viikonloppuna vetämässä ryhmämatkan Assisiin ja Roomaan. Yhtenä kohteenamme oli Sant’ Egidion yhteisö. Sen toiminta alkoi vuoden 1968 opiskelijalevottomuuksien aikana, kun 18-vuotias Andrea Riccardi ystävineen etsi vaihtoehtoa radikaalin vasemmistolaisuuden ja konservatiivisen kirkon välistä. He päättivät sitoutua yhteiseen rukoukseen ja evankeliumin lukemiseen. Evankeliumista taas nousi ystävyys köyhien kanssa. Pojat alkoivat järjestää apuopetusta slummilapsille. Yhteisöstä on 38 vuodessa kehittynyt oikea ”Trasteveren YK”, joka tunnetaan maailmanlaajuisesti työstään kodittomien ja maahanmuuttajien, vanhusten ja kehitysvammaisten parissa, rauhantyöstä, AIDS-projekteistä, työstä kuolemanrangaistuksen kumoamiseksi jne.

Yhteisön hengellisyydessä viehättää sen fransiskaanisuus: se on ”evankelista” eli pelkistettyyn evankeliumiin perustuvaa, täysin lojaalia kirkolle samalla kuin se on täysin riippumatonta kirkossa mahdollisesti olevasta rappiosta, perustuu henkilökohtaiseen kutsumukseen, mutta on täysin yhteisöllistä (kukaan ei tee työtä yksin, tekeminen opitaan työn kautta). Kaikkein puhuttelevinta S. Egidion yhteisössä on kuitenkin heidän vakaumuksellinen ja käytännöllinen sitoutumisensa evankeliumin toteuttamiseen köyhien ystävyytenä. Siltojen alle mennään tapaamaan ystäviä, ei niinkään ratkaisemaan narkomaanien tai alkoholistien ongelmia. Kyseessä ei ole sosiaalinen projekti eikä edes ensisijaisesti ”diakoninen vastuu” kuten Suomessa sanottaisiin, vaan yksinkertainen tapa olla kristitty. Evankeliumi, rukous ja käytännön auttaminen kuuluvat yhteen.

Evankeliumin (tarkoitan nyt evankeliumilla ilosanomaa Jeesuksesta, en yksittäisiä UT:n evankeliumeja) mukaisessa elämässä yhdistyy – ja siinä pitää yhdistyä – yhtäältä sisäinen kutsu, läheisyys Jumalaan Jeesuksessa ja toisaalta ulkoinen kutsu toteuttaa käytännöllistä jumalanpalvelusta omassa elämässä ja lähimpien parissa.

Tähän yhteyteen sopii hyvin 1900-luvun ehkä merkittävimmän saksalaisen kirjailijan, Thomas Mannin ajatus, jonka hän esitti joskus 30-luvun alussa. Häneltä kysyttiin syitä siihen, miksi lyypekkiläinen sukukronikka Buddenbrookit oli voinut saavuttaa niin suuren kansainvälisen menestyksen. Elettiin siis kansainvälisen sosialismin ja kansallissosialismin nousun ja taistelun aikoja. ”Kun antaa henkilökohtaisintaan, saavuttaa sen, mikä on kansallista. Ja kun on saavuttanut sen, mikä on olennaista kansallisessa, saavuttaa sen, mikä on yleisinhimillistä. Sen saavuttaa tällä tavalla jopa paremmin kuin jos olisi ottanut kansainvälisyyden ohjelmakseen.” Tie kansalliseen ja kansainväliseen muutokseen kulkee yksilön sydämen kautta.

Meidän ajassa elää yhteiskunnallisia virtauksia, jotka haluavat osoittaa olevansa eettisesti kestävämpiä ja merkittävämpiä kuin ahdasmielinen ja vanhanaikainen kristinusko. Kristilliset arvot halutaan yhdistää suvaitsemattomuuteen ja sotimiseen, kun taas yleishumaani eurooppalainen uskoo rakkauteen ja rauhaan. Tällainen vastakkainasettelu on harhaanjohtavaa ja vahingollista molemmille. Eikä se tietenkään edes ole totta. Kristillinen kirkko on edelleen maailman merkittävin rauhanliike ja rakkauden yhteisö. Mikään aate tai yhteiskunnallinen liike ei kestä, ellei se ota vakavasti ihmisen sydämessä asuvaa pahuutta. Kauniista ajatuksista tulee helposti sumuverho, joka peittää itsekkyyden ja ihmisen pimeyden. Siksi tämä aika tarvitsee evankeliumia.

Evankeliumi on sanoma Jeesuksesta. Evankeliumin tarkoituksena on tuoda ihminen Jeesuksen luokse, saada aikaan muutos hänen sisimmässään ja liittää hänet Jeesuksen ystäväpiiriin. Se, joka on liittynyt Jeesuksen ystäväpiiriin, elää toisenlaisilla arvoilla kuin ympäröivä maailma. Hän elää maailmassa, mutta ei ole maailmasta.

Kun Juudas oli mennyt, Jeesus sanoi: ”Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastunut hänessä.” (Joh. 13:31). Ihmisen Poika kirkastuu siinä kärsimyksessä, jonka hän ottaa joka päivä kantaakseen maailman puolesta. Jeesuksen seuraaminen ei ole eristäytymistä maailmasta, maailman halveksimista tai ruumiillisuuden kieltämistä, kuten usein uskotellaan, vaan radikaalia osallistumista maailman kärsimykseen, koska siinä osallistumisessa Jumala kirkastuu. Johanneksen evankeliumi muistuttaa meitä – oikeastaan vaatii jokaista kristittyä muistamaan – että Jumalan todellisuus on tuonpuoleista todellisuutta, jota näillä silmillä ei näe.

Siihen kirkkauteen liitettyinä meitä kutsutaan ensin (1) ottamaan vastaan Kristuksen rakkaus, sitten (2) rakastamaan toinen toistamme ja sen jälkeen (3) olemaan todistuksena maailmalla. ”Niin kuin (1) minä olen rakastanut teitä, rakastakaa (2) tekin toinen toisianne. Kaikki (3) tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”

Ei se ole puhetta tunteellisesta kimppakivasta, vaan radikaali kutsu elämänmuutokseen, elämän kestävän sitoutumiseen ja Kristuksen seuraamiseen. Kuka meistä on siihen valmis? On Jumalan armoa ja kärsivällisyyttä, että hän on antanut meille yhteisön, kirkon, ja sen toimitukset, virat ja sakramentit tämän kutsun vastaanottamisen välineiksi.

lauantaina, lokakuuta 14, 2006

Lisää kuvia: Rooma

Roomassa odotin ainakin itse ennen kaikkea tapaamista Sant' Egidion yhteisön ystävien kanssa. Leonardo oli valitettavasti työmatkalla maanantaina, joten ehdin jutella hänen kanssaan vain lyhyesti snnuntai-iltana. Maanantaina meidän ryhmän otti vastaan Mauro, joka puolitoista vuotta sitten oli yhdessä Leonardon kanssa Suomessa. Oheinen kuva on otettu maanantai-illan rukoushetken päätyttyä. Illan puheen piti itse yhteisön perustaja Andrea Riccardi. Koska oli patriarkka Abrahamin muistopäivä, hän puhui Abrahamin lapsista ja juutalaisten, kristittyjen ja islamilaisten yhteisestä perinnöstä.


Rukoushetken jälkeen mentiin syömään Gli amici (Ystävät) -ravintolaan. Sen seinillä näkyy upeaa, kehitysvammaisten piirustuskoulun tuottamaa taidetta. Rooman pormestari on käsittääkseni viime vuosina avannut yhteisön järjestämän kehitysvammaisten taidenäyttelyn ja sponsorina on näkyvästi Telecom Italia. Myös osa tarjoilijoista ja keittiöhenkilökunnasta on kehitysvammaisia. Mauro kertoi itsekin palvelevansa kerran viikossa tässä yhteisön omistamassa ravintolassa tarjoilijana.


Tiber-joen keskellä on pieni saari, Isola Tiberina, jolla sijaitsee sairaala ja San Bartolomeon basilika. Tämä kirkko on toinen kolmesta Rooman keskustan kirkosta, joissa yhteisö viettää säännöllisiä rukoushetkiä. San Bartolomeo on erityisesti omistettu nykyajan marttyyrien muistolle. Koska kävimme maanantaina aamulla katakombeissa, marttyyrien muisto oli itselläni vahvasti mielessä, kun istuin hetken kirkon alttarin äärellä.



Alttaria koristaa aivan uusi alttaritaulu, "Nuovi martiri" (Uudet marttyyrit). Ikonin ylöosassa on Kristuksen ympärillä pyhien joukko "attraverso la grande tribulazione" eli suuren ahdistuksen tuolla puolen. Alapuolella näkyy tilanteita ja henkilöitä kaikilta mantereilta. Siellä on myös sotilaita aseineen. Keskellä lukee: "Kristus sanoo, Minä olen maailman valo."
Alttaripöydän alla on pyhän Bartolomeuksen pyhänjäännökset. Kirkollisen perinteen mukaan hänet nyljettiin elävältä ja ristiinnaulittiin pää alaspäin.

Lisää kuvia: Assisi

Laaksossa Assisin kaupungin alapuolella oli Franciscuksen aikaan metsää ja suota. Siellä sijaitsi myös pieni ja hylätty Porziuncolan kappeli, jonka F. sai lahjoituksena benediktiineiltä. Sinne syntyi ensimmäinen vähäisten veljien (fratres minores) luostariyhteisö. F:n kuoleman jälkeen paikasta tuli merkittävä pyhiinvaelluskohde. 1500-luvulla pikku kappelin päälle alettiin rakentaa massiivista kirkkoa, joka kantaa nimeä Basilica Santa Maria degli Angeli (Enkeleiden Pyhä Maria). Kappeli sijaitsee edelleen valtaisan basilikan sisällä.


Varmasti merkittävin Assisin kirkoista on kolmikerroksinen Basilica di San Francesco. Paavi muurasi sen peruskiven seuraavana päivänä, kun oli julistanut Köyheliinin pyhimykseksi kaksi vuotta tämän kuoleman jälkeen, eli 16.7.1228. Basilikassa on päällekkäin kaksi kirkkoa, ylempää koristavat Giotton ja Cimabuen freskot Franciscuksen ja Kristuksen elämästä, alempaa taas runsaasti koristellut sivualttarit ja samoin Cimabuen, Lorenzettin ja muiden taiteilijoiden mykistävät teokset. Näiden alle on 1800-luvulla kaivettu krypta, josta löytyivät Franciscuksen sekä hänen ystäviensä Leon, Ruffinon, Massimon ja Angelon haudat. (Franciscus haudattiin alnperin nykyisen S. Chiaran kirkon alle, mutta hänen luunsa siirrettiin tänne basilikan rakentamisen yhteydessä.)

Alempi kuva on alemman kirkon alttarialueesta ja se on noukittu netistä. Kirkoissa ei saanut ollenkaan kuvata, joten mulla ei ole sieltä omaa kuvamatskua.

keskiviikkona, lokakuuta 11, 2006

Täällä taas!


Just edellisenä iltana, kun olin pakkaamassa Italian-matkaa varten, tapahtui joku virhe mun blogissa ja näyttöön tuli vain käsittämätöntä koodia. Tämä tapahtui siis viime viikon torstaina. En ehtinyt löytää vikaa ennen lähtöä, joten sivut oli pakko jättää rempalleen melkein viikoksi. Nyt on siis matka tehty ja selvitin ongelman vaihtamalla templatea (vika oli siis ilmeisesti siinä, että joku templaten koodiin oli tullut joku virhenäppäily, joka sekoitti koko alustan).

Olin siis 30-hengen ryhmämatkalla Assisissa (kuvassa) ja Roomassa. Perjantaina saavuttiin Rooman lentokentälle aamupäivällä ja ajettiin suoraan Assisiin, jossa ehdittiin vielä mainiosti majoittua, levätä ja tehdä ensimmäinen pieni kaupunkikierros. Assisi on niin pieni kaupunki, että siitä saa hyvä käsityksen jo pienellä kävelyllä. Tosin se on rakennetty jyrkään rinteeseen, niin että pohkeet saa jatkuvasta ylös ja alas kapuamisesta hyvää liikuntaa.

Meidän tarkoituksena oli tutustua Franciscuksen elämään ja toimintaan. Nähtiin kaikki tärkeimmät Franciscuksen elämään liittyvät paikat ja kirkot ja jaettiin samalla jonkin verran taustatietoja ryhmäläisille. Mun kanssa matkanvetäjänä oli siis Kantalan Pirjo, joka oli varustautunut hyvin lukemalla ja miettimällä kokonaisuutta.

Koska oltiin vain kaksi yötä ja yksi kokonainen päivä Assisissa, jouduttiin tunkemaan patikkaretki 4 km Assisin ulkopuolella olevaan Eremo delle Carceriin aikaiseen sunnuntaiaamuun. Patikkaan lähti Koljoset, Rautiaiset, Pirjo, minä ja Jaana.

Ylöspäin kävelyyn meni noin tunti, alaspäin tultiin puolessa tunnissa. Ereme delle Carceri on paikka, jonne Franciscus ja ensimmäiset köyhät veljet vetäytyivät yksinäisyyteen ja rukoukseen. Nyt siellä on pieni luostari, jonka ympäristössä on polkuja ja muistomerkkejä. Oheisessä kuvassa näkyy jyrkähkön solan toiselle puolelle, jossa voi ehkä erottaa kolme hahmoa. Ne on patsaita, jotka kuvaavat veljiä tutkimassa tähtiä: Franciscus makaa maassa selällään, kaksi muuta - ehkä Leo ja Matteo - tihruilevat seisten ja polvillaan.

Jatkan juttua sanoin ja kuvin, kunhan kerkeän. Vielä on ehkä liian aikaista sanoa, mitkä vaikutelmat jäivät tältä matkalta eniten pintaan. Joka tapauksessa kiva olla taas kotona ja viedä aamulla Alissaa kouluun!