lauantaina, elokuuta 19, 2006

Terrorist, John Updike


Olen lukenut pari Updiken romaania aiemmin, Juokse, jänis ja Golf Dreams. Jälkimmäinen oli hauska: keskiverto kaveri alkaa yhtäkkiä lyödä alle par -kierroksia, jokaisen sunnuntaigolffarin unelma. Juokse, jänis oli ehkä enemmän masentava. Updike kuvaa raa'an värikkäästi keskivertoa ja tavallista.

Raaka newjerseyläisen nykyelämänmenon kuvaus on ehkä parasta antia myös Terroristissa (Terrorist. A Novel. Alfred A Knopf, New York. 2006). Kiinnostuin romaanista, kun siitä oli juttu KLM:n matkustajalehdessä. Updike kuvaa New Jerseyssä kasvavan arabi-isän ja irlantilaisäidin pojan tietä high schoolista itsemurhapommittajaksi. En kyllä pitänyt kirjan psykologista otetta, enkä edes juonta kaikilta osin, täysin onnistuneena. Nuorukaisen sisäisen maailman kuvaus jäi jotenkin pinnalliseksi. Tai ehkä Updike tuntee Ahmadinsa paremmin kuin minä. Yhdysvaltain turvallisuusministeri (Secretary of Homeland Security) oli nivottu tarinaan köykäisesti ja jotenkin turhaan. Joissain kohdissa tuntui siltä, että juonen kehittely on jäänyt kesken tai kirjailija on luovuttanut.

Pakko antaa Updikelle tunnustusta jonkinasteisesta tutustumisesta islamiin ja Koraaniin. Nuoren Ahmadin ajatuksille oli etsitty referenssit Koraanista. Jemeniläisen imaamin kuvaaminen oppineisuudessaan fundamentalistiseksi, mutta sittenkin jollain hämärällä tavalla uskossaan epävarmaksi oli myös kiinnostavaa. Koraani on varmasti haastava kirja jokaiselle, joka lukee sitä tosissaan. Klassisen arabiankielisen tekstin monitulkintaisuus ja joissain kohdissa ristiriitaisuus ei voi jäädä noteeraamatta paatuneimmaltakaan uskonoppineelta. Tietenkään sitä ei näytetä ulospäin, eikä varsinkaan oppilaille. Mutta epävarmuuden ja uskon heikkouden aistii lapsikin. Niin se varmaan on.

Parasta kirjassa oli ehdottomasti armoton aikalaiskuvaus. 120-kiloiseksi paisuneen luterilaisen kirjastonhoitajan naposteluriippuvuus ja tämän turhautuneen juutalaisen opintojenohjaajamiehen alistuneisuus. Ahmadin irkkuäidin piittaamattomuus lapsensa hengellisestä kehityksestä piirtyy terävänä tämän omaa jälkikristillistä, jälkikatolilaista välinpitämätöntä kaikensuvaitsemista vasten. Toisaalta Ahmadin äiti on myös jollain tavalla ainoa todella elossa oleva henkilö romaanissa.

Jopa Ahmadin luokkakaveri ja romanttisen ihastuksen kohde Jorylee, joka kutsuu pojan baptistikirkkoon kuuntelemaan omaa sooloesitystään kirkkokuorossa, vaipuu kirjan lopussa karikatyyriksi. Mustien baptistikirkon jumalanpaveluksen kuvaus oli sinänsä armottomuudessaan jopa järkyttävä. Kuvaus muistutti jollain tavalla ruumiinavausta, ihon alta paljastuu verta, limaa ja suolia. Saarnamies tosin nousee välillä merkittäväksi sanomansa vuoksi, mutta jostain syystä Updike ei mitenkään hyödynnä tätä kohtausta myöhemmin romaanissa.

Huippuunsa Updiken aikalaiskuvaukset nousevat ehkä siinä, kun tämä maalaa lukijan eteen maailman, joka elää mainoksien ja ostohelvettien armoilla, kaukana 1900-luvun vielä jotenkin Jumalaan uskovasta modernismista. Nuoren Ahmadin idealismia on helpompi ymmärtää tätä merkityksetöntä kulttuurin likaviemäriä vasten. Kenelläkään muulla koko kirjassa ei ole Jumalaa. Kaikki muut ovat menettäneet uskonsa tavalla tai toisella. Ehkä juutalainen opintojenohjaaja – joka pelastaa pojan lopulta – on omasta ja isiensä ateismista huolimatta silti jonkinlainen käytännön uskovainen.

Updiken maailma ilman Jumalaa on surullinen paikka. Edes usko, joka näyttää nostavan nuoren miehen ahdistavan todellisuuden yläpuolelle, ei ratkaise mitään. Jää vain alistuminen, siis islam, sitähän sana tarkoittaa, elämän tosiasioihin.

Alistumisessa on viisautta, epäilemättä. Onneksi romaanin ulkopuolella on Jumala, joka ilmoittaa itsensä Jeesuksessa. Elämään tulee värejä. Sille sanomalle on tilausta.

Ei kommentteja: