torstaina, heinäkuuta 20, 2006

j.H.s.

Jos Herra suo (ja elämme). Jos Herran tulo viipyy. Om Jesus dröjer. Jos Jeesus viipyy.

Luen isältä synttärilahjaksi saamaani Per Olov Enquistin romaania Lewis resa. Se kertoo suurin piirtein ja kautta rantain Ruotsin helluntaiherätyksen perustajan ja johtohahmon Lewi Pethruksen tarinan. Tämän ystävän Efraim Markströmin muistiinpanojen inspiroimana.

Se on hyvä romaani. Henkilöhahmojen tarinat kietoutuvat mielenkiintoisella ja mielikuvituksellisella tavalla toisiina - kuten oikeassa elämässä tapahtuu. Taustalla paistaa kuvaus viime vuosisadan alun Ruotsista ja Tukholmasta, jossa toisaalla eli kulttuurieliitti omaa, ylemmyydentuntoista mutta samalla tyhjää elämäänsä ja toisaalla työväestön lauma, jota vaivasivat luteet, täit, työttömyys, viina ja aviottomat suhteet.

Lewi oli nuorena työväenliikkeessä. Samalla hän oli pelastettu, frälst, ja baptisti. Hän unelmoi runoilijan ja kirjailijan urasta samalla, kun hän halusi tarttua työväen asiaan. Hänestä tuli Lidköpingin baptistiseurakunnan pastori aika nuorena. Sieltä hänet kutsuttiin Tukholman Filadelfiaan 1912. Mutta Lewin aktiivisuus soppakeittiötoiminnassa ja muussa sellaisessa aiheutti, että huhtikuussa 1913 Filadelfia erotettiin baptistiyhdyskunnasta. Se oli Ruotsin baptistien tappio ja helluntaiherätyksen alku.

Helluntaiseurakuntia alkoi syntyä joka puolelle, vuonna 1915 niitä oli 16, vuonna 1920 jo 129, vuonna 1925 lukumäärä kasvoi 298:aan, viisi vuotta myöhemmin niitä oli 458. Filadelfian jäsenmäärä kasvoi kymmenessä vuodessa 29:stä 1830:een.

No, mitäs näistä, nämä on historiaa. Tai poimintoja sieltä.

Enquist ottaa yhdessä vaiheessa esille sanonnan om Herren dröjer. Se tarkoittaa tiettyä elämänasennetta. Sanontaa käytettiin kaikkialla. "Uppbyggelsemöte hålles i Fredriksberg, om Jesus dröjer, under midsommarshelgen." Oli siis kaksi hyvää vaihtoehtoa: joko pidettiin kokoukset tai sitten Jeesus tuli.

Asenne vaikuttaa tekemiseen. Kaikki tehdään jollain tavalla väliaikaisesti, mutta suurella innolla. Suunnitellaan, mutta ei ripustauduta suunnitelmiin. Asiat tapahtuu, "jos Herra suo ja elämme". Muistan itsekin lapsuudesta tämän lauseen. Se lyhennettiin kirjeissä ja lehtikirjoituksissa j.H.s.

Luulen, että tällaisessa asenteessa on jotain tervettä ja kaivattua. Vaikka ei osaisikaan uskoa, että ylöstempaaminen ja Jeesuksen paluu tapahtuisi konkreettisesti ihan kohta. Oma hetki ja kohtaaminen Herran kanssa voi tulla milloin vain. Asioita kannattaa tehdä ja suunnitella, mutta ne tapahtuvat vain, jos Herra suo ja elämme. Jossain vaiheessa tulee loppu. Mitä sitten jää jäljelle?

Pohdin ihan tahattomasti eilen sitä, minkälaisen vaihtokaupan tein, kun päätin liittyä luterilaiseen kirkkoon. Sain itselleni tehtävän, ammatillisen uran, kutsun työhön. Lisäksi sain vapauden itsenäiseen teologiseen ajatteluun ja sen ääneen ilmaisemiseen. Annoin pois yhteisön, jossa olin kasvanut ja johon suku ja läheiset ystävät edelleen kuuluvat.

Jos ajattelen asiaa ilman teologisia periaatteita ja pelkästään sen kannalta, mitä tämä kaikki on merkinnyt ja merkitsee oman elämänympäristöni kannalta, niin ehdottomasti suurimman hinnan tästä vaihtokaupasta on maksanut perhe. Se jäi ilman hengellistä kotia, jota luterilainen kirkko ei jostain syystä pysty tai ole pystynyt heille antamaan. Kyllä Tiina tulee ajoittain kuuntelemaan mun saarnaa sunnuntaiaamuna - ehkä velvollisuudentunnosta. En moiti häntä siitä, että Tuomiokirkon messu ei hidastempoisuudessaan sykähdytä.

Aikaa on kulunut, eikä vaihtokauppaa voi mitätöidä enää. Lapset, ainakin Siiri ja Saara, ovat saaneet isältä sen, minkä olen voinut antaa. Hengellistä kotia en ole pystynyt heille tarjoamaan. Ehkä jotain sirpaleita. Ne yhteisöt ja ystävät, joiden kanssa olen tekemisissä, ovat sirpaleita. Meillä ei ole yhteistä kotia. Jokaisella on omansa. Tai monta: työ, koti, joku kaveripiiri, tuttuja seurakunnasta, suku.

Sirpaleisuudella ei ole merkitystä, jos kaikki täällä on kuitenkin väliaikaista. Ei siis pidä haikailla menetettyä yhteisöllisyyttä, vaan tarttua siihen mitä on. Ja tehdä työtä. Jos Herran tulo viipyy.

2 kommenttia:

Petri Viinikkala kirjoitti...

Näyttää ihan siltä, että ruoho on vihreää aidan toisellakin puolella. Hyvin samanlaisia aatoksia olen usein läpikäynyt, vaikka olenkin valinnut juuri toisin. Kaipaan monia asioita, joita sinulla tehtävässäsi ja asemassasi on. Esimerkiksi työyhteisöä kaipaan välillä suunnattomasti, vaikka se helluntailainen yhteisöllisyys minulla onkin. Jos ruoho onkin vihreää molemmin puolin, on hyvä todeta että yhtä raskasta sitä on hoitaa, kastella ja leikata! Iloitsen siitä, mihin ja miten Jumala on sinua johtanut. Ja myös siitä, miten minä tähän hetkeen olen johdattunut tänne Nurmijärvelle. Siunausta ja voimia syksyysi.

Arto kirjoitti...

Kiitos ajatuksista, Petri! Näin se on, että ihmiset seuraavassa kaupungissa on ihan samanlaisia kuin ne, jotka jätit taaksesi edelliseen. Ja ihmisten myötä monet muutkin asiat on aika samanlaisia joka paikassa. Ja hyvä, että muistutit työyhteisön merkityksestä. Sen siunauksellisuus tuppaa joskus unohtumaan, kun kelataan toimenkuvia edestakaisin ja taistellaan työvuorolistojen kanssa! Meillähän työyhteisö = seurakuntayhteisö. Monet puhuvat "seurakunnasta", kun tarkoittavat seurakunnan työntekijöiden muodostamaan yhteisöä. Voi olla, että mun on vaikea samastua omaan työyhteisööni juuri tämän rakenteellisen sisäänlämpiävyyden takia. Tosin, jos oikein muistan, mulla on aina ollut vaikeuksia samastua omaan yhteisööni, joten ei mitään uutta auringon alla! :-)