tiistaina, toukokuuta 30, 2006

Kuka määrää?

”Kunkin ajan musiikissa voi nähdä heijastuksia aikansa demoneista.”
(Matti Bergström artikkelissa Luovuus on kamppailua pelon voittamiseksi, HS/Pirkko Kotiranta).
Aivotutkija Bergström on monissa kirjoissaan esitellyt ajatusta siitä, että taide syntyy pelosta. Hän sanoo muun muassa: ”Yksi aivojen toiminnan perimmäisiä periaatteita on, etteivät ne siedä epävarmuutta. Aivot eivät tule toimeen jatkuvassa pelkotilassa. Eläimet pakenevat tai hyökkäävät kun ne pelkäävät, mutta ihminen reagoi toisin.”
Viitasen Harri, Tuomiokirkon kanttori-urkuri, ystävällisesti kiinnitti huomioni tähän ajatukseen. Me istuttiin nimittäin kirkon sakastissa perjantai-iltana yhdeksän aikaan valmistautumassa viikonlopun töihin. Tuomiokirkon seinustat toimivat siinä vaiheessa yleisenä käymälänä, kun Suomen nuoriso oli kerääntynyt juhlimaan Lordin euroviisuvoittoa. Pohdittiin siinä, mistä demoneista meidän aikamme musiikki kertoo.
En mitenkään halua kauhistella tai paisutella Lordin viisuvoittoa, kun kyseessä on kuitenkin useimmille ihmisille harmiton viihdetapahtuma. Uskon silti, että se kertoo jostain paljon syvemmästä.
Kauppatorin konsertissa esiintyi ensimmäisenä yhtye nimeltä Kilpi kappaleella Kaaoksen kuningas. Kertosäkeessä toistui kysymykset: ”Kuka hallitsee? Kuka määrää? Kuka tuomitsee? Kuka valtaa pitää?” Ja niihin vastattiin: ”Kaaoksen kuningas, pimeyden ruhtinas, heikkojen valtias, pahuuden messias.”
Kappale pelaa juutalais-kristillisellä sanastolla, jonka taustalla on vihaisten nuorten miesten asenne, omien oikeuksen puolustaminen maailmassa, jossa valta näyttää olevan muilla. Hevissä on paljon maskuliinista uhoa. Varmasti myös Lordin menestyksen yhtenä tekijänä on yhdistelmä uskonnollisuutta ja raakaa voimaa.
Meidän aika on henkisyyden ja hengellisyyden aikaa. Patricia Aburdenen uusin kirja Megatrends 2010 nostaa henkisyyden, spirituality, yhdeksi keskeisimmistä virtauksista ajastamme. Pikkusievä henkisyys ei kuitenkaan tyydytä kaikkia. Kaivataan voimaa ja uhoa. Kaivataan pelon kohtaamista. Eikä kyseessä ole vain suomalainen uho, vaan koko Eurooppa elää samoissa tunnelmissa.
Petri Järveläinen kirjoitti mielestäni viisaan puheenvuoron tämän viikon Kotimaassa otsikolla Herran pelko on viisauden alku: ”- - toisin kuin yleinen syvähenkinen elämä ja hengellisyys, kirkko ei ensisijaisesti linkity syvyyteen vaan pyhyyteen. Siihen liittyen kristilliset perustunteet antiikista alkaen ovat olleet pelko ja rakkaus. Pelottelua ja uhkailua tuskin kukaan kirkkoon kaipaa - -. Näkemys, jonka mukaan pelko ei olisi keskeistä uskonnolle, tuntuu kuitenkin sekä yleisen uskonnonhistorian että kristillisen teologian historian kannalta hatusta tempaistulta. Se sopii hyvin kivaan hengellisyyteen, jossa mysteeri muuttuu jonkinlaiseksi gaalaemännäksi/isännäksi ja tämän toimihenkilöstä elämänkatsomusjuontajiksi syvähenkisiä harrasteita harrastaville keskusteleville seurakunta-aktiiveille. Pelon, jumalanpelon, mietiskeleminen olisi hyvä lähtökohta kirkon hengellisyyden ydintä pohdittaessa.”
No, jos on totta,
- että musiikki kertoo jotain oman aikansa demoneista,
- ja että meidän aikamme musiikki on hirviöheviä,
- ja että hirviöhevi on kiinnostunut siitä, kuka määrää,
niin silloin hengellisen tehtävänsä tosissaan ottavan kirkon pitää vastata tähän ja palata takaisin kaikkein vanhimpaan ja yksinkertaisimpaan uskontunnustukseen: Jeesus on Herra!
Mutta miten niin Jeesus on Herra? Tässä tulemme Efesolaiskirjeen vahvaan rukoukseen: ”Minä rukoilen, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet ja että hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut, miten äärettömän rikkaan perintöosan hän antaa meille pyhien joukossa ja miten mittaamaton on hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovissa.” (Ef. 1:17-19)
Jumalan olemus ja valta nähdään sisäisillä silmillä. Jos meidän sisäiset silmät ovat sokaistuneet, niin silloin me nähdään ympäril­lämme vain kaaoksen kuninkaan tekoja, pelkkää epätoivoa, epä­oikeuden­mukaisuutta ja suurta pimeyttä.
Mutta jos Pyhä Henki aukaisee meidän sisäiset silmät näkemään, ”millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut, miten äärettömän rikkaan perintöosan hän antaa meille pyhien joukossa ja miten mittaamaton on hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovissa,” niin silloin me voidaan lausua tämä yksinkertainen uskontunnustus: Jeesus on Herra.
Sisäinen näkeminen liittyy aivan suoraan kysymykseen herruudesta ja vallasta: ”Se sama väkevä voima, jota hän osoitti herättäessään Kristuksen kuolleista ja asettaessaan hänet istumaan oikealle puolelleen taivaassa, ylemmäksi kaikkia valtoja, voimia ja mahteja, ylemmäksi kaikkia herruuksia, jotka mainitaan tässä ja tulevassakin maailmassa. Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi.” (Ef. 1:20-22)
Joillekin on hyvin vastenmielistä, kun Raamatussa puhutaan tällä tavalla vallasta ja auktoriteetista. Se tuntuu aikansa eläneeltä ja vieraalta tämän päivän hengellisyydelle, joka etsii harmoniaa ja hyvää oloa.
Mutta ehkä heiluri on heilahtanut takaisinpäin ja tästä aletaan uudestaan puhua. Ihmisiä kiinnostaa, kuka määrää, kuka täällä käyttää valtaa.
Kristillinen kirkko seisoo sen uskontunnustuksen perustalla, että Jeesus on Herra. Hänessä kohdataan maailmankaikkeuden valta ja voima. Näin ollen hänessä on jotain, joka aiheuttaa ihmisessä pelkoa. Ja koska pelko on ihmisen aivoille sietämätön tila, siihen reagoidaan.
Mutta juuri tässä, vallan ja pelon ytimessä, kohdataan todellinen yllätys. Siellä meidät kohtaakin lihaksi tullut, ihmisen osan kärsinyt, haavoille lyöty, muodottomaksi piiskattu, ihmisiä rakastava ja anteeksi antava Jeesus.
Jeesuksen herruus on sisällöltään rakkautta. Ja rakkaus karkottaa pelon. Sanomalla yksinkertaisen uskontunnustuksen ”Jeesus on Herra”, sanot ”ei” kaikille muille herruuksille ja astut rakkauden puolelle. Olet samalla mukana siinä sodassa, jota käydään ihmisten sieluissa tässä monella tavalla hirviömäisessä maailmassa. Siihen sotaan me tarvitsemme Pyhän Hengen apua, että meidän sisäiset silmämme olisivat kirkkaat ja että emme koskaan menettäisi näköpiiristä sitä toivoa, johon Jumala on meidät kutsunut.

Ei kommentteja: