tiistaina, toukokuuta 30, 2006

Kuka määrää?

”Kunkin ajan musiikissa voi nähdä heijastuksia aikansa demoneista.”
(Matti Bergström artikkelissa Luovuus on kamppailua pelon voittamiseksi, HS/Pirkko Kotiranta).
Aivotutkija Bergström on monissa kirjoissaan esitellyt ajatusta siitä, että taide syntyy pelosta. Hän sanoo muun muassa: ”Yksi aivojen toiminnan perimmäisiä periaatteita on, etteivät ne siedä epävarmuutta. Aivot eivät tule toimeen jatkuvassa pelkotilassa. Eläimet pakenevat tai hyökkäävät kun ne pelkäävät, mutta ihminen reagoi toisin.”
Viitasen Harri, Tuomiokirkon kanttori-urkuri, ystävällisesti kiinnitti huomioni tähän ajatukseen. Me istuttiin nimittäin kirkon sakastissa perjantai-iltana yhdeksän aikaan valmistautumassa viikonlopun töihin. Tuomiokirkon seinustat toimivat siinä vaiheessa yleisenä käymälänä, kun Suomen nuoriso oli kerääntynyt juhlimaan Lordin euroviisuvoittoa. Pohdittiin siinä, mistä demoneista meidän aikamme musiikki kertoo.
En mitenkään halua kauhistella tai paisutella Lordin viisuvoittoa, kun kyseessä on kuitenkin useimmille ihmisille harmiton viihdetapahtuma. Uskon silti, että se kertoo jostain paljon syvemmästä.
Kauppatorin konsertissa esiintyi ensimmäisenä yhtye nimeltä Kilpi kappaleella Kaaoksen kuningas. Kertosäkeessä toistui kysymykset: ”Kuka hallitsee? Kuka määrää? Kuka tuomitsee? Kuka valtaa pitää?” Ja niihin vastattiin: ”Kaaoksen kuningas, pimeyden ruhtinas, heikkojen valtias, pahuuden messias.”
Kappale pelaa juutalais-kristillisellä sanastolla, jonka taustalla on vihaisten nuorten miesten asenne, omien oikeuksen puolustaminen maailmassa, jossa valta näyttää olevan muilla. Hevissä on paljon maskuliinista uhoa. Varmasti myös Lordin menestyksen yhtenä tekijänä on yhdistelmä uskonnollisuutta ja raakaa voimaa.
Meidän aika on henkisyyden ja hengellisyyden aikaa. Patricia Aburdenen uusin kirja Megatrends 2010 nostaa henkisyyden, spirituality, yhdeksi keskeisimmistä virtauksista ajastamme. Pikkusievä henkisyys ei kuitenkaan tyydytä kaikkia. Kaivataan voimaa ja uhoa. Kaivataan pelon kohtaamista. Eikä kyseessä ole vain suomalainen uho, vaan koko Eurooppa elää samoissa tunnelmissa.
Petri Järveläinen kirjoitti mielestäni viisaan puheenvuoron tämän viikon Kotimaassa otsikolla Herran pelko on viisauden alku: ”- - toisin kuin yleinen syvähenkinen elämä ja hengellisyys, kirkko ei ensisijaisesti linkity syvyyteen vaan pyhyyteen. Siihen liittyen kristilliset perustunteet antiikista alkaen ovat olleet pelko ja rakkaus. Pelottelua ja uhkailua tuskin kukaan kirkkoon kaipaa - -. Näkemys, jonka mukaan pelko ei olisi keskeistä uskonnolle, tuntuu kuitenkin sekä yleisen uskonnonhistorian että kristillisen teologian historian kannalta hatusta tempaistulta. Se sopii hyvin kivaan hengellisyyteen, jossa mysteeri muuttuu jonkinlaiseksi gaalaemännäksi/isännäksi ja tämän toimihenkilöstä elämänkatsomusjuontajiksi syvähenkisiä harrasteita harrastaville keskusteleville seurakunta-aktiiveille. Pelon, jumalanpelon, mietiskeleminen olisi hyvä lähtökohta kirkon hengellisyyden ydintä pohdittaessa.”
No, jos on totta,
- että musiikki kertoo jotain oman aikansa demoneista,
- ja että meidän aikamme musiikki on hirviöheviä,
- ja että hirviöhevi on kiinnostunut siitä, kuka määrää,
niin silloin hengellisen tehtävänsä tosissaan ottavan kirkon pitää vastata tähän ja palata takaisin kaikkein vanhimpaan ja yksinkertaisimpaan uskontunnustukseen: Jeesus on Herra!
Mutta miten niin Jeesus on Herra? Tässä tulemme Efesolaiskirjeen vahvaan rukoukseen: ”Minä rukoilen, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet ja että hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut, miten äärettömän rikkaan perintöosan hän antaa meille pyhien joukossa ja miten mittaamaton on hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovissa.” (Ef. 1:17-19)
Jumalan olemus ja valta nähdään sisäisillä silmillä. Jos meidän sisäiset silmät ovat sokaistuneet, niin silloin me nähdään ympäril­lämme vain kaaoksen kuninkaan tekoja, pelkkää epätoivoa, epä­oikeuden­mukaisuutta ja suurta pimeyttä.
Mutta jos Pyhä Henki aukaisee meidän sisäiset silmät näkemään, ”millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut, miten äärettömän rikkaan perintöosan hän antaa meille pyhien joukossa ja miten mittaamaton on hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovissa,” niin silloin me voidaan lausua tämä yksinkertainen uskontunnustus: Jeesus on Herra.
Sisäinen näkeminen liittyy aivan suoraan kysymykseen herruudesta ja vallasta: ”Se sama väkevä voima, jota hän osoitti herättäessään Kristuksen kuolleista ja asettaessaan hänet istumaan oikealle puolelleen taivaassa, ylemmäksi kaikkia valtoja, voimia ja mahteja, ylemmäksi kaikkia herruuksia, jotka mainitaan tässä ja tulevassakin maailmassa. Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi.” (Ef. 1:20-22)
Joillekin on hyvin vastenmielistä, kun Raamatussa puhutaan tällä tavalla vallasta ja auktoriteetista. Se tuntuu aikansa eläneeltä ja vieraalta tämän päivän hengellisyydelle, joka etsii harmoniaa ja hyvää oloa.
Mutta ehkä heiluri on heilahtanut takaisinpäin ja tästä aletaan uudestaan puhua. Ihmisiä kiinnostaa, kuka määrää, kuka täällä käyttää valtaa.
Kristillinen kirkko seisoo sen uskontunnustuksen perustalla, että Jeesus on Herra. Hänessä kohdataan maailmankaikkeuden valta ja voima. Näin ollen hänessä on jotain, joka aiheuttaa ihmisessä pelkoa. Ja koska pelko on ihmisen aivoille sietämätön tila, siihen reagoidaan.
Mutta juuri tässä, vallan ja pelon ytimessä, kohdataan todellinen yllätys. Siellä meidät kohtaakin lihaksi tullut, ihmisen osan kärsinyt, haavoille lyöty, muodottomaksi piiskattu, ihmisiä rakastava ja anteeksi antava Jeesus.
Jeesuksen herruus on sisällöltään rakkautta. Ja rakkaus karkottaa pelon. Sanomalla yksinkertaisen uskontunnustuksen ”Jeesus on Herra”, sanot ”ei” kaikille muille herruuksille ja astut rakkauden puolelle. Olet samalla mukana siinä sodassa, jota käydään ihmisten sieluissa tässä monella tavalla hirviömäisessä maailmassa. Siihen sotaan me tarvitsemme Pyhän Hengen apua, että meidän sisäiset silmämme olisivat kirkkaat ja että emme koskaan menettäisi näköpiiristä sitä toivoa, johon Jumala on meidät kutsunut.

keskiviikkona, toukokuuta 24, 2006

Da Vinci Rock Hallelujah

Tulin juuri Kryptan Tuomasvesperistä. Eräs nuori mies tuli sen jälkeen kysymään, voisko hän tehdä Arcada-ammattikoulun lehteen lyhyen haastattelun. No, suostuin tietysti, vaikka mulla ei olkaan hajua, mistä lehdestä oli kyse (g.arcada.fi)

Eka kysymys koski Lordia, toinen rock-musiikkia yleensä, kolmas Da Vinci -koodia, neljäs luomiskertomusta. Ehkä siinä oli välissä joku muukin kysymys.

Oli ilo vastata, tietysti. Lordista mun mielestä parhaiten sanoi eräs mummo sunnuntain kirkkokahveilla, että eikös ihmisillä ole kaiken aikaa päällään jonkinlainen maski. Me vaan pidetään yleensä sellaista maskia, jonka toivotaan antavan itsestämme hieman paremman kuvan. Siellä sisällä kuitenkin asuu hirviö.

Näin on ja aamen. Lordi siis klovnin tapaan kääntää näkyville sen, mitä ihmiset häpeävät. Kun sisäpuoli on käännetty näkyviin, se tavallinen, oikea ihminen maskin takana vaikuttaa lopulta ihan sympaattiselta.

maanantaina, toukokuuta 22, 2006

Markku Koivisto ja pappisvirka

Allekirjoitin nettivetoomuksen Markku Koiviston pappisviran säilyttämisen puolesta. Eräs kolleega jo ystävälliseen sävyyn ihmetteli ratkaisuani, kun en ole mitenkään teologisesti Nokia Mission linjoilla.
Totta, en olekaan. Pidän osaa karismaattisissa piireissä tapahtuvasta hengellisestä toiminnasta haitallisena ja osittain erittäinkin vastenmielisenä. Tällaisiksi luen muun muassa toisten uskonelämän arvostelun ja epärealististen odotusten luomisen. Nokia Mission toiminnan suhteen olen toisen käden tietojen varassa, mutta kokonaiskuva tuntuu tutulta.
Luin kuitenkin Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulin inkvisitiopöytäkirjoja ja päätin allekirjoittaa vetoomuksen. Jos Koiviston pappisviran hoidossa on ongelmia, ne saattavat olla hallinnollisia ja pastoraalisia, mutta dogmatiikalla niitä ei ratkaista. En haluaisi joutua samanlaiseen oikeaoppisuuden syyniin, jonka kohteena Koivisto on. En myöskään jaa Tampereen kapitulin uskoa luterilaisen opin ylivertaisuuteen.
Omassa ordinaatiokoulutuksessani Kuopiossa joulukuussa 1998 piispa Wille Riekkinen korosti historiallista perspektiivia suhteessa kaikkiin kirkon dokumentteihin, Raamattuun, uskontunnustuksiin, Lutheriin, tunnustuskirjoihin ja nykyiseen kirkkolakiin. Wille on varmaan piisposta liberaalein näissä kysymyksissä ja korostaisin ehkä itse vahvemmin sitoutumista Raamattuun, vaikka ymmärrän hyvin, miten vaikeasti tulkittava teos se on. Raamattuun on aina hyvä palata. Kannatan kuitenkin suurta avomielisyyttä suhteessa luterilaisiin tunnustuskirjoihin.
Pidän paraikaa teologiseen tiedekuntaan pyrkiville valmennuskurssiluentoja gnostilaisista teksteistä (Nag Hammadin kätketty viisaus. Gnostilaisia ja muita varhaiskristillisiä tekstejä. WSOY 2005). Näistä teksteistä näkyy hyvin, että kirkko tarvitsee aika ajoin yhtenäisyytensä puolustusta. "Ei yli sen mitä on kirjoitettu" (1 Kor. 4:6) on erittäin hyvä periaate tässä. Raamattu jättää todella paljon tilaa spekulaatiolle (fundamentalismi ja gnostilaisuus). Raamattu jättää todella paljon tilaa kritiikille (liberaaliteologia ja ateismi). Silti - tai juuri siksi - on hyvä, että meillä on Raamattu. Ja siksi on hyvä, että Tampereen kapituli joutuu uudestaan lukemaan Raamattua forenssisen vanhurskauttamisopin oheislukemistona.

Parempia saarnoja!

Kuka muuten nykyään käy kuuntelemassa saarnoja?
Vaikka aika monet eivät käy, silti saarnasta puhutaan. Ilmeisesti silloin, kun kirkkoon mennään, juuri saarnalta odotetaan aika paljon. Ja usein petytään.
Mulla on nyt ollut vajaat kolme vuotta mahdollisuus vaikuttaa asian tilaan. Olen saarnannut Helsingin tuomiokirkossa noin kerran kuussa. (Seuraava vuoro on muuten ensi sunnuntaina 28.5. klo 10 - tai oikeastaan jo lauantaina klo 18 iltakirkkossa.) Päivikki Antola kävi viime talvena pyytämässä multa materiaalia niin sanottuun saarnatutkimukseensa, joka sitten lehtien palstoilta (Hesari, Kotimaa) osoittautui jonkinlaiseksi asenteelliseksi ristiretkeksi. Hänhän on itse julkisuudessa referoinut tutkimustaan nostamalla sieltä esiin joitain aika triviaaleja yksityiskohtia, mm. kuinka usein saarnassa mainitaan helvetti.
Kotilan Heikki reagoi keskusteluun viime viikon Kotimaassa. Heikin mielestä saarna heijastaa aika hyvin kirkon uskon tilaa. Eli jos saarna on kriisissä, kirkon uskokin on kriisissä. Eikä saarnaa pelasteta retoriikalla, jos uskon sisältö on kadoksissa.
Olen samaa mieltä. Mutta mikä on se 'kirkon usko', joka koskettaa tämän päivän ihmistä, on uskollinen Raamatulle ja perinteelle, ei sorru lapsellisuuksiin eikä fundamentalismiin ja kaiken lisäksi vielä innostaa kuulijan muutokseen?
Vaihtoehtoja:
1) Luterilaisuus - saarnataan ihmisille luterilaisuutta. Se on hieman epämääräinen yhdistelmä sosialidemokraattista puolueohjelmaa, hiljaista jurnuttamista, armon kerjäämistä ja hurmahenkien mollaamista. Jokaisen saarna voi kiteyttää klassiseen uskontunnustukseen "kaikki saavat tulla, kaikki saavat olla ja kaikki saavat pullaa". Saarnan tavoitteena on tyynnytellä rauhaton mieli siihen varmuuteen, että mitään ei voi tehdä, eikä edes saa yrittää tehdä, koska kaikki tekeminen ja yrittäminen on syntiä. Armo kuuluu kaikille kuin peruspäiväraha. Yrittäjät ovat harhaoppisia sekä hengellisesti että taloudellisesti. Kirkkokansa lähtee kotiinsa laahustaen ja iloisena siitä, että kukaan muukaan ei ole yhtään parempi.
2) Aitoluterilaisuus - saarnataan ihmisille Lutheria. Tämä vaihtoehto on muuten sama kuin yllä, mutta tässä palataan ajassa taaksepäin sellaiseen luterilaisuuteen, joka oli vallalla viime vuosisadan alkupuolella.
3) Hihhulointi - saarnataan 'raamatullisesti'. Tämä vaihtoehto on ilmeisesti käytössä Nokia mission työssä, mutta tunnen lajin muutenkin aika hyvin. Raamatusta otetaan mikä tahansa paikka ja aletaan uskottelemaan, että asiat toimii tänä päivänä samalla tavalla kuin siinä on sanottu. Ja jos eivät toimi, niin tosiasiat ovat väärässä, ei usko. Tälle on olemassa selvä tilaus. Luulisin, että tieteellis-teknisesti orientoitunut miespuolinen kristitty voi aika usein odottaa tämän tyyppistä retoriikkaa.
4) Psykologisointi - saarnataan ihmisille elämäntaitoja. Ainakin se me tiedetään, että keski-ikäinen naisväestö keskimäärin kaipaa tällaista tarjontaa.
5) Hard rock hallelujah - laitetaan saarna rokkaamaan. Tätä on tosi vaikea yhdistää urkumusiikkiin, joten ehkä tällaista pitää kokeilla muualla. Ja näin ollen sen merkitys messusaarnan kannalta jää marginaaliseksi.
Listaa vois tietysti jatkaa, tämä tuli aika spontaanisti. Varmaan kaikkia näitä tarvitaan jossain määrin. Oikeesti haasteita on monia: kirkkojen arkkitehtuuri ja akustiikka, ihmisten jäykkyys ja ylivarovaisuus kirkkotilassa, juhlallisuuden kulttuuri, saarnan pituus/lyhyys, henkilökohtaisuuden vierastaminen. Mutta pohjalla on silti kysymys: Mihin saarnaaja itse uskoo? Jos hän uskoo enemmän Greenpeaceen kuin Jeesukseen, niin vaikeahan se on evankeliumin sanoista lähteä liikkeelle.

torstaina, toukokuuta 18, 2006

Blogia pitää päivittää. Jos ei päivitä, se alkaa homehtua. Sorry kaikille teille, jotka olette ehkä odottaneet säännöllisempää raportointia. Pyrin kyllä jatkossa suurempaan ajankohtaisuuteen.
Vimeisen kahden viikon aikana on tapahtunut ihan liikaa, että uskaltaisin edes aloittaa kokonaisvaltaista päivitystä edellisen viestin jälkeen. Mutta tässä kuitenkin joitain tunnelmia.
- Ensinnäkin tilanteet vaihtelee edelleen hurjaa vauhtia ja kaikkeen ei ehdi kunnolla paneutua. Seurakuntaneuvosto puolsi virkavapauttani loka-joulukuulle, mikä tuntuu todella hyvältä juuri nyt. Kesän jälkeen saa siis ainakin jonkin aikaa tehdä työtä omassa tahdissa. Myös kesän tulo innostaa, koska työn luonne hieman muuttuu. On enemmän varsinaista papin työtä ja vähemmän palavereita.
- Olin Tampereella kuuntelemassa Bill Clintonia 9.5. Sain tarjota kyydin Korholan Eija-Riitalle mennen tullen. Paluumatkalle saatiin vielä mukaan Juhana Torkki (Puhevalta. WSOY 2005). Oltiin kaikki yhtä mieltä, että paluumatkan keskustelu (sharing!) teki tapahtumasta merkityksellisen. Clintonin puhe oli taitava, hyvin jäsennelty ja vakuuttavasti esitetty. Se ei ollut palopuhe, eikä siinä ollut nuoren Clintonin energiaa. Mulle jäi hieman epäselväksi, kokiko hän olevansa myymässä meille mitään. Ehkä hänelle riitti, että sai esittää oman analyysinsä maailman tilasta (globalization = interdependence) ja muutoksen suunnasta (interdependence > integrated communities). Substanssia siis oli, mutta ehkä hän ei nähnyt suomalaista yleisöään keskeisenä muutoksen veturina maailmassa. Lehdistön kykenemättömyys nostaa esiin Clintonin teemoja kielii kaunasta Sarasvuota kohtaan. Jarin puhe oli hyvä, vaikka se tavan mukaan jättii kyselemään - muun muassa sitä, mitä maailman köyhyyden voittaminen Jarille oikeasti merkitsee.
- Luin edesmenneen opettajani Timo Veijolan päiväkirjamerkintöjä masennuksen ajalta (Kolkuttakaa niin teille avataan. Kirjapaja 2005). Kolahti. Syksyllä 1996 ja kevättalvella 1997 teimme läheistä yhteistyötä, kun olin hänen assistenttinaan yliopistolla. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä taistelusta, jota Timo silloin sisimmässään kävi. Olin katsonut ohi. En moiti itseäni, mutta kirja laittaa pakosti ajattelemaan ihmisen kosmista yksinäisyyttä ja Jeesuksen ainoaa käskyä: rakastakaa toisianne.
- Leppilammen Jukka puhui eilen illalla Agricolan kryptassa pienessä tilaisuudessa yhteisöllisyyden uudesta noususta individualismin jälkeen. Valtosen Olli suositteli hankkimaan kirjan Patricia Aburdene, Megatrends 2010 - Conscious Capitalism. Siinä puhutaan spiritualiteetista, henkisyydestä. Me eletään siis etsikkoaikaa (kuten aina!). Oltiin mitä tahansa mieltä yhteisöllisyydestä, jonkin uuden edessä me joka tapauksessa Suomessakin eletään. Haluan olla osa positiivista muutosta! Haluatko sinä? Miten me teemme sen?
- Aloin spontaanisti erään kolleegan kanssa pohtia kirjan toimittamista aiheesta "luterilainen seurakunta 2000-luvulle". Tylsä otsikko ehkä, mutta sisältää herkullisen kysymyksen yhteisöllisyyden uudesta noususta ja kirkon kyvystä muutokseen.
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin tänään täältä tähän.

maanantaina, toukokuuta 08, 2006

Papas Go East - and Come Back

Eilen sunnuntaina Papas no Mamas keikkaili Parikkalassa (messu klo 10, konsertti klo 13 ) ja Lauritsalassa (konsertti klo 16). Päivä oli mitä kaunein, mikä tietysti tarkoitti sitä, että yleisöä ei ollut hirveästi. Mutta Pappojen fiilis oli hyvä. Lauritsalan keikan jälkeen päästiin vielä saunomaan Saimaan rannalle ja heittämään talviturkit. Raikasta! Aamulla lähdettiin ajamaan klo 8 ja kotiin palattiin klo 23, joten ihan kohtuullisen täysi päivä.
Kyseessä oli mun ainakin toistaiseksi viimeinen keikka Pappojen kanssa, vaikka ei siihen mitään erityistä haikeutta liittynyt. Täytyy kyllä sanoa, että kolme vuotta Papoissa mullisti mun äänenmuodostuksen ja antoi ihan uutta potkua esiintymiseen muutenkin.
Alissa 6 v. oltiin viety sunnuntaiaamuna klo 5.20 lentokentälle Skotlannin-matkaa varten. Haikeina ja pienellä jännityksellä katsottiin, kun pienet maailmanmatkaajat siirtyivät turvatarkastukseen. Alissa sanoi siinä vaiheessa ystävälleen Vilmalle: "Musta tuntuu, että kaikki menee ihan hyvin."
Muutenkin vapaa viikonloppu oli täynnä äksöniä. Lauantaina olin Sakke Karjalan 60-vuotispäivillä Riihimäellä klo 12 ja basistina päiväkoti Paimenen 10-vuotisjuhlassa Vantaalla klo 18! Lupasin mennä hätiin, kun Kangasniemen Hilsun piti lyhyellä varoitusajalla saada bändi kasaan. Oli oikeastaan hauskaa pitkästä aikaa säestää Simojoen Pekkaa keikalla. Muusikon rooli on jotenkin niin täydellisesti erilainen kuin papin rooli.
Perjantaina siivosin risukasat Selin mökin pihasta ja ajoin vesipumpun korjausta varten Saukkolaan ja takaisin. Illalla lähdettiin vielä Siirin kanssa pyöräillen katsomaan palavia makasiineja. Harmi, että ei ollut kameraa mukana. Punaisena loistava ilta-aurinko laskeutui makasiinien liekki- ja savumeren takana. Molemmille taisi tulla lopulta hieman ahdistava olo kännisten laumojen öristessä kaupungin kaduilla. Päätimme, että iltaa on mukavampi viettää kotona.
Tänään klo 19 on tarkoitus osallistua keskusteluohjelmaan Radio Deissä. Puhutaan kirkosta ja uskosta tässä ajassa.
Ja huomenna klo 16.30 Bill Clinton puhuu Tampere-talolla. Lupasin Korholan Eija-Riitalle kyydin sinne, joten saan varmaan mielenkiintoisia kansainvälisiä kuulumisia jo matkalla!

torstaina, toukokuuta 04, 2006

Kiireen keskeltä...

Viimeiset viikot ja päivät on olleet käsittämättömän täynnä kaikkea mahdollista. Ei jää aikaa sille kaikkein tärkeimmälle eli blogin päivittämiselle ;-)
Kun sanotaan, että laiska töitään luettelee, niin tässä tulee nyt oman mielenrauhan vuoksi pieniä poimintoja kommentteineen.
- Torstaina 28.4. klo 17.10-20.30 neljä luentotuntia teologiseen tiedekuntaan pyrkiville, Huippuvalmennus, Saksalaisella koululla. (Lupauduin tähän Laajasalon Teemulle, kun ajattelin, että mulla on vielä toukokuussa muutama ilta vapaana. No nyt sitä ongelmaa ei enää ole. Onneksi näitä iltoja on enää neljä edessä. Sinänsä opettaminen on erittäin motivoivaa ja hauskaa pitkästä aikaa!)
- Sunnuntai 30.4. messu Tuomiokirkossa klo 10 (avustajana), aluetyön tukiryhmän kokous Ruoholahdessa klo 13, nuorison Wappu 06 rukoushetki klo 15 Kryptassa (puhuin jotain Hyvän Paimenen merkityksestä vapun vietossa). Iltaa vietettiin kotona veljeni Eeron perheen kanssa.
- Vapunpäivä 1.5. Jeesus-marssi klo 12 (paljon oli helluntailaisia ja erilaisia tosiuskovaisten porukoita kyltteineen, luterilaiselle papille tekee ihan hyvää olla välillä tällaisessakin joukossa), klo 13 Lasse Heikkilän säveltämä Suomalainen messu (joka ei siis ole messu, vaikka sillä onkin jokseenkin jumalanpalvelusta noudattava rakenne), jossa mulla oli 5 min saarnavuoro. Julkaisin pitämäni puheen tässä blogissa. Illalla menin vielä klo 21-24 Palvelevan puhelimen päivystykseen.
- Tiistai 2.5. alkoi aamupiirillä ravintola Omenapuussa klo 7.30. Valtosen Olli oli matkoilla, joten mulla oli juonto- ja saarnavuoro (en tajua missä välissä olin valmistellut puheenvuoroni, onneksi Jaanan psalmijohdanto oli hyvin valmisteltu). Klo 9.30 kehityskeskustelu tuomiorovastin kanssa venähti melkein pariin tuntiin (hyödyllistä oli, paljon tosin jäi vielä kesken). Klo 11.30 tapasin erästä Amerikan-ystävää. Klo 14 mulla oli tapaaminen aikuisrippikoululaisen kanssa ja klo 15 Vanhalla kirkolla katsottiin äänentoistolaitteita keskiviikkoa varten. Kävin hakemassa Alissan tarhasta, tein ruuat ja makasin sohvalla 15 min. Klo 19 oli illallistapaaminen Bill Hybelsin ja parinkymmenen muun pastorin kanssa ravintola Lasipalatsissa. Se päättyi klo 22 aikaan, jonka jälkeen menin vielä toimistolle valmistelemaan keskiviikon siunasupuheen.
- Keskiviikko 3.5. alkoi klo 8.30 Vanhasta kirkosta, jossa kävin varmistamassa, että äänentoistolaitteet ja muut järjestelyt toimivat klo 10 tilaisuutta varten. Klo 9 alkoi pappeinkokous Annankadun takkahuoneessa. Livahdin sieltä klo 9.55-10.30 Vanhaan kirkkoon avaamaan Bill Hybelsin puhetilaisuuden (liittyy Suomessa 28.-29.10. järjestettävään Global Leadership Summitiin, jonka valmistava kokous tämä oli, tästä lisää varmaan myöhemmin). Palasin pappeinkokoukseen, jossa mulla oli puolen tunnin alustus aikuistyön haasteista. Klo 12 kokous päättyi ja ehdin kuulemaan Hybelsin puheen jälkimmäisen osan juuri sopivasti lausuakseni tilaisuuden päätössanat (tilaisuuteen osallistui reilu satakunta pastoria eri kirkkokunnista). Klo 13.30 oli sinaustilaisuus Hietsun vanhassa kappelissa (poikkeuksellisesti arkkuhautaus, joten tilaisuus päättyi vasta 15 jälkeen). Kävin toimiston kautta ja vein Kryptan ovelle infolapun, että Kohtaamispaikka ja Tuomasvesper ovat Kappelissa. Myöhästyin vähän Tuomasvesperin treeneistä ja tajusin vasta siellä, että oli mun liturgiavuoro (eli valitsin päivän rukoukset ja evankeliumitekstin). Kohtaamispaikassa klo 18 vierailu Markku Kuusjärvi Kadulta kotiin -projektista (Markun esitys oli valitettavasti aivan liian pitkä ja rönsyilevä, vaikka aihe oli mitä käytännöllisin, siis apua Pietarin katulapsille). Olin aika poikki, kun pääsin kotiin klo 21 aikaan.
- Tänään torstaina on vapaapäivä, joten aamulla käytiin Siirin kanssa ostoksilla, klo 12 oli Helsingin ekumeenisen toimikunnan kokous ja klo 17.10-20.30 pitäis olla iskussa Huippuvalmennusta varten.
- Huomenna perjantaina aion ajaa Vihtiin tekemään risusavottaa. Onneks on kevät ja aurinko paistaa!

Senaatintorin Wappupuhe 1.5.

Kristus on ylösnoussut! Totisesti ylösnoussut!

Kristikunta elää pääsiäisaikaa, siis ylösnousemuksen juhlaa, joka alkaa pääsiäisaamusta ja jatkuu 50 päivää aina helluntaihin saakka. Keskelle pääsiäisaikaa sijoittuu työväen ja opiskelijoiden - tai oikeastaan koko kansan - vappu. Suomalaiset juhlivat kevään tuloa, roudan sulamista, auringon valon voittoa, nuoruutta ja vapautta, oikeastaan kaikkia niitä asioita, joilla on vanhastaan kuvattu ylösnousemuksen sanomaa. Ja vappu kuuluu kaikille, aivan kuten sanoma ylösnousemuksesta kuuluu kaikille.

Mutta onko sanomalla ylösnousemuksesta tilaa suomalaisessa todellisuudessa? Pitäisikö vappua saada viettää ilman kristillisyyttä? Pitäisikö koulun kevätjuhlaa saada viettää ilman suvivirttä? Pitäisikö joulua saada viettää ilman seimen lasta ja pääsiäistä ilman ylösnousemusta? Häiriintyykö lapsen kehitys, jos hän joutuu seuraamaan kristillistä uskonnonharjoitusta? Maassamme on merkittäviä tahoja, joiden tavoitteena on ajaa kristillinen kirkko nurkkaan, tehdä siitä marginaalinen ilmiö ja poistaa risti Suomen lipusta. Heidän näkemyksensä mukaan kristillisyys edustaa kaikkea takapajuista: taikauskoa, fanaattista fundamentalismia, taantumusta.

Tilanne ei ole uusi. Ensimmäisten vuosisatojen kristittyjä syytettiin milloin mistäkin. He olivat ateisteja, koska eivät suostuneet uhraamaan imperiumin jumalille. Heitä syytettiin ihmisuhreista, koska he kokoontuivat keskenään murtamaan leipää. Heitä pidettiin yhteiskunnan vihollisina, koska he asettivat Jumalan tottelemisen keisaria tärkeämmäksi.

Sen tähden tätäkään tuhansien perheiden kristillistä vapputapahtumaa tuskin uutisoidaan. Se haluttaisiin, jos suinkin mahdollista, vaieta kuoliaaksi. Jeesus halutaan pitää haudassa ja haudan ympärille asetetaan vartijoiksi lauma poliitikkoja, lehtikustantajia ja älymystön edustajia.

Mutta nämä yhteiskunnalliset voimat eivät voisi olla enemmän väärässä. He arvioivat väärin rukoilevan kirkon voiman. Kristillinen usko ylösnousemuksen voimaan ei ole taikauskoa, vaan se on uskoa, joka pelastaa ja nostaa ihmisiä tänäkin päivänä. Kristillinen usko ylösnousemuksen voimaan ei ole fanaattista fundamentalismia, vaan vakaumuksen syvällisyyttä, joka edistää ihmisten välistä kunnioitusta. Kristillinen usko ylösnousemuksen voimaan ei ole taantumusta, vaan toivoa, joka luo edellytykset kaikelle hyvälle edistykselle. Kristillinen usko ei ole kiviriippa ja musta läikkä Suomen kansan historiassa, vaan elävä todellisuus jokaiselle sukupolvelle.

Hyvät ystävät. Vappupuheessa pitää olla selvä ajatus. Se on tämä: Suomalainen yhteiskunta olisi hukassa ilman sanomaa ylösnousseesta Kristuksesta. Se olisi hukassa ilman rukoilevia kristittyjä, jotka kulkevat Hyvän Paimenen ohjauksessa. Mutta nuoriso saa juhlia vappua rauhassa, jos maassa vallitsee Jumalan ja toisten ihmisten kunnioitus. Juhlitaan siis tätä päivää Hyvän Paimenen, ylösnousseen Jeesuksen, voiton päivänä, niin olemme rakentamassa Suomea, jossa saadaan viettää vielä monta iloista ja vapaata vappujuhlaa.

Haluan siunata teidät Hyvän Paimenen siunauksella heprealaiskirjeen sanoin:
Rauhan Jumala, joka ikuisen liiton uhriveren tähden on nostanut kuolleista lampaiden suuren Paimenen, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen, varustakoon teidät hyvillä lahjoillaan, niin että voitte täyttää hänen tahtonsa. Sen, mikä on hänelle mieleen, hän itse tehköön meissä, hän ja Jeesus Kristus. Hänen on kunnia aina ja ikuisesti. Aamen.

Kristus on totisesti ylösnoussut!