sunnuntaina, huhtikuuta 23, 2006

Tiesitkö tämän minusta?

Poistuin tänään lähes vihaisena Agricolan Tuomasmessun saarnatuolista. Pidin puheen, jollaista en olisi halunnut pitää. Se oli mielestäni luennoiva, rönsyilevä ja innoton. Olin toivonut ja kuvitellut, että saan ihmiset innostumaan ja itsekin tunnen innostusta. Syytän liian myöhässä (su aamuna) alkanutta saarnan viimeistelyvaihetta.
No, sinänsä puhe oli varmaan ihan hyvä 8-. Sain Valtosen Ollilta ja Leilalta kivaa täsmäpalautetta ja monet tutut tulivat kiittämään. Sitä pidettiin kompaktina ja konstailettomana. Erityismaininta tuli siitä, että lopussa ei ollut mitään hypeä eikä hehkutusta, vaan samaa mitä päivän evankeliumissakin (Luuk. 24:36-49) eli kehotus ihan rauhassa odottaa Pyhän Hengen voimaa.
Blaa. Mun mielestä arvosana oli enintään 7+. Plussa, koska siinä oli kuitenkin muutama ihan innostava yksityiskohta. Seiska, koska siinä oli sisältö periaatteessa oikein. Vain seiska, koska siitä puuttui se jokin, joka tekee puheesta vaikuttavan.
Mutta, mutta. Tässä tullaan varsinaiseen asiaan. Tämän kohtuuttoman itsekriitiisen fiilistelyn takaa pilkistää inhottava havainto. Minussa on enemmän kuin ripaus huumorintajutonta perfektionistia!
Aargh! Miten voi olla? Olenko tietoisesti vai alitajuisesti kieltänyt tämän luonteenpiirteen? Miten vahva se on? Voiko perfektionismista parantua?
Hankalasta itsetuntokysymyksestä suivaantuneena päätin saman tien muuttaa tämän blogin nimen. Kuukauden kokeilukausi on osoittanut, että vaikka netti on kansainvälinen, nämä sepustukset on tarkoitettu tutuille. Enkunkielinen "A Priest's Life" muuttui siis mielikuvituksettomaksi Arto Antturiksi. Sillä mennään nyt eteenpäin. Tämä on pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri askel itsetuntemukselle.

maanantaina, huhtikuuta 17, 2006

Kolme tunnetilaa

Saarna Helsingin tuomiokirkossa pääsiäisaamuna 16.5.2006 klo 10

Pääsiäisaamussa on jotain raskasta ja pelottavaa. Naiset kulkivat hiljaisuuden vallitessa, sillä heidän askeleensa olivat raskaat. Jeesus oli pitänyt jättää hautaan pitkän ja surullisen sapatin ajaksi. Naiset halusivat olla haudalla heti, kun sapatti virallisesti päättyisi auringon noustessa. Jeesus oli koskettanut heidän sydämiään, he toimivat rakkaudesta.
Matteus kertoo, että he olivat tulossa ”katsomaan hautaa”. Luukas ja Markus kertovat, että heillä oli mukanaan tuoksuvia yrttejä ruumiin voitelemista varten. Opetuslapset todennäköisesti nukkuivat tai olivat muuten surun ja pettymyksen lamaannuttamia.
Minkälaista on se toiminta, joka nousee epätoivosta ja pettymyksestä? Automaattista rutiinien ja tapojen noudattamista, toimintaa toiminnan vuoksi. Ruumis oli voideltava. Oli mentävä haudalle. Ei voinut olla menemättä, koska jotain oli tehtävä.
Surija huomaa usein tekevänsä asioita, joissa ei tunnu olevan mitään järkeä. Rakkaan poismenneen ihmisen vaatteita on järjesteltävä, tavaroista on pidettävä huolta, on hoidettava asioita, vaikka ne eivät millään tavalla auta tuomaan kuollutta takaisin. Pääsiäisen ihmeen lähtökohtana on suru ja kaipaus.
Surun keskeyttää järisyttävä ilmestys. Maa järisee, vartijat kaatuvat maahan ja enkeli vierittää kiven haudan suulta. On mahdotonta kuvitella, mitä naiset ajattelivat. Ainakin he pelkäsivät, sillä enkeli heti rauhoitteli heitä sanomalla: ”Älkää pelätkö.” Ei enkelin ilmestyminen ja maan järinä sellaisenaan suinkaan kertonut naisille, että kuolema on voitettu ja Jeesus on noussut ylös haudasta. Eikä enkelin ilmestys nostanut Jeesusta haudasta. Itse asiassa yksikään evankeliumi ei kerro meille, miten ylösnousemus tapahtui. Puhutaan vain aamusta sen jälkeen.
Suurin, järisyttäviin tapahtumiin liittyy aina kysymys Jumalan pelottavuudesta. Nykypäivän uskontoshoppailija, joka uskoo omalla tavallaan, mutta ei niin kuin kirkko opettaa, heristää suuronnettomuuden kohdatessa jostain syystä nyrkkiään Jumalalle. Kun pahaa tapahtuu, Jumala vaaditaan tilille. Jumala pelottaa. Pääsiäisaamun toinen tunnetila on siis pelko, lamaannuttava kauhu.
Ei ole mikään ihme, että toimittajat ja kolumnistit niin innokkaasti tarttuvat kristittyjen uskomuksiin juuri pääsiäisen alla. Yhtä varmaa kuin moottoripyörien ja amerikanrautojen ilmestyminen katukuvaan on se, että Helsingin Sanomat julkaisee pääsiäisen alla jonkin kristinuskon peruskäsityksiä ravistelevan artikkelin. Tosin tänä vuonna artikkeli Juudaksen evankeliumista oli poikkeuksellisen asiallinen. Siitähän kävi hyvin ilmi, että kyseinen 150 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen kirjoitettu gnostilainen teksti ei lisää meidän tietoamme Jeesuksen elämästä. Sen sijaan se kyllä kirkastaa kuvaa toisen vuosisadan kristillisyyden suuntauksista.
Luulen, että pääsiäisen sanomassa on edelleen jotain hyvin pelottavaa niille, jotka yrittävät vartioida tyhjää hautaa. Kristinuskon sanomasta halutaan luoda kuva suvaitsemattomuuden, vihan, taikauskon ja moraalisen rappion julistuksena. Kristinuskon on ongelma, josta sivistyneen valtion olisi päästävä eroon. Tai jos siitä ei päästä eroon, se pitäisi kesyttää sellaiseksi, että tavallisen ihmisen ei siitä tarvitse välittää. Jossain mielessä valtion kanssa liittoutunut uskonto tulee väistämättä juuri tällaiseksi mitään sanomattomuudeksi.
Mutta Jumalan pelottavan ilmestymisen viesti Jeesusta rakastaneille naisille oli aivan toinen kuin niille sanomalehtimiehille ja kulttuurimesenaateille, jotka vartioivat tyhjää hautaa. Enkeli sanoi: ”Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.”
Ei hän ole täällä! Ei Jeesus ole tänäänkään siellä, minne hänet yritetään jälleen haudata. Jeesusta ei pidättele älyllinen sementointi, kulttuurillinen paheksunta, poliittinen pakko tai mikään muu helvetin voima. Hän on noussut kuolleista.
Naiset kuulivat tämän sanan ja näkivät tyhjän haudan. Pääsiäisaamun tunnekirjoon liittyy kolmas tunne. Matteus kertoo: ”Naiset lähtivät heti haudalta, yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan.”
Tästä alkaa ylösnousemuksen todistajien ketju. He ovat niitä, jotka ovat kautta maailman historian joutuneet väärinymmärretyiksi, vainotuiksi ja ulosajetuiksi. Jopa itse Kristuksen nimeä kantava kirkko on joskus hukannut sanomansa ja kääntynyt itseään vastaan. Toisaalta kirkko, jonka olemus roikkuu kiinni ylösnousemuksen ihmeessä, on aina haudalle tulleiden naisten asemassa. ”Ei hän ole täällä, hän on noussut ylös”, meille kirkkona sanotaan. Aika ajoin me kristityt yritämme haudata Jeesuksen ja pitää hänet haudattuna. Olemme tulleet niin viisaiksi tai itseriittoisiksi, että emme enää tarvitse lisää opetusta. Haluan kyllä uskoa, mutta vain sen verran, että en menetä uskottavuuttani ja mukavuuksiani.
Mutta tyhjän haudan luona on vain kahdenlaisia ihmisiä: itsessään rohkeat, mutta pelon lamaannuttamat vartijat ja itsessään pelokkaat, mutta rakkauden rohkaisemat todistajat.
Rakastukaa Jeesukseen. Kuunnelkaa hänen sanojaan. Katsokaa, miten hän kohtaa ihmisiä. Kaivatkaa häntä. Katsokaa Jeesusta ristillä. Ja odottakaa sitä päivää, jolloin saamme katsella häntä kasvoista kasvoihin.

Kaupallistettua kärsimystä?

Saarna Helsingin tuomiokirkossa pitkänäperjantaina 14.4.2006 klo 10

Miksi meidän pitää kuulla kertomus Jeesuksen kärsimyksestä?

Puhuin viime viikolla kahden erilaisen toimittajan kanssa. Toinen teki Kirkko ja kaupunki – lehteen juttua ylösnousemuksesta. Kerron siitä lisää sunnuntaiaamuna.
Toinen toimittaja edusti RV-lehteä. Hänen kyselynsä kohdistui Ristin tie -passionäytelmään. Miksi sellaisia esitetään ja miksi niitä mainostetaan jopa matkailuvaltteina? Onko takana oikeutettu kristillinen motiivi vai onko kyseessä pelkkä pääsiäisen kaupallistaminen? Toimittajan näkökulma yllätti. En ollut ajatellut, että kukaan voisi epäillä vuosisataista kirkon passioperinnettä kaupallisuudesta. Kysymysten takaa paistoi hyvin vilpitön, mutta samalla äärimmäisen ohut uskonkäsitys, jossa Jeesuksen kärsimyksellä ei ollut oikeastaan mitään itsenäistä merkitystä ilman ylösnousemusta. Jeesuksen kärsimyksen ja kuoleman esittäminen ilman välittömästi sitä seuraavaa ylösnousemuksen riemua ei tuntunut toimittajan mielestä ollenkaan perustellulta.
Jeesuksen ylösnousemus voi olla ongelma kirkosta ja uskonasioista vieraantuneille, mutta Jeesuksen kärsimys saattaa olla ongelma niille, joille usko on iloista varmuutta aamusta iltaan.

Ylösnousemuksen jälkeen Jeesuksen kärsimys tietysti saa toisenlaisen arvon. Mutta silti. Ristin tie ei ole sankaritarina. Jeesusta viedään tapettavaksi kuin teuraslammasta. Jeesus on ihmisten pahuuden kohteena. Hän ei itse toimi, hän ei ole aktiivinen, hän on passiossa. Evankelista ei puhu mitään Jeesuksen uskon lujuudesta, hänen rohkeudestaan tai kärsimyksen yläpuolelle nousemisesta. Jeesukselle tarjotaan viiniä, johon oli sekoitettu sappea. Hänet ristiinnaulitaan. Hänen vaatteensa riistetään ja niistä heitetään arpaa. Häntä vartioidaan. Häntä pilkataan.
Kun Jeesus itse tekee jotain, sekin on täynnä passiota, avutonta kärsimistä. Hän huutaa: ”Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Jumala on poissa, ihmisten pahuus saa vallan, Jeesus roikkuu avuttomana ristillä.

Matteuksen kuvaus sisältää kuitenkin piilotettuna erään näkökulman, joka saattaa jäädä lukijalta huomaamatta. Sanavalinnat, joilla ristin tietä kuvataan tulevat suoraan Vanhasta testamentista. Askel askeleelta Jeesuksen tie täyttää Kirjoitusten lupaukset ja ennustukset.
j. 34 Viinin ja etikan tarjoaminen Jeesukselle viittaa Ps 69:21
j. 35 vaatteiden jakaminen, lainaus Ps 22:18
j. 38 rosvojen keskellä kuoleminen, viittaus Jes 53:12
j. 39 ohikulkijat nyökyttelevät päätään ja pilkkaavat, Ps 22:7, Val. 2:15
j. 43 pilkka ”Pelastakoon nyt Jumala jos on häneen mieltynyt”, Ps 22:9
j. 45 keskipäivän pimeys, viittaus Aam. 8:9
j. 46 huuto ristiltä, Ps 22:1
j. 51-53 maanjäristys ja kuolleiden herääminen, Hes. 37, Sak. 14:4-5

Jeesuksen kärsimys ymmärrettiin, kun se nähtiin osana Jumalan suunnitelmaa, joka oli jo ilmoitettu Vanhan testamenin kirjoituksissa. Ilman tätä löytöä evankeliumit olisi kirjoitettu aivan toisin. Kärsimykselle tuli merkitys. Näin piti tapahtua. Jumalan rakkaus kansaansa ja ihmiskuntaa kohtaan on alusta lähtien ollut niin sitoutunutta, niin kiivasta, että hän on valmis noutamaan rakastettunsa vaikka tuonelan syvyydestä. Hän ei hylkää. Mutta helvetin voittaminen rakkaudella tapahtuu ristin kautta.
Tämän historiallisen teon kautta, meille avautuu mahdollisuus katsoa Jumalaa kasvoihin tavalla, jota Vanha testamentti ei vielä täysin tuntenut ja jota maailman muut uskonnot ja filosofiat olivat vain aavistelleet. Kun katsomme ristillä riippuvaa Jeesusta, näemme Jumalan kasvot.

Voi olla, että meidän ajallemme ei riitä, että Jeesus täyttää Vanhan testamentin kirjoitukset kärsimyksessään. Etsimme jotain yleismaailmallisempaa ja kattavampaa selitystä kärsimykselle.

Kiinalainen Lao-Tse eli noin 600 vuotta ennen Jeesusta. Hän kirjoittaa teoksessa Tao-te-king eli Salaisuuksien tie: ”Kaikkein hennointa ja taipuisinta maailmassa on vesi, mutta lujan ja kovan voittamisessa se on verraton....[lainaus sivulta 88]. Nämä todet sanat näyttävät olevan kuin nurinpäin sanottuja.”
Lao-Tse näki luonnossa, vedessä, todisteen korkeimman todellisuuden olemuksesta, vaikka se näyttikin johtavan nurinkuriseen päätelmään. Silti hän aavisti löytäneensä suuren totuuden. Kun katsomme Jeesusta ristillä, näemme, mitä Lao-Tse aavisti.
Tämä maailma kaipaa kipeästi sanomaa tästä Jumalan ihmeellisestä suunnitelmasta, joka paljastaa hänen rakkautensa syvyyden ja viisauden. Kertomus rististä ei ole kaunis, mutta se on luotettava. Lao-Tse kirjoittaa: ”Luotettavat sanat eivät ole kauniita. Kauniit sanat eivät ole luotettavia. Kunnon mies ei väittele. Väittelijä ei ole kunnon mies. Viisas ei ole monitietoinen. Monitietoinen ei ole viisas. Pyhä ihminen ei kokoa mitään itseään varten, vaan kaikki on toisia varten, ja kuitenkin hänellä itsellään on sitä enemmän. Mitä enemmän toisille jakaa, sitä enemmän itsellä on.”

Vasta kun Jeesus heitti henkensä, Matteus kertoo, että tuli maanjäristys ja temppelin väliverho repeytyi. Joskus Jumala puuttuu peliin vasta, kun on inhimillisesti katsoen liian myöhäistä. Siitä Matteus kertoo peittelemättä ja kaunistelematta. Jeesuksen oli ensin kuoltava.

Meillä on ehkä kiire sovitukseen ja ylösnousemukseen. Mutta sinne ei ole pääsyä ilman, että ihmisen pahuus paljastetaan ja helvetin voimat voitetaan. Ja tämä voitto tapahtuu käsittämättömän kalliilla hinnalla, tavalla jota opetuslapset Jeesuksen eläessä eivät vielä ymmärtäneet ja jota edelleen on vaikea hyväksyä. Jeesuksen ruumis oli se temppelin väliverho, joka repesi ja poisti erottavan muurin ihmisen ja Jumalan väliltä. Tie Jumalan luokse on auki kaikille kansoille. Se tie käy ristin ja kuoleman kautta. ”Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesuksen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa.” (Rm 6:3)

sunnuntaina, huhtikuuta 16, 2006

Pääsiäispäivä

Tiina, Siiri ja Alissa olivat Hangon mökillä ja Saaran Lapissa, joten sain rauhassa valmistautua pääsiäisaamun messuun. Olin Senaatintorilla lauantaina klo 21, kun Via crucis alkoi. (Olin yllättynyt, että näytelmässä käytettiin tänä vuonna vanhaa vuoden 1938/33 raamatunkäännöstä. Miksi ihmeessä?) Yksi taksikuski pysähtyi mun kohdalla ja kysyi: "Mikä täällä on menossa?" Olin sen verran ihmeissäni, että sanoin: "Et taida olla paikkakuntalaisia." Ristin tietä on sentään näytelty Helsingissä jo yli 10 vuotta. Tietysti ihan turhan epäystävällinen vastaus viattomaan kysymykseen. On varmaan paljon sellaisia ihmisiä, joille pääsiäinen tulee täytenä yllätyksenä.
En seurannut näytelmää loppuun, vaan menin kirjoittamaan saarnaa. Selasin ensin sähköpostia ja huomioni kiinnittyi Sant' Egidion yhteisön pääsiäisaamun saarnaan - joka tosin oli eri evankeliumista kuin meillä. Lähestymistapa kuitenkin kiehtoi, ja aloin lukea tuttua Matteuksen evankeliumin pääsiäisaamun kuvausta uudella tavalla, kiinnittäen huomiota siinä olevien henkilöiden tunnetiloihin ja niiden yhteyteen tähän päivään. Yhteys Hesarin ja tyhjää hautaa vartioineiden sotilaiden välille löytyi tätä kautta. Olin ajatellut, että puhun ilman kirjoitettua paperia alttarikuorin keskeltä suoraan kastettaville ja kirkkoon liitettäville. Suunnitelma meni uusiksi ja päätin sittenkin kirjoittaa puheen. Luin sen jopa kertaalleen uudelle Olympus-sanelimelle (8 min 5 sek, sanelimesta on todella hyötyä!).
Valmistautuminen messuun sunnuntaiaamuna olikin sitten aika sekava kokemus. Piti ohjeistaa kastettavat ja kirkkoon liittyjät, kerrata ehtoollisenjako, käydä läpi kulkuejärjestys, pitää huolta, että kaikki kolme (!) virallista kaavaketta on täytetty kaikkien liittyjien osalta ja että jokaiselle on a) rippikoulutodistus, b) kastetodistus ja c) muuta seurakunnasta kertovaa materiaalia.
Mieli oli kuitenkin sikäli rauhallinen, että olin ehtinyt lauantaina aikana käydä mielessäni messun eri vaiheet läpi moneen kertaan. Osa kirkkoon liitettävistä tuli paikalle tosin niin myöhään, että en enää ehtinyt antaa heille tarvittavia ohjeita. Liturgin, show-isännän ja saarnaajan kolmoisrooli on itse asiassa aikamoinen paketti!
Sain ovella, kirkkokahveilla ja saarnajatkoilla kiitoksia saarnasta. Toivottavasti seurakunnan joukossa oli myös joku, joka ei siitä pitänyt. Kielteinen palaute tulee yleensä lehtien palstoilta tai muuten kiertotietä. Ei mun tietenkään ole tarkoitus ketään ärsyttää, mutta tuntuisi pahalta pitää saarnoja, jotka jättää kylmäksi.
Nyt on aika ottaa jääkaapista kaksoismarinoitu härän sisäfile ja toivoa, että se on onnistunut. Tiina ja tytöt ovat tulossa kotiin ja saadaan syödä yhteinen pääsiäisateria. Suklaamunat pitää vielä piilottaa Alissaa varten.
Hyvää pääsiäistä! Kristus on ylösnoussut!

perjantaina, huhtikuuta 07, 2006

Pääsiäinen on aprillin ja vapun välissä

Aika monet lähtee laskettelemaan. Jostain syystä en ole koskaan tuntenut vetoa suksilla suoritettavaa liikuntaa kohtaan. Tosin viime talvena ostin murtsikat, joilla sitten yritin ilman kunnon voitelua hiihtää Kallaveden jäällä hiihtolomalla. Tänä vuonna Tiina hiihti niillä pari kertaa.
Kysymys kuuluu, onko pääsiäisellä jotain muuta merkitystä kuin loma. Papin esittämänä kysymys on vähän tekopyhä. Sillä voi yrittää esittää olevansa jotenkin hengellisesti tiedostavampi kuin ne, jotka vain lähtevät laskettelemaan Lappiin.
Mietin tätä kysymystä, koska jouduin tällä viikolla yllättäen kahden lehden haastattelemaksi. RV-lehti ja Kirkko ja kaupunki molemmat esittivät pääsiäisen merkitykseen liittyviä kysymyksiä.
RV-lehden toimittajan lähtökohta oli se, että Ristin tie ja muut kärsimysnäytelmät on maallistuneen kirkon show-tuotteita, joilla pääsiäisen todellinen sanoma verhoillaan uskonnollisen hurskauden kaapuun (ei hän sitä näin tietenkään sanonut). Keskustelumme kuluessa kävi kuitenkin ilmi, että itse asiassa monet tosiuskovaiset ovat paljon maallistuneempia. Heillä ei ehkä ole hajuakaan siitä, mikä ero on passiolla ja pääsiäisellä - siis kärsimyksellä ja ylösnousemuksella. Jeesuksen kärsimyksen ja kuoleman merkitys näytti olevan toimittajallekin pelkkä opinkohta, jolla perustellaan syntien anteeksiantamus.
Oli oikeastaan hyvin yllättävää pitkästä aikaa törmätä näin ohueen ja dogmaattiseen tulkintaan- varsinkin kun se tuli täysin naiivisti ja vilpittömästi keskivertohelluntailaisuutta edustavan toimittajan suusta.
Kirkko ja kaupunki oli tässä mielessä mielekkäämpi keskustelukumppani. Toimittaja (jonka nimen näkee lehdestä, jos haluaa) tosin myönsi, ettei itse halua julistaa Jeesuksen ylösnousemusta ja siksi ylösnousemus-aiheisen jutun kirjoittaminen on haaste. Mietin siinä mielessäni, minkälaista olisi tehdä seurakuntatyötä sellaisen lehden tukemana, jonka toimittajilla olisi sama julistamisen kutsumus kuin meillä papeilla. Puhallettaisiinko enemmän yhteen hiileen? Olisko mun helpompi antaa haastattelu toimittajalle, jonka lähtökohtana olisi sama tarve ylittää historian, tulkinnan ja opillisuuden kuilu Jeesuksesta tämän päivän ihmisen elämään? Silloinhan voisin aidosti pitää K&K:ta seurakunnan 'omana lehtenä'. Nyt sen rooli on vähän sellainen puskasta-ampujan rooli.
RV-lehden haastattelu toi ajatukset tässä mielessä maan pinnalle. Ehkä on kuitenkin parempi, että toimittaja tietää aiheensa ja kysyy hankalia kysymyksiä, kuin että hänellä on opillisesti valmis näkökulma, mutta puutteellinen taju substanssista. K&K:n toimittajat on kokemukseni mukaan poikkeuksetta lahjakkaita ja hyvin asioista perillä. On varmaan tehtävä parannusta siitä harmituksesta, että lehti kokonaisuudessaan tuntuu edustavan jotain toista kirkkokuntaa tai uskonsuuntaa kuin minkä palveluksessa minä luulen olevani.
P.S. Olen yrittänyt laittaa tämän blogin asetukset sellaisiksi, että näitä juttuja voi kommentoida. En tosin yhtään tiedä, kenellä voisi olla sellaiseen aikaa ja halua. Mutta ainakin se on mahdollista.

sunnuntaina, huhtikuuta 02, 2006

Saarnan jälkimietteet

Saarnasin tänään Tuomiokirkossa klo 10. Se oli ehkä hieman rönsyilevä saarna. Eräs mummo tuli kertomaan, että se kesti 20 minuttia. Siis 5-7 minuuttia luterilaista ihannesaarnaa pidempään. Messusta poislähtevien kommentit kuitenkin kertoivat, että jotain siitä oli myös koskettanut. Varmaan olen pitänyt tärkeämpiäkin saarnoja.
Päivän teksteinä on Jeesuksen vertaus pahoista viinitarhan viljelijöistä (Mark 12:1-12) ja siihen liittyvä teksti 1. Piet. 2:4-10. Molemmissa on viittaus VT:ssa mainittuun kulmakiveen (Ps 118:22 ja Jes 28:16). Tekstit ovat helppotajuisia ja inspiroivia. Ehkä se teki vaikeaksi keskittyä vain yhteen näkökulmaan. Viinitarhavertaukseen on puettu Jeesuksen (ja alkuseurakunnan) armoton kritiikki Israelin uskonnollisia johtajia kohtaan, jotka pahoinpitelivät profeetat ja tappoivat viinitarhan omistajan oman pojan. Siksi viinitarha otetaan heiltä pois ja annetaan "toisille". Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on nyt kulmakivi. Israelin lupaukset siirtyvät seurakunnalle.
Pietarin kirjeen teksti vie kulmakiviajatusta pidemmälle. Jeesuksesta on tullut "elävä kivi", johon liittyneinä kristityt kasvavat "hengelliseksi rakennukseksi". Yhdistin tämän ajatuksen mielessäni siihen, mistä puhuin aiemmin Diakonissalaitoksella. Seurakunnan olemus poikkeaa muista yhteisöistä siinä, että se rakentuu ensisijassa Kristukseen eikä ihmisten väliseen yhteenkuuluvuuteen.
Ehkä tässä kohdassa olisi pitänyt jo jarruttaa. Viinitarhavertaus on sinänsä jo tarpeeksi vahva juttu. Sehän pätee yhtä hyvin minkä tahansa ajan tai paikan uskonnollisiin vallankäyttäjiin ja johtajiin. Jos he eivät anna Jumalalle viinitarhan tuottoa, viinitarha annetaan toisten hoidettavaksi. Luulen, että luterilainen kirkko Suomessa on vahvasti tämän kysymyksen edessä. Millä tavalla tulevina vuosina ja vuosikymmeninä osoittaudutaan uskollisiksi ja luotettaviksi viinitarhan hoitajiksi? Säilyykö asema vai annetaanko se toisille?
Mun oli kuitenkin pakko liittää saarnaan ajatus elävistä kivistä ja seurakunnasta. Siihen nimittäin liittyy Jeesuksen ajatus seurakunnasta jopa perheyhteyttä vahvempana ("Se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon, on minun äitini ja veljeni ja sisareni.") Kerroin saarnassa, että Alissa sanoi mulle lauantaiaamuna: "Isi, musta tulee isosisko." Sydän meinas pysähtyä. Sitten tajusin, että on aprillipäivä.
Minkätakia aprillipila piti saada mahtumaan saarnaan? Perustelin sitä itselleni sillä, että ihmisten täytyy saada tietää jotain henkilökohtaista pastoreistaan. Perheonnen esittely voi kuitenkin olla monelle kipeä paikka. Seurakunnan keskellä on vain yksi perhe, Jumalan perhe. Ja siitä halusin sanoa jotain.
Ehkä asia on siksi niin tärkeä minulle itselle, että vasta tätä kautta tajuan oman isän valinnat. "Se, joka tekee taivaallisen Isän tahdon, on minun perhettäni." Siksi isälle oli niin tärkeää, että lapset kasvavat osana seurakuntaa.
Miten on meidän oman perheen kohdalla? Joutuuko sen ulkopuolelle, jos ei tee Jumalan tahtoa? Entä jos lapset hahmottaa koko asian jotenkin toisin? Ehkä sen arvioiminen ei kuulu minulle. Ehkä koko jutun pointti on siinä, että pysyy itse yhteydessä elävään kiveen, kulmakiveen, Jeesukseen. Näin se täytyy olla. Kyllä se saarna ihan asiaa oli, vaikka rönsyilikin.