maanantaina, maaliskuuta 27, 2006

Seurakunta ja parantamisen eetos

Luento Helsingin Diakonissalaitoksella 24.3.2006

Suomen ekumeenisen neuvoston eettisten kysymysten jaosto järjesti jo toistamiseen terveydenhuollon ja sielunhoidon tematiikkaan liittyvän seminaarin. Edellinen seminaari parantamisesta herätti laajaa mielenkiintoa tv-uutisia myöten. Tällä kertaa aiheena oli selkeämmin ammattilaisille kohdistettu Sairaus ja ahdistus - kristillisen uskon mahdollisuus ja lupaus. Oma puolen tunnin alustukseni sijoittui seminaarin keskimmäiseen istuntoon, jossa käsiteltiin sairaalaa ja seurakuntaa tervehtymisen paikkoina. Professori Inkeri Elomaa HYKSin syöpäklinikalta puhui ensin sairaalamaailmasta ja minun tehtäväksi jäi miettiä, minkälainen paikka seurakunta on tervehtymisen kannalta.

En ole sen paremmin terveydenhuollon kuin sielunhoidonkaan erityisasiantuntija. Tietysti pastorina ymmärrän jotain sielunhoidosta, kun sitä aika paljon työssäni teen. Ennen kaikkea olen kuitenkin raamatuntutkija ja psalmitutkija. Etsin siis teemaan raamatullista näkökulmaa.

Israelin kansan erämaavaellus, josta kerrotaan 2. ja 4. Mooseksen kirjoissa, tarjoaa raamatullisen liittymäkohdan pohdinnalle yhteisöelämästä ja sen haasteista. Sieltä löytyy myös lääkäreille symbolisesti tärkeä kertomus pronssikäärmeestä (4Ms 21:4-9). Aluksi ajattelin esityksen rakentamista näiden, monitahoisten ja haastavien kertomusten varaan. Lopulta kertomuksille tuli vain virikkeellinen merkitys.

Jaoin esitykseni kolmeen osaan: 1) seurakunnan ihanne, 2) seurakunnan todellisuus ja 3) seurakunnan mahdollisuudet. Ihanneseurakunta löytyy Apostolien teoista, jossa Luukas esittää idealisoidun kuvan alkuseurakunnan elämästä. "Seurakuntan kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä (koinonia), mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat." (Apt 2:42).

Seurakunnan todellisuutta kuvaa yhdeltä kannalta hyvin selvitysmies Erkki Huhdan 55-sivuinen raportti Helsingin seurakuntarakenteen kehittämisestä. Siinähän esitetään, että Helsingin 24 seurakuntaa yhdistettäisiin kymmeneksi suurseurakunnaksi. Mielenkiintoisena sivujuonteena tässä raportissa ja sen edustamassa ajattelussa on seurakunta-sanan varaaminen tarkoittamaan hallinnollista yksikköä. Sen sijaan hengellistä elämää eletään parhaiten "pienemmissä jumalanpalvelusyhteisöissä". Käytännön tasolla tilanne on skitsofreninen. Seurakunta hallinnollisena yksikkönä on se, joka toimii työyhteisönä ja jonka tasolla päätetään toiminnan linjoista, mutta samalla työntekijöiden pitäisi yhdessä seurakuntalaisten kanssa rakentaa "pienempiä yhteisöjä", joita hallinto ei kuitenkaan varsinaisesti tunnista. Ainakin Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa jää vielä nähtäväksi, voiko tällainen ajatus ollenkaan toimia.

Otinkin alustukseni kolmannen kohdan, seurakunnan mahdollisuudet, pohjaksi Apt 2:42 esiintyvän kreikan sanan koinonia, keskinäinen yhteys. Latinan sanakirjat antavat sanalle kolme vastinetta, jotka hyvin avaavat tämän seurakuntayhteisön peruskäsitteen merkitystä: communicatio (osalliseksi tekeminen), participatio (osallisena oleminen) ja societas (yhteisönä oleminen).

Communicatio on osalliseksi tekemistä. Seurakunnan elämässä se tarkoittaa, että ihmiset tehdään osalliseksi evankeliumista. Kristillisen uskon mahdollisuus piilee kristillisessä uskossa! Ilman selvää, sitoutunutta, jopa kiihkeaa suhdetta evankeliumiin, seurakunta menettää suuntavaistonsa ja alkaa pelkäämään (4Ms 13:30-33). Uskon vastakohta ei ole epäily vaan pelko, sillä usko on luottamusta. Kirkko, joka pelkää tulevaisuutta, tuottaa tutkimusta, joka kertoo, että kirkolla menee huonosti. Seurakunta, joka tekee ihmiset osallisiksi evankeliumista, on tervehdyttävä yhteisö.

Participatio liittyy siihen tapaan, jolla ollaan yhteisössä jäseninä. Kiinnitin huomiota Jeesuksen perhevastaisena pidettyyn sanaa Mk 3:31-35. Hän suhtautuu penseästi äitinsä ja veljiensä kutsuun ja sanoo: "Se, joka tekee Jumalan tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini." Lause on säilynyt meille todennäköisesti siksi, että Markuksen evankeliumin kirjoitusaikaan oli selvää, että usko Jeesukseen saattoi merkitä perheen ulkopuolelle joutumista. (Tänään luemme lehdistä afganistanilaisesta miehestä, jota uhkaa kuolemantuomio vain siksi, että hän on kääntynyt kristityksi. Kristityt ovat olleet ja ovat edelleen kaikkein vainotuin ihmisryhmä maailmassa.) Jeesus tarjoaa rajallisen ja usein ristiriitaisen perheyhteisön tilalle toisen yhteisön: Jeesuksen veljyden, sisaruuden tai äitiyden. (Huom. Jeesuksen isäksi ei voi ilmoittautua, meillä on vain yksi Isä!) Kristillisen seurakunnan mahdollisuus tervehdyttävänä yhteisönä perustuu siihen, että se liittää ihmisen ensisijaisesti Jeesukseen Kristukseen ja vasta sitä kautta toisiinsa. Pronssikäärme (4Ms 21) pelasti kaikki ne, jotka katsoivat siihen.

Societas viittaa yhteisön muotoon. Raamattu puhuu ehkä yllättävänkin paljon siitä, mikä merkitys johtajuudella on yhteisön elämälle. Mooseksesta, joka on raamatullisen johtajan esikuva, sanotaan, että hän oli "hyvin nöyrä mies, nöyrempi kuin kukaan muu ihminen maan päällä" (4Ms 12:3, Mirjam ja Aaron kyseenalaistavat Mooseksen johtajuuden). Samalla tavalla Uusi testamentti nostaa seurakunnan johtamisen esikuvaksi toisten palvelemisen. Yhteisön arvoja voi arvioida sen perusteella, minkälaisia palkitsemisjärjestelmiä se luo. Yhteisö, joka palkitsee pyrkyryyttä, sairastuu. Kristillisen uskon mahdollisuus tervehdyttävänä yhteisönä perustuu siihen, että se "palkitsee" nöyryyttä.

Esitelmäni jälkisanoina viittasin sveitsiläisen lääkärin Paul Tournierin kirjaan Ihmisen paikka (WSOY 1971). Siinä hän muistuttaa paikan merkityksestä ihmisen henkiselle ja hengelliselle hyvinvoinnille. Tarjoaako seurakunta paikan ihmiselle, jolla ei elämässään ole omaa paikkaa? Sen pitäisi tarjota. Näytin lopuksi kahden minuutin videopätkän isän pitämästä kiitospuheesta 80-vuotisjuhlan päätteeksi. Isä kertoi siinä avoimesti oppineensa vasta nyt vanhana tuntemaan, mitä on masennus. Monet juhlavieraista itkivät avoimesti, kun isä todisti, miten seurakunnan yhteinen juhla lauluineen, puheineen ja rukouksineen tekee terveeksi. Luulen, että siitä juuri tässä on kysymys.

(Muistinvaraisesti omaa esitelmääni referoiden maanantaina 27.3.2006.)

torstaina, maaliskuuta 16, 2006

Matka Assisiin ja Roomaan 6.-11.10.2006

Pyhiinvaellus Pyhän Fransiskuksen hengessä

Tällainen matka tehdään HelsinkiMission ja Matkatoimisto Arean yhteistyönä. Matkanjohtajina minä ja Kantalan Pirjo. Ilmoittautumisohjeet viestin lopussa.


Ensimmäinen matkakohteemme on Assisi, Pyhän Fransiskuksen kotikaupunki noin 150 km Roomasta pohjoiseen. Fransiskus Assisilainen tunnetaan lempinimellä ‘il Poverello’, pieni köyhä, köyheliini. Monte Subasion rinteessä sijaitseva viehättävä pikkukaupunki tekee lähtemättömän vaikutuksen jokaiseen, joka tutustuu tämän Jumalan köyheliinin elämään ja tekoihin. Hiljennymme kappelissa, jossa Fransiskus kuuli äänen: ”Fransiskus, mene ja korjaa kirkkoni, joka on kokonaan raunioitumassa, kuten näet.” Rukoilemme San Damianon krusifiksin äärellä Fransiskus Assisilaisen rukouksen. Osallistumme sunnuntaiaamun messuun alhaalla laaksossa sijaitsevan valtavan Santa Maria degli Angelin basilikassa, jonka sisällä keskilaivassa sijaitsee pieni kappeli, Porziuncola, jonka Fransiskus sai lahjoituksena Monte Subasion benediktiineiltä. Illan hiljetessä istutaan terassille nauttimaan syysillasta ja sulattelemaan päivän antia.
Hiljaisen Assisin jälkeen olemme valmiita suurkaupunkiin. Rooman vierailuun kuuluvat kirkon ja sen historian muistomerkit, Pietarinkirkko, Rooman katedraali San Giovanni in Laterano, Scala Santa (Jerusalemista 300-luvulla tuodut portaat, joita pitkin Jeesuksen sanotaan nousseen Pilatuksen eteen) ja monet muut. Fransiskuksen hengessä etsimme alkuperäistä kristillisyyttä näiden monumenttien takana. Katakombeissa laskeudumme suoraan varhaisten kristittyjen maailmaan. Vierailu Sant' Egidion yhteisössä suo ainutlaatuisen mahdollisuuden nähdä, mitä vilpitön evankeliumin seuraaminen saa aikaan tänä päivänä. Järjestön toiminta perustuu vapaaehtoisuuteen ja ystävyyteen.Matkan henkeen kuuluu rento, mutta asiantunteva opastus ja vahva sisällöllinen anti, unoh-tamatta tietenkään Rooman maailmankuuluja nähtävyyksiä.

Lisätietoja ja ilmoittautuminen AREAn sivuilla > Lomalle > Ryhmä- ja teemamatkat > Assisi ja Rooma.


maanantaina, maaliskuuta 13, 2006

Tehtävä on uskoa - saarna 12.3.2006

”Tehtävä on uskoa” oli meidän teemana viime keskiviikon Kohtaamispaikassa. Keskustelimme kolmen Akseli Ensemble teatteriryhmän jäsenen kanssa. Tuottaja Marko Kulmala, ohjaaja Kalle Chydenius ja käsikirjoittaja/näyttelijä Paavo Westerberg kertoivat, että he tulevat ateistisista tai agnostisista kodeista, eivätkä kuulu kirkkoon.
He pohtivat avoimesti sitä, miksi usko on alkanut kiinnostaa? Yksitellen nämä miehet kertoivat, miten henkilökohtaisesta ja tärkeästä havahtumisesta on ollut kyse. On pitänyt kysyä, mikä on todella tärkeää. Eräs heistä sanoi: ”Itse uskominen on tärkeää, ei se mihin uskotaan. Pääasia, että uskoo johonkin.” Toisille kysymys uskon sisällöstä oli noussut hieman tärkeämmäksi. Kyseltiin, onko kyseessä jonkinlainen hallinnan luovuttaminen, että uskoo sellaiseen, jota ei voi hallita ja määrittää.
Se oli mielenkiintoinen, koskettava, avoin, huima keskustelu. Juuri tässä tilanteessa meidän pitää kirkkona, seurakuntana ja yksittäisinä kristittyinä olla! Keskustelemassa uskosta niiden kanssa, jotka ovat omassa elämässä kokeneet 'herätyksen', ovat havahtuneet uskon merkitykseen ja kyselevät, mitä tekemistä kristillisellä uskolla on tai ei ole sen kanssa. Ei ole mitään syytä alistua tappiomielialaan kirkosta eroamistilastojen vuoksi. Sen sijaan on palattava juurille, uskon perusteisiin.
Kysymys uskon kohteesta on äärimmäisen tärkeä. Riittääkö usko sinänsä ja mihin tahansa luomaan elämälle tarkoituksen? Tai pitääkö ihmisen valita sellainen usko, joka vastaa hänen omia ihanteitaan? Tuleeko jokainen uskollaan autuaaksi eli onnelliseksi? Mihin tarvitaan ennalta määriteltyä kristillistä uskoa oppeineen vaikkapa neitseestäsyntymisestä ja ruumiin ylösnousemuksesta?
Aihe on myös erittäin ajankohtainen. Dosentti Timo Eskola härnää teologeja kirjassa Ateistit alttarilla – Miksi teologit kieltävät uskonoppeja? Eskolan tarkoitus on osoittaa, että jotkut radikaalit teologit ovat uskon sisällöstä keskustellessaan astuneet perinteisen kristillisen uskonkäsityksen ulkopuolelle samoilla perusteilla kuin ateistit. Erityisesti suurennuslasin alla ovat käsitykset pahan ongelmasta ja Jeesuksen olemuksesta ja hänen kuolemansa merkityksestä.
Tähän liittyy ihmisten kiinnostus kaikenlaisiin salaliittoromaaneihin. Da Vinci –koodi on näistä ehkä tunnetuin, mutta suomalainen Ilkka Remes rakensi viime joulun jännärinsä Nimessä ja veressä hieman samaan suuntaan. Siinä nuori suomalainen raamatuntutkija joutuu keskelle kansainvälistä selkkausta, joka liittyy Tuomaan evankeliumiin ja Kuolleenmeren tekstilöytöjen merkitykseen. Mitä Jeesus todella sanoi ja tarkoitti, on niin merkittävää, että sen vuoksi ollaan valmiita tappamaan, varastamaan ja kuolemaan. Lopputulokseksi jää, että tieto Jeesuksen alkuperäisistä sanoista katoaa ja jäämme edelleen Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen hieman vääristyneiden tietojen varaan. Näin siis Remeksen romaanissa.
Asiaa voidaan lähestyä myös raamatuntutkimuksen näkökulmasta. Onko nykyaikaisen kristityn todella sitouduttava siihen musta-valkoiseen käsitykseen Jeesuksesta, joka nousee kirkon traditiosta? Elaine Pagels on amerikkalainen tutkija, joka itse asiassa väittää, että jos Johanneksen evankeliumin sijaan Uuteen testamenttiin olisikin valittu toinen gnostilaisvaikutteinen evankeliumi eli Tuomaan evankeliumi, meidän uskontomme olisi paljon suvaitsevaisempi ja helpompi hyväksyä. Onko kirkko siis jumittunut juoksuhautoihin puolustamaan uskonkäsityksiä, jotka eivät edes edusta alkuperäistä kristillisyyttä kokonaisuudessaan?
Tänään, toisena paastonajan sunnuntaina, usko liitetään yhteen rukouksen kanssa. Niin pitää olla. Usko ilman turvautumista siihen, johon uskoo, jää pelkäksi teoriaksi. Jos kristittyjen usko näyttää ulkopuolisten silmissä pelkältä teorialta, jonka varaan emme tosiasiassa laita elämäämme ja johon emme oikeasti turvaudu, ei ole ihme, jos se ei vakuuta. Nyt siis kysytään uskon uskottavuutta.

Jaakobin paini [1. Moos. 32:23-32]
Kertomus Jaakobin painista on eräs vaikuttavimmista uskon ja rukouksen kuvauksista Raamatussa. Samalla se on meille kulttuurisesti vieras, jopa vaikea ja se herättää paljon kysymyksiä. Kuka oli se 'eräs mies', jonka kanssa Jaakob joutui painimaan koko yön aamun sarastukseen saakka? Miksi mies pelkäsi aamun sarastusta ja vaati Jaakobia päästämän tämän? Miksi Jaakob vaati tältä siunausta? Miksi mies siunauksen sijaan kysyi Jaakobin nimeä? Mikä merkitys uudella nimellä oli? Miksi mies ei paljastanut omaa nimeään? Mikä merkitys on Jaakobin reisijänteen vammalla?
Kertomus on lähes käsittämättömän monitahoinen. Se sisältää suunnattoman määrän viittauksia ja merkityksiä. Jaakob, Jumalan kansan kantaisä, edustaa tässä ketä tahansa ihmistä, kaikkia meitä, jotka joudumme elämässä yöllisiin kamppailuihin identiteettimme, minäkuvamme, menneisyytemme ja tulevaisuutemme vuoksi. Se on myös kehityskertomus, jossa kodin perintönä saatu usko joutuu kriisiin ja muodostuu uusi jumalasuhde. Keskityn nyt vain muutamaan kohtaan.
Ensinnäkin demoneista. Arno Kotro tilittää runoteoksessaan Sanovat sitä rakkaudeksi: ”Jos olisimme tutustuneet toistemme demoneihin / kunnioittaneet niitä / ymmärryksen mahdollisuus / olisi saattanut aueta / myös huonoihin hetkiin”. Demonit viihtyvät pimeässä ja ne toimivat yöllä. Ne pelkäävät valoon joutumista. Mytologiassa, saduissa ja tarinoissa meille kerrotaan näin. Taisteliko Jaakob siis demonin kanssa? Tutustuiko hän vain omaan demoniinsa? Taisteliko hän nykyaikaisessa mielessä lopulta vain itsensä kanssa?
Kertomuksen lopussa Jaakob sanoo nähneensä Jumalan. Meille siis kerrotaan, että tämä 'eräs mies' oli Jumala tai hänessä voi nähdä Jumalan. Rabbiininen perinne selittää, että kyseessä oli Herran enkeli, jonka piti ehtiä laulamaan aamun kuorossa Jumalan valtaistuimen edessä. Selitys ei ehkä ole niin mielikuvituksellinen kuin miltä se aluksi kuulostaa. Mooseksen kirjoissa on monta kohtaa, joissa Herran sanansaattajana toimiva ihmisen hahmoinen enkeli ja itse Herra Jumala näyttävät vaihtelevan rooleja.
Olennaista on, että 'eräs mies' ei edusta pahuutta, vaan Jumalaa. Jaakob ehkä jäi joen taakse viivyttelemään, koska hänen piti käydä sisäinen kamppailunsa ennen tilintekoa Eesaun kanssa. Hän oli siis valmis kohtaamaan oman demoninsa. Mutta hänen kanssaan kamppaili Jumala. Eikä hän itse tiennyt sitä kuin vasta kamppailun päätyttyä.
Teologisesti, siis uskon sisällön kannalta, tällä on huimaava merkitys. Ajattele, jos onkin niin, että Jumala on siellä, missä luulemme olevamme uljaasti yksin koko maailman pahuutta vastaan. Meille taistelu on tietysti todellinen koettelemus, joka vie voimat äärimmilleen. Mutta pimeän yön jälkeen tulee aavistus aamun sarastuksesta ja tilanne muuttuu. Tämä sarastus voi olla vain jonkinlainen hento mahdollisuus, että Kristuksen valo sittenkin voittaa. Tai se voi olla pieni muutos tai nyrjähdys siinä kamppailussa, jota parhaillaan käymme. Aamun sarastus joka tapauksessa asettaa meidät aivan uuteen tilaisuuteen. Nyt kamppailemme saadaksemme siunauksen. Siksi Uuden testamentin Jaakob voi kirjoittaa kirjeessään: ”Pitäkää pelkkänä ilona niitä monenlaisia koettelemuksia, joihin joudutte.” Muutamaa jaetta myöhemmin hän tosin varoittaa viemästä tätä ajattelua toiseen äärimmäisyyteen. ”Älköön kukaan kiusauksiin jouduttuaan ajatelko, että kiusaus tulee Jumalalta. Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän itse kiusaa ketään. Jokaista kiusaa hänen oma himonsa.” Jaakob itse valitsi kamppailunsa päättäessään jäädä muista jälkeen. Mutta tähän koettelemukseen sisältyi yllättävä ja elämää muuttava siunaus.

Paljasta, kuka olet
Toinen havainto. Nimi ei ollut muinaisen Lähi-idän ihmisille vain äänteitä ja ilmaa, vaan se kertoi jotain todellista kantajansa luonteesta. Kun Jaakob tajusi pystyvänsä kiristämään mieheltä siunauksen, hän joutuukin vastineeksi paljastamaan oman nimensä ja luonteensa. Nimi Jaakob merkitsee kantapäässäroikkujaa, temppuilijaa, petturia. Jaakob oli nuoruudessaan pettänyt veljensä Eesaun ja oli nyt valmistautumassa kohtaamaan tämän pelko ja epävarmuus sydämessä. Jaakob oli lähettänyt perheensä ja karjansa jo edellä joen toiselle puolelle, mutta jäi itse jälkeen. Jokin pidätteli.
Oman menneisyyden kanssa ei voi leikkiä. Kun päätös menneisyyden kohtaamisesta on tehty, iskee paniikki. Missä voimassa aion nyt elämääni elää? Luulen, että juuri tällä kohtaa elää ihminen, joka on tullut herätykseen ja etsii yhteyttä Jumalaan. Hän on jo luopunut ulkoisista asioista, mutta jokin vielä pidättelee. Kenen nimissä, millä oikeudella aion tästä jatkaa? Kelpaako vanha nimeni, johon sisältyy entinen elämäni?
Jaakob siis paljastaa oman nimensä ja luonteensa, mutta kysyy heti vastineeksi vastustajansa nimeä. Hän tietää jo taistelevansa jumalallisen olennon kanssa, jolta ei voi totuutta salata. Jos hän vielä saisi tietää tämän nimen, hän voisi saada jumaluuden valtaansa ja käyttää hänen nimeään hyväkseen. Usko vaatii kohdetta. Mutta painikaveri ei paljasta nimeään, se jää salatuksi.
Ei olekaan kysymys siitä, että Jaakob tietää Jumalan nimen ja luonteen, vaan siitä, että Jumala tietää Jaakobin – siis sinut. Usko Jumalaan ei synny ottamalla Jumala haltuun, vaan antamalla itsensä Jumalan haltuun. Uskon keskuksessa ei ole määritelmä, vaan suhde ja kokemus. Tämä kokemus on tosi. Se on niin tosi, että se painaa jälkensä meihin.
Kertomus Jaakobin painista on kertomus uskosta ja rukouksesta, joka tarttuu kaksin käsin kiinni Jumalaan, jonka nimeä ja luonnetta ei ilmoiteta muuten kuin tekoina: voimana, joka painaa merkin, ja siunauksena, joka luvataan. Pimeydessä käytävä uskon ja rukouksen kamppailu ei ole taistelua perkelettä vastaan, vaan Jumalan kanssa. Taistelussa Jaakob saa uuden nimen, hän on valmis astumaan joen yli ja kohtaamaan tulevaisuuden uutena ihmisenä, lonkkaansa ontuen.

Usko Jeesukseen
Syntinen nainen, joka julkista häpeää halveksuen tulee itkemään Jeesuksen jakojen juureen ja voitelee ne kallisarvoisella öljyllä, on käynyt toisenlaisen rukouskamppailun. Hän on päättänyt panna uskonsa Jeesukseen. Jeesus lausuu hänelle synninpäästön. Pöytävieraat hämmentyvät. He ovat hurskasta väkeä, jotka ovat aidosti huolissaan moraalista. Ei kai syntejä voi antaa anteeksi ilman julkista katumusta? Silloin Jeesus jatkaa sanomalla naiselle: ”Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa.” Hämmennys lisääntyy. Ei uskosta ole aikaisemmin ollut mitään puhetta. Nainen sai siis syntinsä anteeksi pyytämättä ja tunnustuksen uskostaan ilman uskontunnustusta.
Tai siltä se pöytävieraista näytti. He eivät ymmärtäneet, mitä usko Jeesukseen saa aikaan. Naisen usko ilmeni rakkautena ja rakkauden kaipuuna, joka purkautui kyyneliin. Tämä rakkauden kaipuu yhdistettynä Jeesuksen luokse tulemiseen sai aikaan syntien anteeksiantamisen ja pelastuksen. Niiden vastaanottaminen tekivät naisesta Jeesuksen seuraajan. Ja siksi kirkko yhä julistaa syntejä anteeksi ja pelastusta Jeesuksessa. Kun ihmiset kysyvät, miksi kirkko yhä pitää kiinni vanhentuneista uskonkäsityksistään, meidän pitää muistaa, mitä uskolla tarkoitetaan. Se on luottamusta, ojentautumista, uskon varaan heittäytymistä. Sielunvihollisen suuri valhe on se, että se haluaa saada meidät uskomaan vain itseemme, jotta sitä kautta menettäisimme uskomme ja tulisimme kyynisiksi. Mutta usko itseen ei pelasta. Siksi heittäydymme Jeesuksen jalkojen juureen. Kun joudumme koettelemuksiin uskomme kanssa, pidämme niitä pelkkänä ilona. Mehän tiedämme, että kun uskomme selviää koetuksesta, se kasvattaa kestävyyttä. Ja jos meistä joltakulta puuttuu viisautta missä tahansa asiassa elämän varrella, me pyydämme sitä Jumalalta – uskossa. Sillä meillä on tehtävä. Tehtävä on uskoa.

-- Saarna Helsingin tuomiokirkossa 12.3.2006, 2. paastonajan sunnuntai "Rukous ja usko", teksteinä 1. Moos. 32:23-32; Jaak. 1:2-6 ja Luuk. 7:36-50

torstaina, maaliskuuta 09, 2006

Isä 80 vuotta 22.3.


Isällä (ja veljelläni Eerolla!) oli synttärit 22.3.2006. Kirjoitin tämän onnittelukirjoituksen Kristitty-lehteä ja vähän eri tavalla toimitettuna RV-lehteä varten.

Kuvassa vasemmalla Juha, minä, Tiina, Siiri, Päivi (Juhan vaimo), Saara, Kaisa, Leena, eturivissä Daniel, Marcus, Inez ja Alissa. Taustalla kuorolaisia.

Kai Antturi toimi Saalem-seurakunnan palveluksessa neljäkymmentä vuotta 1951-1991, tästä ajasta tasan puolet seurakunnan johtajana. Kain työuraan mahtuu seurakunnan paimenena ja julistajana toimimisen lisäksi toimittajan ja päätoimittajan rooleja, puheenjohtajuudet helluntaiherätyksen yhdistyksissä, helluntailaisten edustaminen kansainvälisesti ja ekumeenisesti, kymmenet vierailut Neuvostoliiton maanalaisissa seurakunnissa, puhujavierailut ympäri maailmaa sekä vaimo Sisko ja kuusi lasta. Lapsenlapsia on kertynyt kahdeksantoista.

Kai sai seurakuntaoppinsa kantapään kautta Saalem-seurakunnan perustajan, Eino I. Mannisen apurina. - Minä ja Veikko (Einon poika ja Kain työtoveri) yritimme kaikessa ennakoida, millä tavalla isä-Manninen halusi asiat tehdä, Kai muistelee. - Emme kokouksien alussa vielä yleensä esimerkiksi tienneet, kuka pitää saarnan, kuka johtaa kokousta ja kuka pitää päätöspuheen.

Näkinkujan Saalem-temppelin rakennushistoria on kertomus uskollisuudesta. Manninen otti Kain apulaisekseen 1.9.1951. Hän antoi Kaille tehtäväksi katsella tontteja uutta rukoushuonetta varten Kallion ympäristöstä. Maaliskuussa 1961 Kai mainitsi Manniselle Näkinkujan tontista. Tontti ostettiin lähes saman tien. Rakennuslupa juuttui kuitenkin byrokratian hampaisiin vuosiksi. Eino Manninen kuoli vuonna 1967, jolloin Veikko Manninen astui vastuuseen. Kun Veikko kutsuttiin kansainvälisiin tehtäviin, seurakunnan johtavastuu siirtyi Kaille 1.9.1971.

- Kun olin kaksi vuotta toiminut seurakunnan johdossa, rukoilin Jumalalta, mitä rakennusasialle pitäisi tehdä. Jumala vastasi hyvin selvän merkin kautta, Kai kertoo. Asiassa edettiinkin sitten hyvin nopeasti ja uusi rukoushuone valmistui vuonna 1977. Eino Mannisen vuonna 1951 kylvämä näky kantoi siis hedelmän yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Myös maailmanlaajuinen työnäky tuli Kaille pitkälti Eino Mannisen kautta. Koko seurakunta eli lähetyskäskyn innostamana ja Manninen käytännössä vastasi Suomen helluntaiherätyksen kansainvälisistä yhteyksistä. Medialähetystyön alkuaskeleita otettiin 50-luvulla.

- Lewi Pethrus (Ruotsin helluntaiherätyksen johtohahmo, mediavaikuttaja, Dagen-lehden perustaja) soitti keväällä 1955 Eino Manniselle, kun istuimme toimistossa, Kai kertoo. - Hän kysyi, halusiko Manninen lähteä yhteistyöhön kansainvälisessä radiotyössä. Pidimme Pethrusta sankarina, kun hän oli Marokossa sijaitsevan IBRA-radion lähetysaseman kautta pystynyt murtamaan ruotsalaista yleisradiomonopolia. Manninen laittoi luurin hetkeksi sivuun ja kysyi minulta: "Kai, rupeatko tekemään radio-ohjelmia?". Vastasin myöntävästi. Manninen sanoi Pethrukselle: "Sopii."

Näin lähti käyntiin radiotyö, jossa Kai oli mukana vielä eläkevuosinaan.

Oli oikeastaan ihme, että Kaista tuli pidetty ja arvostettu puhuja. Hän voitti oppikoulujen voimistelumestaruuden, mutta äidinkielen opettaja ei nähnyt hänessä juurikaan toivoa. Sodan jälkeen rakennusmestari-isä laittoi Kain rakennukselle töihin ja illaksi piirrustuskouluun. Sieltä Kai kutsuttiin töihin arkkitehtitoimistoon. - En ollut kuitenkaan sisäisesti tyytyväinen, Kai kertoo. - Olin tehnyt 16-vuotiaana, ennen vapaaehtoisena armeijaan lähtöä, uskonratkaisun ja kyselin suuntaa. Kotona löysin profeetta Haggain sanan, jossa moititaan israelilaisia omien talojen rakentamisesta Herran temppelin sijasta. Siinä ymmärsin, että minun on alettava rakentaa seurakuntaa eikä taloja.

Arkkitehtitoimistossa opittuja taitoja tarvittiin kuitenkin siinä tehtävässä, johon Jumala oli johdattava. Epävarmasta puhujasta ja sitkeästä puurtajasta kasvoi sisäisen kutsun kautta seurakunnan pitkäaikainen paimen, jonka julistus noteerattiin helluntaiherätyksen ulkopuolellakin. Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa vaikuttanut opettaja Yrjö Knuuttila kehotti 80-luvulla opiskelijoita menemään Saalemiin kuuntelemaan Kai Antturia, että saisivat käsityksen siitä, miten pitää saarnata.

Isän syntymäpäivänä keskiviikkona 22.3.2006 Saalemissa klo 13 eläkeläisten kokous, klo 15-17 onnittelut ja kahvitarjoilu, klo 17 musiikillinen juhla.

maanantaina, maaliskuuta 06, 2006

Maanantai


Hi, there! This is my first post ever. (The beach is in Naples, FL, but I'm back to Helsinki now.)
Tää on mun eka blogiviesti!
Mietin vielä aamulla, että kannattaako tänään mennä toimistoon, koska mulla on tänään ja huomenna viimeiset talvilomapäivät. Tänne askel kuitenkin vei. Siivosin parin viikon meilit evl.fi-sähköpostilaatikosta yrittäen samalla säilyttää hyvän lomafiiliksen. Meilien seassa oli pari ilahduttavaa, kannustavaa palautetta ja vastapainoksi sitten aivan käsittämätön erään toimittajan utelu kirjekuorista, joita olin käyttänyt Laajasalon Teemun vaalimateriaalin lähettämiseen. Eli siis ne oli seurakunnan logolla varustettuja kuoria, joista nyt on sitten joku ottanut yhteyttä toimittajaan mustamaalatakseen Teemun kampanjaa. Sinänsä asia on pelkästään positiivinen Teemun kampanjan kannalta, koska se takaa näkyvyyttä. Ikävää tässä on se, että kirkollinen media syöksyy kärppänä näihin juttuihin mukaan, koska kirkko on valtiollinen virasto, jolta on kadonnut taju evankeliumin levittämisestä. Jotenkin tuntuu, että mun paikka ei ole tällaisessa laitoksessa. No, ei pidä suurennella asiaa, kun elämässä on tärkeämpiäkin juttuja.
Yritän väsätä pientä puheenvuoroa Perusta-lehteen Timo Eskolan kirjasta Ateistit alttarilla, kun sellaista on pyydetty. Kirja oli pieni pettymys, vaikka on siellä hyviäkin juttuja.
Tänään illalla vien Alissan 6-v uimakouluun ja mietin, miten viettäisin vikan talvilomapäiväni, joka on huomenna!